Hallusinoin, olenko siis hullu? (Kirsikka K. ja Lauri S., Ellinooran ryhmä)

Teppo Mattsson esittelee ”Rajankäyntiä” – blogissaan erilaisia tieteen, yhteiskunnan ja filosofian piiriin liittyviä ilmiöitä jotka toisinaan myös liittyvät arkielämään. Mattsson on itse teoreettisen fysiikan tutkija.  ”Rajankäyntiä” on ajatuksia ja keskustelua herättävä  kokoelma hyvin argumentoituja  makupaloja tieteen ja maailman leikkauspisteistä. Mukana on arkielämästä irrallaan olevia mielenkiintoa herättäviä tiedonjyväsiä mutta myös yhteiskunnalliseen keskusteluun ajankohtaisesti liittyviä kysymyksenasetteluja. 

Kiinnostuimme erityisesti kirjoituksesta ”Hallusinoin, olenko siis hullu?”. Kirjoituksessa esitellään arkikäsityksistä poikkeavia faktoja hallusinoinnista, ennen kaikkea siitä että hallusinointi ei ole välttämättä seurausta mielen sairaudesta, vaan myös terveet hallusinoivat. Lisäksi havainnointi on itsessään eräänlaista hallusinointia, ero on vain harhan määrässä.

Mattsson aloittaa toteamalla että aistihavainnot ja hallusinaatiot tapahtuvat aivoissa, eivät aistielimissä ja että ne ovat aivojen kannalta samanlaisia. Tämä on todettu funktionaalisissa magneettikuvauksissa ja harha-aistimuksia on tuotettu myös transkraniaalisella magneettistimulaatiolla.  Sitten hän kertoo neurologi Oliver Sacksin tekemistä havainnoista potilaistaan ja itsestään. Sacksin oma kokemus hämähäkin kanssa käydystä filosofisesta keskustelusta oli koomisen absurdi. Mattsson kertoo niin ikään omista kokemuksistaan sekä Rosenhanin kokeesta, jossa terveet kirjautuivat psykiatriseen laitokseen valehtelemalla kuulleensa ääniä ja heitä ei päästetty ulos ennen psykiatrisen diagnoosin hyväksymistä.

 Varsinkin Rosenhanin koe kiinnosti, onko psykologia tai edes psykiatria tiedettä? Onko hyödyllistä tarjota terapiaa tai lääkkeitä kenellekään jos ammattilaiset eivät edes tiedä mistä puhuvat? Onko kyse vain uuden papiston hakemisesta kertomaan mikä on hyvää ja mikä pahaa mutta uusilla käsitteillä kuten normaali ja epänormaali? Vai olemmeko vain ”hoitokielteisiä”, kuten alalla kutsutaan epäileviä tuomaita ja muita kerettiläisiä. 

Mattson esittelee asiansa taitavasti ja lähteiden äärelle ohjaten. Mukaan on valittu mielenkiintoisia ja viihdyttäviä esimerkkejä. Lukija arvostanee myös Mattssonin omaa kannustusta kertoa hallusinoinneista , koska ”hallusinaatiot ovat yleisiä, hulluus harvinaista”.

Päätteen takana on ihminen(Antti, Katriina, Nicolas, Ellinooran ryhmä)

Tieteen blogisivustolta löytyvä "Kaiken takana on loinen"-blogi on Tuomas Aivelon käsialaa. Tuomas on taustaltaan ekologian ja evoluutiobiologian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistosta. Blogin pääsääntöinen tarkoitus, otsikoinnista huolimatta, liittyy yleisesti biologian ja evoluution käsittely, sekä ihmisten suhtautuminen edellämainittuihin aspekteihin. Tuomas on itse kehottanut blogissaan lukijoitaan kertomaan, että keitä hänen bloginsa lukijat olevat; kommenteista selviää, että lukijat ovat suurimmalta osin tieteen keskustelupalstan aktiivisia sekä vähemmän aktiivisia käyttäjiä.

