Älykkyyden olemus (Pauliina ja Noora, Katin ryhmä)

Löysimme tiede.fi -sivustolta blogin nimeltä Rajankäyntiä, joka on suhteellisen uusi, vasta viime vuonna perustettu. Blogi on teoreettisen fysiikan tutkijan Teppo Mattssonin ylläpitämä ja blogissaan hän tutkiskelee ja pohtii eri tieteenalojen rajat ylittäviä ilmiöitä. Blogin tekstit ovat mietintöjä elämästä ja maailman ilmiöistä laidasta laitaan, vaikka kirjoittaja onkin tutkijana erikoistunut kosmokseen ja suhteellisuusteoriaan. Hänen teksteistään mukaansatempaavia tekee hänen omaperäinen kirjoitustyylinsä, jossa hän käyttää paljon kielikuvia ja huumoria. Tekstistä on tehty myös hyvin kansantajuista ja kevyttä luettavaa, jonka taakse kuitenkin kätkeytyy painavaa asiaa. Blogi on siis suunnattu kaikille meille, jotka olemme kiinnostuneet pohtimaan asioiden kääntöpuolia, emmekä vain menemään massan mukana. Blogissa käsitellään aiheita energiasta mielensokeuteen ja rakkaudesta rasismiin. Kiivaimmin keskustelua oli herättänyt viime vuonna julkaistu kirjoitus vapaasta tahdosta. Siihen kommentteja oli tullut yli tuhat kappaletta. Kuten kirjoituksessa myös sen kommentoinnissa mentiin melko syvälle filosofisuuksiin ja olemassa olon ytimeen.

Blogin kirjoituksista erityisesti kiinnostuksemme herätti teksti “Mitä älykkyys on?”, jonka otimmekin lähempään tarkasteluun. Otsikoinnin ilmeisen helpolta vaikuttavan kysymyksen houkuttelevuus piilee siinä, että sen yksinkertaisuus kätkee taakseen jotain paljon monimutkaisempaa ja syvällisempää. Kirjoituksen tarkoituksena on selittää älykkyyttä tieteellisellä tasolla, johon arkipäivän älykkyyden määrittely ei riitä. Älykkyyden kriittinen tarkastelu saattaa olla aiheellista, sillä huolimatta siitä, kuinka arkipäiväinen sana se on, sen yksiselitteinen määrittely ei olekaan niin helppoa.

Blogitekstissään Mattsson pyrkii herättelemään lukijassaan uudenlaisia ajatuksia älykkyyteen liittyen sekä siihen, miten älykkyyttä pyritään määrittelemään ja tarkastelemaan.  Kirjoittaja kyseenalaistaa pyrkimykset luoda liian yksiselitteisiä tai liian suppeiden kriteerien mukaisia määritelmiä siitä, mitä älykkyys on tai miten sitä voidaan määritellä. Kirjoittaja tuo esiin uudenlaisen näkökulman älykkyyden tarkasteluun perinteisten käsitysten sijaan. Mattsson esittää, että voisi olla mahdollista määritellä älykkyys fysikaalisin menetelmin. Tästä näkökannasta älykkyyden tarkastelu fysikaalisiin ilmiöihin perustuen voisi olla yksi tapa älykkyyden tarkasteluun ja mittaamiseen esimerkiksi nykyisten kognitiivisiin suoriutumisiin perustuvien älykkyystestien sijaan. Tässä kohtaa kirjoittaja viittaa Wechslerin älykkyystestiin, joka on yleisesti käytetty älykkyystesti, jolla pyritään mahdollisimman laajasti mittaamaan ÄO-luvulla kuvattavaa yleisälykkyydeksi kutsuttua tekijää.

Fysikaalisesta näkökulmasta tarkasteltuna älykkyyttä voitaisiin arvioida suoraan aivojen toimintaa mittaavien kokeellisten menetelmien avulla. Tämä olisi parhaimmillaan objektiivinen tapa mitata älykkyyttä nykyisten epätarkkojen älykkyystestien sijaan. Mattsson tuo esiin entropian merkityksen ja

mainitsee tutkija Alexander Wissner-Grossin tutkimuksen älykkyyden ja entropian välisestä yhteydestä ja kuinka älykkyyden kehittyminen saattaisi johtaa ympäristön saastumiseen. Vaikka kirjoittaja ottaa blogissaan fysikaalisen otteen älykkyyden käsittelyyn, tuo hän kuitenkin esiin sen, että älykkyyden määrittely vain yhden tekijän avulla tai yhdestä näkökulmasta tuskin on mahdollista tai kannattavaa. 

Kirjoittajan ote on ihmettelevä ja jopa kriittinenkin siinä suhteessa, että hän esittää vaihtoehtoisia ajattelutapoja asioihin, jotka ovat monille arkipäiväisiä ja saattavat tuntua hyvinkin selkeiltä, ja näin ollen ajattelumme saattaa asiaa kohtaan olla hyvinkin urautunutta. Mutta tarkemmin ajateltuna nämä ilmiöt eivät enää olekaan niin yksiselitteisiä. Näin kirjoittaja yrittää avartaa lukijoiden ajattelua ja antaa heille vaihtoehtoisia näkökulmia asioihin ja ilmiöihin, joista on tullut ihmisille itsestään selvyyksiä ja joita ei sen takia kyseenalaisteta. Esimerkiksi juuri älykkyys on sana, jonka merkityksen kaikki tietävät tai ainakin luulevat tietävänsä, kunnes se pitäisi tarkasti määritellä.

