Onko väkivalta palvelujärjestelmän sokea piste? (Oona ja Elena)

Sosiaalinen tekijä- blogi toimii yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä ja sosiaalisten ilmiöiden esille nostajana. Blogi pyrkii hälventämään ennakkoluuloja, kunnioittaa ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa sekä puhuu yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Valitsimme useiden blogikirjoitusten joukosta meitä eniten kiinnostavan kirjoituksen ”50- vuotta väkivallan kohteena”, joka pohjautuu Elina Björnisen gradututkielmaan ”Henkilökohtaistumisesta muutosten vaatimiseen. Väkivaltaa kokeneen naisen kohtaamisen merkityksiä yhteiskunnallisille toimijoille”.   

Björninen käsittelee kirjoituksessaan ikäihmisten läheissuhdeväkivaltaa, joka on vaiettu aihe. Siitä on vaikea ja häpeällistä puhua. Hajautunut palvelujärjestelmä taas puolestaan vaikeuttaa väkivallasta kärsivien ikäihmisten avunsaantia ja tekeekin väkivallasta järjestelmän sokean pisteen. Tämän vuoksi haluamme tuoda aiheen esille ja argumentoida kirjoituksen ja aiheen tärkeyden puolesta.

Björnisen mukaan ikäihmisiin kohdistuva väkivalta on laaja sosiaalinen ongelma: joka neljäs yli 60 – vuotias suomalaisnainen on kokenut väkivaltaa läheissuhteessa viimeisen vuoden aikana. Väkivallan tekijänä on usein oma puoliso tai elämänkumppani ja näin väkivallasta tuleekin helposti osa läheissuhteen vuorovaikutusta. Vuosikymmeniä väkivaltaisessa avioliitossa eläneet joutuvat elämään ns. ”hellan ja nyrkin välissä”, eikä väkivallan kierteestä ole ulospääsyä. Usein tilanne kärjistyykin siihen, ettei muutokseen edes haluta pyrkiä. Mielestämme huolestuttavaa on se, miten usein läheissuhdeväkivaltaa kokeneet ikäihmiset vaikenevat asiasta, eivätkä tuo kokemuksiaan esille.

                                       (http://yle.fi/uutiset/vanhuksiin_kohdistuvasta_vakivallasta_vaietaan/6683878)

Teksti herätti ajatuksia erityisesti yhteiskuntamme hajanaisesta palvelujärjestelmästä. Björninen kirjottaa, ettei palvelujärjestelmässä kukaan ota kokonaisvastuuta. Tämä tarkoittaa sitä, että hajautunut palvelujärjestelmä olettaa asiakkaidensa olevan aktiivisia ja odottaa, että heillä on valmiuksia avun hakemiseen. Palvelujärjestelmältä myös puuttuu erityisosaaminen väkivaltaa kokeneiden auttamiseksi. Selkeää toimintamallia ei ole rakennettu.

Mielestämme palvelujärjestelmän toimintatapoja tulisi kehittää, erityisesti terveydenhuollossa, jossa asiakkaina ovat mm. juurikin väkivaltaa kokeneet. Pitkään väkivallan uhreina olevat ovat mitä luultavammin ”turtuneet” ja ”tottuneet” väkivaltaa, eivätkä välttämättä itse tunnista ongelman vakavuutta ja osaa hakea apua. Toisaalta myöskään sokea palvelujärjestelmä ei välttämättä tunnista ihmisen hätää ja näin osaa auttaa häntä hänen tarpeidensa mukaan. Tämän vuoksi erityisosaamista ja tietämystä väkivallasta ja sen tunnistamisesta, ehkäisemisestä ja torjumisesta tulisi lisätä ja kehittää paremmaksi!