Blogin kategoriat viittaavat siihen, että suosituimmuusjärjestyksessä ne ovat evoluutio, politiikka, tarttuvat taudit, tiedeuutisointi ja etiikka. Luokittelujen perusteella voimme olettaa, että Tuomasta eniten puhututtaa evoluutio, sekä sen kannatus että vastustus. Nämä viisi suosituinta kategoriaa myös viittaavat paljon toisiinsa, sillä useampikin päivitys koskee samoja aihealueita, kuten esimerkiksi "Onko väliä jos kansanedustaja on kreationisti?", jossa Tuomas ottaa selkeän kannan Laura Huhtasaaren kreationistikantaa kohtaan, toteamalla että "Huhtasaari on siis ihminen, jonka pitäisi tietää paremmin, sekä koulutuksensa että vaikutusvaltansa ansiosta". Päivitys tuo hyvin esille Tuomaksen tyylin ymmärtää kolikon molempia puolia, muistuttaen, että uutisen myötä ei ole tapahtunut mitään mullistavaa, sillä Laura Huhtasaari ei ole ensimmäinen kreationisti politiikassa, eikä hän myöskään ole mitenkään ajanut kreationismia eteenpäin.

Kesällä tapahtunut kohu Nobel-palkitusta voittajasta, Tim Huntista, on myös puhuttanut Tuomasta. Tim Huntin mukaan miesten ja naisten ei pitäisi olla samoissa laboratorioissa, sillä he rakastuvat toisiinsa, aiheuttaen ylimääräistä draamaa ja vaikeuttaen tieteellisen edistyksen prosessia. Tästä heitosta sosiaalinen media tietenkin raivostui, ja syttyi suuren mittakaavan noidanmetsästys, jolla vaadittiin Tim Huntin poistumista uraltaan ja lopettaa kaiken tekemisen ikuisesti yhden seksistisen kommentin takia.

Nyt tiedämme, missä kärpäset talvehtivat. Kuva: Masur / Wikimedia Commons

Erikoista Tuomaksen kannanotossa on se, että hän vain olettaa, että kohu olisi vältetty, jos Tim olisi yksinkertaisesti pyytänyt anteeksi. Mutta jos ihminen ei itse ymmärrä, että hän on tehnyt väärin, niin olisiko hänen suuhunsa pitänyt laittaa sanoja jonkin PR-tahdon kautta, vai vain antaa hänen haaksirikkoutua itsekseen? Jos Tim Hunt on oikeasti tätä mieltä, niin eikö hänelle kuuluisi suoda se oikeus? Tuomas ottaa esille sen, miten sosiaalisen median noidanmetsästyksellä on tapana mennä nollasta sataan parissa sekunnissa, jolloin olisi hyvä ehkä tieteellisen piirin ottaa kantaa siihen, mitä tekijänsä päästävät suustaan.

Viikon päästä kohun kuoltua hänen molekyylibiologian saavutukset ovat tietenkin vielä arvossa, mutta ihmisenä häntä pidetään hirveänä. Artikkelin mittava kommenttiketju jakaa myös mielipiteitä molempiin suuntiin, ja niihinkin Tuomas osallistuu jatkamaan keskustelua.

Tämän artikkelin perusteella Nicolas kommentoi päivitykseen Linus Torvaldsin asenteesta

Linux-kehityspostilistan käytöksestä. Linus on tunnettu siitä, että hän on suorasanainen eikä pelkää loukata muita, joten on mielenkiintoista nähdä, mitä Tuomas on Linusista mieltä.

Näiden blogiartikkelien perusteella voimme päätellä, että Tuomas Aivelo on tavallinen ihminen, kuten me kaikki muutkin. Tämän lisäksi hän myös oivaltaa, että hänen lukijakuntansakin on ihmisiä. Sen ymmärryksen ansiosta hän pitää vaa'an tasapainossa, eikä anna tieteen vaunujen suistua raiteiltaan pienten epämiellyttävien mielipiteiden takia.

