Ryhmäkoot ja luokkatilat – motivaatio vai haaste? (Heli)

Analysoin Erjan blogia, jota kirjoittaa kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi ja ADHD-asiantuntija Erja Sandberg. Hän pyrkii vaikuttamaan erityisperheiden asemaan ja niiden saamiin tukitoimiin peruskouluissa ja ammatillisessa koulutuksessa näkökulmanaan tukea tarvitsevien näkemykset. Kohderyhmänä blogille ovat nähdäkseni kasvatuksen asiantuntijat ja erityisperheiden vanhemmat sekä muut, joita kirjoittajan näkökulma kiinnostaa. Teksti on asiapitoista ja käyttää muiden asiantuntijoiden näkemyksiä ja tutkimuksia joustavasti, mutta myös kriittisesti suhtautuen. Keskustelu aiheista on täten myöskin asiallista.  

Tarkastelemassani tekstissä Sandberg paneutuu Kari Uusikylän 11.9.2018 julkaisemaan blogitekstiin oppilaista, joille isot ryhmät ja avarat luokkatilat kouluissa aiheuttavat koulutyöhön merkittäviä hankaluuksia. Muita ulkopuolisia lähteitä ei ole Uusikylän blogitekstiin löytyy linkki kirjoituksesta. Tekstissään Sandberg kertoo saavansa vastaavia viestejä sekä opettajilta että vanhemmilta. Hän määrittää, että muun muassa ADHD aiheuttaa jo perinteisessä luokkatilassa vaikeutta keskittää huomio oleellisiin asioihin. Lisähaasteina ovat hänen mukaansa aistien yliherkkyydet, jotka vaativat aikuiselta lapsen ympäristön huomiointia koulupäivän aikana. Yhdessä nämä tekijät lisäävät Sandbergin mukaan kuormittuneisuutta, keskittymisen haasteita ja levottomuutta tunneilla. Tekstissä tuodaan esiin mahdollisuus käyttää kuulosuojaimia hälyn poistamiseksi. Sandberg kuitenkin painottaa, että kukaan aikuinen tuskin suostuisi käyttämään niitä, jos vaihtoehtona on pienempi ja hälyttömämpi luokkatila.  

Tekstissä ilmenevät selkeästi haasteet, joita ADHD oppilaalle aiheuttaa. Käytännössä se usein vähentää opettajan mahdollisuutta keskittyä itse opettamiseen ajan kuluessa tunneilla kaikkeen epäolennaiseen, kuten esimerkiksi yleisen hälinän hiljentämiseen. Kokemuksesta voin sanoa, että Sandbergin esittämät perustelut ovat täysin paikkansa pitäviä ja asiallisia ja huomioivat kattavasti haasteet, joita ongelmat tarkkaavuudessa ja keskittymisessä aiheuttavat käytännössä. Mielestäni hän myös nostaa osuvasti esiin sen, että aikuiset usein vaativat oppilailta seikkoja, joihin he eivät itse vastaavassa tilanteessa suostuisi. Aina ei myöskään huomioida riittävästi sitä, että muun muassa aistiyliherkkyys on todellinen ongelma, jolle oppilas ei voi mitään, vaikka kuinka yrittäisi käyttäytyä odotetusti. Tämä yleensä johtuu nähdäkseni siitä, että tietoa ja kokemusta aiheesta ei kouluissa ole tarpeeksi. Tekstin mielipiteissä ja perustelussa näkyy kirjoittajan asiantuntevuus ja tieto erityispedagogiikasta ja neuropsykiatrisista häiriöistä, joihin ADHD luetaan. 

Lähteet:  

www.erja.sandberg.eu/adhd/suurella-ryhmakoolla-ja-avarilla-oppimistiloilla-ei-tueta-oppilaita-vaan-lisataan-haasteita/ 

Kuva: https://www.google.com/search?biw=1536&bih=754&tbm=isch&sa=1&ei=cEASXN_RD6HorgTjnobICg&q=adhd+liitto+oppaat&oq=adhd+lii&gs_l=img.1.4.0j0i24l9.3639.7683..11361...1.0..0.236.1859.10j6j1......0....1..gws-wiz-img.......35i39j0i30j0i67j0i5i30j0i8i30.Kywf9j9J8v4#imgrc=1-ngiLsNJKipxM: 

