Oppimista kolumnien maailmassa (Henna S.)

Valitsin tarkasteltavaksi Jani Kaaron kolumnit, joita olen jo aiemminkin lukenut silloin, kun kolumnin aihe on napannut mielenkiintoni. Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija, joka kirjoittaa kolumneja Helsingin Sanomiin joka toinen viikko. Kolumnit ovat yleensä hyvin ajankohtaisia ja  käsittelevät mediassa esiin tulleita asioita. Jotkut aiheet ovat jopa erityisen herkullisia herättämään vilkasta keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa, esimerkiksi keskustelut kasvatuksesta ja vanhemmuudesta, joista eri kohorteilla ja koulukunnilla tuntuu olevan erilaisia ohjenuoria. Näin on myös esimerkiksi luokkaeroja koskevan kolumnin kohdalla: ”Köyhyys on aivoja syövä loinen” (julkaistu 17.9.2013).

Kolumnisti tempaa lukijan mukaansa

Kaaron kirjoitustyyli on sekoitus tieteellistä ja populaaria ja hän käyttää molempia tyylejä sujuvasti. Tekstit saattavat vilistä sellaisia tieteelliselle tekstille tyypillisiä termejä kuin ”meritokraattinen prinsiippi” ja toisaalta maanläheisempiä metaforia, kuten ”jos rikas putoaa köyhän housuihin, hänkin menettää ennen pitkää kaikki ne veitsenterävät ominaisuudet, jotka tekivät hänestä Lake Wobegonin kultapossun”. Kieli on elävää ja mielekästä lukea. Tämän lisäksi Kaaro linkittää hyvin arkielämän esimerkkejä tieteelliseen tietoon, mikä tekee kolumneista helposti luettavia ja olettaisin myös useille lukijoille samaistuttavia. Hän käyttää lähteitä, kuten tieteellisiä tutkimuksia tai artikkeleita sekä mediaa, mikä tekee argumentoinnista uskottavampaa. Välillä tosin kirjoitus on epäloogista ja punainen lanka hukkuu.

Kurkistelua kanssaihmisten mieliin

Kolumnien aiheet näyttäisivät nostattavan paljon mielipiteitä sekä puolesta että vastaan; tästä kertoo joidenkin kolumnien hurja kommentointien määrä, jopa yli 200 kommenttia. Itse huomaan usein jääväni lukemaan juuri keskustelupalstojen kommentteja, vaikka se ei aina kovin järkevää olekaan ja on sitä joku joskus haukkunut turhuuden huipuksikin. Onko se sitten jotain kurkistelunhalua kanssaihmisten mieliin ja ajatuksiin tai puhdasta mielenkiintoa aiheesta nousevaan keskusteluun; vähän ehkä kumpaakin? 

http://www.flickr.com/photos/kweaver/2922271146/

Kaaron kolumnista riippuen, kommentteja on useasta kymmenestä muutamaan sataan. Erityisesti tällaisella tiedepainotteisella kolumnilla, jota julkaistaan maamme yhdessä arvostetuimassa sanomalehdessä, olettaisin kommentoijien olevan jollain tavalla aiheisiin perehtyneitä tai jopa hyvin tietotaitoisiakin. Kuten yleensäkin keskustelupalstoilla, myös näiden kommenttien sekaan mahtuu tästä huolimatta niin asiallisia kuin räikeitäkin tuotoksia. Ja välillä tuntuu, että provosointi on kommentin ainoa tarkoitus. Vai voiko joku nykypäivän suomalainen vain olla kasvanut tynnyrissä?