Psykologin näkökulma sukupuolisidonnaisiin stereotypioihin (Sonia P. ja Jenni I., Ellinooran ryhmä)

Blogitekstimme pohjautuu Psykologiliiton sivuilta löytyvään Vesa Nevalaisen Psyko-blogiin, jossa hän käsittelee ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita pilke silmäkulmassa kirjoittaen. Vesa Nevalainen toimii psykologina, joten teksteissä korostuu psykologinen näkökulma asioihin. Hän on myös kirjoittanut tietokirjoja ja ollut yksi toimittajista kirjassa ”Psykologin ammattikäytännöt”. Blogitekstit on naamioitu kärjistettyjen otsikoiden taakse, jotka varmasti herättävät lukijan huomion.  Blogin aihealueet vaihtelevat laidasta laitaan, sukupuolineutraaliudesta psykologin ammattikäytäntöihin.

Psyko-blogin aiheet kiinnostavat varmasti kaikenikäisiä nuorista vanhempiin, joten blogin kohderyhmänä toimivat kaikenikäiset lukijat. Vesalainen on kirjoittanut aiheista nuorekkaaseen sävyyn, mutta kuitenkin niin, ettei vaikuta lapselliselta. Ainoa poikkeus tähän on teksti ”Koulukiusaaja on ilkeä paskiainen”, joka on aiheuttanut blogissa paljon keskustelua Vesalaisen ammatillisuudesta. Tekstin aihe on hyvä, mutta Vesalainen sortuu lyttäämään ja stereotypioimaan tietyntyyppisiä ihmisiä. Lisäksi tekstin tyyli on hieman ala-arvoinen, sillä Vesalainen kirjoittaa siinä selvästi entiselle koulukiusaajalleen. Tämä teksti saa kuitenkin pohtimaan, onko jokaisella koulukiusaajalla oikeasti mitään ongelmia, vai ovatko he vain erityisen taitavia sosiaalisia manipuloijia. Vesalaisen kärkäs otsikointi ja näkökulma asiaan saa jotkut ihmiset kommenteissa varpailleen.

Kiinnostuimme Nevalaisen blogista, sillä hän julkaisee uusia postauksia kuukausittain ja näin aiheet ovat varmasti yhteiskunnallisesti ajankohtaisia. Erityisen mielenkiintoiseksi koemme Nevalaisen kannanoton sukupuolineutraaliin avioliittolakiin tekstissään ”Sukupuolijotain avioliittolaki”, ja tämä hieman erilainen näkökulma sai meidät keskustelemaan aiheesta: Pitäisikö ihmiset erottaa toisistaan sukupuolen sijaan maskuliinisuuden ja feminiinisyyden suhteen? Tällainen erottelu pitäisi ainakin huolen siitä, ettei yhteiskunta pyörisi stereotyyppisten sukupuoliroolien ympärillä.

Maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat käsitteitä, jotka eivät ole ainoastaan sukupuolisidonnaisia: löytyyhän homopareistakin yleisesti ottaen sekä feminiinisempi että maskuliinisempi osapuoli. Koemme, ettei lapsi tarvitse sekä äitiä että isää, sillä lämmin ja turvallinen kasvatusote on huomattavasti tärkeämpää lapselle vanhemman sukupuolen sijaan. Homoparien keskuudessa varttunut lapsi on varmasti yhtä terve kuin heteroperheessä kasvanut lapsi. Ajattelutapa, jonka mukaan homopariskunta ei kykenisi kasvattamaan täysijärkistä tervettä lasta, on siis pelkkää stereotypiaa: kyllähän yhteiskunta hyväksyy yksinhuoltajavanhemmankin ilman, että hänen toimintaansa kasvattajana arvostellaan. Voisimmekin siis kysyä, miksi sitten kaksi samaa sukupuolta olevaa vanhempaa olisi huonompi valinta lapsen kasvatuksen kannalta? Silloinhan vanhemmat kykenisivät satsaamaan lapseen sekä taloudellisesti että ajallisesti paremmin.

