Ympäristökeskustelun ytimessä vai hämmennyksen verkossa? (Venla & Susanna)

Kuva: Max Pixel CC0 1.0.

Haluamme tässä blogitekstissä käsitellä miten mediassa puhutaan ilmastonmuutoksesta ja millainen vaikutus sillä on ihmisten käsityksiin. Pohjana tälle luimme kaksi erillistä blogikirjoitusta.

Ensimmäinen on Tiede-lehden blogista “Totta toistaiseksi”, jossa lehden päätoimittaja Jukka Ruukki jakaa ympäristöasioihin painottuvia pääkirjoituksiaan. Ruukki on Helsingin Yliopiston valtiotieteen maisteri ja työskennellyt päätoimittajan uransa lisäksi muun muassa Yleisradiossa tiedetoimittajana.

Toinen teksteistä on fossiilisten polttoaineiden kuormittavuuden esille tuontiin ja puhtaan energian käytön vauhdittamiseen keskittyvän järjestön Oil Change Internationalin samalla nimellä esiintyvän blogin kirjoitus. Oil Change Internationalilla on useita kirjoittajia, joista noin puolet on valmistunut yliopistosta ja heillä on pitkä kokemus ympäristöjärjestöjen parissa työskentelystä. 

Oil Change Internationalin kohdeyleisö rajautuu enimmäkseen ympäristöasioista ja ilmastosta kiinnostuneeseen, vaikuttamaan pyrkivään lukijakuntaan, kun taas Totta toistaiseksi -blogin kohdeyleisönä on yleisesti tieteestä kiinnostuneet Tiede-lehden lukijat ja erityisesti ympäristöasioista ja luonnosta kiinnostuneet henkilöt. Molemmat pyrkivät levittämään tietoisuutta ja vaikuttamaan, mutta Oil Change International tekee sen yhteiskunnallisella tasolla poliittisten ja teknisten ratkaisujen näkökulmasta. Totta toistaiseksi puolestaan herättelee lukijaa kansantajuisemmilla ja käytännönläheisemmillä kirjoituksilla. 

Toruja päättäjille ja myötätuntoa tavallisille ihmisille 

Suurten päättäjien välinpitämättömyyttä aikamme polttavinta kriisiä ilmastonmuutosta kohtaan kritisoi voimakkain sanakääntein Andy Rowellin Oil Change Internationaliin kirjoittama teksti. Pohjaamalla tekstinsä ruotsalaisen Greta Thunbergin ilmastopuheeseen hän nostaa valokeilaan kontrastin nuorten ihmisten muutoshalukkuuden ja päättäjien piittaamattomuuden välillä. Hänen kärkevä kirjoituksensa nostaa esille erittäin tärkeitä näkökulmia, sillä nuoremman sukupolven harteille asetettu taakka ilmastonmuutoksen torjumisesta tuntuu toisinaan kohtuuttomalta. 

Tiede-lehden blogitekstiksi valikoitui “Onko yhden ihmisen valinnoilla väliä?” -niminen kirjoitus. Tekstissä Ruukki avaa omia näkemyksiään siitä, kelle ilmastonmuutoksen torjuminen kuuluu, kuuluuko se yksilöille vai päättäjille? Aluksi Ruukki kertoo “syntilistansa” eli mitä asioita hän itse voisi tehdä toisin pienentääkseen hiilijalanjälkeään. Näin hän tuo tavallisen lukijan lähemmäksi itseään muistuttamalla, ettei itsekään ole täydellinen kuluttaja. “Syntilistansa” lisäksi Ruukki kertoo alussa ympäristöteoista, joista hän voi itseään kehuakin. 

Valitsemistamme kirjoituksista kumpikaan ei suoraan linkity tutkimuksiin. Ruukki esittää pitkälti omia näkemyksiään ja Rowell on käyttänyt lähdeviitteinä aikakauslehtiä ja yksittäisten henkilöiden näkemyksiä. Ruukki kuitenkin mainitsee tekstissään Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteerin, Petteri Taalaksen, jonka näkemyksen mukaan ilmastonmuutoksen torjunta on valtioiden ja organisaatioiden, eikä yksittäisten kuluttajien vastuulla. Ruukki on samaa mieltä Taalaan kanssa tästä asiasta, mutta korostaa myös yksilöiden vastuuta. 

Käsitellessään vastuun jakautumista kuluttajien ja päättäjien välillä sekä keskivertokuluttajien näkemyksiä ilmastoasioista Ruukki myös herättelee ajatuksia tavoista, joilla yksilö voi muuttaa käytöstään ilmastoystävällisemmäksi. Arjessahan ihminen voi useimmiten valita millä kulkuvälineellä liikkuu, mitä syö, kuinka paljon ‘krääsää’ ostaa ja millaisten arvojen puolestapuhujaa äänestää vaaleissa. 

Värikkäällä, lukijaa lähelle tuovalla ja humoristisellakin kielenkäytöllään Ruukki ei vain houkuttele laajempaa lukijakuntaa luokseen, vaan myös madaltaa kynnystä keskusteluun ja kommentointiin. Esimerkiksi hänen näkemyksensä siitä, kuinka “ilmastokeskustelu kaipaa hehkutuksen sijaan viileitä faktoja, isojen asioiden erottamista lillukanvarsista”, luo mielikuvan kasvokkain tapahtuvasta keskustelutilanteesta.