Kirjoittaja olisi voinut pureutua asiaan vielä syvällisemmin, sillä kirjoitus tuntui jäävän hieman pintapuoliseksi älykkyyden tarkasteluksi. Toisaalta kirjoittaja ehkä selittää tätä pureutumattomuuttaan lopetuslauseellaan, jossa hän kertoo älykkyyden fysikaalisen perustan olevan vasta aluillaan. Kirjoittajan fyysikkotausta näkyy tekstissä siten, että hänen mielestään älykkyys olisi vain järjestäytyneempiä hermoverkkoja aivoissa. Tätä ajatusmallia on itse hiukan vaikea sulattaa, koska sen mukaan ihmisenä oleminenhan olisi vain kemiaa. Kysymys herääkin kirjoittajalle: Miten järjestäytyneistä hermoverkoista sitten tulee subjektiivisia kokemuksia, kuten ajattelua, joka mahdollistaa älykkyyden? Missä menee raja fyysisten aivojen ja kokevan mielen välillä?

http://www.

tiede.fi/blogit/rajankayntia/mita_alykkyys_on

Kuka omistaa tietomme? (Jere P. ja Sami J., Ellinooran ryhmä)

Otso Kivekäs on Helsingin kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen IT-jaoston puheenjohtaja, Tieteen ja teknologian vihreiden puheenjohtaja ja ohjelmistoarkkitehti. Kivekäs on opiskellut Helsingin yliopistossa tietojenkäsittelytiedettä ja on koulutukseltaan filosofian maisteri.

Blogissaan Kivekäs kirjoittaa tietoyhteiskuntaan liittyvistä asioista, avoimesta datasta, datan omistusoikeuksista ja myös tietotekniikan opetuksesta. Blogiaan hän päivittää vaihtelevasti, mutta keskimäärin kerran viikossa. Eniten keskustelua blogissa herättävät yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin liittyvät aiheet. Keskustelu on lähinnä sellaista, missä pohditaan, kuinka yhteiskuntaamme voisi parantaa. Suurin osa kommentoijista on Kivekkään kanssa samaa mieltä, mutta eriäviäkin mielipiteitä löytyy, joihin Kivekäs yleensä vastaa.

Tekstissään “oma data, eli kuka hallitsee tietojani” Kivekäs käsittelee ihmisistä internetin kautta hankittujen tietojen hallintaa. Kivekäs kertoo, että nykylainsäädännössä tiedot omistaa se yritys tai virasto, joka tiedot kerää. Tietojen kohteella on tietoon joitakin oikeuksia, kuten oikeus pyytää nähdä tiedot. Kivekäs itse haluaisi, että sähköisiä kansalaisoikeuksia laajennettaisiin, minkä vuoksi hän tuo tekstissään esille My Data -ajattelun.

My Data on poliittis-tekninen liike, joka vaatii että tietojen hallintaa tarkastellaan kohteiden näkökulmasta. Sen mukaan ihmisillä kuuluisi olla nykyistä laajemmat ja selkeämmät oikeudet itseään koskeviin tietoihin.

Harva tuskin haluaa, että heidän tekemisiään pystytään helposti seuraamaan internetin avulla hankittujen tietojen kautta. Toisaalta emme ole valmiita luopumaan monista sovelluksista, kuten facebookista, joita käytämme päivittäin. Asian ohittamista helpottaa myös se, että tiedot eivät yleensä päädy kellekään tuntemillemme yksilöille vaan suurille yrityksille, joille omat tietomme ovat vain pieni osa suurempaa kokonaisuutta. Kuitenkin, vaikka haluaisimme suojella omia tietojamme se ei aina välttämättä ole mahdollista.

Kivekkään mukaan My Data -ajattelu loisi uutta bisnestä. Mielestämme se kuitenkin tekisi esimerkiksi mainonnan kohdentamisesta huomattavasti hankalampaa varsinkin, jos kansalaisilla olisi oikeus poistaa itseään koskevia tietoja. Oikeus siitä, että saisi nähdä, korjata ja jakaa itseään koskevia tietoja olisi tuskin kenellekään haitaksi. Myöskään oikeus siitä, että kansalaisella olisi mahdollisuus nähdä, kenellä on pääsy itseään koskeviin tietoihin ei olisi haitaksi kenenkään kannalta. Kivekäs selvästi haluaa, että kansalaisten oikeuksia omaan tietoon laajennettaisiin, mutta tekstissä jää hieman epäselväksi, mihin tietoihin Kivekäs haluaisi kansalaisilla olevan mitkäkin oikeudet.

Onnellisuutta blogista?

