Psykologit ajatuksenlukijoita? (Noora, Oona ja Saara)

                                    

Psykologiliiton blogissaan erikoispsykologi ja psykoterapeutti Teemu Ollikainen käsittelee arkiseen tyyliin psykologisia ilmiöitä. Valitsemassamme blogitekstissä ”Emme ole ajatuksenlukijoita, mutta…” Ollikainen nostaa esille humoristiseen sävyyn yleisiä ennakkoluuloja psykologeja kohtaan. Hänen pääpointtinsa on, että vaikka psykologit ymmärtävät ihmisen mielenliikkeitä keskivertoa paremmin, eivät he silti ole konkreettisesti ajatuksenlukijoita.

"Ai psykologi? No sä varmaan näet sitten kaiken mitä minä ajattelen, hahaa!”      

               

                                                          http://zerocicolo.blogspot.fi/

Vielä psykologitieteessä ei ole kehitelty ajatustenlukulaitetta, joka sanasta sanaan pystyisi ihmisen ajatuksia lukemaan (sääli…). Ollikainenkin korostaa, että ajatuksenluvun sijaan psykologit tekevät päätelmiä ja havaintoja ihmisten käyttäytymisestä. Päätelmät liittyvät esimerkiksi henkilön ajatusmalleihin, emotionaalisiin tunnetiloihin tai mielenterveyden häiriöin. Eivät siihen, mitä kyseinen henkilö aikoo syödä iltapalaksi; sehän vaatisi jo suoranaista ajatuksenlukutaitoa.

Jo meihin ensimmäisen vuoden psykologian opiskelijoihin liitetään yllättävänkin vahvasti näitä stereotypioita. Kohtasimme näitä ennakkoluuloja heti hyväksymiskirjeen putkahdettua postilaatikkoon; tilanne oli hyvin samankaltainen kuin Ollikainenkin kuvaa yllä. Silmänräpäyksessä meistä tuli lähimmäisten silmissä ”ajatuksenlukijoita”, vaikka olimme vasta menossa opiskelemaan tätä ”ajatuksenlukutaitoa”.   Toisaalta ainakin me psykologian opiskelijat suhtaudumme tähän hieman huvittuneesti ja tämä näkyy myös haalarimerkissämme.

                                          

                                                          http://www.stimulus.fi/haalari.php

Meidän näkökulmamme  kärjistetysti ajatellen on kuitenkin se, että psykologian opiskelu perustuu samanlaisiin teorioihin kuin matemaatikon matemaattiset kaavat eli toisin sanoen tietopohjan kartuttamiseen ja tämän tiedon myöhempään soveltamiseen. Mutta aivan kuten matemaattisesti lahjakkaat ja siitä kiinnostuneet hakeutuvat yleisesti ottaen matemaattisille aloille, niin myös psykologian opiskelijoilla voi olla erityistä taitoa ja kiinnostusta ymmärtää ihmisen mielenliikkeitä ja sen vaikutusta käyttäytymiseen…

 ... ”Psykologi näkee asiat toisin kuin ei-psykologi, ja todennäköisemmin hänen toisen ihmisen psyykkistä toimintaa koskevat arvionsa ovat oikeampia kuin jonkun muun.”

Mielestämme Ollikainen nostaa tekstissään esille hyviä ja aiheellisia ajatuksia. Vaikka hän puhuukin hyvin humoristiseen ja ajoittain jopa itseironiseen sävyyn, on hänen pääpointtinsa faktaperusteinen ja myös ajatuksia herättävää. Pystymme (jo näin opiskelijana) samaistumaan hänen ajatuksiin ja mielipiteisiin, vaikka emme kuitenkaan kiellä, että eriäviäkin mielipiteitä voisi joiltakin tahoilta nousta; meidän näkökulmamme on kuitenkin hyvin yhtenevä Ollikaisen kanssa.

”Psykologina oleminen ei onneksi koko ajan ole ärsyttävää viisastelua ja lähiympäristön käsitteellistämistä.”

Lähteenä

http://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/teemu_ollikaisen_blogi/emme_ole_ajatustenlukijoita_mutta.1035.blog

Fysikalistista psykoterapiaa (Iida Honkavaara ja Essi Alaluusua)

Rajankäyntiä-blogissaan fyysikko ja tutkija Teppo Mattsson käsittelee eri tieteenalojen ajankohtaisia aiheita omasta luonnontieteellisestä näkökulmastaan. Hänen tavoitteenaan on esitellä omia näkemyksiään ja herättää keskustelua.

Mattsson on hyvä ja nokkela kirjoittaja, jonka teksti on mukaansatempaavaa ja miellyttävälukuista. Mattsson käyttää erilaisia tyylillisiä tehokeinoja, kuten listoja ja vuoropuheluita: esimerkiksi reduktionismin ja holismin eroja havainnollistaakseen Mattsson kirjoittaa höyrypäisen filosofi-isän ja rationaalisen fyysikko-äidin kuvitteellisen väittelyn. Värikäs kieli tekee tekstistä helppolukuisempaa ja kevyempää kuin tieteelliseltä tekstiltä voisi odottaa.

Useat blogitekstit sivuavat ihmisläheisiä tieteenaloja, kuten psykologiaa, filosofiaa ja uskontoa. Niitä käsitellään kuitenkin kirjoittajan taustan mukaisesti luonnontieteellisin keinoin; esimerkiksi psykologiaa käsittelevissä teksteissä kirjoittaja keskittyy konkreettisesti aivoihin ja niissä tapahtuviin muutoksiin. Täysin luonnontieteellinen näkökulma on usein melko pelkistävä, mikä provosoi ihmisiä keskusteluun.

Tekstissään Mikä psykoterapiassa auttaa? (3.5.2014) Mattsson käsittelee näkemyksiään psykoterapian vaikutusmekanismeista. Hänen mukaansa terapian hoitava vaikutus perustuu siihen, että tunteiden kielentäminen kehittää aivojen tasapainotilaa. Mattsson perustelee väitteensä yleensä aivotoimintojen kautta: “Mielenterveys perustuu aivojen hermoverkkojen yhteistoimintaan, jonka tasapainon häiriöt puolestaan ilmenevät psyykkisenä oireiluna. Oireet voivat aiheutua yksilö- ja häiriökohtaisesti esimerkiksi aivopuoliskojen tai aivokuoren ja sen alaisten rakenteiden välisestä rakenteellisesta tai toiminnallisesta epätasapainosta.” Mattsonin perusteluja voi pitää melko pelkistävinä. Mielenterveyden häiriöissä ovat usein osallisina esimerkiksi ns. epäadaptiiviset skeemat. Ovatko tällaiset ajatusrakennelmat täysin palautettavissa aivojen rakenteelliseen tai toiminnalliseen epätasapainoon?