Rowellin päämäärän ollessa päättäjien hiillostaminen heidän saamattomuudestaan hänen kirjoituksensa kieliasu on sen mukainen - purevat sanavalinnat kuten “Big Polluters” (Suuret Saastuttajat) viitatessa eniten ympäristöä kuormittaviin maihin korostavat vahvoja mielipiteitä. Yhteistä molemmille teksteille on kuitenkin selkeästi kantaa ottava sävy, jolla pyritään luomaan keskustelua ja saamaan ihmisiä kiinnostumaan aiheesta. 

“Ilmastokeskustelu kaipaa hehkutuksen sijaan

 isojen asioiden erottamista lillukanvarsista” 

– Jukka Ruukki

Kuva: Wikipedia Commons / CC BY-SA 3.0.

Suomessa keskustellaan paljon metsistä ja hiilinielujen kasvattamisesta, Ruukin mielestä kuitenkin ilmastonmuutoksen torjumisessa tärkeämpää olisi luopua fossiilisista polttoaineista. Mielestämme hiilinielut ja hiilivarastot ovat kuitenkin vähintään yhtä merkittävässä roolissa ilmastonmuutoksen torjumisessa. Vaikka päästöt vähentyisivät, mutta hiilensidonta heikentyy, on silti ilmakehässä yhtä paljon hiiltä (ja muita kasvihuonekaasuja) jolloin vaikutus on +/-0 tai pahimmassa tapauksessa hiilen määrä ilmakehässä kasvaa vaikka päästöt vähentyisivät. Lisäksi metsäkysymykset ovat merkittäviä Suomessa muidenkin ympäristöongelmien suhteen, esimerkiksi monimuotoisuuden köyhtyminen ja lajien uhanalaistuminen ovat asioita, joihin Suomessa tulisi puuttua viivyttelemättä. 

Ruukki nostaa tekstissään esiin myös miten lentämistä nykyään paheksutaan, vaikka “laivaliikenteen päästöt ovat kolminkertaiset lentoliikenteeseen verrattuna”. Tämähän johtuu siis toki vain siitä, että laivaliikennettä on huomattavasti enemmän, kuin lentoliikennettä eikä se, että jostain toisesta asiasta tulee enemmän päästöjä tarkoita, etteikö toisen ison päästölähteen päästöjä tulisi vähentää. 

Lisäksi laivaliikenne on suurimmaksi osaksi rahtiliikennettä, kun taas iso osa lentoliikenteestä on matkustus liikennettä. Yksilöillä on siis parempi mahdollisuus suoraan vaikuttaa omaan hiilijalanjälkeensä vähentämällä lentämistä. Mielestämme Ruukki vähättelee lentoliikenteen päästöjä tekstissään ja antaa lukijalla kuvan, että lentämisellä ei niinkään olisi väliä ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. 

Ruukin mukaan noin neljäsosa suomalaisista uskoo autoilun olevan kotitalouksien suurin päästölähde, vaikka todellisuudessa suurin päästölähde kotitalouksissa on asuminen. Mielestämme Ruukki yleistää tässä liian paljon, vaikka keskiverto suomalaiselle nämä luvut varmasti pitävät paikkansa. Kuitenkin kotitalouksien suurin päästölähde riippuu monesta eri asiasta, esimerkiksi auton energian lähteestä, kodin lämmitysmuodosta, miten tuotettua sähköä kotona käytetään, kodin koosta, autoilun määrästä ja monista muista muuttujista. Ruukki siis ehkä vähän johtaa lukijaa harhaan tässä. 

Ruukki kertoo myös monen suomalaisen luulevan ydinvoiman aiheuttavan eniten päästöjä energiamuodoista, vaikkei ydinvoima aiheuta lainkaan hiilidioksidipäästöjä. Mielestämme tässäkin pitäisi muistaa huomioida muutkin ympäristöongelmat ja energiantuotannon ympäristövaikutukset. Tässäkin kohtaa lukijalle helposti syntyy (liiankin) positiivinen kuva ydinvoimasta ja sellainen mielikuva, ettei ydinvoimalla olisi mitään vaikutuksia ympäristöön. Ydinvoiman ongelmia ovat esimerkiksi ydinreaktoreiden tuottama ionisoiva säteily, radioaktiivinen jäte sekä vakavat säteilyuhkat ydinonnettomuuden sattuessa (Chakraborty ym. 2016).

Paras ilmastoresepti? 

Keskustellessamme blogikirjoituksista Ruukin toteamus “enemmän osallistamista, vähemmän syyllistämistä on paras ilmastoresepti” nosti esille mielenkiintoisia ajatuksia siitä, kenelle vastuu ilmastonmuutoksen torjumisesta todella kuuluu. Kuten sanottu, kirjoituksessaan hän vähättelee yksilön vaikutusta sysäten vastuun suurille päättäjille ja organisaatioille. Myös Rowell vetoaa nimenomaan näihin päättäjiin ja heidän kyvyttömyyteensä ymmärtää tilanteen vakavuus. 