Linnea & Tuuli, Katin ryhmä

Positiivinen Psykologia- blogi käsittelee ihmisyyteen liittyviä käsityksiä ja haastaa lukijaa arvioimaan omaa toimintaansa, ja antaa positiivisia näkökulmia ja jopa neuvoja hyvään ja onnelliseen elämään. Blogia kirjoittavat psykologian maisterit Emilia Lahti ja Makke Leppänen, jotka ovat erikoistuneet positiiviseen psykologiaan. Koulukunta on kehitetty vastapainoksi patologioihin keskityvän mielenterveyspsykologian rinnalle, joka jättää huomioimatta ihmisyyden toisen puolen - vahvuudet ja voimavarat. Positiivinen psykologia onkin uusi ja vasta vahvistuva koulukunta, ja blogin yhtenä tarkoituksena on tuoda positiivista psykologiaa enemmän ihmisten tietoisuuteen sekä tuoda esille alan tarjoamia mahdollisuuksia.

Valitsimme tarkastelumme alle blogitekstin, joka käsittelee päätöksentekoa. Jokainenhan meistä on joskus jumittunut päätöksentekoon. Päätöksen jälkeen on kirjoittajan mielestä yleistä vielä jäädä märehtimään sitä omaa valintaansa – ja tämä saattaa riistäytyä käsistä samalla vieden ilon tästä hetkestä. Bloggaajan mielestä ilmiö saattaa ”lymytä automaattisen tiedonkäsittelymme mekanismeilla”.

Kirjoitus pohjustaa hyvin arkikäsitystä päätöksenteon vaikeudesta. Hän kirjoittaa esimerkkejä vaikeista valinnoista niin, että lukijan on helppo samaistua arjen tilanteisiin – keksipaketin valintaan tai lomamatkan valintaan. Kirjoittaja kehottaakin jättämään turhan mietiskelyn ja tarttumaan hetkeen. Hänen mielestään onnellisuus piilee tässä hetkessä. Vaikka itse emme olisikaan painiskelleet saman ongelman kanssa, tunnemme varmasti sellaisia ihmisiä, joille blogitekstistä voisi olla hyötyä. Kuitenkin arvelemme, että blogitekstin kohderyhmä saattaa olla melko pieni eikä teksti välttämättä kosketa kovin suurta joukkoa.

Vaikka blogiteksti pyrkii antamaan käytännön vinkkejä elämästä nauttimiseen ilman jahkailua päätöksenteon kanssa, se jättää myös lukijalle kysymyksiä. Eräs kommentoija kaipaakin vastauksia esimerkiksi kysymyksiin, miten saada päätöksenteko syntymään kohtuullisessa ajassa ja kuinka pysyä valinnassa. Mieleemme jäi myös pyörimään, että mitä ne automaattiset tiedonkäsittelyn mekanismit tarkalleen ottaen ovat. Olisimme itse ehkä kaivanneet hieman tieteellisempää esitystä tähän. Toisaalta kirjoitus avaa termiä käytännön kokemuksien kautta.

Lyhyt tietoisku tehokkaasta päätöksenteosta antaa käytännön vinkkejä ja tiivistää tekstin olennaiset pointit ja neuvot tiiviiksi paketeiksi. Blogiteksti onkin kevyttä lukemista itsensäkehittäjälle, mutta kovin tieteelliseltä se ei kuitenkaan vaikuta. Väitteet eivät näytä perustuvan tutkimustuloksiin ja eikä ole mainittu kuin yksi.Tekstin eduksi voidaan kuitenkin laskea arkikielinen ilmaisutapa ja helppolukuisuus. 

Toimittajan kantilta katsottuna (Meri T. ja Toni L., Ellinooran ryhmä)

Tässä blogikirjoituksessa tarkastelemme Jani Kaaron Helsingin Sanomissa pitämää kolumnipalstaa ja keskitymme lääketeollisuuden julkisuuskuvaa käsittelevään kirjoitukseen.

Linkki : http://www.hs.fi/aihe/janikaaronkolumnit/

Kirjoittaja Jani Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija. Hän ei ole suorittanut korkeakoulututkintoa vaan on itseoppinut tieteen harrastaja ja ammatiltaan toimittaja. Kaaro on valittu vuoden 2015 tiedetoimittajaksi.

Kolumnipalstallaan Kaaro käsittelee muun muassa talouden ja yhteiskunnan suhteita ja lähestymistapana aiheisiin on pyrkiä herättelemään lukijaa ja auttaa tätä ajattelemaan laatikon ulkopuolelta.

Kaaron kirjoitustyylinä on aloittaa aiheeseen liittyvällä tarinalla ja usein jatkaa jonkun tutkijan esittämien väittämien varassa.

Kaaron lukijaryhmä näyttäisi koostuvan paljolti samanmielisistä, asiasta kiinnostuneista ihmisiä, jotka vaikuttavat ahkerilta kommentoijilta. Eniten keskustelua herättänyt oli vuoden 2015 alussa kirjoitettu kolumni, joka käsitteli työttömyyttä.

Lähempään tarkasteluun valitsemamme kolumnin otsikko on “Lääketutkimuksen ravintoketjussa vaikuttava aine on raha”. (Linkki : http://www.hs.fi/tiede/a1395024551225 )

Tekstin keskeisenä väitteenä on akateemisen vapauden väheneminen ja ajoittainen katoaminen lääketutkimuksesta sekä akateemisten tutkijoiden roolin muuttuminen lääketeollisuuden julkisuuskuvan edustajiksi.

Kaaro argumentoi näkemyksiään sekä oman ammatillisen kokemuksensa perusteella että yhdysvaltalaisten lääkeviranomaisten nykykäytäntöjen perusteella.