Vesalaisen teksti “Kympin pojat” sivuaa sukupuolisidonnaisuutta ja stereotypioita hieman eri näkökulmasta. Tekstissä käsitellään sitä, miten koulussa hyvin pärjäävät kiltit pojat aina unohdetaan yhteiskunnallisista keskusteluista ja ympäristöstä ylipäätään. Yhteiskunnassa onkin harmillisesti tapana luoda stereotypioita siitä, miten tytöt ja pojat käyttäytyvät koulussa ja miten nämä tavat eroavat toisistaan. Heti, kun joku erottuu joukosta, kyseessä on joko ongelmatapaus (aggressiivisesti käyttäytyvä tyttö) tai yllättävä poikkeus (rauhallinen, koulussa hyvin pärjäävä poika). Teksti kuitenkin poukkoilee aiheesta toiseen ja varsinaista pääpointtia on vaikea saada kiinni. Tekstin lopussa Vesalainen miettii, kannattaako “kympin oppilaiden” edes kouluttautua psykologeiksi tai opettajiksi, koska he eivät välttämättä ymmärtäisi että oppiminen on joillekin vaikeaa. Tämä näkökulma on mielestämme omituinen ja turha, vaikka vaikuttaa siltä että Vesalaisen tyypillinen kirjoitustyyli tulee taas esille: näkökulma on luultavasti kirjoitettu tahallaan provosoivasti, että se herättäisi mahdollisimman paljon keskustelua stereotypioista.

Sukupuoli ja stereotypiat määrittelevät elämäämme liikaa. Kympin oppilaat tulisivat varmasti pärjäämään psykologeina tai opettajina samalla tavalla kuin muutkin, sillä koulutuksen kautta he oppisivat työskentelemään oppimisvaikeuksista kärsivien oppilaiden kanssa. Homopariskuntien tulisi puolestaan saada halutessaan hankkia lapsia ja tarjota heille turvattu kasvuympäristö ilman, että parin toimintaansa pyrittäisiin jatkuvasti arvostelemaan ja kritisoimaan. Myös kouluissa ja työpaikoilla julistetaan tasa-arvoa, mutta siitäkin huolimatta yleiset odotukset tyttöjä ja poikia kohtaan ovat täysin erilaiset pelkän anatomisen rakenteen vuoksi. Todellisessa tasa-arvoisessa ja kaavoihin kangistumattomassa tilanteessa odotukset sekä poikia että tyttöjä kohtaan olisivat samanlaisia ja myös homoparit saisivat elää tasapainoista perhe-elämää kuten heteroparitkin. Tällöin jokainen ihminen olisi vapaa määrittelemään itsensä juuri sellaiseksi kuin haluaa ja pääsisimme lähemmäksi stereotypioista irtautunutta tasa-arvoista yhteiskuntaa.

Lähteet:

http://psyli.fi/ajankohtaista/blogi/vesa_nevalaisen_blogi

http://www.slate.com/blogs/outward/2014/03/04/mark_regnerus_testifies_in_michigan_same_sex_marriage_case_his_study_is.html

Tiedettä positiivisella otteella. (Natalia ja Annukka, Ellinooran ryhmä)

Käsittelemämme blogi Positiivinen psykologia - tiede hyvinvoinnin taustalla toimii Positiivinen psykologia -yhdistyksen alaisuudessa. Blogia kirjoittaa kaksi psykologian maisteria Emilia Lahti sekä Makke Leppänen. Molemmat kirjoittajat ovat niittäneet mainetta positiivisen psykologian kentällä. Emilia on opiskellut Yhdysvalloissa ja on Euroopan ensimmäisiä soveltavan positiivisen psykologian maistereita. Makke sen sijaan on opiskellut Australiassa ja valmistunut ensimmäisenä Suomessa valmentavan psykologian maisteriksi.  Yhteys kansainväliseen yliopisto- ja tiedemaailmaan on vahvasti nähtävissä molempien kirjoittajien taustoihin vedoten.

Blogin yleisilme tukee positiivisen psykologian näkökantoja ja tekstit puhuttelevat ihmisläheisesti lukijoita. Kirjoitustyyli on lukijaa aktivoiva ja teksteihin on upotettu ohjeita ja harjoitteita kuvien sekä linkkien ohella. Lukijan on näin helppo lähteä jatkamaan omaa tiedonhakuaan aiheisiin liittyen. Blogin tekstit aktivoivat myös keskusteluun mm. Facebookin ja Twitterin välityksellä, joten tekstit keskustelevat myös muunkin median kanssa aktiivisesti. Blogi lähestyy lukijakuntaa maanläheisellä otteella ja herättää mielenkiinnon kyseistä suuntausta kohtaan. Kirjoitustyylistä puuttuu tieteellisen tekstin ominaisuuksia, mutta sen vuoksi maallikoiden on helpompi lähestyä ja kiinnostua positiivisesta psykologiasta ja sen vaikutuksista arkipäivään. Kirjoittajat viittaavat kuitenkin jatkuvasti kansainvälisiin tutkimuksiin ja omalla ammattitaidollaan tuovat asiantuntevuuden kirjoituksiin.