Perusteluja kaivataan

http://www.circlesoflearning.org.au/
images/textbox/detail/holding-hands.jpg

Usein olen Kaaron kanssa samoilla linjoilla ja jaan hänen näkemyksensä jo osittain senkin takia, että ne ovat hyvin perusteltuja. Näinpä kolumni ”Antakaa lasten olla kurittomia” (julkaistu 18.2.2013), pisti silmääni. Kolumnissa Kaaro käsittelee kasvatusta ja kasvattamista; aihe josta on tehty muun muassa psykologian saralla paljon tutkimusta, esimerkiksi erilaisista kasvatustyyleistä. Ihmetystä herätti, että Kaaro ei kuitenkaan viittaa näihin tutkimuksiin tai mihinkään muuhunkaan teoriaan, vaan itseasiassa tv-ohjelmiin, joiden luotettavuutta voisi jo itsessään miettiä. Olettaisin hänen näistä tutkimuksista tieteentuntijana kuitenkin olevan perillä. Myös hänen oma kokemuksensa isänä tulee tekstissä esiin, mikä sinänsä ole huono asia, mutta korostaa tekstin subjektiivisuutta. 

Kommentteja, jälleen, lukiessani, yllätyin positiivisesti, kuinka suhteellisen järkevää keskustelua kolumnista ja sen aiheesta käytiin ja monia tunnettuja teorioita, muun muassa kasvatustyyleistä, nostettiin esiin. Huomasin samalla olevani jonkin verran eri mieltä Kaaron kanssa ja samaa mieltä monen kommentoijan kanssa. Niinpä ajattelin, että aiheesta käytävien keskustelujen lukeminen ei ehkä olekaan ajanhukkaa; ainakin siinä voi oppia jotakin muista ihmisistä (oli se sitten positiivista tai negatiivista) ja vähintäänkin jotain itsestään.

Taru on totuutta ihmeellisempää? (Sanna V. ja Ninni N.)

Kuinka monta kaveria Facebookissa? Entä seuraajaa Twitterissä? Instagram-päivitykset jokapäiväinen rituaali? Määritelläänkö näiden avulla nykyään kuka on tai ei ole cool ja hyvää seuraa?

 

Tämä teksti perustuu psykologian lisensiaatti Vesa Nevalaisen Psyko -blogin tarkasteluun, erityisesti Sosiaalisen median psykologiaa -postaukseen ja sen herättämiin ajatuksiin sosiaalisesta mediasta sekä sen ilmiöistä. Nevalaisen blogi käsittelee nykyajan ilmiöitä psykologisella otteella ja ripauksella sarkasmia. Tekstien tarkoitus on haastaa lukijaa pohtimaan aiheita sekä herättää keskustelua.

Nevalainen ottaa Sosiaalisen median psykologiaa -blogikirjoituksessaan nasevasti kantaa siihen millaista meno nykyään verkossa ja ylipäänsä elämässä on. Sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuudet olla kuka tai mitä tahansa. Mitä uskottavammin osaat tuoda asiasi esille, valehdella tai sepittää hauskoja juttuja, todennäköisesti sitä enemmän saat tykkäyksiä, seuraajia, jakajia, kommentteja tai muita nykyajan ”menestyksen” mittareita. Some heikentää uskomattomalla tavalla ihmisten medialukutaitoa sekä kykyä erottaa oikeaa väärästä tai totta tarusta. Harvemmin tulee epäiltyä Facebook-kaverin päivityksen todenperäisyyttä. Sen sijaan se herättää kenties kateutta tai katkeruutta siitä, miksi oma elämä ei ole yhtä hohdokasta. Faktahan on, että ahkeralla päivittelyllä oma elämäsi saattaisi kuulostaa yhtä mahtavalta kuin sen kaverin, joka aina tuntuu olevan siellä taikka täällä, sen ja sen kanssa, tekemässä sitä ja tätä.

 

Ilmiö, josta Nevalainenkin puhuu tekstissään, on helposti havaittavissa esimerkiksi erilaisilla keskustelupalstoilla. Omat mielipiteet esitetään kärkkäästi vedenpitävänä totuutena, usein ilman perusteita. Todisteita ja perusteluja mielipiteille ja väitteille vaaditaan kuitenkin vain, jos joku uskaltaa olla erimieltä. "Se nyt vaan on näin".  Some tarjoaa mahdollisuuden "kuulua" johonkin ja "olla osa jotakin", samanhenkiset lietsovat toisiaan sekä ajatuksiaan ja yhteistuumin saatetaan hyökätä vastakkain asettujia vastaan tai jopa lynkata. Hyvinä esimerkkeinä toimivat vauva.fi -keskustelupalsta sekä suomi24 -foorumi, joissa arjensankarit ja tyhjäntoimittajat tekevät kärpäsistä härkäsiä ja jakavat erittäin päteviä elämän ohjeitaan muille sinisilmäisille "totuuden" puolustajille. Nimettömänähän on helppo huudella! Omaa pahaa oloa sekä katkeruutta maailman epäoikeuden mukaisuudesta saa helposti purettua niiden kustannuksella, joille nallekarkkeja on sattunut siunaantumaan enemmän kuin itselle. 