Björnisen mukaan palvelujärjestelmän kehittämisen ohella myös väkivaltaa kokeneiden kokemuksien esille tuominen on erittäin tärkeää, jotta voitaisiin tavoittaa väkivaltakokemusten laajuus ja sen kokonaisvaltaisia vaikutuksia kaikkiin elämänalueisiin. Kohtaamiset, joissa jaetaan kokemuksia, ovatkin auttamistyön ytimessä, sillä kohtaamistilanteet väkivaltaa kokeneiden kanssa auttavat saamaan tietoa väkivallan kokemuksista. Ikääntyneiden kohdalla arvostava kohtaaminen ja tietojen kunnioittaminen on ensiarvoisen tärkeää, kokemuksista puhuminen voi olla vaikeaa ja häpeällistä, kun kyseessä on kuitenkin erittäin arka ja yksityinen asia.  

Tarvitaan eri toimijoiden välistä yhteistyötä ja raja-aitojen ylittämistä, jotta kohtaamiset onnistuisivat ja väkivallan kokemuksia saataisiin jaettua. Björninen kuitenkin pohtii ”onko sosiaalityön asiakastyössä tilaa ihmisten kokemuksille?” Kysymystä pohtiessa mietimme, onko hajanaisessa palvelujärjestelmässä ylipäätänsä aikaa kohtaamisille ja niissä jaettaville väkivallan kokemuksille? Jäävätkö etenkin ikäihmiset huomioimatta?  

Pieleen meni (Mira ja Anna-Elisa)

Psykologian tohtorit Sirpa Vahtera ja Virpi Kalakoski käsittelevät Psykologia-lehden maanantaiblogissaan arkielämän psykologisia ilmiöitä ja pyrkivät herättämään niistä ajatuksia. Kirjoittajat käyttävät psykologian viimeisintä tutkimustietoa inspiraation lähteenä teksteilleen. Vaikka tekstit julkaistaan psykologian alan verkkosivustolla, ei niiden ymmärtämiseen tarvita erityistä psykologian alan tuntemusta.

Blogitekstissään Hei me epäonnistutaan! Vahtera pohtii epäonnistumista vaiettuna psykologian tutkimusaiheena. Vahtera painottaa, että epäonnistumisesta pitäisi puhua enemmän ja tehdä siihen liittyvää tutkimusta. Kirjoittaja oli googlannut epäonnistumisen psykologiaa ja löytänyt vain yhden osuman. Miksi aihe on jäänyt lähes kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle?

Psykologian tutkimuksen lisäksi epäonnistumisesta vaietaan myös arkikielessä. Suomalainen kulttuuri korostaa saavutuksia ja menestymistä: kaikkien tulisi olla ”oman onnensa seppiä”.

Mikä epäonnistumisessa pelottaa? Kuka oikeastaan määrittelee epäonnistumisen? Toisaalta sitä määrittelevät omien tavoitteiden täyttymättömyys ja toisaalta muiden ihmisten odotukset toivotusta lopputuloksesta. Voi myös olla niin, että toisissa asioissa epäonnistuminen on hyväksyttävämpää kuin toisissa.

Millaiset ihmiset altistuvat epäonnistumiselle tai sen pelolle? Ehkä kyseessä eivät ole edes samat ihmiset. Epäonnistujat ovat mahdollisesti niitä, jotka uskaltavat kokeilla erilaisia ratkaisuja ja astua oman epämukavuusalueensa ulkopuolelle. He ovat rohkeita, avoimia ja joustavia. Samaan aikaan kun ”epäonnistujat” oppivat erehdyksistään, perfektionistit pelkäävät, että jotakin menee pieleen, eivätkä uskalla edes yrittää.

Ehkä lopulta pelkääminen on pahempaa kuin epäonnistuminen. Jos ei ikinä ota riskiä epäonnistumisesta, ei voi koskaan saavuttaa mitään.

https://markfoden.com/2011/12/obsessive_compulsive_incrementalism/

Mitäs me köyhät opiskelijat (Kerttu ja Saara)

Filosofian tutkija ja kouluttaja Lauri Järvilehto kirjoittaa blogissaan Ajattelun ammattilainen kantaaottavia asiantuntijatekstejä tarjoten lukijoilleen välineitä ajattelun ja hyvinvoinnin kehittämiseen. Järvilehto työskentelee Aalto-yliopistossa ja Filosofian Akatemiassa, mutta kirjoittaa silti blogitekstinsä yleistajuisesti kaikille aiheista kiinnostuneille.