Hän ei tekstissä varsinaisesti nimeä erillisiä lähteitä vaan tukeutuu enemmän yleiseen tietoon.

Hyvinä piirteinä kirjoituksessa esiintyvät se, miten kirjoittaja esittelee käsittelemänsä ongelman heti alussa. Kaaro myös kyseenalaistaa oman ammatillisen käyttäytymisensä lääketeollisuuden julkaisemien mediatiedotteiden uutisoinnissa. Omakohtaisista kokemuksistaan kertomalla Kaaro tekee kirjoituksistaan helposti lähestyttäviä. Hän myös käyttää tekstinsä keskeisenä esimerkkinä yleisesti tunnettua ongelmaa mielialalääkkeiden vääristyneestä markkinoinnista.

Huonona piirteenä Kaaron kirjoituksessa voi mainita käsiteltävän ongelma-alueen tietynlaisen yksinkertaistamisen ja perusteettoman negatiivisen kuvan antamisen lääketieteen parissa toimivista akateemisista tutkijoista.

Teksti herättelee suhtautumaan entistäkin kriittisemmin sekä uutisointiin yleensä että erityisesti lääkkeitä ja niiden vaikutuksia koskevaan julkisuuskuvaan. Teksti kuitenkin tuntuu jättävän avoimeksi kirjoittajan oman ammatillisen etiikan kehittymisen kyseisen ongelman kanssa.

Oppiaineiden kahtiajako (Satu S. ja Sanna N., Ellinooran ryhmä)

Laura Tuohilammen ja Antti Värtön ylläpitämässä Peruskoulupesula-blogissa keskustellaan koulusta , koulutuksesta sekä näiden tulevaisuudesta. Blogin on perustanut Tuohilampi vuonna 2012, joka on tällä hetkellä tohtorikoulutettavana kasvatustieteen laitoksella Helsingin yliopistolla. Aiemmin hän on suorittanut matematiikan opettajan (FM) pätevyyden. Vuonna 2014 blogin toiseksi kirjoittajaksi liittyi Värtö, joka toimii Alppilan koulussa opinto-ohjaajana.

Tuohilammen tekstien ajatuksena on tarkastella kokemuksen ja tutkimuksen kautta syntyneitä näkökulmia koulumaailmasta. Hän on halunnut luoda väylän keskustella näistä asioista myös muille halukkaille. Värtön kirjoitukset puolestaan keskittyvät enemmän oppilaan ja opettajan välisiin kohtaamisiin. Kokonaisuudessaan blogi sisältää hyvinkin vahvoja mielipiteitä käsiteltävistä asioista. Värtö esimerkiksi vertaa yhdessä tekstissään ala-astetta avovankilaan: “Lapsille pitää varmistaa turvallinen oleskeluympäristö, jotta vanhempien ei tarvitse stressata heidän tilanteestaan töissä ollessaan. … Peruskoulu on siis jonkinlainen lasten ja nuorten avovankila.”

Kohderyhmä on laaja, blogi on tarkoitettu keskustelufoorumiksi tutkijoille, opettajille, vanhemmille ja oppilaille. Eniten keskustelua herättäneissä teksteissä on käsitelty esimerkiksi opettajan auktoriteettia, ongelmia opetuksen järjestämisessä sekä oppilaiden jaottelua luokassa. Tavoitteena blogilla on tuoda uudenlaisia näkemyksiä peruskoulun toimintamallille ja siellä tapahtuvalle oppimiselle.

Lähde: zenpencils.com

Tekstissään ”Taito- ja taideaineet - koulumaailman lapsipuolet" Värtö kirjoittaa, että hän ei pidä ajatuksesta, että kouluaineet jaetaan lukuaineisiin ja taideaineisiin. Värtön mukaan taideaineet ovat saaneet jatkuvasti osakseen halveksuntaa ja taas lukuaineita pidetään aina tärkeämpinä.

Värtö myös kritisoi opettajien yritystä tuoda taideaineisiin vivahteita lukuaineista, kuten oppikirjojen hankkiminen ja tentit. Ymmärrämme, että aihepiiri jakaa mielipiteitä, koska olemme itsekin tottuneet pitämään taideaineita ehkä hieman turhina aineina jatko-opiskelun kannalta. Kuitenkin koulunkäynti ilman taideaineita olisi hyvin puuduttavaa, ja välillä matematiikan kiemuroiden tuijottelun jälkeen on ihana päästä luomaan jotain omin käsin.



Lähde: gfx9.com

Blogissa lukiota syytetään mielestämme hiukan väärin perustein taideaineiden nykytilasta. On totta, että lukioon haetaan nimenomaan lukuaineiden keskiarvon perusteella. Joillekin peruskoulusta suoraan ammatilliseen koulutukseen siirtyminen voi olla kuitenkin hankalaa. Koulutustarjonta on aivan valtava, eikä sen ikäisenä välttämättä ole niin suurta ideaa siitä, mitä sitä tulevaisuudessa haluaisi tehdä. Lukio voi antaa muutaman lisävuoden kasvaa henkisesti, tarjota yleissivistystä sekä mahdollisuuden löytää unelma-ala.