Mattsson ottaa huomioon kuitenkin myös sen, ettei psykoterapian tarkoitus ole selvittää luonnontieteellisen tarkasti aivojen toimintaa vaan auttaa ihmistä tarjoamalla tilaa purkaa näitä ajatusrakennelmia ja kirjoittaa niitä mielessään uudelleen. Mattsson nostaa esille sen, että psykoterapia auttaa ihmistä luomaan tervettä tarinamuotoista identiteettiä, joka eheyttää minäkokemusta ja edistää hyvinvointia huolimatta siitä, etteivät itselle kerrotut tarinat aina vastaa täysin todellisuutta. Mattsson yhdistää tämän aivoissa tapahtuvaan rekonsolidaatioon. Kun ihminen muistelee asioita, aivojen hermoverkon osa, jossa muisto sijaitsee, aktivoituu uudelleen ja on altis muutoksille: “Terapiaympäristössä traumaattisten kokemusten herättämät vaikeat tunteet on mahdollista kohdata turvallisesti, jolloin kielteinen tunnemuisti voi heiketä ja muistot korvautua uusilla, myönteisemmillä kokemuksilla. Omahistoria kirjoitetaan uusiksi.” Terapeutin ja asiakkaan välinen suhdekin näyttäisi olevan merkityksellinen uuden, adaptiivisemman muistijäljen kiinnittymiselle.

Terapian mahdollista tehottomuutta Mattsson perustelee sairaus- ja stressinäkökulmasta käsin. Hänen mukaansa terapia voi aiheuttaa niin suuren stressireaktion, että se on elimistölle liikaa eikä näin ollen terapiasta ole hyötyä. Toiseksi mahdolliseksi terapian tehottomuutta aiheuttavaksi tekijäksi Mattsson on myös esittänyt asiakkaan aleksitymiaa, tunteiden sanallisen ilmaisun erityisvaikeutta. Psykologiassa vallalla olevan käsityksen mukaan kuitenkin terapeuttisen allianssin, eli terapeutin ja asiakkaan välisen yhteistyösuhteen, merkitys on keskeinen terapian hoitotuloksen kannalta.

Kaiken kaikkiaan Mattssonilla on kiinnostavia käsityksiä ja näkemyksiä, mutta hän saattaa sortua mustavalkoisuuteen nojatessaan pelkästään täysin luonnontieteelliseen ajatteluun. Näin jyrkät väitteet olisivatkin ehkä kaivanneet tuekseen tutkimustuloksia ja lähteitä muualtakin kuin Wikipediasta. Toisaalta Mattsonin tarkoituksena ei ehkä olekaan kertoa täydellistä totuutta, vaan ennemminkin herättää ajatuksia ja keskustelua. Kirjoituksen lopussa hän kysyykin lukijoiltaan heidän kokemuksiaan ja ajatuksiaan terapian vaikuttavuudesta.

Ajankohtaista keskustelua sosiaali- ja terveysalalta (Emilia T.)

Maaliskuussa joukko terveystieteiden tohtoreita ja tohtoriopiskelijoita päätti yhdistää voimansa positiivisten muutosten puolesta perustamalla blogin, joka koostuu monipuolisesti sosiaali- ja terveysalaa käsittelevistä teksteistä. Terveyttä tieteestä -nimeä kantavan blogin tavoitteena on herättää keskustelua tieteen mahdollisuuksista terveyden ja hyvinvoinnin edistäjänä sekä rikkoa tieteen ja todellisuuden välille rakentunutta muuria. Kohderyhmä rakentuu pitkälti aikuisista, jotka ovat kiinnostuneita hyvinvoinnista ja yhteiskunnassa tapahtuvasta kehityksestä. Korkean yliopistollisen koulutustason lisäksi blogin kirjoittajien kerrotaan myös olevan taustoiltaan kivenkovia terveydenhuollon ammattilaisia sairaanhoitajista fysioterapeutteihin, mikä tekee blogista silmissäni erittäin mielenkiintoisen ja ennen kaikkea äärimmäisen asiantuntevan. Nämä henkilöt varmasti tietävät mistä puhuvat. Tai tässä tapauksessa kirjoittavat.

Lähempään tarkasteluun valitsin sairaanhoitajana ja Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa vaikuttavan Laura-Maria Murtolan blogitekstin ”Hoitotyön strategialla on merkittävä rooli laadukkaiden terveyspalveluiden järjestämisessä”, joka on julkaistu 28.4.2014. Erittäin ajankohtaisessa ja ajatuksia herättävässä tekstissään Murtola ottaa kantaa työvoimapulaan, joka on ehtinyt piinata sosiaali- ja terveysalaa jo pidemmän aikaa. Kun enemmistö ylihoitajista on siirtymässä kymmenen vuoden sisällä eläkkeelle, nuoret sairaanhoitajat eivät tahdo pysyä ammatissaan, resurssit pienenevät pienenemistään eikä alan töihin kouluttautuminenkaan houkuta, on ongelmavyyhti kasvanut melkoisen suureksi. 

On selvää, että näiden muutosten myötä terveyspalvelujen taso on laskenut huomattavasti. Taloudellisten varojen nipistäminen ja työvoiman vähäisyys kaataa lisää paineita ja stressiä työntekijöiden niskaan aiheuttaen armotonta kiirettä ja sen myötä hoitajan ja asiakkaan välisen suhteen heikkenemistä. Niin kuin Murtolakin kirjoituksessaan toteaa, yhteiskunnassa on saatava aikaan merkittävä muutos. Sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän kompastuskivet on kaivettava esiin, sillä nykyisellä menolla ei pitkälle pötkitä.

Hyvin rakennetussa, selkeästi kirjoitetussa ja loogisesti etenevässä blogitekstissään Murtola nostaa esiin myös hoitotyön johtajat ja heidän tärkeän tehtävänsä hoitotyön strategian toteuttamisessa ja sen onnistumisessa. Jokaisen organisaation johtoporras on vastuussa siitä, että työvoima on turvattu myös tulevina vuosina. Johtajan tulee huolehtia myös siitä, että kommunikaatio pelaa jokaisella organisaation tasolla riittävän hyvin ja työolot ovat moitteettomat. Murtola on aivan oikeassa todetessaan, että henkilöstöllä on tapana hakeutua vetovoimaisiin työpaikkoihin. Hyvien ja asianmukaisten työskentelyolosuhteiden merkitystä ei sovi koskaan aliarvioida.

Sosiaalialaan liittyvää ainetta opiskelevana minun on helppo yhtyä Murtolan tekstistä paistavaan huoleen siitä, miten suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle on lopulta oikein käymässä. Ilmeisesti tämä aihe on suuresti puhuttanut myös muita lukijoita, sillä kaikista blogissa julkaistuista kirjoituksista juuri tämä on herättänyt eniten keskustelua kommenttikentässä. Pystytäänkö uhkaavasti horjuvat yhteiskunnan rakenteet vielä paikkaamaan vai romahtavatko ne lopulta ryminällä alas?
Nykypäivän tietoyhteiskunnan kehitys on ajanut maan suureen muutostilaan, josta selviämiseksi meidän on kehitettävä täysin uudenlaisia ratkaisuja ja keinoja. Karu totuus on, että tällä hetkellä erityisesti sosiaali- ja terveysalalla työskentelevien ihmisten tilanne on tukala. Nykyisin alalla työskentelevät löytävätkin itsensä työssään entistä useammin niin sanotusti puun ja kuoren välistä. Miten hoitaa työnsä hyvin ja asiakkaista aidosti välittäen, kun tekemistä on liikaa ja paikasta toiseen on juostava pää kolmantena jalkana? 