Yleisiä teemoja Järvilehdon teksteissä ovat muun muassa yhteiskunnalliset tilanteet ja ilmiöt sekä vallitsevat ajattelutavat. Usein näkökulma on kuitenkin näitä valtavirran mielipiteitä kyseenalaistava, mikä tekee kirjoituksista mielenkiintoisia. Järvilehdon ajatukset eivät ole juurikaan herättäneet blogissa vastaväitteitä tai keskustelua, mutta Facebookissa hänen tekstejään jaetaan toisinaan jopa satoja kertoja.

Järvilehto tuo tutkimusnäkökulmaa blogissaan esille lähinnä oman alan asiantuntemuksensa kautta, eikä niinkään yksittäisiin tutkimuksiin viittaamalla.

Blogitekstissään Köyhältä puuttuu tulevaisuus (5.6.2014) Järvilehto kyseenalaistaa oivaltavasti köyhyyden merkityksen kiistäen ajatuksen siitä, että rahattomuus aiheuttaa väistämättä köyhän identiteetin. Hänen mukaansa “Köyhyys identiteettinä ei siis niinkään seuraa rahan puutteesta, vaan toivon puutteesta.”

Bloggaaja perustelee väitettään omilla opiskeluaikaisilla kokemuksillaan: Rahat olivat usein lopussa, mutta Järvilehto ei pitänyt itseään köyhänä, ja luotto tulevaisuuteen oli vahva. Varallisuus ei siis ole ratkaisevaa identiteetin rakentumisen kannalta. Vähävarainen voi pitää itseään “muusikkona, elämäntapataiteilijana tai vaikka koti-isänä”, mutta toisaalta joihinkin identiteetteihin liitetään oletus köyhyydestä. Esimerkki tällaisesta on opiskelija-identiteetti.

Oman kokemuksemme mukaan “köyhän opiskelijan identiteetti” ei kuitenkaan aina johdu kehnosta rahatilanteesta. Vaikka tällä hetkellä opiskelijoiden varallinen tilanne saattaa olla parempi kuin Järvilehdon opiskeluaikoina, “köyhän opiskelijan identiteetti” on ja pysyy: opiskelijat ostavat Rainbowta ja Pirkkaa, kulkevat apostolin kyydillä ja käyvät UFFin euron päivillä, vaikka rahaa saattaisi olla sateisena päivänä bussiinkin.

Mistä “köyhän opiskelijan identiteetti” sitten johtuu? Kyseessä on luultavasti vain yhteiskunnassamme tiukkaan istuva stereotypia. Köyhyys identiteettinä ei siis niinkään seuraa rahan puutteesta, vaan stereotypisestä elämäntilanteesta. Descartesia mukaillen “Opiskelen, siis olen - köyhä.”

Moni ihminen voisi päästä eroon köyhän identiteetistä muuttamalla vain ajattelutapojaan.

Ei kannata luomalla luoda itselleen köyhän identiteettiä, sillä köyhyys nähdään yleisesti yhteiskunnassamme kielteisenä. Kuten Järvilehto blogitekstissään osuvasti lainaa “köyhyys on aivoja syövä loinen”. Ehkä siis voisimme ensi syksyn räntäsateessa saapua luennolle kuivina - paikallisbussin saattelemana.

Tiedettä kaikelle kansalle (Akseli E. ja Onni V.)

Tieteeseen liittyvä julkaiseminen on siirtynyt yhä enemmän verkkoon. Erilaisten julkaisukanavien joukosta tiedeblogit ovat kasvattaneet suosiotaan uuden tutkimustiedon ja tieteen popularisoinnin väylänä. Tämä luo uusia mahdollisuuksia tieteellisten tutkimusten tuomiseksi suuremman yleisön tietoisuuteen. Helsingin yliopiston tiedottaja Minna Meriläinen-Tenhu tuo blogikirjoituksessaan

”Rohkeasti tieteestä verkossa” (http://blogs.helsinki.fi/mmerilai/rohkeasti-tieteesta-blogeissa/) esille tapaa, jolla Higgsin hiukkasen tutkimusta tuotiin suurelle yleisölle tunnetuksi blogien kautta.