Pohdimme myös, miten kirjoittaja ajatteli arvostella 30:n hengen koululuokallisen oppilaita ilman kirjallisia tenttejä. Ajatuksena tentittömyys kuulostaa ihanalta varsinkin näin yliopistomaailmassa, mutta mistä löydettäisiin siihen tilalle tarpeeksi vahvat metodit, joilla oppilaiden oppiminen pystyttäisiin arvostelemaan. Jos meitä ei ‘pakoteta’ opiskelemaan, kuinka moni siinä vaiheessa saa aikaiseksi avata kyseisen aineen oppikirjan ja oikeasti lukea ne asiat, jotka tulisi osata?

Blogi on kaiken kaikkiaan ajateltu myös keskustelufoorumiksi, mutta keskustelu blogin teksteistä on ollut todella vähäistä. Onko sitten ongelmana se, että blogia ei ole löydetty vaiko asiat eivät vain herätä ajatuksia? Mielestämme syy on nimenomaan ensin mainittu, koska kaikki blogin tekstit ovat hyvin ajankohtaisia ja koskettavat suurinta osaa suomen kansalaisista. Blogi on erityisen hyvä juuri vanhempia ajatellen, joten ajatusten vaihdosta olisi varmasti hyötyä ajatellen sitä, mitä kotijoukot tietävät koulumaailmasta.

Psykologin näkökulma somekäyttäytymiseen

Henna-Riina ja Julia, Katin ryhmä

Suomen psykologiliiton eli alan ammattijärjestön nettisivuilta löytyy Vesa Nevalaisen kirjoittama Psyko -blogi, jossa hän käsittelee psykologian ajankohtaisia ilmiöitä. Nevalainen on psykologian lisensiaatti ja hän on kirjoittanut useita alan tietokirjoja. Nevalaisen kirjoitustyyli on melko rento ja humoristinen, mutta silti hän ottaa kantaa vakaviinkin aiheisiin, ja hänen tiiviitä ja ytimekkäitä tekstejään on helppo ja nopea lukea. Blogi on perustettu vuonna 2013, ja siitä lähtien Nevalainen on kirjoittanut sitä säännöllisesti noin kerran kuukaudessa

Blogista lähdimme tarkastelemaan erityisesti nuoria kiinnostavaa aihetta, sosiaalista mediaa. Vesa Nevalainen tarkastelee blogikirjoituksessaan ihmisten käyttäytymistä sosiaalisessa mediassa ja kuvaa sosiaalisen median peruuttamattomasti muokanneen ihmisen toimintaa ja psyykettä. Kirjoituksessaan Nevalainen erittelee sosiaalisen median ilmiöitä ja ihmistyyppejä, joihin varmasti myös jokainen meistä on törmännyt. Ruodintaan ovat päässeet kaikki intohimoisista somesankareista kukkahattutäteihin.

Nevalaisen mukaan tapamme keskustella ja argumentoida on erilaista internetissä kuin kasvotusten. Hän näkee käyttäytymisen netissä ja sosiaalisessa mediassa negatiivisessa valossa: lietsonta, suvaitsemattomuus ja empatian puute ovat esimerkkejä, joita hän käyttää.. Valitettavasti tällainen käyttäytyminen on nykyään melko tavallista internetissä. Nimettömyyden taakse kätkeytyvät ihmiset voivat käyttäytyä törkeästi netissä, vaikka eivät ikinä loukkaisi samalla tavalla toisia kasvotusten.


Nevalainen käyttää termiä “intohimoisesti asiaansa ajavat henkilöt”, kuvaamaan ihmistyyppiä, joka argumentoi heikosti ja lyttää toisten erilaiset mielipiteet haukkuen heitä esimerkiksi tyhmiksi, mutta ei perustele näitä omia väitteitä mitenkään. Toisaalta tällainen ihminen voi haluta muilta yksityiskohtaiset perustelut joka sanastaan ja lauseestaan. Nevalainen väittääkin, että tällä tavoin teksti kuin teksti saadaan näyttämään naurunalaiselta.

Tarkastelemamme tekstin sisältö tiivistyy hyvin lauseeseen:

“Nettikeskustelussa painotetaan melko kovaa arvomaailmaa.”

Nevalainen paljastaa tekstissään tyypillisiä nettikeskustelun ironisia piirteitä, joita on löydettävissä lähes jokaiselta sosiaalisen median alueelta. Tällaiseen olemme törmänneet itsekin useilla sivustoilla. Asiallinenkin keskustelu kääntyy nopeasti vihan lietsonnaksi ja provosoinniksi. Sivustakatsojana ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun aikuiset ihmiset heittävät lokaa toistensa niskaan.Ajankohtaisiin tai arkoihin asioihin ei uskalla ottaa kantaa, ellei ole valmis vastaanottamaan someraivoa. Tuntuu että somessa ei ole tilaa asialliselle keskustelulle vaan argumentoinnin voittaa se, joka saa loukattua toista pahiten, tai jopa peloteltua hiljaiseksi.

Inhimillistä empatiaa osoittava leimataan armotta “kukkahattutädiksi”.