Vaikka onkin tosiasia, että päättäjillä on loppupeleissä valta vaikuttaa, ei meidän pidä “tavan tallaajinakaan” unohtaa vastuutamme. Ruukki on asian ytimessä muistuttaessaan, että yksilöiden syyllistäminen ei ole oikea keino saada muutosta aikaiseksi. Juuri tämän takia olisi ensiarvoisen tärkeää keskittyä näihin “viileisiin faktoihin” Ruukin sanoin ja kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin ja missä kontekstissa ympäristöasioista pitäisi puhua. 

Psst! Jos teksti herätti sinussa ajatuksia tai jokin asia jäi mietityttämään, tästä linkistä voit tehdä elämäntapatestin, josta näet helposti oman hiilijalanjälkesi ja elämän osa-alueet jotka sinulla eniten vaikuttavat siihen. Lisäksi sivustolta löytyy hyviä vinkkejä ekologisempaan elämäntapaan. 

          

Kuva: Merio / Pixabay 

Blogit:

• https://www.tiede.fi/blogit/totta-toistaiseksi/onko-yhden-ihmisen-valinnoilla-valia
• http://priceofoil.org/2019/09/24/big-polluters-respond-to-gretas-climate-call-with-woefully-short-ambition/ 

Lähteet: 

https://www.hs.fi/ihmiset/art-2000004361567.html

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Ruukki

• Kuvalähteet:

1. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Clearcutting-Oregon.jpg
2. https://www.maxpixel.net/Climate-Protection-Earth-Next-Generation-Hands-4087018
3. https://pixabay.com/illustrations/assistance-barefoot-carbon-990332/

Kritiikin kritiikkiä. (Joni V.)

Kritiikin kritiikkiä.

                                                                                                                                                                                      Joni V.

Blogi jonka luin oli Filosofian Akatemian- sivulta ja sen oli kirjoittanut Peter Kenttä. Hän kirjoitti bloginsa siitä, miten erottaa hyvän ja huonon tiedekritiikin.

blogin sisältö. Kahdessa ensimmäisessä kappaleessa Kenttä kritisoi tapaa kritisoida tiedettä, ja sitä, kuinka kritiikki vaikuttaa muuhunkin kuin vain kritisoitavaan aiheeseen.  Hän myös kertoo, millaista kritiikin pitäisi olla, jota hän myös vertaa tarkkuusammuntaan.

Kolmannessa kappaleessa Kenttä kertoo tieteellisten sanojen vaikutuksesta, ja esittelee esimerkkinä Alan Sokalin, joka oli kirjoittanut valeartikkelin näyttääkseen kuinka helposti ihmiset uskoo näitä. Se mikä teki tekstistä uskottavaa oli nimenomaan tieteelliset ja vaikeaselkoisten sanojen käyttö tekstissä, ja sen taitava muotoilu.

Viimeisissä kappaleissa Kenttä puhuu pääosin sosiaalista konstruktivismia vastaan tehtyä paljastustutkimusta. Paljastustutkimus on siis tutkimus jolla paljastetaan jonkin tutkimuksen tieteellisyys. Hän myös viittaa paljastustutkimuksien hyödyllisyyteen.

Kenttä lopettaa tekstinsä ehdottamalla peukalosääntöä: ” teilaava kritiikki, joka kohdistuu jotakin kokonaista tieteenhaaraa vastaan ja on raamattua lyhyempi perusteluissaan, ei todennäköisesti ole lukemisen arvoinen.”

Yleisesti arviointi blogista: Blogi koski hyvä ja huonoa tiedekritiikkiä ja sitä, kuinka ne voi erottaa toisistaan.   Kirjoittaja käytti hyvin paljon metaforia tekstissä kuten verratessaan ”yleistäviä ohjuksia” ja ”terävähuomioista tarkkuusammuntaa”. Teksti oli hyvin perusteltavaa ja sen väitteet olivat myös hyvin ymmärrettäviä. Kuitenkin kielenkäyttö oli hieman hämävää, koska useasti metaforien käyttö vaikuttaa siltä, kuin yritettäisiin selittää asiaa ihmiselle, joka ei tätä täysin ymmärrä. Kuitenkin Kenttä käyttää sanoja kuten postmodernismi ja postkolonialismi. Jos joku ei ymmärtäisi tekstiä ilman käytettyjä metaforia, niin ei hän ymmärtäisi näitä tieteellisiä sanojakaan.

 Blogin tieteellisyyttä vähentää hieman ajan ilmaisu. Esimerkiksi; Kenttä viittaa paljastustutkimuksen ajankohtaan sanomalla ”tehtiin aivan äskettäin” joka siis ei anna tarkkaa aikaa, ja ei auta yhtään jos lukija ei tiedä blokin julkaisuaikaa. Täytyy kyllä myöntää, että metaforat tekee tekstistä hyvin mieleenpainuvan ja joiltain osin helposti ymmärrettävän.

https://filosofianakatemia.fi/blogi/-mista-tunnistaa-hyvan-ja-huonon-tiedekritiikin

Lähellä lasta (Anni-Riikka ja Anna)

Kuva 1, Pexels

LÄHELLÄ LASTA (Anni-Riikka ja Anna)

Henkilöt Tutkittua varhaiskasvatuksesta -blogin takana

Blogin taustalla toimivat varhaiskasvatuksen opettaja ja varhaiskasvatuksen maisteri Suvi Kettumäki Helsingistä sekä tohtoriopiskelija ja varhaiskasvatuksen opettaja Samuli Ranta Rovaniemeltä, joka on koulutukseltaan liikuntaneuvoja ja varhaiskasvatuksen maisteri. 