Blogiteksteissä usein esiintyviä teemoja olivat: mielen hallinta, mindfullness, onnellisuus, johtaminen, ihmissuhteet, positiivinen kommunikointi, rohkeus, sisu, läsnäolo, väkivalta ja vanhemmuus. Blogi keskustelee varsinkin Facebookin kanssa aktiivisesti ja huomasimme, että laajempaa jakoa olivat saaneet tekstit, jotka käsittelivät arjen sankaruutta ja rohkeutta. Lukijoita kiinnostanee juuri arkipäivän voimaantumista edistävät teot ja ajatus omasta kyvykkyydestään sekä voimaantumisesta. Blogissa kommentointi oli asiallista ja myönteistä, mutta vähäistä. Meille lukijoille tulikin kuva, että blogin lukijakunta koostuu henkilöistä, jotka ovat kiinnostuneita samoista aihepiireistä ja näin ollen haluavat jakaa blogissa käsiteltyjä aiheita myös muualle mediaan jakoon.

Valitsimme tarkemman havainnoinnin kohteeksi Emilia Lahden kirjoittaman postauksen Inhimillinen lämpo avaa ovet, sillä se oli selvästi yksi blogin jaetuimpia postauksia facebookissa. Teksti käsittelee ihmisten välistä vuorovaikutusta ja siinä toisen ihmisen huomioon ottamista. Aihe on kaikkia ihmisiä koskettava, mikä selittänee tekstin suurta jakojen määrää sosiaalisessa mediassa. Lisäksi postaus pyrkii arkielämän esimerkeillä tuomaan lukijoita lähemmäksi aihetta, se myös vetoaa tunteisiin ja aktivoi lukijaa itse pohtimaan omia kokemuksiaan. Vaikka tekstin pyrkimys onkin saada lukija muuttamaan käytöstään sosiaalisten tilanteiden ja vuorovaikutuksen suhteen, se ei tee sitä syyllistäen tai provosoiden vaan käyttää neutraalia ja lämmintä lähestymistapaa. Jää kuitenkin suurimmalta osin epäselväksi mihin faktat tekstissä pohjautuvat, sillä vain muutamassa kohdassa käy ilmi referointi joiltakin alan professoreilta, eikä lähdeluetteloa ole näkyvissä ollenkaan.

Vaikka teksti on pitkä, se on pyritty pitämään lukijaystävällisenä monien visuaalisten ja emotionaalisten keinojen avulla. Tekstiin tuovat vaihtelua lihavoidut fontit, jotka ikään kuin johdattelevat ja luovat mielenkiintoa seuraavan kappaleen tekstiin. Lisäksi tekstin lomassa on käytetty kuvia ja aiheeseen liittyvää runoa, jotka pyrkivät lisäämään emotionaalista sidettä tekstiin.

Verkkotekstinä tämä postaus onnistuu hyvin popularisoimaan asiansa kaikille lähestyttäväksi ja samalla olemaan suhteellisen uskottava positiivisen psykologian kentällä. Teksti herättää tunteikkaita ajatuksia sekä vahvistaa lukijan omaa kuvaa aktiivisena toimijana, jolla on mahdollisuus vaikuttaa. Postauksen luettuaan heräsi motivaatio tarkastella omia ajattelumallejaan ja käyttäytymistapojaan sosiaalisissa vuorovaikutustilanteessa. Nykypäivänä vallitseva mielenkiinto muun muassa mindfullnessia sekä hyväksymis- ja arvopohjaista ajattelua kohtaan on lisääntynyt ja blogin aiheet koskettavatkin yhä laajempaa joukkoa lukijoita.