 

Asia, mikä liian usein unohtuu sosiaalisen median pyörteissä on mediasokeus. "Uutisia" on tarjolla joka tuutista. Perinteisten sanomalehtien ja uutislähetysten rinnalle ovat nousseet erilaiset verkkolehdet  ja sivustot, joiden kohdalla lähdekritiikki saattaisi olla usein kohdallaan. Asioiden uutisoiminen tietystä näkökulmasta tarjoaa mahdollisuuden totuuden muokkaamiseen kiinnostavammaksi, joka herättää enemmän mielenkiintoa ja sitä kautta levikkiä.

Missä on se paljon puhuttu maalaisjärki ja järjenkäyttö? Nyt on aika kaivaa se naftaliinista ja pitää tiukasti matkassa somen syvissä vesissä!

 

 

 Kuvat: täältä ja täältä

Itseoppinut toimittaja kirjoittaa tieteestä (Roosa H. ja Milja K.)

Toimittaja Jani Kaaro kirjoittaa ajankohtaisiin aiheisiin kärkevästi pureutuvia tiedekolumneja Helsingin Sanomiin joka toinen viikko. Hän kirjoittaa tieteestä, jota vähemmän mediaseksikäs aihe on vain sote-uudistus, ja silti juuri hänen kolumnejaan jaetaan tuhansia kertoja facebookissa. Miten lukion kesken jättänyt tiedetoimittaja onnistuu herättämään niin kuumaa keskustelua some-maailmassa?

                                                Älä sano tätä ääneen

Lähde: www.psychologytoday
.com/blog/ulterior-motives
/201005/say-it-loud-i-m-
creating-distinctive-memory

Kuinka saada lukijat ylipäänsä avaamaan kolumni ja lukemaan se loppuun asti? Kaaro on tainnut löytää tälle hyvän reseptin: provosoiva ja tunteita herättävä otsikko, jota seuraa kärkevä aloitus, jonka jälkeen kelkka käännetäänkin rauhallisempaan ja pohtivampaan suuntaan. Kärkkäät väitteet ihmisten ‘älä sano näitä ääneen’ -ajatusmalleista suoraan läväytettynä naamalle saa lukijan tuohtuneena selvittämään, mitä tämä toimittaja yrittää sanoa. Vai mitä mieltä olette näistä otsikoista: “Miksi et itke, Anneli Auer?” (HS 2.9.2013) ja “Mies ilman seksiä ja naista on äkäinen ampiainen” (HS 14.10.2013)?

                                                Tiede lähelle ihmistä

Luen tieteelliseen kirjallisuuteen pohjautuvaa kolumnia, mutta pääasiallisesti se saa minut eläytymään kanssaihmisiini. Miten tässä näin kävi?

Jani Kaaro ei ainoastaan käännä tieteen tutkimia ilmiöitä tavallisen tallaajan kielelle, vaan myös yhdistää ne arkisiin kokemuksiimme. Tieteeseen perehtymisen lisäksi hän tuntuu olevan perehtynyt meihin: erilaisiin lukijoihin ja meidän kokemuksiimme. Tätä lähelle tulemisen kokemusta vahvistaa Kaaron tapa puhutella lukijaa suoraan sinä-persoonapronominilla tai käyttää minä- ja me- muotoja, "Hän kokee asioita samoin kuin minä!" lukija ajattelee. Tai ainakin minä ajattelen.

Kolumnia lukiessa opin kyllä mielenkiintoisia faktoja erilaisista kansoista tai aivojen käsittelykyvystä, mutta tärkeimpänä oppina tulee ymmärryksen laajentuminen: ehkä tästä itsestäänselvyydestä voisikin ajatella eri tavalla. Lukijan seuraava ajatus tuntuukin olevan: “tämä on pakko jakaa, jotta muutkin voisivat tajuta”.