Blogin tekstit koostuvat pääasiassa vieraskynä–osiosta, jossa vierailee kasvatustieteen ammattilaisia ja tutkijoita. Yksi kirjoittajista on Nina Mellenius, joka työskentelee MLL:n Lasten ja Nuorten koulutussäätiön kehittämispäällikkönä. Hän on taustaltaan myös Turun yliopiston väitöskirjatutkija sekä OPPI-tohtoriohjelman jatko-opiskelija. Hän tutkii mentalisaation merkitystä lapsen päivähoitoon siirtymävaiheen tukikeinona.

Kuva 2, Pixabay

Havaintoja blogista

Tutkittua varhaiskasvatuksesta -blogi käsittelee asiantuntevasti, laajasti ja ajankohtaisesti varhaiskasvatukseen liittyviä aiheita ja lapsen hyvinvoinnin näkökulmia. Blogin aihealueita ovat muun muassa leikin tärkeys, orastavien matematiikan taitojen tukeminen ja muut lapsen tuen tarpeet. Lisäksi tarkastellaan johtajuuden kysymyksiä ja varhaiskasvatushenkilöstön riittävyyttä. Blogi sopii kaikille varhaiskasvatuksen parissa työskenteleville, mutta yhtä lailla vanhemmille ja isovanhemmille.

Blogin ohella toimii myyräryhmä, joka on varhaiskasvatuksen asiantuntijaryhmä. Ryhmän tavoitteena on selvittää varhaiskasvatukseen liittyviä ilmiöitä. Näiden pohjana käytetään tutkittua tietoa ja kyselyjä, jotka on kohdistettu varhaiskasvatuksen henkilöstölle. Ryhmä haluaa ravistella, herätellä ja inspiroida selvitysten avulla ihmisiä. Heidän toiveenaan on, että ihmiset kiinnostuisivat aihepiireistä, joita selvitykset koskevat ja innostuisivat tutkimaan teemoja syvemmin. Myyräryhmän selvityksen alla ovat olleet muun muassa varhaiskasvatuksen suhdeluvut ja varhaiskasvatuksen opettajien suunnittelu-, arviointi- ja kehittämisaika (sak-aika).

Tutkittua varhaiskasvatuksesta -blogin tekstit ovat sujuvia ja helppolukuisia. Kirjoitukset on jaoteltu useamman väliotsikon alle, ja ne etenevät loogisesti käsitellen aihetta monipuolisesti. Blogi pohjautuu asiatietouteen ja kirjoittajat viittaavat käyttämiinsä lähteisiin. Tekstin elävöittämiseksi on käytetty valokuvia.

Blogiin pääsee tutustumaan myös muiden medioiden kautta. Lukijat voivat keskustella blogin aiheista muun muassa sosiaalisessa mediassa, kuten facebookissa sekä twitterissä.

Kuva 3, Pixabay

Kotihoidosta päivähoitoon

Lähempään tarkasteluun valitsimme Nina Melleniuksen kirjoituksen: ” Lapsen erokokemus vaatii kannattelua”. Kirjoitus käsittelee näkökulmia siitä, miten kasvattajien sekä vanhempien pitäisi huomioida lapsen päiväkotiin sopeutumiseen liittyviä asioita. Kirjoitus nostaa esiin lapsen hyvinvoinnin huomioimisen ensiarvoisuuden. Päivähoitoon siirtyminen voi Melleniuksen (2019) mukaan aiheuttaa jopa hyvin voimakasta eroahdistusta lapsessa ja varhaiskasvattajan tehtävä on olla lapsen tuki ja turva.

Mellenius käsittelee lapsen persoonallisuuden ymmärtämisen tärkeyttä. Hän avaa mentalisaation käsitettä: mitä se tarkoittaa erityisesti kasvattajan työssä ja millaisia haasteita se myös asettaa niin lapsen kuin hänen vanhempiensa kohtaamisessa. Mentalisaatiossa on siis kyse kasvattajan taidosta ymmärtää niin lapsen kuin kasvattajan itsensä tuntemuksia ja toimintatapoja. Mentalisaatiokyvykkyys on usein myös tilanne- ja henkilökemioista riippuvaista. (Mellenius 2019.)

Blogi nostaa innostavalla tavalla esiin näkökulman siitä, kuinka suuri merkitys varhaiskasvattajan reagointiherkkyydellä voi olla lapsen turvallisuudentunteen ja sopeutumiskyvyn kehittymiselle. Kirjoitus myös osoittaa kasvattajan harteilla olevan vastuun haasteita. Teksti nostaa esiin tärkeän huomion, että välillä on tilanteita, jolloin aikuinenkaan ei pysty syystä tai toisesta toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Varhaiskasvatusta ohjaavat arvot ja toimintasuunnitelmat ovat tärkeä pohja, jonka avulla lasta tuetaan (Mellenius 2019).