Lähde: http://terveyttatieteesta.blogspot.fi/2014_04_01_archive.html
Kuva:  http://health-parameters.com/wp-content/uploads/2011/11/TooBusyToDoHealthy.jpg 
              
              
              
             
              

Erityisherkkyyden korostaminen – vahingollista vai ei? (Eveliina V. ja Emilia H.)

Psykologi Hanna Markuksela, joka toimii myös tietokirjailijana ja ravintovalmentajana, kirjoittaa Gains.fi – sivustolla erilaisista hyvinvointiin liittyvistä asioista. Kirjoitusten aiheina ovat muun muassa mielenterveys, ihmissuhteet ja työhyvinvointi. Blogin kohderyhmä on laaja: sitä voivat lukea kaikenikäiset omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneet. Markuksela kirjoittaa neutraalia asiatyyliä lähestyen aiheita omien kokemustensa kautta, mikä tekee teksteistä helposti lähestyttäviä ja miellyttäviä lukea. Hän pyrkii lisäämään ymmärrystä asioista, jotka parantavat hyvinvointia.

Markuksela käsittelee blogissaan monia ajankohtaisia aiheita, joista erityisherkkyys on yksi. Erityisherkän ihmisen havainnot ovat tarkentuneita ja reagointi erilaisiin ärsykkeisiin korostuneempaa. Kirjoituksessa ”Herkkyys ei ole heikkous - muttei diagnoosikaan” jo otsikko saa lukijan huomion kiinnittymään kirjoittajan näkökulmaan. Markuksela pohtii, onko jatkuva itsensä diagnosoiminen ja herkkyyden liiallinen korostaminen mielenterveyttä tukevaa, vai voiko se olla vahingollista. Hänen mielestään erityisherkkyydestä huolimatta siitä kärsivien tulisi pyrkiä olemaan ajattelematta sitä liikaa sekä rentoutumaan kuormittavissa tilanteissa.

Markuksela argumentoi väitettään käyttäen omia kokemuksiaan. Hän mainitsee olevansa itse erityisherkkä ihminen, tukeutuen erilaisten testien, kuten EEG-mittausten ja sykeanalyysin tuloksiinsa, sekä omiin havaintoihinsa reagoinnistaan ja käyttäytymisestään. Markukselan argumentit vaikuttavat kuitenkin hieman yksipuolisilta, sillä hän keskittyy vain omiin kokemuksiinsa. Toki osa lukijoista pystyy samaistumaan hänen kokemuksiinsa, mutta eivät kaikki. Ihmiset ovat yksilöllisiä, ja toisilla erityisherkkyys voi olla voimakkaampaa kuin toisilla, minkä vuoksi rentoutuminen ja asian sivuuttaminen kuormittavissa tilanteissa voi olla mahdotonta.

Vaikka Markukselan täytyisi psykologina ottaa huomioon, ettei tiedon yleistäminen yhden ihmisen kokemuksista isompaan joukkoon ole pätevää, tuo hänen kirjoituksensa kuitenkin esille mielenkiintoisen näkökannan. Erityisherkkyys on ajankohtainen aihe, joka saanut paljon huomiota mediassa, koska se on entistä yleisempää. Nykymaailmassa korostetaan pärjäämistä ja sosiaalisuutta, mikä voi aiheuttaa erityisesti herkille ihmisille paineita. Markuksela on onnistunut tuomaan asian esiin nykyaikaisella tavalla, mikä näkyy esimerkiksi sosiaalisen median huomioimisessa. Kirjoitukseen on liitetty linkki erityisherkkien Facebook-ryhmään sekä Suomen erityisherkät ry:n kotisivuille, mikä voi auttaa erityisherkkiä lukijoita löytämään vertaistukea.

Huolimatta siitä, että Markuksela keskittyy pitkälti omiin kokemuksiinsa, hän tuo esiin tärkeän aiheen mielenkiintoisella tavalla, josta voi olla hyötyä useille. Blogitekstinä kirjoitus on onnistunut, ja pointti tulee siinä selvästi esille. Tekstin käytännöllisyys on toisaalta hyvä, mutta mukana olisi voinut olla enemmän viitteitä tieteellisiin tutkimuksiin tai artikkeleihin.  Markuksela kuitenkin haluaa tsempata ihmisiä voimaan hyvin, vaikkakin hieman kärjistetysti. Tämän voi huomata myös kommentista, johon hän on vastannut iloisen kannustavasti.

Eettistä luomuruokaa vai turhaa pröystäilyä? (Anna A ja Pekka V)

Tutkimme blogia nimeltä Syötäväksi kasvatetut, jossa otetaan vahvasti kantaa siihen, että lihatuotteet tulisi tuottaa luomuna ja eettisesti sekä kuinka huonoissa olosuhteissa tuotantoeläimet ja tätä kautta syömämme ruoka on tuotettu. Bloggari Elina Lappalainen on toimittaja ja menestynyt tietokirjailija. Lappalainen on opiskellut Jyväskylän yliopistossa journalistiikkaa.

Blogin tavoitteena on valaista tuotantoeläinten huonoista kasvuoloista ja tuotannon epäeettisyydestä. Postauksia on laidasta laitaan niin ahvenanmaalaisen luomukaritsan vapaasta kasvatuksesta saaristossa kuin X-tra kananugettien “ravinto”sisällöstä. Lappalainen on hyvin perehtynyt eläinten tuotanto-olosuhteisiin ja ehkäpä hän yrittääkin saada sekä kuluttajat että yritykset heräämään eettiseen kulutukseen ja sen tärkeyteen. Erityisesti postaus “Hyvä Saarioinen Oy, Miksi valmisruokanne on roskaa?” aiheutti kommenttiryöpyn facebookissa asti.

Lähde: www.syotavaksikasvatetut.fi

Postaus otti vahvasti kantaa valmisruokien ravintosisältöön ja siihen, että mitä lihaa ne sisältävät. Lappalainen on järkyttynyt siitä ettei lasagne ollutkaan tehty “Tammisen luomunaudan jauhelihaan” vaan broilerista. Aihe jakoi paljon mielipiteitä niin puolesta kuin vastaan. Monet olivat samaa mieltä kirjoittajan kanssa, että ruoat pitäisi valmistaa itse, mutta myös vastustavia kommentteja oli. Kaikilla ei ole aikaa tai rahaa valmistaa itse ruokia ja turvautuvat helppoon ja nopeaan valmisruokaan.