Nykyihmisen ainoa tutti on heidän rakas älykäynnykkä. (Joni ja Karri)

Blogin aihe on älykännyköiden lisääntyminen ja käyttäminen ihmisillä. Siinä käsitellään kuinka pahasti ihmiset ovat kiinni puhelimen ympärillä, eivätkä pääse siitä eroon edes lomalla.Blogin on kirjoittanut Lauri Järvilehto. Blogin tavoite on saada ihmiset tajuamaan, että puhelin ei ole välttämätön aina, vaan voit hyvin olla hetki ilman sosiaalista mediaa tai sitten sähköpostia. Blogin kohderyhmä on laaja, koska tämä koskee niin nuoria kuin vanhempia ihmisiä yhtä paljon.

Blogissa kiinnostavaa oli, että miten paljon kirjoittajaan vaikutti ns. “punaiset pallot”. Eli sähköposti ja muut sosiaaliset sovellukset. Keskustelua syntyy kun mietitään, että mikä kaikki on pakollista puhelimessa ja mikä on ylimääräistä ja riittäisi, että sen löytäisi tietokoneelta vain. Myös blogissa mainitaan uusi puhelin “Light Phone”, jossa on vain puhelin, kartta-applikaatio ja tekstiviesti mahdollisuus.

Blogin kieli ja tyyli on selkeä ja siinä ei ole slangia vaan kirjakieltä. Blogista saa vaikutuksen, että suhde tutkimuksiin on positiivinen ja kirjoittaja on samaa mieltä, että puhelimet ei tarvitsisi niin paljon ylimääräisiä häiriötekijöitä, jotka aiheuttaa “dopamiinin” lisääntymistä kehossa. Uusista tutkimuksia kerrotaan blogissa siinä merkityksessä kun blogissa mainitaan uudesta puhelimesta, joka ilmestyy ensi vuonna. Ja puhelimesta ei löydy mitää ylimääräistä, joka voisi aktivoida aivoja liikaa. Blogista saa vaikutuksen, että se on eniten mielipideteksti, vaikka kirjoittajan asiat voivat pohjautua tutkimuksiin.

Blogin keskeisin väite on, että ihmisten pitäisi pystyä irtautua kännykästä enemmän, eikä olla sillä joka päivä monta tuntia. Hän argumentoi väitettä puolesta, kun hän todistaa itse millaisen vaikutuksen se antaa, kun pääsee eroon turhista sosiaalisista medioista. Hyviä piirteitä on, kun hän neuvoo ihmisiä rajoittamaan puhelimen käyttöä tai siihen ladattavia sovelluksia. Teksti herätti ajatuksen, että tarvisiko sitä itsekkää olla niin pahoin sosiaalisen median vanki, vaan olla ilman minkäänlaisia ilmoituksia ja katsoa sitä silloin kun huvittaa.

Suomalainen peruskoulu ei ole tasa-arvoinen (Maija & Roosa)

Blogin nimi on Elina Tuomi blog. Sen aiheena on yhteiskunta, koulutus, kulttuuri ja tasa-arvo. Blogin kirjoittaja on Elina Tuomi. Tuomi on helsinkiläinen taiteen maisteri, vapaa kuvittaja ja opettaja.

Tuomen tavoitteena on kertoa ihmisarvon, yhdenvertaisuuden, koulutuksen ja sivistyksen puolustamisesta. Kirjoittamisesta on tullut Tuomelle tapa hahmottaa ympäröivää todellisuutta ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hän suuntaa blogin ihmisille, joilla on samanlaisia arvoja. Kohderyhmänä ovat ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista ja kulttuurillisista aiheista. Ikäryhmältä blogi on sopiva monen ikäisille, erityisesti työssäkäyville ja opiskelijoille. 

Ulkoasulta blogi on selkeä ja pelkistetty. Ulkoasu ei herätä lukijassa erityistä mielenkiintoa. Blogin teksti on helppolukuista, joten sitä on mukava lukea. Tuomen kirjoitustyyli herättää lukijan mielenkiinnon tekstiin. Erityisesti blogissa huomio kiinnittyy Tuomen melko kärkkäisiin mielipiteisiin. Tuomi kirjoittaa blogissaan aiheista, jotka herättävät paljon keskustelua. Erityisesti keskustelua syntyi tasa-arvo aiheisesta blogitekstistä. Kommentoijat kertovat omia mielipiteitä tekstistä. Jotkut kommentoijista puoltavat Tuomen mielipiteitä ja jotkut ovat niitä vastaan. Tuomi vastaa aktiivisesti kommentteihin.