Ihmisten välistä vuorovaikutusta ja siihen liittyvä stigmoja tulisi miettiä enemmän, eikä haudata itsestään selvien vuorovaikutusmallien alle, joita kussakin kulttuurissa vallitsee. Ihminen yksilönä saa kyllä aikaan, mutta yhteiskunta on kuitenkin ihmisten vuorovaikutteinen ryhmä. Siksi mielestämme tätä verkkotekstin käsittelemää inhimillistä lämpöä olisi hyvä soveltaa monelle eri yhteiskunnan osa-alueelle, joissa sen pitäisi olla väistämättä läsnä paremman elämän saavuttamiseksi kaikille. Tämä teksti toi mielestämme hienosti esiin positiivisen psykologian tärkeyttä tieteellisessä ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Olisi mielenkiintoista seurata jatkossakin tekstin ympärille muodostuvaa keskustelua asiantuntijoiden ja maallikoiden välillä.

http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/

 

Ongelmia ja pohdintoja ymmärrettävässä muodossa (Markus I. ja Marika J., Ellinooran ryhmä)

 

 

Maaret Kallion Lujasti lempeä -blogi (www.hs.fi/blogi/lujastilempea/) keskittyy pohtimaan ihmisyyttä, parisuhdetta ja seksuaalisuutta avunannon ja armollisuuden kautta. Kirjoittaja on psykoterapeutti, kouluttaja sekä tietokirjailija. Kallio on monille tuttu myös Ensitreffit alttarilla -tosi-tv-sarjasta, jossa hän antaa asiantuntijakommentteja seksuaaliterapeutin roolissa.

 

Blogi on Helsingin Sanomien alla ja näin ollen lähellä kaikenlaisia lukijoita, mikä näkyy Kallion tavassa käsitellä aiheita. Teksti on helposti ymmärrettävää ja konkreettista, minkä vuoksi blogia ja sen kirjoituksia on jaettu paljon esimerkiksi Facebookissa. Kohderyhmäksi kuitenkin nousee jossain määrin erityisesti naiset blogin aihealueiden kautta. Postausten aiheet vaihtelevat parisuhde- ja itsetunto-ongelmista suomalaiseen kulttuuriin ja äitinä olemiseen.

 

Kallio kirjoittaa vaikeistakin asioista rohkeasti ja värikkäin ilmaisuin, mikä tekee blogista kiinnostavan. Erityisesti ajankohtaiset aiheet ja tuoreet näkökulmat herättävät paljon keskustelua blogin kommenttiosiossa. Keskustelua on herättänyt erityisesti Kallion kirjoitukset liiasta suorittamisesta ja kiireestä, ylikontrolloinnista sekä pärjäävien tyttöjen ongelmista kertovat postaukset. Blogin asiallista tyyliä mukaillen kommentointikin pysyy aisoissa. Eriävät mielipiteet argumentoidaan tyydyttävästi ja kirjoittajalle osoitetut risut että ruusut esitetään hyvin perusteluin.

 

Teksteissä ei juurikaan vedota tutkimustietoon tai muihin tiedejulkaisuihin, vaan julkaisut muistuttavat enemmän kolumnia ja Kallio hyödyntää aiheita käsitellessään lähinnä omaa ammattitaitoaan. Blogista löytyvät viittaukset kohdentuvat enemmän muun kirjallisuuden sektorille, kuin tieteellisiin julkaisuihin, vaikka niitäkin kirjoittaja käyttää satunnaisesti. Lähdetiedot ovat hyvin suppeita Kallion julkaisuissa, mikä on oletettavasti tekstilajin mukainen tyylikeino.

 

Mielenkiintoista on, ettei Kallio ole suorittanut yliopisto-opintoja, vaan hän on pohjakoulutukseltaan sosionomi. Se voi olla yhtenä osatekijänä tieteellisyyden kustannuksella toteutettuun popularismiin ja konkreettisuuteen.

 

Kallio hyödyntää blogissaan verkkojulkaisun mahdollisuuksia vuorovaikutteisen kirjoittamisen puitteissa. Blogissa on tekstien lisäksi myös videopäivityksiä, joissa Kallio vastaa lukijoiden lähettämiin kysymyksiin.