Mellenius nostaa esiin tutkimustuloksia, jotka auttavat ymmärtämään lapsen persoonallisuuden merkitystä hänen tavoissaan sopeutua uusiin asioihin sekä pitkittyneen eroahdistuksen vaikutuksista stressinsietokykyyn. Mellenius valottaa myös tekeillä olevan mentalisaatiota käsittelevän väitöskirjatutkimuksensa toteutustapaa ja kysymysten aihealueita. 

Kuva 4, Anne Tuulikangas

LÄHTEET

Viitattu 13.11.2019. https://tutkittuavarhaiskasvatuksesta.com/ 

Kuva 1 Pexels

Kuvat 2-3 Pixabay

Kuva 4 Anne Tuulikangas (https://www.annetuulikangas.com/galleria/lapsikuvaus/miljoossa)

Tekoälystä uusi sähkö eettisistä ongelmista huolimatta (Ada ja Rebekka)

Tekoälyaika -sivustolla käsitellään tekoälyä ja sen kehittymistä kattavasti uutisten, raporttien, tapahtumien ja blogitekstien muodossa. Sivusto tukee elinkeinoministeri Mika Lintilän vuonna 2017 toimeksiantamaa toimenpideohjelmaa, jonka tavoitteena on kehittää suomalaista tekoälyosaamista ja hioa siitä maailman terävintä kärkeä. “Aivan kuten sähköstä, myös tekoälystä on tulossa jokaisen arkea. Tässä kehityksessä Suomi haluaa olla mukana ensimmäisten joukossa.”

Valitsimme tarkasteltavan blogin sen mielenkiintoisen taustan takia. Lintilän työryhmälle asettama tehtävä “Miten luotsata Suomi tekoälyä soveltavien maiden kärkijoukkoon?”, ei ole helppo eikä kunnianhimoton. Projektin yksi etappi saavutettiin maaliskuussa 2019, kun laaja raportti ohjelman ensimmäisistä vuosista julkaistiin. Sivuston mukaan raportin julkaisemisen jälkeen seuraava vaihe on opittujen asioiden laajamittainen käyttöönotto jokapäiväisessä tekemisessä. Blogissa käsitellään tekoälyä eri näkökulmista, kuitenkin keskittyen sen vaikutuksiin Suomessa ja muualla maailmassa tällä hetkellä, sekä tulevaisuuden näkymiin. Blogi antaa kokonaisuudessaan avartavan ja mielenkiintoisen näkymän tekoälystä, ymmärrettävästi myös ei-asiantuntijoille. Sen kautta avataan sivuston mottoa “tekoäly on uusi sähkö”. Käsiteltäviä aiheita ovat muun muassa tekoälyn vaikutus työsektorilla, sen sovellukset ihmisten arkeen, sekä tekoälyyn liittyvät eettiset kysymykset.

Mielestämme ymmärrettävyys on elintärkeää puhuttaessa näin ajankohtaisesta teknologisesta mullistuksesta. Tekoälypuhe on monesti liian tieteellistä ja vaikeasti kosketeltavaa “tavallisille” kansalaisille. Ihmisten tulisi mielestämme ymmärtää paremmin miten, missä ja milloin tekoäly vaikuttaa jo tällä hetkellä elämässämme. Todenmukaisempi tieto auttaa ihmisiä itse arvioimaan tekoälyyn liittyviä riskejä ja uhkia, sekä tekemään parempia valintoja esimerkiksi tietoturvan suhteen. Blogissakin mainitaan, että tekoälyyn liittyvä yleinen keskustelu jää usein pinnalliseksi, sen ominaisuuksia yliarvoivaksi, uhkakuvia maalaavaksi ja ajankohtaisimmat kysymykset sivuuttavaksi. Kuten alempana pohdimme, blogi käsittelee tekoälyä kuitenkin melko puolueellisesti, joten kaikkea lukemaa täältä(kin) on syytä katsoa tutkivan journalistin linssien läpi.

Valitsimme blogista tarkempaan tarkasteluun tutkimusprofessori Heikki Ailiston kirjoituksen, jossa esitellään yhdeksän tekoälyyn liittyvää moraalista ja eettistä kysymystä. Kysymykset on luonut Maailman talousfoorumi WEF, ja niissä pohditaan laajasti tekoälyn vaikutusta ihmisiin ja koko yhteiskuntaan. Ailisto jakaa kysymykset ajankohtaisiin ja tulevaisuuden kysymyksiin. Jako perustuu siihen, millä tasolla tekniikka on tänä päivänä ja miten se todennäköisesti tulee kehittymään tulevaisuudessa. Tämän päivän ajankohtaisiin kysymyksiin kuuluvat esimerkiksi tekoälyn vaikutus ihmisten työpaikkoihin sekä tekoälyn tekemiltä virheiltä suojautuminen. Tulevaisuudessa täytyy mahdollisesti pohtia, millaisia ei-toivottuja sivuvaikutuksia tekoälyllä voi olla ja kuinka pystymme suojautumaan, jos tekoälystä tulee vallanhaluinen.