“Olen hyvin toimeentuleva johtaja. En ole kiinnostunut ruoanlaitosta, eikä minulla ole aikaa sitä tehdä vaikka osaisinkin. Syön ulkona verrattain usein ja käytän eineksiä. Saarioisen maksalaatikko – joka joissain piireissä kelpaa vain koiranruoka-astiaan – on yksi suosikeistani, varsinkin kun siihen laittaa itsepoimitut puolukat päälle. Muitakin hyviä löytyy, mm. Vähäkaloriset valmiskeitot. En ymmärrä tuota einesruokien dissaamista ja ihmisten väkinäistä luokittelua ruokavalintojensa mukaan.” -Jukka

Kuten nimimerkki Jukka kirjoitti, kaikilla ei ole edes kiinnostusta laittaa itse ruokaa. Eli jos mausta tykkää, niin miksei söisi valmisruokaa? Myös Saarioisten edustaja on kommentoinut Lappalaisen blogitekstiin kertomalla kyseisen lasagnen olevan edelleen Saarioisten myydyin annosruoka. Tämä ehkä kertoo jotain siitä, että suomalaisille maistuu valmisruuat eikä heitä haittaa niiden “huono” ravintosisältö.

Lähde: www.syotavaksikasvatetut.fi/

Emme itsekään ole huomanneet Saarioisten lasagnen sisältävän naudanlihan sijaan sisältävän broileria vaikka monen monta kertaa olemme sitä syöneet. Eikä tuo erityisemmin ole kiinnostanutkaan. Henkilökohtaisesti pidämme valmisruokia lähinnä nopeina vatsantäyttäjinä ja makuelämykset hankimme muualta.  Sitäpaitsi valmisruokien ravintosisältö on kerrottu hyvin tarkasti ja kuluttajat voivat kyllä sen lukea jos ovat siitä kiinnostuneita. Eri asia olisi jos annettaisiin vääriä tietoja. Ei varmasti ole kiellettyä, että yritys markkinoi ruuan “uutta ja kotoisampaa makua,” varsinkin jos tuotetta on paranneltu. Ruoka on makuasia ja jos valmisruoat eivät maistuisi, tuskin niitä olisi valmistettu jo lähes 100 vuoden ajan.

Mielenkiintoista on, että postauksessa puhutaan kahden euron valmisruoasta ja ilmeisesti se pitäisi olla valmistettu luomulihasta? Jos kaikki einesruoka valmistettaisiin luomulihasta, niiden kysyntä luultavasti hiipuisi. Eettisen luomuruoan haluaminen on ihan terve asia, mutta se ei nyt vaan ole kaikille mahdollista. Jos ajatellaan yksinkertaisesti, että broilerin kysyntä on 1000 yksikköä ja sitä pystytään tuottamaan normaaleilla menetelmillä 1000 yksikköä, mutta jos pitäisi tuottaa vain eettistä luomua, pystyttäisiin valmistamaan vain arviolta 250-300 yksikköä. Tällainen tilanne “räjähtäisi käsiin”, koska kauppias olisi suoraan sanottuna hölmö, jos ei pyytäisi kovaa hintaa tilanteessa kysyntä 1000 yksikköä, mutta saatavuus 250-300 yksikköä. Ei välttämättä olisi enää blogin kirjoittajalla varaa ostaa kyseistä eliitin ruokaa.

Molemmat olemme sitä mieltä, että tuotantoeläimet tulisi kasvattaa eettisesti ja mitä puhtaammat raaka-aineet niin sitä parempi. Toki olisi hienoa, jos eläimet voisivat kasvaa rauhassa, mutta toisaalta Suomessa tuotantoeläinten olosuhteet ovat varsin hyvät verrattuna moniin muihin maihin, joten tilanne ei aivan hälyttävä ole. Valmisruuat ovat helppoja, nopeita ja ennen kaikkea suosittuja aterioita, joten miksipä niitä muuttamaan.

Johtaminen on oma taiteenlajinsa (Petri Mäkinen & Tuomas Torkkeli)

Tutustuimme Kauppalehden blogiin ”Viivan alla”. Blogissa kahdeksan PK- yrittäjää kertoo kokemuksistaan, odotuksistaan, ilonaiheistaan ja huolistaan, sekä ottavat kantaa yrittäjiä kiinnostaviin ajankohtaisiin aiheisiin. Kahdeksan mielenkiintoisen kirjoittajan joukosta valitsimme yhden meitä eniten kiinnostavan henkilön, Kimmo Herrasen. Herranen (KTM) on Administer Oy:n myynti- ja markkinointijohtaja. Lisäksi hän on julkaissut kasvuyrittäjyydestä kirjan ”Kuinka rakensin gaselliyrityksen”.

Herranen keskittyy blogikirjoituksissaan johtamisen, myyntityön ja koko yritysmaailman luomiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Hän lähestyy kyseisiä aiheita elävän elämän esimerkkien kautta. Herranen peilaa yritysmaailmaa muun muassa lastensa, armeijan ja arkielämän avulla ja tätä kautta tuo asiat kansantajuisesti ilmi. Juuri tämä on Herrasen kirjoituksissa parasta. Monelle hankalaselkoiset asiat on selitetty arkielämän esimerkkien kautta ja näin ne avautuvat lukijalle, taustasta riippumatta, erittäin hyvin. Aiheet joista Herranen kirjoittaa, eivät välttämättä ensisilmäykseltä vaikuta kevyiltä, mutta kirjoitustyylillään Herranen tekee raskaista aiheista helposti lähestyttäviä.

Valitsimme lähempään tarkasteluun postauksen ”Lapselliset johtavat paremmin”. Tämä oli mielestämme mielenkiintoisin Herrasen teksteistä. Kyseisessä tekstissä Herranen pohtii yrityksen ja ennen kaikkea ihmisten johtamista. Hän lähestyy aihetta lastensa ja heidän johtamisen kautta. Herranen kertoo, että lasten ja organisaation tai projektin johtamisessa on hyvin paljon samaa, samat peruskeinot toimivat molemmissa.

Ihmiset ovat kuitenkin aina ainutlaatuisia yksilöitä, se mikä toimii toiseen, ei välttämättä motivoi toista lainkaan. Herranen kertoo tästäkin esimerkin omasta elämästään. Yhteen hänen lapsistaan toimii motivaattorina raha, kun taas toiseen positiivinen palaute.

"Myös aikuiset ovat pohjimmiltaan pikkulapsia ja heidän johtamiseen toimivat samat peruskeinot: suostuttelu ja lahjominen. Joskus myös uhkailu ja kiristys, harvemmin kuitenkaan huutaminen." (Herranen 2014)

(https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjdz3bxLDIY54PtiikDnRSbj-XNAWekUVrjdrn9vReDgrsxXX7jBjtkidNvAVfV1QftqWbicndWhooZ6-iSJ8d8G8grtIetl0yPtSgXCuCXa_VITeA0SSqlpO2ZAsu4ueeCzE3QjwZt5VPp/s1600/5808021-1672x25081.jpg 26.11.2014) "Huuto, uhkailu, kiristys ja lahjonta" - johtamisen perusperiaatteet Vaikka meillä ei henkilökohtaisesti ole kokemuksia omien lasten johtamisesta, eikä myöskään johtamisesta työelämäkontekstissa, voimme samaistua Herrasen ajatuksiin. Olemme nimittäin molemmat olleet johtamassa lapsia ja nuoria urheilun parissa ja voimme allekirjoittaa täysin Herrasen mietteet. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö ja jokaiselle tulee löytää se oma tapa tehokkaaseen johtamiseen. Näinpä jäämmekin mielenkiinnolla odottamaan voimmeko vielä allekirjoittaa Herrasen mietteet sitten kun meillä on omaa jälkikasvua ja kenties johtajakokemusta työelämästä. (http://www.zwemza.com/wp-content/uploads/2014/11/Pushyparent111.jpg 26.11.2014)

VOIKO VAUVAN YHDISTÄÄ RAPUA LOISIVAAN JUURIPÄISEEN? (Julia ja Joona)

Kaiken takana on Loinen blogin nimi kuvastaa kirjoittajansa mielenkiintoa loisia kohtaan.