Lisäksi kirjoitus havainnollistaa tiedeblogien määrän kasvun. Tarjontaa löytyy kaiken tasoisille lukijoille ammattilasiblogeista populaareihin esityksiin.

Tuskin kenellekään tulee enään yllätyksenä, että internet on lisännyt tiedon, tai oikeammin datan, saatavuutta eksponentiaalisesti. Ongelma tieteen tekijän kannalta on, miten tuoda omaa alaansa ja tutkimuskohdettaan mahdollisimman laajan yleisön tietoisuuteen? Ihmiset kun yleensä näyttävät lukevaan verkossa jotain aivan muuta kuin tiedeartikkeleita. Tekstien markkinointi on kuitenkin aivan eri asia kuin niiden sisällön laatu. Tässä asiassa blogiteksti antaa tieteilijälle mahdollisuuksia omaperäiseen ja luovaan tapaan tuoda tärkeänä pitämiään seikkoja lukijan ulottuville. Tekstin ei tarvitse olla vain oman alan asiantuntijoille suunnattua, se voi olla tyyliltään innostavaa kaikenlaisten lukijoiden kannalta. Juuri tätä on tieteen popularisointi.

Vapaus tuo kirjoittajalle tietenkin myös vastuuta tekstinsä sisällöstä. Tässäkin suhteessa blogitekstillä on etunsa esimerkiksi journaaleihin verrattuna. Lukijat voivat välittömästi kommentoida ja käydä keskustelua aisian tiimoilta. Tälläiseen keskusteluun on myös kirjoittajan syytä osallistua ja ottaa se vakavasti, jolloin tutkija laskeutuu ”norsunluutornistaan” mahdollisesti laajankin kritiikin kohteeksi. Monien blogien ympärille kietoutuvat lukijoiden verkkoyhteisöt voi nähdä tärkeänä osana tieteen ja tavallisen lukijan lähentymisessä.

Suomessakin pieni joukko karismaattisia tutkijoita on noussut niin internetin kuin muidenkin kanavien kautta keskivertoa tunnetuimmaksi hahmoiksi, jotka kommentoivat julkisuudessa myös oman alansa ulkopuolisia aiheita. Kuitenkin myös tavallinen harmaa humanisti tai innoton insinööri voi saada ajatuksensa esille. Siihen tarvitaan paitsi terävää kynää, myös omaa aktiivisuutta ja hyvää onnea.

Miksi sitten Meriläinen-Tenhu on nostanut juuri suomalaisten fyysikkojen toimittaman ”Higgsin metsästäjät”-blogin (http://blogs.helsinki.fi/higgshunters/tietoja/)* esimerkiksi ansiokkaasta tiedeblogista? Tällä blogilla oli eräs ominaisuus, joka monilta muilta tiedeblogeilta puuttuu; heinäkuussa 2012 löytyneen Higgsin bosonin etsintä Cernin LHC-kiihdyttimessä muodosti eräänlaisen tarinan, alkaen tutkimuksen käynnistämisestä ja päättyen hiukkasen löytymiseen. Tätä jännitysnäytelmää erilaisine käänteineen lukija sai seurata tutkijoiden näkökulmasta. Tälläinen uraa uurtava tutkimus näyttäytyy tavalliselle lukijalle paljon mielenkiintoisempana kuin tylsä arkinen tieteen tekeminen.

Tietenkään mediaseksikästä tutkimusta ei voida repäistä yleisöa varten tyhjästä, eikä tarvitsekaan. Kaikenlainen tieteellinen tutkimustieto voidaan oikein esitettynä tehdä laajemmankin lukijakunnan silmissä mielenkiintoiseksi. Siksi tieteilijöiden kannattataisikin panostaa juuri sen arkisen tutkimuksen tunnetuksi tekemiseen.

*) Blogia päivitetty viimeksi lokakuussa 2013.

Osa Cernin hiukkaskiihdyttimestä, suurimmasta ja monimutkaisimmasta laitteesta jonka ihmiskunta on tähän mennessä rakentanut.