Blogitekstin otsikko “Yhdeksän kysymystä tekoälyn moraalista ja etiikasta” antaa selkeän kuvan käsiteltävästä aiheesta ja houkuttelee lukijaa tekstin pariin. Kun tekstiä lukee pidemmälle, sen rakenne tuntuu kuitenkin hieman epäjohdonmukaiselta ja blogitekstin sisältö jää melko suppeaksi. Oletimme, että tekstissä käsiteltäisiin jokaista yhdeksää kysymystä, mutta osa kysymyksistä ohitetaan kokonaan ja tarkempaan analyysiin pääsee vain muutama. Vaikka olisimme kaivanneet tekstiin laajempaa sisältöä, se herätti kuitenkin ajatuksia tekoälystä. Pohdimme muun muassa sitä, miten tekoälyn oppiminen ennakkoluuloiseksi voisi vaikuttaa tekoälyn päätöksentekoon eri tilanteissa. Voiko tekoäly esimerkiksi olettaa edellisten tilanteiden perusteella asioita eri ihmisryhmistä ulkonäön tai taustan perusteella? Jos voi, miten se vaikuttaa tekoälyn käyttöön ja toimintaan?

Tekstistä jäi mielikuva, että tekoälyyn liittyvistä eettisistä ja moraalisista kysymyksistä halutaan puhua mahdollisimman myönteisesti. Blogitekstissä kyllä käsitellään myös negatiivisia puolia liittyen tekoälyyn, mutta tekniikan sijaan kritisoidaan enemmän ihmisten ja yhteiskunnan toimintaa.

Blogitekstin viimeisessä lauseessa Ailisto ottaa kantaa paljon keskustelua herättäneeseen tekoälyautojen päätöksentekoon onnettomuustilanteissa. Hänen mielestään olisi tärkeintä opettaa tekoälyautoille sellainen ajotapa, ettei onnettomuustilanteita pääsisi lainkaan tapahtumaan. Lisäksi hän toteaa, ettei autokoulussakaan pohdittu, ajetaanko vaaratilanteessa mummon vai lapsen päältä. Mediassa esillä olleet uutiset tekoälyautojen ajovirheistä kuitenkin puhuvat sen puolesta, ettei tekniikasta saada ainakaan nykyisellä tiedolla täydellisestä. Mielestämme tällainen suuren ongelman vähättely oli melko omituinen lopetus moraalisia ja eettisiä ongelmia käsittelevälle blogitekstille. Vaikka tekoälystä halutaankin "uusi sähkö", ei eettisiin ongelmiin voi suhtautua liian kevyesti.

Kuvat: Pixabay

https://www.tekoalyaika.fi/2018/09/yhdeksan-kysymysta-tekoalyn-moraalista-ja-etiikasta/

Kuinka kiusaamiseen tulisi puuttua? (Katriina, Sanna, Johanna)

Valitsimme blogitekstimme tarkastelun pohjaksi kasvatustieteen tohtori Laura Revon kolumnit Vauva.fi -sivustolla.Laura Repo on kasvatustieteen tohtori Helsingin yliopistossa ja hän on käsitellyt vuonna 2015 valmistuneessa väitöskirjassaan pienten lasten kiusaamista ja kiusaamisen ehkäisemistä varhaiskasvatuksessa. Repo kiertää ympäri Suomea päiväkodeissa luennoimassa varhaiskasvatuksen henkilökunnalle kiusaamisen ennaltaehkäisystä.

Vauva.fi- sivusto on perinteisesti nähty provosoivana ja asiattomien kommenttien temmellyskenttänä. Nykyään sivustolla on kuitenkin myös asiapitoisia kolumneja ja artikkeleita. Sen sijaan kommentit näyttäytyvät edelleen subjektiivisina ja provosoivina. Usein ne on myös kirjoitettu vähäisellä tietopohjalla. Revon kolumnit sivustolla käsittelevät lasten kiusaamista. Erityisesti hän perään kuuluttaa aikuisen vastuuta ja tietoista sekä sensitiivistä puuttumista kiusaamistilanteisiin ja kiusaajan vuorovaikutustaitojen tukemista aikuisen toimesta. Kolumneissaan Repo nostaa esille aikuisten esimerkin tärkeyden, lämpimän ja keskustelevan vuorovaikutuksen aikuisen ja lapsen välillä. Sivustolla esiintyvä keskustelu muodostaakin mielenkiintoisen asetelman, jos sitä tarkastellaan yhdessä Revon kolumnien sisällön kanssa. Onko sivustolla käyty aikuisten välinen keskustelu asiallista? Missä kulkee kiusaamisen raja? Onko näiden kiusaamista käsittelevien kolumnien julkaisupaikaksi valikoitunut tarkoituksella juuri tämä sivusto, jossa aikuiset eivät osaa käyttäytyä keskenään? 

Kiusaaminen on aihe mikä herättää tunnepitoista keskustelua, koska useimmilla meistä on kokemusta joko kiusaajan tai kiusatun roolista. Kiusaamista on voitu itse kohdata lapsena tai sitä on jouduttu kohtaamaan oman lapsen kohdalla. Revon vauva.fi-sivuston tekstien synnyttämä keskustelu on kaikessa minäkeskeisyydessään melko tyypillistä tämän kaltaisille foorumeille. Subjektiivisesta painotuksesta huolimatta keskustelusta löytyy toki myös hyviä, erinomaisesti asiayhteyteen osuvia kokemuspohjaisia kommentteja, jotka rakentavalla tavalla laajentavat tai kyseenalaistavat kolumnien näkökulmaa. 