Nevalainen kuvaa some maailmaa raa’aksi, lähes epäinhimilliseksi taistelukentäksi, jossa “Nimettömät, kasvottomat ihmiset” ovat kaapanneet vallan ja kirjoittavat nyt intohimoisesti omien aatteidensa puolesta, vihapuhetta säästelemättä. Nevalainen lopettaa blogikirjoituksensa ehkä tarkoituksellisen provosoivasti. Hän sanoo, että sanomalehdistä löytäisi monipuolisemman kuvauksen maailmasta, mutta vihjaa ettei kukaan enää niitä viitsi lukea. Sarkasmista huolimatta lopetus antaa ajattelemisen aihetta: ei pidä unohtaa sitä, että internet saattaa antaa yksipuolisen ja osittain vääristyneen kuvan asioista ja ilmiöistä. Toisaalta olisi myös hyvä muistaa, että on vaihtoehtoisia kanavia, joiden kautta tarkastella maailmaa.

Kun tieteilijä talosta lähti

(Sari, Veera ja Oskari, Katin ryhmä)

Valitsimme Syksy Räsäsen Tiede-lehden nettisivuilla pitämän blogin Maailmankaikkeutta etsimässä, jota hän on pitänyt vuosina 2007-2013. Räsänen on teoreettinen fyysikko Helsingin yliopistossa, ja hänen bloginsa keskittyy pääosin kosmologiaan ja teoreettiseen fysiikkaan, eksyen silloin tällöin muihinkin aiheisiin.

Blogin lukijakunnaksi voisi katsoa Tiede-lehden lukijat sekä laajemmin kaikki blogin aihepiiristä kiinnostuneet. Räsänen avaa vaikeita alansa käsitteitä ja tutkimuskysymyksiä, tehden niistä helpommin lähestyttäviä tavalliselle tallaajalle. Blogin tarkoituksena voikin sanoa olevan, paitsi Räsäsen omien kiinnostuksenkohteiden esilletuominen, myös kosmologian ja teoreettisen fysiikan popularisoimisen. Räsäsen kielenkäyttö on pääsääntöisesti selkeää ja ymmärrettävää, mutta mukaan mahtuu myös alalle tyypillistä sanastoa, joka tekee tekstin seuraamisesta paikoitellen hieman haastavaa.

Valitsemamme blogikirjoitus oli Räsäsen viimeinen, Lopun sanoja (30.5.2013). Kirjoitus poikkesi Räsäsen tavallisista aihepiireistä, ja siinä Räsänen kritisoi vahvasti Tiede-lehden toisen bloggaajan, Marko Hamilon, blogia Skeptikon päiväkirja. Räsänen ottaa esimerkikseen Hamilon blogimerkinnän Väestötieteen paluu, joka käsittelee muslimiväestön kasvua Euroopassa. Räsäsen mukaan Hamilo sortuu epätieteellisten ja poliittisten mielipiteidensä esilletuomiseen tieteellisessä blogissa; lähdeviitteet ovat miten sattuu ja jakolinjat kyseenalaisia tai suorastaan rasistisia, määrittäen muslimit roduksi ja väittäen tiettyjen etnisten ryhmien olevan älyltään heikompilahjaisia. Tästä syystä Räsänen päättää lopettaa bloginsa Tiede-lehden sivuilla; muutoin hän kokisi antavansa painoarvoa Hamilon näkemyksille jatkamalla tieteeseen pohjautuvaa blogiaan saman lehden sivuilla.

Mielestämme on poikkeuksellista, että Räsänen reagoi näin vahvasti oman tieteenalansa ulkopuolella olevaan bloggaukseen. Vaikuttaa siltä, että tätä bloggaajien keskustelua on käyty pidempään eikä kyse ole vain yksittäisestä postauksesta. Räsänen osoittaa kuitenkin suoraselkäisyyttä lopettamalla blogin pitäminen kokonaan ja ilmaisemalla oman kantansa. Ryhmäläisten mielestä olisi ollut hyvä päästä tutustumaan Hamilonkin tekstiin ja nähdä keskustelu, sillä nyt lukija on täysin Räsäsen referoinnin varassa.

Keittiöpsykologiaa

( Katin ryhmä)

Blogi, jota tässä postauksessa käsittelemme, on Teemu Ollikaisen Mentaalipuolen hommia, joka käsittelee psykologisia arjen ilmiöitä kiinnostavista näkökulmista. Ollikainen on koulutukseltaan erikoispsykologi ja psykoterapeutti, ja hän vastaa ammatillisista asioista Psykologiliitossa. Kirjoittaja on siis koulutuksensa ja kokemuksensa puolesta vakavasti otettava, joten kirjoittajasta välittyi meille lukijoille luotettava kuva. Blogi on toinen Psykologiliiton sivuilta löytyvistä blogeista, ja sen kohderyhmänä ovat lähinnä psykologit ja psykologian opiskelijat. Aiheet ovat kuitenkin hyvin maanläheisiä, ja varmasti kiinnostavat muitakin kuin alan harjoittajia. Tekstit ovat täyttä asiaa, mutta humoristinen ote tekee niistä kevyempiä ja mielenkiintoisempia lukea.

Tekstit ovat psykologin näkökulmasta, mutta monessa niistä tulee esille myös muiden ihmisten suhtautuminen psykologeihin ja heidän työhönsä. Valitsemamme postaus Käsi psykologian hunajapurkissa (25.2.2014) käsittelee psykologisen tiedon esittämistä ja käyttöä muiden kuin psykologien toimesta. Erityisen kiinnostavan postauksesta tekee se, että tekstin on kirjoittanut juurikin psykologi. Ollikaisen tapa kirjoittaa on mukaansatempaava, mutta tekstissä myös useita viittauksia tutkimuksiin, mikä tuo tieteellistä pohjaa tekstiin.