 

Arviointia eräästä postauksesta

 

http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1305957853641    “Suomi on kontrolloijien unelmamaa” 25.5.2015

 

Tässä blogikirjoituksessa puhutaan suomalaisten kontrolloinnista. Keskustelu on asiallista mutta moninaista blogin kommenteissa. Aihe on ajankohtainen ja tuntuu ymmärrettävältä, kun puhutaan “sääntö-Suomesta”. Kallion kirjoituksia ei ole tullut itse aiemmin luettua sen kummemmin joten lähdin avoimesti liikkeelle.

Osa kommentoijista on haastanut kirjoittajan käsityksen suomalaisten kontrolloinnista väittämällä, että kyse on sisäänrakennetusta konservativismista, tarpeesta säilyttää asiat niinkuin ne ovat aina olleet, eikä niinkään siitä että ihmisen pitäisi voida vaikuttaa muiden tekemisiin sinänsä.

 -Kontrolloijan lempilausahdus muistaa: Laita lapsi edellä, tee itse perässä! Tämä lause kuvaa Kallion teesiä melko hyvin. Hänen mukaansa yhteiskunnassamme on niin työpaikalla, parisuhteissa kuin myös lastenkasvatuksessa helppo oma-aloitteisesti harjoittaa suurta kontrollointia. Toisaalta Kallion tapaiselta “auktoriteetilta” on hieman kummallista kuulla koko Suomen niputtamista “kontrolloijan unelmamaaksi”.

-Väitteensä puolesta Kallio argumentoi vetoamalla omiin kokemuksiinsa, kun hän kertoo että jo parikymppisenä “nalkutti poikaystävälleen vessan kannen alas laittamisesta”, ja että on myöhemmin elämässään istunut käsiensä päällä, jotta ei menisi viereiseen huoneeseen puuttumaan miehensä tapaan vaihtaa vaippoja heidän lapsilleen. Nämä esimerkit kuvaavat  hyvin yllä todettua Kallion tapaa kirjoittaa kolumnimaisesti vankan tieteellisyyden sijaan ja toisaalta tasoittavat yleistämisen vaikutuksia, Kallio antaa ymmärtää itsekin toimineensa tavalla, jonka esittää olevan yleistä suomalaisille.

 

Vasta omakohtaisten esimerkkien jälkeen Kallio esittelee varsinaisen aiheensa kertomalla, että kontrollia luodaan ympäröivään maailmaan ja ihmisiin tarkoituksena hallita omaa sisäistä kaaosta. Tämä tapa että “tieteellinen” käsitteenmäärittely on sijoitettu näin myöhään tekstissä saa tekstin vaikuttamaan hyvin blogimaiselta joka on tietysti tarkoituskin ja lukija saadaan kiinnostumaan näin tekstistä kun alussa esitetään arkisempia havaintoja asiasta.

 

Lähteitä tässä tekstissä ei ole, vaikka Kallio onkin lukijalle “auktoriteetti” esimerkiksi siksi että hän on psykoterapeutti. Psykologista tietoa on melko vähän havaittavissa: Loppupuolella Kallio kertoo miten kontrollista voi päästä eroon esittelemällä psykologista joustavuutta, ja tekee eron siinä ,että ihmisestä ei tarvitse tulla välinpitämätöntä jos ei yritä hallita kaikkea.

Tämä havainto on kenties tekstissä lähimpänä sellaista psykologista tietoa, jota opinnoissa voi tulla vastaan sillä varsinaisesti ylikontrollointi ei ole tieteellinen käsite, mutta psykologinen joustavuus tavallaan on.

 

Teksti herättää ajatuksia siitä, mistä nämä pohdinnat ovat peräisin sillä johdannossa ei lue mitään siitä mikä on saanut Kallion kirjoittamaan tekstin. Ehkäpä tarkoitus onkin vain herättää lukija aiheella, johon varmasti moni voi samaistua. Tässä mennäänkin jälleen mahdollisesti verkkotekstin ominaispiirteisiin. Postaus on ehkä kirjoitettu vain lukijoiden omien ajatusten herättämiseksi, mikä tuntuu riittävältä koska varsinaisesti huonoja verkkotekstin piirteitä postauksessa ei kuitenkaan ole havaittavissa.