                                          Auktoriteetti ilman ylemmyyttä

Lähde: www.journalistiliitto.fi/
journalisti/lehti/2013/08/artikkelit/tietajat/

Kaaron sanavalinnat ovat mielenkiintoisen vaihtelevia. Toisaalta hän saattaa puhua ‘meritokraattisesta prinsiipistä’, mutta hetken päästä avaa tutkimusta sanoilla: “jujuna oli…” Hienot sanat vahvistavat hänen asemaansa auktoriteettina, mutta oikeastaan niitä ei tarvitse edes ymmärtää, jotta voisi ymmärtää kuitenkin kolumnin.

Kaaro ei aliarvioi lukijaa kirjoittamalla kuin lapselle, vaan esittelee käyttämänsä teoriat kansantajuisesti. Tämä taito saattaa liittyä siihen, ettei hän ole norsunluutornista alas päin kuikuileva yliopistotutkija, vaan itse itseään opettanut toimittaja. 

Jaamme Jani Kaaron kolumneja tuhansia kertoja sosiaalisessa mediassa, koska hän opettaa meille armollisella tavalla jotain olennaista elämisestä.

Pata kattilaa soimaa? Vai paita ja peppu? (Emmi L.)

Myytinmurtaja-blogissa kirjoittaja pysyy itse hyvin tuntemattomana. Tosin hän puhuu usein heteronaisista ja haluaisi katukuvaan myös uima-asuja esitteleviä miehiä, joten luulisin, että hän on nainen. Hän kirjoittaa naisten ja miesten välisestä roolituksesta ja muista naisten ja miesten elämän mukanaan tuomista asioista ja epäkohdista. Hän esimerkiksi kirjoittaa tekstissään, että naisten ei tarvitse kestää mollausta ja tuntea huonommuutta miesten rinnalla; tässäkin blogitekstissä lainattiin Helsingin Sanomien artikkelia. Hän tarttuu ajankohtaisiin asioihin tarkasti ja kertoo vahvasti oman mielipiteensä asioista. Myytinmurtaja esimerkiksi pohdiskeli presidentinvaalien alla, minkä nimen Pekka Haaviston puoliso olisi saanut, jos Haavisto olisi valittu presidentiksi. Tekstit ovat pakinamaisia sekä joskus ironisia ja humoristisia, mutta toisinaan hyvin kantaaottavia, jopa provosoivia: "Joten helvetti, antaisitteko vähän sitä kuuluisaa yliseksualisoitumista tännekin päin? Himot ne on hiirelläkin, saati heteronaisilla."

Tekstit ovat tieteellisiä ja hyvin ajankohtaisia; hän lainaa usein mm. Helsingin Sanomien artikkeleita ja kommentoi niitä. On mahtavaa, että Myytinmurtajalla on tavoitteena saada ihmiset ajattelemaan uudelleen naisten ja miesten sukupuoliroolitusta ja nykyajan yhteiskuntaa sekä kyseenalaistamaan vakiintuneita käsityksiään asioista.

Myös blogiteksti "Vihollisvallat" (26.8.2011) kääntää useimpien käsitykset naisten ja miesten roolituksesta irtosuhteissa päälaelleen. Kirjoittaja puolustaa miehiä, jotka Helsingin Sanomien tutkimuksen mukaan saalistavat heikkoja naisia. Hänen mukaansa miehille ei anneta armoa, vaikka miessukupuolen yleinen vihaaminen on niin hänen kuin minunkin mielestä väärin. Olen samaa mieltä hänen kanssaan myös siinä, että naisia ja miehiä ei kuulu asettaa vastakkain "Vihollisvalloiksi". Myytinmurtaja tokaiseekin tekstinsä loppuun: "Se jos mikä on negatiivista suhtautumista miessukupuoleen! Se on myös seksismiä, ihan sitä itseään."