Tekstin tarkoitus on herättää ihmisiä ajattelemaan psykologin näkökulmasta, kuinka muut ihmiset käyttävät psykologian termejä ja esittävät psykologista tietoa väärin. Kirjoittaja tiedostaa että psykologinen tieto on kaikkien yhteistä ja kiinnostaa ihmisiä, mutta tietoa ei tulisi esittää eteenpäin ellei kokonaismerkitystä ole ymmärretty. Esimerkkinä hän ottaa aivokuvat, joita käytetään muiden alojen esityksissä vain asiantuntijuuden kuvan luomiseksi, vaikka niillä ei ole oikeaa informaatioarvoa.

(kuva: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Brain-anatomy.jpg )

Ollikaisen blogiteksti herätti meissä monia kysymyksiä. Miksi muiden on niin helppo laittaa kätensä psykologian hunajapurkkiin? Miksi keittiöpsykologiaa pidetään helposti oikeana psykologiana? Ehkä siksi että psykologia on läsnä jokaisen arkielämässä ja jollain tasolla kiinnostaa kaikkia. Mutta onhan ihmisen anatomia ja lääketiedekin läsnä jokapäiväisessä elämässämme, mutta emme silti ajattele olevamme samanlaisia asiantuntijoita kuin lääkärit. Psykologinen tieto on kaikkia koskettavaa, mutta tulisi miettiä onko oma tietämys ja koulutus tarpeeksi pätevää, jotta voi esiintyä psykologian asiantuntijana.

Sonja Eneh ja Iida Heikkinen

Ajankohtaisaiheita Jyväskylän Yliopiston professorien silmin

Katin ryhmä

Jyväskylän Yliopisto ylläpitää Tiedeblogia, jossa professorit kirjoittavat sekä kommentoivat ajankohtaisia teemoja huomioiden oman tieteenalansa näkemyksen. Mielenkiintoinen blogi tarjoaa lukijoilleen kattavan tarjonnan eri tieteenalojen professorien näkemyksiä ajankohtaisiin asioihin. Blogissa käsitellään monipuolisesti aiheita aina monikulttuurisuudesta liikuntaan ja kemiasta politiikkaan.

Politiikan opiskelijoina huomiomme kohdistui erityisesti Jyväskylän Yliopiston Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella työskentelevän tutkijatohtori Mikko Jakosen kirjoitukseen: Faktat ovat politiikan polttoainetta (Tiedeblogi, 20.5.2015). Tekstissään Jakonen käsittelee tieteen ja politiikan suhdetta politiikassa käytettävien faktojen näkökulmasta. Kuten Jakonen kirjoituksessaan argumentoi, politiikka perustuu usein puhujan puhetaitoon ja puhetaito taas faktoihin, joilla puhuja oikeuttaa väitteensä. Ongelmallinen tilanne on sen vuoksi, että faktat eivät aina perustu koko totuuteen vaan sisältävät usein vain osittaisia totuuden rippeitä. Eikö politiikassa käytettävien faktojen sitten kuuluisi aina perustua totuuteen?

Meidän vastauksemme on yksinkertainen: kyllä, poliittisten faktojen tulisi perustua totuuteen. Politiikka ei kuitenkaan aina ole näin yksinkertaista, vaan toisinaan asioita yksinkertaistettaessa, sovellettaessa ja tiivistettäessä ei kyetä ottamaan huomioon kaikkia näkökulmia ja tästä syystä osa kokonaisuuksista katoaa. Politiikalle on siis tyypillistä erilaiset näkökulmat, joiden puolesta ja vastaan argumentoidaan, ja tyypillisesti paras argumentti voittaa - tai niin ainakin tulisi olla. Tästä syystä politiikkaa pidetään usein epävarmana, erilaisten näkemysten ja faktojen taistelukenttänä. Sen sijaan tiedettä pidetään usein luotettavana ja varmana sekä totuuden pohjana. Kuten Jakonen (20.5.2015) blogitekstissään pohtii, tulisiko poliittisen päätöksenteon pohjautua enemmän tieteeseen? Voisiko tiede ohjata politiikkaa?

Mielestämme tieteen merkitystä politiikassa ei voi vähätellä eikä sivuuttaa. Kysymys siitä, kuinka tiede sitten käytännössä voidaan ottaa osaksi politiikkaa, on kuitenkin vaikea. Tarkoittaako se sitä, että politiikassa tulisi käyttää tieteen asiantuntijoita entistäkin enemmän? Vai tarkoittaako se sitä, että politiikassa tulisi tehdä vallanvaihto politiikan ja tieteen tekijöiden välillä? Toisaalta tieteen huomioiminen politiikassa on mahdollista myös muilla tavoin, esimerkiksi käyttäen enemmän tieteellisiä tutkimuksia osana päätöksentekoa. Uskomme, että mikäli halukkuutta riittää, keinoja löytyy.