Kirjoittajana toimii Tuomas Aivelo, ekologian ja evoluutiobiologian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa, joka haluaa vapaa-ajallaan seikkailla loisten ihmeellisessä maailmassa ja koota ajatuksensa blogiinsa tiede.fi-sivustolla.

Tavoitteena on jakaa kirjoittajan omia havaintoja ja oppeja erilaisista loisista, kuin myös sivistää lukijaa mielenkiintoisella arjesta poikkeavalla biologisella tiedolla. Kohderyhmäksi voisi tulkita kaikki vähänkin tieteestä ja etenkin biologiasta kiinnostuneet, sekä muuten vain uteliaat ihmiset. 

Blogia lukiessa huomio kiinnittyy siihen, miten rennolla mutta asiantuntevalla otteella Aivelo kirjoittaa ja miten hän osaa säilyttää lukijan mielenkiinnon siitäkin huolimatta, että lukija ei välttämättä muuten ole niin kiinnostunut biologiasta. Aivelo osaa kuitenkin kiteyttää oleellisen tiedon mielekkään pituiseksi jättämättä aukkoja lukijan tulkintoihin.

Aivola selkeästi pyrkii jättämään pois kaiken turhan ja epärelevantin pohdiskelun pois, mutta silti osaa antaa teksteilleen huumoristisen vivahteen joka pitää julkaisut keveinä, mutta silti asiantuntevina ja sivistävinä.

Uuden tutkimuksen tullen bloggaaja kertoo omasta reaktiostaan ja mielipiteistään, kuin myös omista tiedoistaan aiheeseen liittyen, kertoen samalla tutkimuksen virallisista tuloksista.

Otimme kaksi blogitekstiä lähempään tarkasteluun. Päädyimme valitsemaan “Enemmän tai vähemmän väkivaltaisia sikiöitä” ja “Rapu on loiselle vain sukuelinten jatke” tekstit. Valitsimme nämä kaksi tekstiä osittain silkan mielenkiinnon vuoksi, mutta ne olivat myös erinomaisia esimerkkejä kirjoittajalle tyypillisistä teksteistä. Emme valinneet vain yhtä sen takia, että kahden avulla voimme paremmin tuoda esiin kirjoittajan harjoittamaa yhtenäistä kaavaa. Kyseinen yhteys tulee erinomaisesti ilmi näiden kahden tekstin kautta.

Aivelolle tyypillisiä piirteitä on lukijan järkyttäminen tekstien alussa. Hän useinkin väittää tai kommentoi tekstien alussa siten, että jokaisen vielä puhdasta omaatuntoa omaavan mielen maailma järkkyy. Tällaisesta hänelle tyypillisestä tyylistä on malliesimerkkejä puhuminen: “väkivaltaisista sikiöistä” ja puhuminen “lempiloisesta”. Onko normaaleilla ihmisillä lempiloisia, Aivelon mielestä kyllä.

Sikiö-tekstissä Aivola tuo esille konseptin, kuinka vauvatkin voivat toimia loismaisina eliöinä kantajansa sisällä, kun taas Rapu-julkaisussa hän kertoo hänen omasta mielestään mielenkiintoisesta loisesta ja samalla tuo esille loiselle tyypillisiä toimintatapoja. Hänen oma kiinnostuksen loisia kohtaan ajaa hänet rinnastamaan sikiöt loisiin. Tähän hänellä on toki pohjalla kollegansa oppilaan kysymys: “miksi kutsutaan lajinsisäistä loista”. Tähän hän myös itse vastaa: “sikiöksi”. Normaalia tavan tallaajaa varmasti järkyttää tai ainakin äitejä se, että heille kerrotaan loisen kasvavan heidän sisällään. Aivelo osaa siis varsin hyvin tehdä pienestä kysymyksestä todella mielenkiintoisen blogipostauksen.

Yhteys rapuloisen - juuripään, ja vauvan välillä on ainakin se, miten molemmat hyväksikäyttävät ja kuluttavat kantajansa omia resursseja oman etunsa vuoksi. Aivola tuo erinomaisesti esille juuri tämän samankaltaisuuden loisen ja vauvan välillä. Sikiö tekstin hän on kirjoittanut erään kollegansa oppilaan samaan asiaan liittyvän kysymyksen pohjalta: “Mikä on lajin sisäinen loinen?”. Vastauksena hän tähän tarjoaa sikiötä.

Aivelo on siis mielenkiintoinen ja kysymyksiä herättävä bloggaaja. Hän tuo esille sellaisia aiheita, jotka saavat niskavillat nousemaan monelta pystyyn. Näin tehdessään hän myös yllättäen perustelee todella hyvin kaiken järkyttävän sisältönsä ja saakin ne kuulostamaan varsin järkevältä. Lukijalla pysyy mielenkiinto varmasti loppuun asti.

http://www.tiede.fi/artikkeli/blogit/kaiken_takana_on_loinen/enemman_tai_vahemman_vakivaltaisia_sikioita

http://www.tiede.fi/artikkeli/blogit/kaiken_takana_on_loinen/rapu_on_loiselle_vain_sukuelinten_jatke

Verkot ja muut online-yhteisöt ovat uusia kahviloita ja baareja? (Ronja ja Jenna)

Verkot ja muut online-yhteisöt ovat uusia kahviloita ja baareja?

Kauppatieteiden tohtori  Miia Kososen blogissa ”Tohtorille töitä” Kosonen kirjoittaa tietojohtamisesta, virtuaaliyhteisöjen ja sosiaalisen median tutkimuksesta sekä kertoo yleisistä havainnoistaan yliopistosta, maailmasta ja omasta elämästään sekä tulevaisuudestaan.

Eräs kososen teksteistä perehtyi online-yhteisöjen ja irl-yhteisöjen eri puoliin - positiivisiin ja negatiivisiin - sekä näiden kahden  ’maailman’ kohtaamiseen elämässä (http://tohtorilletoita.wordpress.com/2014/10/20/ala-digitalisoi-ihmisen-kohtaamista/, 20.10.2014). Kosonen väittää, että online-ryhmään sitoudutaan jopa tiiviimmin kuin lähiyhteisöön/irl-yhteisöön. Tämä ei Kososen mukaan ole ongelma, kunhan ihmisen perustarpeet on muuten tyydytetty. Esimerkiksi vahvojen negatiivisten tunteiden kanavointi digitaalisten välineiden kautta ei ole kannattavaa ja voi aiheuttaa suuriakin väärinkäsityksiä ja haittoja. Tällaisista asioista pitäisi voida puhua kasvotusten muiden ihmisten kanssa, sillä fyysinen läsnäolo voi olla hyvinkin merkityksellistä, kun käsitellään vahvoja tai vaikeita asioita. Väitettään Kosonen perustelee päätelmiään toisten tieteellisillä julkaisuilla - niin verkko- kuin kirjajulkaisuilla - sekä Maslovin tarvehierarkialla (yleisesti hyväksytty psykologian teoria) sekä aiemmilla teksteillään. Lähteisiin on suora linkki tekstin yhteydessä. Tekstin lopussa EI OLE lähdeluetteloa erikseen. Kososen kirjoitustyyli toimii, ja se jaksaa ylläpitää lukijan mielenkiintoa. Lisäksi teksti on maalikoillekin selkeä ja ymmärrettävä.