Bloggajan mielestä miehiä syyllistetään liikaa ja turhan paljon siitä, että naiset haluavat tai ajautuvat irtosuhteisiin. Tämä näkökulma on hyvin poikkeuksellinen, mikä saa lukijan ajattelemaan asiaa uudesta näkökulmasta. Myytinmurtaja perustelee kantansa kuitenkin niin hyvin, että saa ainakin osan lukijoista puolelleen. Itse olen joissain asioissa hieman vanhanaikainen (miehen pitää kosia jne..), mutta nykypäivänä nainen on vahva ja itsenäinen. Itsenäisellä tarkoitan sitä, että nykyään nainenkin voi ottaa useimmiten sen, mitä haluaa ja olla ottamatta, jos ei halua. Enkä puhu pelkästään irtosuhteista vaan jokaisesta elämän osa-alueesta. Jos nainen haluaa yhden illan jutun, hän luultavasti saa sellaisen, jos tarpeeksi yrittää. Sen ei pitäisi olla naisen heikkoutta tai "seksistiyyttä", kuten bloggaaja kirjoittaa, vaan mielestäni kyse on omista mielihaluista.

Siinä ei ole miehenpuolikkailla paljonkaan sanomista, varsinkaan jos ovat itse samanlaisia "seksistisiä" ja "helppoja", kuten naisista joskus ärsyttävästi puhutaan. Miehiä ei siis todellakaan voida syyttää kaikista irtosuhteista ja niihin "ajetuista" naisista. Ihmettelen vain, mikä estää naista sanomasta kiitos ei? Mikä estää pakenemisen paikalta ja huutamasta turvamiehiä perään, jos miehen pokausstrategia on "aggressiivinen", kuten HS:n artikkelissa kirjoitetaan?

Mielestäni bloggaaja asettuu aivan oikein miesten puolelle, sillä minä ainakin olen oppinut sanomaan ei. En ymmärrä naisia, jotka eivät uskalla tai viitsi. Ehkä olen naiivikin, mutta uskon vahvasti, ettei minua tuosta vain esimerkiksi yön pimeydessä raiskattaisi. Tai ainakin "vastustajani" saisi tuntea raivoikasta vastarintaa. Tämä ajatus tuo turvaa, mutta voi olla myös realistinen. Pienenä naishenkilönä saattaisin näyttää helpolta kohteelta, mutta totuus on toinen. Minä en "lankeaisi pelimiehen ansaan"

Tutkimuksen naiset kuvataan heikoiksi ja seksistisiksi, sellaisiksi, joiden itsetunto vaatii joka illalle eri miehen. Siinä kohdalla itse asettuisin feminismin rattaille. Jos vain heikot ja seksistiset naiset "lankeavat pelimiehen ansaan", mitä kertovat suuret rakkaustarinat, joissa paha, "pelimies"-poika rakastuu kilttiin mutta vahvaan ja itsenäiseen naiseen. Nuorempana kerran päätinkin, että nytpäs nappaan tuon vähän vanhemman ja pahan pojan itselleni.

Todellisuudessa paha poika olikin jo rakastunut minuun ja minun tarvitsi vain ponnistaa kelkka liikkelle. Sillä rekiretkellä olemme edelleen. Minunkin ""all men are bastards" -asenne", muuttui eikä se ollut edes oikeutettu, vaikka olinkin joskus kokenut vääryyttä. Onkin loppujen lopuksi väärin arvostella ihmistä, jos teot ennen ja nyt ovat aivan toisenlaisia. Uskon, että elämä ja kokemukset opettavat, joskus kantapäänkin kautta. Tämä pätee niin pelimiehiin kuin seksistisiin naisiinkin, vai olenko muka väärässä?

 

 

Oikeussalin narsistit (Elina H. ja Lauri L.)

Tarkastelimme PsyJuridica-yrityksen samannimistä blogia. Yritys on yhdistetty psykologi- ja lakiasiantoimisto, joka tarjoaa kummankin alan palveluja sekä yhdessä että erikseen. Yrityksessä työskentelevät psykologian tohtori ja psykoterapeutti Helinä Häkkänen-Nyholm, varatuomari ja oikeudenkäyntiavustaja Jan-Olof Nyholm sekä oikeustieteen maisteri lakimies Saara Malinen. Blogitekstien erilaisten tyylien, aiheiden ja näkökulmien perusteella meistä vaikuttaa siltä, että blogiin kirjoittaa vähintään kaksi eri henkilöä, mutta kirjoittajaa tai kirjoittajia ei kerrota kirjoitusten yhteydessä.