Kiusaaja näyttäytyy Revon kolumneissa lapsena, joka tarvitsee aikuisten tukea puutteellisten vuorovaikutustaitojensa kehittämiseen. Hän ei kuitenkaan aseta lasta vastuuseen tästä, vaan siirtää tiukasti vastuuta aikuisille, nostaa esiin aikuisten käyttäytymisen sekä aikuisten tekemät kasvatukselliset ja pedagogiset ratkaisut lapsen tukemiseksi.Lapsella on oikeus tukeen, joka antaa hänelle vaihtoehtoisia ja sosiaalisesti hyväksyttäviä tapoja toimia toisten lasten kanssa. Vastuu on Revon mielestä sillä organisaatiolla, jossa kiusaaminen tapahtuu, usein se on koulu tai päiväkoti. Vanhemman vastuulla on kuulla lasta ja sitoutua yhdessä sovittuihin toimintatapoihin. Repo muistuttaa, että on aikuisen tehtävä opettaa lapsille ettei ketään saa sulkea ulkopuolelle ja aikuinen myös näyttää mallia, miten leikkeihin ja ryhmään liitytään. Ajatuksena on, että kiusaaja tarvitsee tukea sosiaaliseen vuorovaikutukseen vertaisryhmässä ja esimerkiksi tunne- ja itsesäätelyn taitoihin. Esimerkiksi, sen sijaan, että kiusaaja siirrettäisiin toiseen kouluun, jossa sama kaava toistuu tai kiusaajasta tulee kiusattu, on aikuisen tehtävä opettaa kiusaavalle lapselle sosiaalisia- ja vuorovaikutustaitoja. 

Kolumneissaan Repo korostaa aikuisen sensitiivistä ohjausta ja hän vastustaa rangaistukseen perustuvia kasvatusmenetelmiä kiusaamistilanteiden ratkaisemisessa. Hän muistuttaa, että rangaistus opettaa lapselle vain sen, miten ei saa toimia, sen sijaan, että lapselle annettaisiin vaihtoehtoinen toimintatapa tilanteeseen, jossa hän ei osannut toimia. Kommenteissa rangaistuksen välttäminen herättää keskustelua aikuisen auktoriteetin häviämisestä ja kasvatusvastuun murenemisesta. Toisaalta osa keskustelijoista kertoo kokemuksistaan ja traumoistaan, joita lapsena koettu ruumiillinen rankaiseminen on heihin jättänyt. Yleisesti keskustelijat ovat sitä mieltä, että lapsen on opittava tekonsa seuraukset, mutta lapsen ruumiillista rangaistusta ei kirjoituksissa hyväksytä. Keskusteluissa yhdytään Revon ajatukseen, että lapsi on vajavainen taidoiltaan ja tarvitsee aikuisen ohjausta kasvaakseen toisten kanssa toimimiseen ja saadakseen taitoja toimia sosiaalisissa tilanteissa. Suurin osa kommentoijista ei kuitenkaan kannata kokonaan luopumista rangaistuksista. 

Repo on tehnyt tutkimusta pienten lasten parissa ja varhaiskasvatuksen kentällä. Tutkimuksessaan hän havaitsi, että jo aivan pienet lapset osaavat nimetä ryhmästään ne, joilla ei ole kavereita ja joita ei oteta mukaan leikkeihin. Tässä tilanteessa tarvitaan taas aikuista. Lasten taidot eivät riitä keskenään ratkaista suuria kysymyksiä mukaan pääsemisestä. Joustavien leikkiryhmien ja suvaitsevan leikin harjoittelu rinnastuu Revon mukaan jokapäiväisten taitojen, kuten ruokapöydässä käyttäytymisen tai siisteyskasvatuksen opetteluun. Kommenteissa keskusteluun vedetään erilaisia sosiaalisuuteen liittyviä käsitteitä ja niiden sisältöjä. Kommenteissa ymmärretään yleisesti, että sosiaalisesti lahjakas tarkoittaa niitä jotka eivät “päsmää” toisten ylitse eli osaavat ottaa toiset huomioon ja vetää leikkiin mukaan myös hiljaisempia ja sosiaalisesti arkoja lapsia. Osa kommentoijista myös yhtyy Revon ajatukseen aikuisten maailman esimerkistä. Keskustelussa sivutaan aihetta nykymaailman yksin pärjäämisestä ja heikompien hylkäämisestä tai ulkopuolelle jättämisestä.