Sosiaalisten suhteiden digitalisoituminen on tämän vuosikymmenen the-thing

Ei löydy kovin montaa mediakanavaa, jossa ei olisi tavalla tai toisella puitu sosiaalisen median vaikutusta ihmissuhteisiin ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen - eikä tämä ole mikään ihme. Ilmiöhän on melko tuore ja kasvaa räjähdysmäisesti. Karkeasti jaotellen sosiaalisen median vaikutukset ihmissuhteisiin voidaan jakaa plussiin (+) ja miinuksiin (-). Todellisuudessahan ajattelu ei ole aivan näin mustavalkoista, mutta jotta yleiskuva välittyisi tarpeeksi selvästi, tällainen jaottelu on välillä hyvä asia.

Kuva1.

Hyvät puolet (+)

• Sosiaaliset suhteet ja piirit laajenevat
• Yhteyden pito helpottuu sekä nopeutuu
• Uusiin ihmisiin tutustuminen on vaivattomampaa
• Asioista voi puhua anonyyminä > helpottaa haastavien asioiden käsittelyä

Huonot puolet (-)

Kuva2.

• Sosiaaliset suhteet jäävät enemmän pintapuolisiksi? 
• Aito kanssakäyminen unohtuu.
• Sosialisoitumiseen liittyy paljon muutakin kuin sanat. Fyysisellä läsnäololla - ilmeillä ja eleillä - on tärkeä merkitys sosiaalisessa kanssakäymisessä.
• Ihmiset unohtavat todellisen elämän ja ne henkilöt, jotka eivät ole sosiaalisen median suurkäyttäjiä.

Toki hyvien ja huonojen puolien listausta voisi jatkaa maailman tappiin saakka, mutta tässä ei olisi järkeä, sillä pointti tulee varmasti edeltävistä selväksi. Summa summaarum voitaisiin todeta, että sosiaalisten suhteiden digitalisoituminen lisää suhteiden määrää, mutta voi heikentää niiden laatua.

Jotta sosiaalinen kanssakäyminen ei vääristy, täytyy ihmisellä olla ensin aidot, toimivat irl-ihmissuhteet. Tämän jälkeen on 'turvallista' alkaa kehittää ja ylläpitää suhteita myös pelkän verkon perusteella. Näin varmistetaan, että ihmiset eivät unohda täysin normaalia elämää ja läsnäolon merkitystä - varoittavana esimerkkinä voitaisiin sanoa nuoret, ala-aste- sekä yläasteikäiset pojat, joiden koko elämä saattaa olla luotu näyttöpäätteen ääreen ja kaikki muu 'aito' unohtuu.

Lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että paljon riippuu ihmisestä ja hänen persoonastaan, kuinka paljon sosiaalisesta mediasta saa irti. Ihmiselle, jolla on valmiiksi paljon niin sanottuja "in real life" -suhteita, sosiaalinen media toimii helppona tapana pitää yhteyttä heihin kaikkiin, vaikka toiselle puolelle maailmaa asti. Suhteiden syvyys saattaa kärsiä, mutta eihän kaikki tuttavat, kaverit ja ystävät millään edes voisi olla yhtä läheisiä. Tietenkin on olemassa myös heitä, jotka tykkäävät mieluummin kuulla keskustelukumppaninsa äänen ja eleet, vaikka tuttuja olisi kuinka paljon. Nykypäivän hektisessä maailmassa yhteydenpito ilman sosiaalista mediaa on vain melko haastavaa ja tehotonta, joten tavalla tai toisella se on läsnä lähes jokaisen ihmisen viestinnässä.

Toisaalta taas hieman ujommalle persoonalle  sosiaalinen media saattaa tarjota paikan, jossa hän uskaltaa helpommin alkaa luomaan uusia ihmissuhteita, koska kynnys aloittaa tutustumista ei ole niin suuri. Riskinä voi kuitenkin olla ajautuminen "vääriin piireihin", jotka eivät millään tavalla auta taistelussa syrjäytymistä vastaan. Toisen tarkoitusperät voi myös helposti ymmärtää väärin, koska muun muassa ilmeet, eleet ja äänenpainot ovat tärkeä osa viestintää, ja netin välityksellä keskusteltaessa ne puuttuvat lähes kokonaan (lukuunottamatta esimerkiksi hymiöitä). Näin ollen keskustelun käymiseen tarvitaan myös sopivasti kriittistä asennetta ja taitoa lukea sosiaalista mediaa. 

• Kuva 1. http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Having_fun.JPG
• Kuva2. http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Media_sosial.png

Tervetuloa tulevaisuuteen (Artturi K. & Noora H.)

Valitsimme Turun yliopiston korkeakoulun (Turku School of Economics) tutkijoiden TSEpustuksia -blogin, jonka kirjoittajina toimivat kauppakorkeakoulun tutkijat ja opettajat.

Sekä englannin että suomen kielellä kirjoitettujen tekstien aiheet vaihtelevat laidasta laitaan ja joukkoon mahtuu niin omien tutkielmien esittelyä kuin kauppa- ja tietojärjestelmätieteiden ajankohtaisten ilmiöiden ja yliopistoelämän kommentointiakin.

Blogin kuvauksessa on kohderyhmäksi nimettynä kollegat, opiskelijat, alumnit sekä yrityselämän edustajat ja blogin tavoitteena on tuoda näkyville tutkijoiden työtä, ajatuksia ajankohtaisista aiheista sekä fasilitoida keskustelua heidän tutkimusaiheistaan.

Tekstit ovat pääsääntöisesti subjektiivisia ja tekstilajiltaan ammatillisia blogipostauksia, mutta niiden tyyli ja käytetty kieli vaihtelevat suuresti eri kirjoittajien mukaan.

Muutamaan postaukseen oli tullut jokunen kommentti ja kysymys, joihin kirjoittavat olivat kiitettävän aktiivisesti vastailleet, mutta mitään kiivasta keskustelua emme tässä blogissa päässeet näkemään. Itse asiassa koko kommentointi ominaisuus näyttäisi olevan tällä hetkellä pois käytöstä, mikä saattaa liittyä siihen että blogin tuorein postaus on puolen vuoden takaa.

Otimme lähempään tarkasteluun Reima Suomen tekstin Peliala Pelittää, jossa kirjoittaja analysoi pelien ja pelillisyyden merkitystä yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Tai jotain sinne päin. Suomen kirjoituksesta on nimittäin aika vaikea löytää punaista lankaa.