Blogi käsittelee ajankohtaisia oikeus- ja lakiasioita asiantuntijanäkökulmasta. Tekstit ovat pitkiä ja raskaslukuisia, mutta eivät tyyliltään ja käsitteiltään kuitenkaan aivan asiantuntijalta asiantuntijalle kirjoitettuja. Osa vertauksista on hyvin arkipäiväisiä, ja kaikki käsitteet eivät ole tarkkoja ja nykyaikaisia. Kirjoitukset toimivat yrityksen mainoksena, tiedottajana ja kertovat myös sen arvoista. Lähes kaikki tekstit pohjaavat kirjoittajan asiantuntemukseen eivätkä käytä lähteitä. Vaikka tekijöiden asiantuntemukseen luottaisi eikä lähteitä kaipaisi vakuutukseksi oikeasta tiedosta, vaikeuttaa se vähintäänkin lisätiedon etsimistä aiheesta sekä tietojen käyttämistä muissa yhteyksissä.

Kiinnitimme huomiomme blogin tekstiin nimeltä ”Kuka vetääparhaiten roolinsa?”. Teksti esittelee erilaisia oikeidenkäyntiin sopivia suhtautumistapoja henkilöihin, joilla on mahdollisesti persoonallisuushäiriön piirteitä. Fokuksessa ovat oikeusalan asiantuntijat ja työntekijät, mutta miksei kirjoituksesta voisi hyötyä maallikkokin, joka tämän tapaisiin henkilöihin oikeuden puitteissa törmää. Tekstin keskeinen teesi on, ettei oikeussalissa kannata alkaa todistella jonkun muun narsismia tai antisosiaalista persoonallisuushäiriötä. Sen sijaan kannattaa tiedostaa tällaisten häiriöiden tyypilliset piirteet ja pyrkiä huomioimaan ne: jos oletetun persoonallisuushäiriön omaava henkilö väittää jotain hyvin mustavalkoista ja dramaattista, vaaditaan häneltä perustelu väitteelle.

Mielenkiintoista on myös pohtia diagnostiikan roolia persoonallisuushäiriöisten tai persoonallisuushäiriöiden piirteitä omaavien henkilöiden kanssa. PsyJuridican blogin kirjoittaja huomauttaa, että oikeusprosessin tehtävänä ei ole koskaan osoittaa tai todeta persoonallisuushäiriötä kenenkään kohdalla. On totta, että tällainen narsisti-kortin heitteleminen on paitsi epäeettistä myös tarkoitusperiltään kyseenalaista. Oikeudenkäynnin tarkoitus ei ole muodostaa täydellistä karttaa asianomaisten persoonasta. Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, miten todellinen persoonallisuushäiriödiagnoosi voi tulla ilmi oikeusprosessissa. Persoonallisuushäiröiden diagnostiikka on vaikeaa, mutta jos diagnoosi on olemassa, se tulee epäilemättä ottaa huomioon asianomaisen lausuntoja kuunnellessa.

Hyvää ja huonoa:

+ Kirjoituksen teksti on rakenteeltaan selkeä: kirjoittaja esittää ensin kysymyksen, johon hän sitten vastaa. Otsikko ”Kuka vetää parhaiten roolinsa?” on hyvä kertoessaan aiheesta jotain mielenkiintoa herättävällä tavalla.

- Kirjoituksessa ei käytetä hyväksi kaikkia verkkotekstin mahdollisuuksia, sillä se ei sisällä juurikaan muotoilua, eikä lainkaan linkkejä, kuvia tai kaavioita.

- Blogitekstien lopussa on muutamia avainsanoja, mutta tekstien monen tyyppisten aiheiden ja tekstien vähäisen lukumäärän takia näistä ei kuitenkaan ole kovinkaan paljon iloa.