Elina Tuomi väittää blogitekstissään ”Suomalainen peruskoulu ei ole tasa-arvoinen ja kukaan ei halua kuulla siitä” että tasa-arvoinen peruskoulu on vitsi. Tuomi perustelee väitettään sillä, että koulutus ei ole kaikille ilmaista, laadukasta ja lasten ihmisoikeuksien arvoista. Numerot ja tilastot eivät kerro totuutta siitä, millaiset suomalaiset kasvatuslaitokset ovat. Kouluja yhdistetään, kirjoihin ei riitä rahaa ja opettaja vaaditaan opettamaan opetussuunnitelman mukaisesti, vaikka resursseja siihen ei ole. Hän perustelee myös väitettään, sillä että näillä resursseilla lapsilla ei ole mahdollisuuksia kilpailla hyvästä tulevaisuudesta, jatkokoulutuspaikoista, työpaikoista tai onnellisuudesta. 

Tuomi ei viittaa tekstissään muihin lähteisiin. Kuitenkin hän puhuu tekstissä tilastoista ja numeroista, mutta ei mainitse mistä lähteistä ne ovat peräsin. Teksti pohjautuu Tuomen omaan kokemukseen koulumaailmasta.

Hyvää tekstissä on se, että teksti on helppolukuinen, yhtenäinen ja mielenkiintoinen. Tekstin alku herättää lukijan mielenkiinnon. Tuomi aloittaa tekstin puhumalla kiireestä ja työuupumuksesta, johon lukijan on helppo samaistua. Tuomen teksti on todella kantaaottavaa ja hän puhuu aiheesta oikeastaan vain yhdestä näkökulmasta. Tuomi oli perustellut väitettään hyvin, mutta tekstistä saisi monipuolisemman ja uskottavamman, jos Tuomi viittaisi tekstissään myös muihin lähteisiin.

Tekstissä Tuomi puhuu tärkeästä asiasta, johon tulisi puuttua enemmän. Se aiheutti huolestusta siitä, onko koulumaailma todella tällaista nykyään. Huolestuttavaa on myös se, kuinka opettajien arvostus on laskenut paljon. Opettajilta nykyään myös vaaditaan yhä enemmän. Työtehtävät lisääntyvät ja yhteydenpito vanhempien kanssa voi olla hankalaa. Teksti sai ajattelemaan, että onko opettajan työ oikeasti niin rankkaa ja negatiivista. 




 Lähteet:
 https://elinatuomiblog.wordpress.com/2018/04/11/suomalainen-peruskoulu-ei-ole-enaa-tasa-arvoinen-ja-kukaan-ei-halua-kuulla-sita/
https://www.google.fi/search?hl=fi&tbm=isch&source=hp&biw=1366&bih=657&ei=OzcSXJi7Boqgjga8gZeoBQ&q=peruskoulu&oq=peruskoulu&gs_l=img.3..0l6j0i5i30l4.91.1369..2072...0.0..0.648.1866.2-2j2j0j1......0....1..gws-wiz-img.ar8fOx99-VI#imgrc=NSb7WIObsE78qM:

Opettajan kiire ei ole valinta (Maiju & Karita)

“Opettajan kiire ei ole valinta”- blogipostauksen on kirjoittanut Elina Tuomi, taiteen maisteri, vapaa kuvittaja sekä opettaja. Postaus on julkaistu 26. syyskuuta 2016. Blogin aiheita ovat yhteiskunta, koulutus, kulttuuri ja tasa-arvo, joista Tuomi kirjoittaa opettajan näkökulmasta. Blogin tavoitteena on ottaa kantaa ajankohtaisiin aiheisiin. Se on suunnattu opettajille ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille.