Teksti alkaa perinteisillä Angry Birds ja Supercell –maininnoilla ja loppuu toteamukseen siitä, että jos pelejä suunnitellessa unohtaa liiketoimintamallit ja ansaintalogiikat, niin tie tähtiin on päällystetty. Toki hittipeliksi voi päätyä pienemmälläkin panostuksella, kuten Flappy Bird tänä keväänä osoitti, mutta 1,4 miljoonan dollarin päiväansiot lienevät vähän muutakin kuin pelkkä onnenpotku. Voin kuvitella, että Supercellin toimistolla ei välttämättä pokerinaama pitäisi, jos kaveri tulee sanomaan, että ”ne [kannattavuuslaskelmat ja riskianalyysit] ovat vain lahjattomia varten”.

Reima Suomen kirjoitus ei sisällä lähdeviitteitä enkä ihmettele, sillä niitä tuskin on käytetty. Kun ensin puhutaan Angry Birdsistä ja seuraavassa kappaleessa siitä, kuinka hittipeli syntyy yhdistämällä yhteisöllisyys ja pelaaminen, niin väkisinkin tulee kysyttyä eikö Suomi a) ole koskaan pelannut Angry Birdsiä vai b) eikö hän luokittele sitä hittipeliksi. Myöhemmin kirjoituksessa mainitaan myös e-urheilu, minkä pelkkä esiin ottaminen samassa tekstissä mobiilipelien kanssa aiheuttaa kylmiä väreitä allekirjoittaneissa.

Loppukaneettina Reima Suomi vielä heittää utopistisen ajatuksen ilmoille: ”Ehkä tietojärjestelmätieteelläkin on vielä tulevaisuutensa.” Niin, ehkä vielä joskus kulutamme kaiken vapaa-aikamme näyttöpäätteiden äärellä ja joillekin maksetaan jopa palkkaa ohjelmien kirjoittamisesta. Ehkä joskus ohjelmistotuotanto on oikea bisnes ja tietojärjestelmätieteilijöitä todella tarvitaan.

Tervetuloa tulevaisuuteen, Reima.

Lähtökohtana arki - näkökulmana tiede (Marianna K. ja Sofia E.)

Lähtökohtana arki - näkökulmana tiede

Blogin kirjoittaja Jukka Häkkinen
http://jukkahakkinen.com/tietoja/

Jukka Häkkisen tiedeblogi “Havaintoja” käsittelee mielenkiintoisella tavalla havaintoihin liittyviä psykologisia ilmiöitä. Helsingin yliopiston tutkijan blogin tarkoituksena on poimia ajankohtaisia aiheita havainnoimiseen liittyen ja Häkkinen nostaakin usein esiin juttuja sosiaalisesta mediasta. Blogissa esitellään ja avataan tieteellisiä tekstejä ja tutkimuksia ymmärrettävämmin ja käytännönläheisemmin Häkkisen omien arkihavaintojen pohjalta. Kirjoittajan ote tutkimuksiin on kyseenalaistava, mutta kunnioittava ja Häkkinen saattaakin vertailla aiempia tutkimuksia uuteen tutkimustietoon tai arkielämän ilmiöihin. Lähtökohtana on arki mutta näkökulmana tiede.

Havaintoja-nimi blogille on mielestämme hyvä, koska se on riittävän yksinkertainen, mutta moniulotteinen. Blogi ei tosin ole löytänyt ainakaan aktiivia lukijoita, sillä tekstejä ei ole kommentoitu lainkaan. Kohderyhmänä tälle blogille voitaisiin ajatella olevan psykologiasta kiinnostuneet ihmiset, opiskelijat tai melkein kuka tahansa. Joidenkin tekstien sujuva lukeminen ja ymmärtäminen vaativat kuitenkin pohjatietoa aiheesta.

Häkkinen käsittelee kiinnostavia aiheita ja pyrkii herättämään ihmisten mielenkiinnon tieteellisiä julkaisuja kohtaan.  Blogissa käsitellään esimerkiksi ihmisiä kiinnostavia illuusioita, havaitsemista ja uusia teknisiä keksintöjä ja pyritään liittämään tiede jokaisen arkeen kuuluviin asioihin. Blogi vaikuttaa myös olevan Häkkiselle väylä pohtia itseä kiinnostavia asioita ja työstää ajatuksiaan tekstin muodossa. Vaikka teksti on asiapitoista, mukana on paljon blogien konventioihin kuuluvia kuvia ja videoita, jotka havainnollistavat aihetta ja herättävät lukijan mielenkiinnon jo tämän silmäillessä tekstiä.

Tarkastelimme erityisesti Häkkisen blogiartikkelia “Valokuvien ja piirrosten erot.” Otsikko on kokoava, mutta ei kovin kiinnostava. Tekstistä löytyy kuitenkin paljon hyvän verkkotekstin piirteitä. Häkkinen aloittaa tekstinsä pienellä arkipäivän esimerkillä: aloitus on käytännönläheinen ja pyrkii herättämään lukijan mielenkiinnon aihetta kohtaan. Teksti on myös juuri sopivan pituinen pitääkseen kiinnostuksen yllä loppuun asti, olematta liian suppea. Häkkisen omat pohdinnat aiheesta antavat lukijallekin kipinän miettiä asiaa: tutkimustuloksia voi ja pitääkin kyseenalaistaa. Kuva rytmittää ja havainnollistaa hyvin tekstiä. Lähdeviittaukset ovat kunnossa, aivan kuten Häkkisen muissakin blogiteksteissä.

Tekstin mukaan tulos siitä, että valokuvista muistetaan enemmän yksityiskohtia kuin piirroksista, on hieman paradoksaalinen, sillä valokuvissa on runsaammin yksityiskohtia ja luulisi, että niitä on vaikeampi muistaa määrän ollessa suuri. Toisaalta voisi olettaa ihmisen havainnointikyvyn toimivan eri tavalla kun kyseessä on aito valokuva tilanteesta kuin pelkkä pelkistetty piirros.   

Olisikin mielenkiintoista nähdä tuloksia tutkimuksista, joissa olisi vertailtu havaitsemisen eroja valokuvien ja piirrosten kesken niin, että molemmista ryhmistä olisi sekä runsaasti että niukasti yksityiskohtia sisältäviä kuvia. Kontrolloitava olisi myös se, että kuvan sisältö ei saisi vaikuttaa tutkittavan kiinnostuksen kohteisiin.

http://i0.huffpost.com/gen/1515037/thumbs/n-EYES-large570.jpg

Kiinnostavaa on tutkimuksessa havaittu kymmenen prosenttiyksikön ero valokuvista ja piirroksista havaittujen yksityiskohtien määrässä. Vaikuttaako kyseiseen tulokseen pelkästään se, onko kyseessä valokuva vai piirros, vai onko esimerkiksi valokuvan väreillä tai kuvien yleisellä yksityiskohtien runsaudella vaikutusta tulokseen? Tulosta voidaan kuitenkin pitää uskottavana: arkielämää lähellä olevia kuvia havainnoidaan todellisuudessa paremmin kuin piirroksia.