- Blogia päivitetään harvoin, harvemmin kuin kerran kuussa, jolloin sen olemassaolonkin ehtii varmasti unohtaa julkaisujen välissä.

- Blogia lukiessa tuntuu siltä, kuin tyyli ja aihe vaihtelisivat turhankin paljon kirjoittajan vaihtuessa tekstien välillä.

+ Blogi oikeuttaa olemassaolonsa kuitenkin olemalla alallaan ehkä ainoa laatuaan ainakin suomeksi ja jakamalla kansantajuisella kielellä asiantuntijatason tietoa monimutkaisista asioista.

Vanhempana psyko (Heidi L. & Rosa L.)

"- - noin 10 %:n väestöstä (eli noin 540 000 ihmisen) on arvioitu omaavan psykopatian piirteitä siinä määrin, että ne aiheuttavat vahinkoa henkilölle itselleen ja muille ihmisille."

 

Psyjuridican blogi käsittelee oikeusprosessiin, oikeuspsykologiaan, rikollisuuteen, lainvalvontaan, sekä oikeudelliseen asiantuntijuuteen liittyviä asioita. Blogin kirjoittajia ovat ilmeisesti yrityksen henkilöstö eri asiantuntijoiden lisäksi. Yritykseen kuuluu Helinä Häkkänen-Nyholm, Jan-Olof Nyholm sekä Saara Malinen.

Kiinnostuimme blogista sen ainutlaatuisen aihepiirin takia: oikeuspsykologiaa näkee harvoin oikeastaan missään ja opinnoissakaan siitä ei puhuta. Lisäksi blogi kytkee teemat ajankohtaisiin mediassa keskustelua herättäneisiin tapahtumiin, esimerkiksi traagiseen tapaukseen Eerikan surmasta ja Ulvilan murhaoikeudenkäyntiin. Tekstit avaavat tapahtumia, ja antavat niille erilaisen näkökulman ilman iltapäivälehtien sensaatiohakuisuutta. Blogissa myös avataan tarkemmin psykologiaan liittyviä asioita, kuten esimerkiksi EMDR-menetelmästä hoitometodina, ja puhutaan vähemmänkin puhutuista teemoista.

Lähde: Stockvault

Erityisen kiinnostavaksi koimme postauksen vanhempien psykopatian vaikutuksesta lapseen. Teksti nosti aiheen esiin Eerikan murhenäytelmän kautta, jossa tehtiin oletus, että Eerikan huoltajilla (tai vähintäänkin toisella) on täytynyt olla vakavia psykopatian oireita. Postaus nosti esiin ilmiön laajuuden  sekä vakavuuden. Vanhempien psykopatia on vaikea asia moneltakin kantilta: kuinka tätä kuuluisi lähestyä? Persoonallisuushäiriöt ovat mielenterveydenhäiriöissä "juurtuneimmasta" päästä, toisin sanoen, on epätodennäköistä, että psykopaatti haluaisi apua häiriöön, ja vaikka haluaisikin, se on todella vaikeaa. Entäs sitten jos häiriö todettaisiinkin jollain vanhemmalla, otettaisiinko lapsi automaattisesti huostaan? Kuitenkin tekstissä on todettu, että vanhemman psykopatia aiheuttaa lapselle suurella todennäköisyydellä pysyvää vahinkoa. Aihe nostattaa paljon kysymyksiä, eikä niiden pohtimista helpota aiheen arkuus. Psykopatia on terminä hyvin latautunut, ja siitä tulee lähinnä mieleen sarjamurhaajat. Lisäksi toteaminen voi olla erittäin vaikeaa, sillä psykopaatti todennäköisesti on ulkoisesti monelle ihmiselle hyvin miellyttävä ja manipuloiva. Lyhyet kontaktit vaikkapa sosiaaliviranomaisten kanssa eivät välttämättä paljasta häiriötä, eikä suomalaiseen kulttuuriin muutenkaan kuulu vahvasti muiden asioihin "tuppautuminen". Täten häiriö voi jäädä monelta huomaamatta. Siinä missä ilmiö herättää kysymyksiä, se myöskin jättää sanattomaksi: mitä tälle voi tehdä?