Blogi on mielestämme mielenkiintoinen, sillä kirjoittaja todella ottaa kantaa aiheisiin ja tuo uusia näkökulmia raikkaalla tavalla esiin. Myös sen ulkoasu on helppolukuinen ja selkeä. Käsiteltäviä aiheita ovat laidasta laitaan ilmiöt koulumaailmasta ja yhteiskunnasta. Eniten keskustelua herättävät aiheet liittyvät tasa-arvoon, jotka parhaimmillaan keräävät yli sata kommenttia. Suurimmaksi osaksi keskustelu on positiivista ja kannustavaa, sillä monet kommentoijat ovat samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Blogin teksti on asiallista kirjakieltä, mutta kuitenkin erittäin rentoa ja luonnollista. Sitä on mukava lukea, sillä Tuomi onnistuu tuomaan tekstiinsä erilaisia vivahteita painotetuilla virkkeillä sekä humoristisillakin tokaisuilla. Keskustelu blogissa on laajalti omien kokemuksien jakamista joko tukien kirjoittajan mielipidettä tai kertoen eri näkökulman asiaan.

Elina Tuomi ei pohjaa tekstejään tutkimustietoon, mutta saattaa sivuta niitä aiheissaan. Hän kirjoittaa enemmän pinnalla olevan keskustelun ja oman kokemuksensa tiimoilta, saaden näin henkilökohtaisemman tunnun kirjoituksiinsa. Pidimme erityisesti Tuomen tavasta tuoda pelottomasti esille omaa arkeaan, esimerkiksi kuinka välillä tekisi mieli vain itkeä oppilaiden edessä. Hänen kirjoituksensa edustavat mielipidetekstiä, jonka tärkeimpiä piirteitä ovat juurikin ajankohtaisuus, kantaaottavuus ja henkilökohtaisuus.

Valitsemamme blogipostaus käsittelee siis opettajan kiirettä ja sitä, kuinka se vaikuttaa opettajaan. Tekstin keskeisenä väitteenä on, että opettajien kiire ei ole vain heistä riippuvaa. Tätä argumentoidaan lisääntyneellä työmäärällä ja vähäisillä resursseilla. Kirjoituksessaan Tuomi viittaa ihailemaansa blogistiin, Maarit Korhoseen, joka oli käsitellyt blogissaan samankaltaisia opettajan vaikeuksia työelämässä. Tekstissä hyödynnetään myös Opettajat-lehden artikkelissa haastateltua Merja Männikköä, joka esitti samansuuntaisia ajatuksia resurssien vähyydestä ja siitä ettei opettajilla ole varaa sairastella työuupumuksen takia. Tuomi löysi tekstiinsä myöskin Yleisradion tekemän jutun työuupumuksesta, jossa lueteltiin viisi eri tunnusmerkkiä työuupumukselle.

Tekstissä hyvää on sen selkeys sekä kyky pitää lukijan mielenkiinto yllä välttämällä monotonisuutta. Siinä on monia hyviä näkökulmia, joihin kohderyhmänä olevien opettajien on helppo samaistua. Toki kirjoituksessa voitaisiin käyttää enemmän viitteitä tieteellisiin tutkimuksiin, joilla saataisiin vielä enemmän uskottavuutta ja vaikuttavuutta väitteille.

Kokonaisuudessaan tämä blogipostaus antaa mielestämme melko huolestuttavan kuvan tämän hetkisestä koulumaailmasta ja herättää myös kysymyksen: onko kaikilla opettajilla oikeasti näin paha olla?

Lähteet:

https://elinatuomiblog.wordpress.com/2016/09/26/opettajan-kiire-ei-ole-valinta/

https://tinyurl.com/y9ww7bkc

Tekoäly tulee – ja korvaa lääkärit?

Turun sanomien Terveys ja tiede-blogi  (Saara ja Rosanna)

Blogin pääasiallinen kirjoittaja on lääketieteen tohtori, professori Juhani Knuuti. Hän käsittelee blogissaan terveyteen liittyviä aiheita ja väitteitä tieteellisin metodein, mutta silti ymmärrettävästi. Blogi edustaa kirjoittajan henkilökohtaisia ajatuksia tieteen ja terveyden rajapinnasta. 

Blogi on kirjoitettu hyvin selkeästi ja maallikon näkökulmasta helposti ymmärrettävästi. Blogissa kirjoitetaan hyvin monipuolisesti terveyteen liittyvistä asioista tieteen näkökulmasta, esim. antioksidanteista, homeopatiasta ja tekoälystä ja siitä, että korvaako se tulevaisuudessa lääkärit. Blogi kokonaisuudessaan on tieteellinen ja postauksissa on paljon tieteellisiä tutkimuksia ja ne on avattu monipuoliseksi asiakokonaisuudeksi.  