Mikäli politiikassa ja poliittisessa päätöksenteossa sivuutetaan tieteen merkitys, kompastuskiveksi voi muodostua tieteen alistuminen politiikalle. Käytännössä tämä voi tarkoittaa sitä, että tieteellä tuotetaan politiikan päämääriä palvelevia tutkimuksia itsenäisten tutkimusten sijaan. Pahimmassa tapauksessa tilanne voi kärjistyä siihen, että politiikka alkaa ohjaamaan tiedettä eikä toisinpäin. Tällöin tiede voi menettää sen perimmäisen merkityksen: mahdollisimman objektiivisen, uuden tiedon tuottamisen.

Jenni Seppänen,

Laura Penttilä

Älykkyyttä älyllisesti (Iina ja Sanna) - Katin ryhmä

Tutustuimme blogiin nimeltä Naiivia sosiaalipsykologiaa (http://naiivisospsyko.blogspot.fi/), jota kirjoittaa nuori sosiaalipsykologian opiskelija Helsingistä. Blogi on perustettu tarkastelemaan sosiaalipsykologian ilmiöitä opiskelijan näkökulmasta sekä luomaan kirjoittajalle painetta kirjoittamiseen - kuinka hyvin tässä on onnistuttu? Blogi on syntynyt hyvin nopeaan tahtiin, kahden päivän aikana elokuussa 2006, mutta se on jäänyt hyvin lyhyeksi: vain kolmen postauksen mittaiseksi. Blogia lukiessa syntyy mielikuva, että kirjoittaja hakee omaa suhtautumistaan älykkyyteen prosessoimalla ajatuksiaan kirjoittamalla.

 

Kirjoittajan tyyli on asiallinen, mutta rennohko. Käytetyt esimerkit ja kielikuvat ovat nuorten maailmaan liittyviä; arkisten sosiaalipsykologisten mietintöjen kohteiksi mainitaan esimerkiksi seurustelu- ja ystävyyssuhteiden kiemurat. Kuitenkin kirjoittaja osoittaa myös tietävänsä aiheistaan ja pohjaa argumenttejaan tunnettuihin teorioihin. Keskustelua blogissa ei ole syntynyt, ja osittain tuntuukin, että kirjoittaja pitää blogia vain omiin tarpeisiinsa. Postauksia kertyi vain kolme, ja ne käsittelivät blogin tarkoitusta ja aihetta, sosiaalipsykologian kenttää ja sen kiinnostavia osia, sekä älykkyyttä. Tarkastelemme tässä lähemmin älykkyys-postausta, sillä sen sisältö oli mielestämme mielenkiintoinen.

 

Kuinka vaikeaa älykkyyttä onkin määritellä? Tämä on kirjoittajan ihmetyksen aihe, kun hän käy lävitse niitä yrityksiä joita asian saralla on tehty. Esille nostetaan älykkyyden suhteellisuus: älykkyyden määritelmä riippuu voimakkaasti vaikkapa kulttuurista. Voiko siis olla mahdollista, että ihmisen koettu “älykkyys” selittääkin hänen muilla ominaisuuksillaan, tai esimerkiksi halo-efektillä?

 

”Onko se mitä pidän älykkyytenä sittenkin jotain muuta, kuten itsensä esiintuomista, oikeita mielipiteitä tai itsetietoisuutta?”

 

Kuitenkin on olemassa teorioita, joiden mukaan älykkyys kehittyy tietyissä rajatuissa kehitysvaiheissa: esimerkiksi Piaget’n ja Kohlbergin kognitiiviset teoriat, joissa pyritään selvittämään älykkyyden rakennetta. Vaikka älykkyyden mittaamisesta saadut tulokset kertovat myös niistä menetelmistä joilla ne on saatu, näkee kirjoittaja, että on mahdollista löytää älykkyyden indikaattoreita jotka ovat objektiivisia, eivätkä riippuvaisia henkilön muista ominaisuuksista. Tällaisiksi mainitaan oman mielipiteen esittäminen keskustelussa, sekä oman asennoitumisen muokkaaminen toisen sanomisten perusteella. 

 

Lukiessamme tekstiä aloimme pohtia, onko älykkyys aina julkista? Onko älykkyys välttämättä sidottu ihmisten väliseen toimintaan? Olisiko mahdollista olla älykäs autiolla saarella? Ehkä kirjoittajan näkökulma johtuu hänen sosiaalipsykologisesta taustastaan. Kysymyksiimme meillä ei ole varmoja vastauksia. Kirjoittaja antaa ymmärtää, että hän näkee älykkyyden ilmenevän ensisijaisesti ihmisten välisessä toiminnassa. On melko rohkeaa määritellä asia näin, sillä meidän mielestämme myös autiolla saarella voisi olla älykäs - mutta tämä on vain meidän mielipiteemme.

 

Tiivistetty kuvaus blogista voisi olla, että kyseessä on rento ja epävirallinen opiskelijan kirjoittama blogi, joka ei ottanut tuulta alleen. Kirjoittaja laittaa mukaan paljon omia mielipiteitään ja kokemuksiaan, ja välillä teoriapohja käsiteltyihin aiheisiin tuntuu katoavan. Kirjoittajan punainen lanka älykkyyden määritelmästä jää lukijalle epäselväksi. Blogi ei ehkä onnistunut luomaan tekijälleen “kirjoituspainetta”, ja loppui siksi lyhyeen. Voi myös olla että kirjoittaminen siirtyi muihin julkaisuihin.