Kirjoittaessaan aikuisen esimerkistä, Repo nostaa esiin juuri netissä kirjoittelemisen ja siellä esiintyvät vihapuheet. Hän kehottaa tarkastelemaan aikuisten omaa tunteiden säätelyä ja sen tuomaa esimerkkiä lapsille. Netin vihapuheet ilmentävät lapselle aikuisen kykenemättömyyttä säädellä tunnemyrskyjään. Hän muistuttaa, että aikuisen nettikäyttäytymisen esimerkki vaikuttaa myös lapsiin ja heidän käyttäytymiseensä. Aikuisten esimerkin vaikutuksia käsittelevää kolumnia ei ole kommentoitu. Kommenttien puuttuminen tästä kolumnista on erityisen mielenkiintoista siksi, että yleisesti Revon kolumnit ovat herättäneet vilkasta keskustelua. Onko Revon esille nostama aihe liian vaikea käsiteltäväksi vai onko sen sisältö niin totta, että sen voivat kaikki lukijat lisäämättä tai kyseenalaistamatta allekirjoittaa? Ehkä netissä vihapuhetta levittävät aikuiset hyvinkin tiedostavat tekonsa seurauksia. Revon kolumni saa mahdollisesti kommentoijat kysymään itseltään, mistä kirjoitukseni sisältö on lähtöisin ja mikä on sen perimmäinen tarkoitus.

https://www.vauva.fi/kirjoittaja/laura_repo

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/154445/bullying.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kuvat: Pixabay

Kirjoittaa ei voi neutraalisti (Milja, Venla ja Johanna)

Viesti ry Blogia ylläpitävät viestinnän ammattilaisten ja viestintää opiskelevien ammattijärjestö. Se käsittelee viestinnän työyhteisön tarkastelua sekä sen markkinoimista. Sen tavoitteena on levittää tietoa muille alan ammattilaisille. Valitsimme käsiteltäväksi kirjoituksen “Kuka puhuu kenelle ja millä argumentein”, jonka on kirjoittanut Rita Dahl. Dahl on kirjailija ja viestintäalan yrittäjä. Hän on valmistunut Helsingin yliopistosta valtiotieteiden ja filosofian maisteriksi sekä Haaga-Helian ammattikorkeakoulusta medianomiksi. Hänen blogikirjoituksensa kertoo siitä kuinka kirjoittaminen ei ole koskaan neutraalia. 

Dahlin teksti erottuu muiden joukosta, koska hän tulee yrityksen ulkopuolelta. Dahlilla on muista blogiteksteistä erottuva ote. Tekstiä on kuitenkin muokannut joku muu kuin Dahl, sillä ingressissä Dahlista kerrotaan kuin haastateltavasta. Lopussa on myös pieni tietoisku Rita Dahlista. Tekstin muokkaaminen on saattanut vaikuttaa siihen, että teksti on hyppivää ja punaista lankaa on vaikea löytää. Ensimmäisellä lukukerralla teksti ei auennut kokonaan.

Dahl uskoo siihen, että mikään teksti ei ole neutraali ja tekstillä yritetään antaa aina tietynlainen kuva asiasta, yrityksestä tai kirjoittajasta. Dahl toteuttaa tätä myös omassa tekstissään. Hän mainostaa omia tieteellisiä tekstejään ja opintojaan ja maalaa itsestään ammattimaisen kuvan. Tämä tekee hänestä uskottavan auktoriteetin.

Viestinnällä on aina tarkoitus ja tehtävä, vaikka se ei tulisikaan tekstistä selkeästi esiin. Dahlin mukaan yritykset voivat käyttää viestinnässään hyödyksi esimerkiksi tarinallisuutta. Tekstistä huomaa, että Dahl käyttää tätä tekniikkaa myös itse. Hän käyttää blogitekstissään narratiivisuutta, kun hän kertoo, miksi on kirjoittamassa tekstiä aiheesta.

Esimerkkinä harkitusta viestinnästä Dahl käyttää Yhdysvaltain presidenttiä Donald Trumpia. Hänelle on luotu valmis asema yhteiskunnallisena klovnina ja omalla käytöksellään hän vahvistaa tätä kuvaa. Tällä tavalla hän herättää tunteita ja kiinnittää median huomion.

Rita Dahl tuo blogitekstissään hyvin ilmi, että yritykset yrittävät omilla blogeillaan kiillottaa yrityksen kuvaa. Tämä kaikki on huomattavissa myös siinä blogissa, johon Dahl kirjoittaa. Blogi on Viesti ry:n ylläpitämä ja blogitekstit mainostavat hyvin usein Viesti ry:n palveluita ja imagoa. Esimerkiksi heti Dahlin blogikirjoituksen alla kaksi kolmesta suositellusta seuraavasta blogitekstistä liittyy Viesti ry:n sisäisiin toimintoihin ja tiloihin. Dahl kuitenkin mainitsee blogitekstissään, että toimitusjohtajien kirjoittamat blogit ovat hyvin kantaa ottavia, jotta ne pääsisivät uutisiin. Viesti ry:n blogissa en huomaa tällaista korostettua kärjikkyyttä.

Blogi on vaikeasti löydettävissä Viesti ry:n sivuilla. Tämä johtuu enemmän siitä, että sivulla on yhdistetty artikkelit ja blogitekstit samaan kohtaan. Lukijan täytyy itse tajuta klikata kategorioihin ja valita sieltä vain blogitekstit. Blogitekstit ovat ylipäätänsä hyvin artikkeli ja kolumni tyylisiä eli niitä ei välttämättä erottaisi artikkeleista. 

https://www.viesti.fi/kuka-puhuu-kenelle-ja-milla-argumentein/