Eniten keskustelua herättää blogikirjoitus: tavoitteena lääkkeetön elämä. Keskustelun saa osallistua kuka tahansa blogin lukija ja siksi keskustelu on hyvin monipuolista ja kommenteissa on todella paljon erilaisia mielipiteitä lääkkeettömästä elämästä. Jotkin kommentit ovat hyvin kyseenalaisia. Osa jopa väittelee asiasta rakentavasti ja osa menee lapsellisuuksien puolelle.  

Uusista tutkimuksista puhutaan useimmiten kertomatta mistä nämä tiedot ovat, tekstissä on vain alleviivattuja linkkejä jotka ohjaavat tutkimuksiin tai artikkeleihin tutkimuksista, mikä helpottaa nopeaa tiedonsaantia ja tietojen tarkistusta. Muutamissa blogikirjoituksessa on mainittu tekstin lopussa kirjallisuus aiheesta. Tekstilaji on asiantuntijablogi. 

Lähemmässä tarkastelussa on blogikirjoitus Tekoäly tulee – ja korvaa lääkärit? joka on Juhani Knuutin, Turun yliopistollisen keskussairaalan radiologian dosentti Sami Kajanderin ja postdoc-tutkijana Turun yliopistossa työskentelevän Luis Juarez Orozcon kirjoittama.  

Heidän mukaansa tekoälyn käyttö tulee olemaan suuremmassa roolissa lääketieteessä ihmisen älyn tukena, mutta ei tule korvaamaan ihmisten työtä ainakaan pitkään aikaan. He kertovat kuinka sydänkäyrän analysoinnissa on jo pitkän aikaa käytetty tekoälyä ja Suomessa on testattu teho-osaston hankkeita, joissa tekoäly on esimerkiksi huomannut infektion merkkejä jo ennen ihmisen tekemään kliinistä tutkimusta. He ottavat myös esille tuoreen tutkimuksen, jossa tekoäly oli onnistunut toteamaan ihosyövän valokuvista yhtä luotettavasti kuin ihotautilääkäri.  

Myös blogin kirjoittajien oma testiryhmä testasi kuinka hyvin viimeisimmät tekoälyohjelmistot tunnisti eroja terveen ja sairaan ihmisen rasittuneen sydämen simppelistä kuvasta, ja olivat melko pettyneitä kuinka suuri osa tuloksista oli väärässä. He arvelevat että suurempi tekoälyn käyttö lääketieteellisten kuvien tulkinnassa saavutetaan 10-15 vuoden päästä. 

Tekstiä lukiessani aloimme ajatella, kuinka paljon vastuuta on tekoälyllä ja sen tekijöillä, jos tapahtuukin vakava hoitovirhe jonka todetaan olevan tekoälyn syytä. Artikkelissa mainittiin lääkärien itse tulkitsevan koneen antaman diagnoosi todenperäisyyden. Lääkärin kiireisessä työpäivässä luotto tekoälyyn saattaa mennä liian pitkälle ja henkilölle joko diagnosoidaan väärä tauti tai hänet lähetetään kotiin kun tekoäly ei tunnistanut jotain, mitä lääkärin silmä olisi tunnistanut.  

Kuten kaikessa muussakin tekniikassa, myös tässä on riskinä tietoturvan vaarantaminen. Blogitekstissä mainittiinkin Googlen, Applen ja Facebookin kiinnostus tekoälystä, mutta myös pienemmät ja pahempaa haluavat voivat hakkeroida tekoälyä joko saadakseen tietoa tai tehdäkseen tuhoa sairaala-järjestelmälle. Täytyy siis olla varovainen siitä, ettei tekoälylle anneta liikaa informaatiota eikä sen toimintaan luoteta liikaa. 

Mielestämme tekoäly on siis käytännöllinen apu sairaalaympäristöön ja lääketieteeseen, mutta liikaa siihen ei saa luottaa eikä nojata. Olemme myös samaa mieltä blogin kanssa, että lääkärien työ ei todellakaan ole vaarassa. Kukaan ei oikeasti haluaisi mennä vastaanotolle, kun vastassa olisi vain tietokone, eikä varsinkaan haluaisi sellaisen diagnosoivan vakavaa sairautta kuten sydänongelmaa tai ihosyöpää.