Informaatiotulvaan hukkuneet (Minna L. ja Anni P., Ellinooran ryhmä)

Blogissa Kaiken takana on loinen Tuomas Aivelo kirjoittaa omia näkemyksiään biologiasta. Helsingin yliopistossa oleva ekologian ja evoluutiobiologian tohtorikoulutettava Aivelo pyrkii tuomaan biologian tieteenä ihmisten tietoisuuteen. Aivelon ehkä hieman provosoivissakin teksteissä käy ilmi hänen huolestuneisuutensa biologian asemasta opetuksessa sekä hänen asiantuntijuus ja innostuneisuus omaa alaansa kohtaa. Osa Aivelon julkaisuista käsittelee muun muassa biologian taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa esimerkiksi yliopistojen rahoitusta käsittelevässä julkaisussa, kun taas osa julkaisuista keskittyy johonkin pieneen biologian osa-alueeseen, kuten kissamakeihin tai sirppisoluanemiaan. Monipuolinen blogi biologiasta kiinnostuneille on siis kyseessä.

Mielenkiintomme herätti pohdinta suomalaisten geenitietoisuudesta. Tekstissä “Tietävätkö suomalaiset mitä geeni tarkoittaa?” Aivelo kritisoi koulujen biologian kirjojen olevan aikaansa jäljessä. Aivelo perustaa väitteensä alkukesästä tehtyyn tutkimukseen, jossa havaittiin, ettei nykyoppikirjoissa esitellä uusinta modernia geenimallia. Hän kertoo, että oppikirjoissa modernin geenimallin sijasta geenin merkitys riippuu biologian alasta, jota tarkastellaan. Oppikirjoissa oleva tieto on kuitenkin hämääviä opiskelijoille, koska kokonaiskuva geeneistä pirstaloituu.

Tekstiä lukiessamme aloimme pohtia omaa tietämystämme geeneistä ja miten tietomme ylipäänsä mistään rakentuu. Monien yleissivistys ja tietämys geeneistä perustuu yläasteen tai lukion kursseihin. Tämän jälkeen luotettavan faktatiedon saaminen jää vähäiseksi, joko tiedon puutteen tai sen etsimisen haluttomuuden vuoksi. Helposti tulee luotettua värikkäisiin ja provosoiviin uutisotsikoihin muun muassa geenimanipulaatiosta, joiden pääasiallinen tarkoitus ei ole tiedonvälitys vaan lukijoiden houkuttelu. Tällöin tiedon objektiivisuus jää sivuseikaksi ja vastuu jää lukijalle ja monet, itsemme mukaan lukien, joutuvat harhaan tiedon polulta. Siksi monille on harhaanjohtavasti syntynyt negatiivinen mielikuva esimerkiksi geeneistä, vaikka tietopohja on hyvin puutteellinen. 

Kuvaaja: Ewa Rozkosz https://www.flickr.com/photos/erozkosz/6002995338

Blogiteksti oli saanut monia kommentteja, jotka nostivat uusia esimerkkejä tiedon vääristymistä. Kommenteissa kerrottiin esimerkki mummosta, joka olisi halunnut kieltää atomit sillä perusteella, että oli kuullut atomivoiman olevan vaarallista. Tämä  saa pohtimaan millaisen tiedon ihmiset uskovat. Mielestämme tämä johtuu tiedonvälittämisen tavoista. On helppoa uskoa vakuuttavaa puhujaa tekstin sisällöstä piittaamatta ja usein uutisissa tai koulussa välitetty tieto esimerkiksi geeneistä uskotaan kyseenalaistamatta ja liitetään omiin arvoihin ja uskomuksiin, jolloin niistä voi tulla vihollisia.
On tärkeää olla uskomatta kaikkea tietoa, mikä vastaan tulee ja pyrkiä selvittämään asioiden faktat ennen asian omaksumista ja eteenpäin levitystä. Tämä pätee niin tieteellisessä tutkimuksessa kuin arkipäivän tiedonhaussa. Mediakriittisyys on taito, joka jokaisen on hyvä opetella. On opeteltava uimaan informaatiotulvassa.