On harmi, että Häkkisen blogi ei ole kerännyt ainakaan aktiivisia lukijoita, sillä Häkkinen kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisesti valitsemistaan aiheista. Blogin avulla moni meistä voisi oppia uutta itsestään ja vaikuttimista arkisten toimintojemme takana. Tämä kaikki tieto olisi luettavissa ymmärrettävästi ja mielenkiintoisesti kirjoitettuna, mutta ikävä kyllä tällaiset helmet hukkuvat usein internetin loputtomaan tietotulvaan.

KÖYHÄ VAI “KÖYHÄ” ? (Jarkko ja Elina)

 Voiko köyhällä olla kesämökki, auto tai kaksi ja varaa etelänmatkaan?

Pientuloisista kirjoitetaan sanomalehtiin artikkeleita, joista ilmenee, että köyhänä itseään pitävät ihmiset viettävät useita kuukausia vuodesta ulkomailla, omistavat omakotitalon, ja kieltäytyvät ottamasta vastaan tarjottua ruoka-apua. Vaikka köyhyys on pienituloisuutta vaikeammin määriteltävä käsite, on aiheellista kysyä, onko Suomessa todellista köyhyyttä?

Kansaneläkelaitoksen tutkimusosaston blogi

Käsiteltävänä on Kelan tutkimusosaston blogissa julkaistu, Ilpo Airion kirjoittama, blogiteksti Mitä köyhä saa omistaa. Blogissa julkaistaan eri kirjoittajien ajankohtaisiin aiheisiin liittyviä, keskustelua herättäviä tekstejä, jotka eivät kuitenkaan välttämättä vastaa kokonaan Kelan virallista kantaa. Airio on Kelan erityistutkijana työskentelevä valtiotieteiden tohtori, jonka asiantuntemusalueita ovat toimeentuloturva, köyhyys työssäkäyvien keskuudessa sekä köyhyyden ylisukupolvisuus.Blogin teksti on selkeästi rakennettu ja tekstiä on jaoteltu väliotsikoiden avulla. Blogissa käytetyt lähteet ovat helposti saatavilla ja lukija voi tutustua lähdemateriaaliin oman kiinnostuksensa mukaisesti. Blogissa kirjoittaja pyrkii luomaan vuorovaikutussuhteen lukijan kanssa, ja esittää tekstissä paljon aiheeseen liittyviä kysymyksiä lukijan pohdittavaksi.

Mitä köyhä saa omistaa?

Tekstissään Airio esittelee Yhdysvaltalaisen Heritage-säätiön julkaiseman, köyhyyttä koskevan koontitutkimuksen , jonka sanoma on, ettei Yhdysvalloissa ole todellista köyhyyttä. Tutkimuksessa todetaan, että suurimmalla osalla köyhiksi määritellyistä on auto, monilla jopa useita. Tämän lisäksi keskivertoköyhä asuu usein itse omistamassaan asunnossa, hänellä on asuintilaa enemmän kuin keskivertosuomalaisella, eikä hän maksa veroja lainkaan.

Airio kyseenalaistaa tutkimuksen tuloksista tehdyt päätelmät siitä, ettei Yhdysvalloissa ole todellista köyhyyttä, eikä köyhiksi luokitelluista näin ollen tulisi pitää erityistä huolta yhteiskunnan toimesta. Airio huomauttaa, että ”Köyhyys on harvoin staattinen tila. Siirtymät köyhyyteen ja köyhyydestä pois ovat hyvin yleisiä jopa USA:ssa. Hyödykkeet on voitu ostaa ”hyvinä aikoina”, kun niihin oli varaa... Vaadimmeko tällaista ”köyhää” myymään autonsa, mikroaaltouuninsa ja televisionsa”.  Köyhyyttä ei Airion mukaan voida siis pelkästään mitata omistettavilla asioilla ja tavaroilla vaan lähinnä suhteuttaa ajatusmaailmaamme vastaamaan nykyajan todellisuutta. Lisäksi niin opiskelijoiden kuin työttömien asemaa voidaan pitää köyhyyden kannalta siirtymänä, jolloin tulevaisuuden uskotaan olevan vakaampi.

Köyhyys numeroina

Suomessa Tilastokeskuksen pienituloisiksi määrittelemien, siis alle 1140 euron nettotuloilla kuukaudessa elävien, määrä on vähentynyt, mutta silti useampi kuin joka kymmenes suomalaisista elää ”köyhyysrajan” alapuolella. Useat näistä ihmisistä ovat työttömiä, eläkeläisiä tai opiskelijoita, mutta mukaan mahtuu myös tuhansia palkansaajia. Toisaalta Maailmanpankin mukaan vuonna 2008 maailmassa oli lähes 1.3 miljardia ihmistä, jotka elivät alle 1.25 dollarilla päivässä. Tämä tarkoittaa sitä, että noin viidesosa maailman ihmisistä elää alla yhdellä eurolla päivässä, neljäkymmentä kertaa pienemmällä summalla, minkä Suomessa asuva pienituloinen tienaa. Näistä 1.3 miljardista ihmisestä valtaosa elää maissa, joissa ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa, takeita terveyspalveluista tai koulutuksesta. Kaikista maailman ihmisistä noin puolet elää alle 2.5 dollarilla päivässä, ja Euroopan väestöstä merkittävä osa tulee toimeen alle 10 eurolla päivässä.

Suomessa esiintyvä pienituloisuus määritellään suhteelliseksi tuloköyhyydeksi; ihmisellä ei ole riittävästi tuloja saavuttaakseen yhteiskunnan minimielintason. Absoluuttisella köyhyydellä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmisellä ei ole mahdollisuutta saavuttaa elämiseen vaadittuja perustarpeita, kuten ruokaa, vaatetusta tai asutusta. Tämän lisäksi köyhyyteen voidaan ajatella liittyvän myös heikko yhteiskunnallinen asema, yhteiskunnallisten tukiverkkojen puute sekä henkilön vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa omaan asemaansa.

Aika köyhyys on suhteellista

Median ja tutkijoiden mieltämää länsimaalaista “köyhyyttä” ei siis todellisuudessa voida pitää oikeana köyhyytenä. Voidaankin miettiä, onko meillä Suomessa todellinen köyhyys edes mahdollista kattavan terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmän sekä erilaisten toimeentuloa tukevien järjestelmien ansiosta? Voiko itseään pitää köyhänä, vaikka on velaton omakotitalo, kesämökki ja merkkiauto, mutta eläke ei riitä kattamaan tätä korkeaa elämänlaatua? Entä voiko itsensä jättää luokittelematta köyhäksi, vaikka eläisi köyhyysrajan alapuolella, mutta olisi tyytyväinen elämäänsä? Suhteellista tämäkin.

Lähteet:

http://blogi.kansanelakelaitos.fi/arkisto/847

http://www.kela.fi/henkilosto

http://thf_media.s3.amazonaws.com/2011/pdf/bg2607.pdf

http://www.stat.fi/til/tjt/2011/02/tjt_2011_02_2013-03-20_tie_002_fi.html

http://www.kepa.fi/uutiset/8963

http://www.global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=164066

http://www.hs.fi/raha/a1407479715639