Positiivinen psykologia hyvinvoinnin silmin (Katriina ja Marjukka)

Tarkastelemme blogia "Positiivinen psykologia" hyvinvoinnin edistämisen näkökulmasta. Tärkeimpiä teemoja blogissa on onnellisuus, hyvinvointi, ihmissuhteet sekä itsensä johtaminen.

Blogin kirjoittajina toimivat Emilia Lahti, Tuija Matikka ja Makke Leppänen. Lahti on sovelletun positiivisen psykologian maisteri. Hän on opiskellut Pennsylvanian yliopistossa ja tehnyt väitöskirjaansa Aalto-yliopistossa. Matikka on valmistunut psykologian maisteriksi Helsingin yliopistosta ja hän on käynyt lukuisia muita koulutuksia. Leppänen on valmistunut psykologian maisteriksi Sydneyn yliopistosta ja hänellä on liiketoimintajohtamisen maisteritutkinto. Blogissa keskustelua tapahtuu eniten kirjoittajien välillä.

Blogin tavoitteena on herättää pohtimaan hyvinvoinnin psyykkisiä osa-alueita ja antaa tietoa hyvinvoinnin edistämisestä. Blogin lukeminen parantaa parhaimmillaan sosiaalista ja psykologista hyvinvointia. Blogi osaa herättää ajatuksia sekä asiaan enemmän perehtyneillä että noviiseilla.

Erityistä blogissa on, että sillä on kolme alan ammattilaista kirjoittajina. Lisäksi blogissa on vierailevia kirjoittajia. Kieli on helppolukuista, eläväistä ja selvää, sekä kuvitus herättää lukijan mielenkiinnon. Postauksesta riippuen osa viittaa tutkimustietoon ja taas osa kirjoittajan omaan kokemukseen. Postaukset käsittelevät ajankohtaisia aiheita ja ne ovat luettavan pituisia.

Valitsimme tarkempaan tarkasteluun postauksen "Onni ei ole sattumaa". Tekstin keskeisimpänä väitteenä on, että ihminen on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan. Kirjoittaja käyttää tehokkaasti aikajanaa demontroidakseen yksilön vaikutusmahdollisuuksia koskevan tutkimustiedon historian pituutta. Kirjoittaja tuo tarkasteluun mukaan tietoisuuden ja mielen kehittämisen käsitteet. Kirjoittaja on käyttänyt melko yleisellä tasolla neljää lähdettä, sekä luultavasti kärjistänyt tekstissään niiden sisältöä. Hän on kuitenkin täydentänyt yleistä tutkimustietoa runsaalla omilla näkökulmilla ja pohdinnalla, joka tuo tekstiin ymmärrettävyyttä.

Verkkotekstin piirteinä teksti on tiivis, informatiivinen ja se vastaa otsikkoon. Postausta ei pysty lukemaan silmäilemällä eikä se sisällä linkkejä muille sivuille. Toisaalta emme usko että nämä ovat olennaisia tässä tekstissä.

Postaus herätti pohtimaan omien vaikutusmahdollisuuksien, opittujen ajatusmallien sekä toimintatapojen yhteyttä onnellisuuteen. Nyky-yhteiskunnassa kaiken kiireen keskellä on tärkeää pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan. Tällä emme tarkoita vain lomien viettoa, vaan myös yksinkertaisia toimenpiteitä arjessa, kuten rentoutusharjoituksia, värikkäiden vaatteiden pitämistä ja ystävien kanssa ajan viettämistä.

Nykyään ihmisiä kiinnostaa psyykkisen hyvinvoinnin huoltaminen kotikonstein, joten tiedon hakeminen on lisääntynyt. Oppaita positiivisuuten löytyy paljon, sekä kursseja, luentoja ja ohjelmia. Täytyy kuitenkin muistaa, että myös negatiiviset tunteet kuuluvat normaaliin elämään. Myötätuntoinen ja hyväksyvä suhtautuminen sekä haastaviin että myönteisiin tunteisiin olisi ihanteellista.

Kansankynttilä liekeissä (Anniina F. ja Henna M. Lean ryhmä)

Kansankynttilä liekeissä

Valitsimme tarkastelun kohteeksi ala-asteen luokanopettajan ylläpitämän blogin Kansankynttilä liekeissä (http://kansankynttilaliekeissa.blogspot.fi/). Blogin kirjoittaja kuvaa itseään ”arjen nuorallatanssijaksi, kolmen lapsen, koiran, yhden miehen, railakkaan ja rakkaan työn, sekä opetuksen ja kasvatuksen areenoilla. Nauraa arjen komiikalle ja mustalle huumorille, sekä itselleen. Arvostaa arkea, tummaa suklaata ja punaviiniä. Kansankynttilä, jota epäillään liekinheittimeksi.”

Blogin kirjoittaja Mari kertoo blogissaan luokanopettajan arjesta ja työstä hyvällä huumorilla varustettuna. Marin teksti on erittäin elävää ja mukaansatempaavaa, sillä hän käyttää kirjoittaessaan paljon erikoisia, mutta aiheeseen sopivia sanavalintoja kuvaillessaan päivän tapahtumia. Hän käyttää paljon sanallisia tehokeinoja ja erilaisia tyylejä kirjoittaessaan. Marin postaukset ovat tekstilajiltaan päiväkirjamaisia, koska hän kertoo pääasiassa vain työpäivistään ja niiden tapahtumista. Blogitekstit eivät ole lukijaa palvelevia, sillä niissä ei ole oikeastaan yhtään tutkimustietoa tai informaatiota, jota lukijat voisivat hyödyntää. Postaukset antavat pääasiassa samaistumispintaa muille saman alan ammattilaisille.

Blogin ulkoasu on huomiota herättävä ja yllättävä. Musta tausta ja liekit ovat radikaali valinta ala-asteen arjesta kertovaan blogiin. Mari ei käytä blogiteksteissään ollenkaan kuvia, mikä ei tässä tapauksessa ole ongelma, sillä teksti on itsessään tarpeeksi viihdyttävää.

Blogikirjoituksia on ilmestynyt yhteensä 38 viiden vuoden aikana. Keskimäärin 2 kirjoitusta per kuukausi, joten blogi ei ole kovin aktiivinen. Tämän vuoden aikana ei kuitenkaan ole ilmestynyt yhtään tekstiä. Ensimmäinen blogiteksti on julkaistu vuoden 2011 elokuussa. Kommentteja oli vaihtelevasti, monet opettajat pystyivät samaistumaan Mariin ja kertoivat omista kokemuksistaan. Blogitekstit ovat saaneet pääasiassa positiivista palautetta ja jo blogin näyttökerrat (109 472) kertovat, että blogista pidetään.

Blogin kohderyhmän voisi ajatella olevan toiset luokanopettajat tai muuten aiheesta kiinnostuneet. Ajattelimme blogitekstien tarkoituksen olevan luokanopettajan työstä kertominen ja samalla ihmisten ilostuttaminen. 

Valitsimme lähempään tarkasteluun blogitekstin otsikolla ”KWG sanoisi Pellervo-Pirittakin”. Mari käsittelee tekstissä aihetta, jonka peruskoulun opettajat joutuvat kohtaamaan joka kevät. Teksti kertoo kevätjuhlaan ja todistuksiin liittyvästä rumbasta. Vaikka aihe on kirjoittajan mielestä selvästi stressaava, pysyy hän positiivisena ja humoristisena. Mari kirjoittaa sarkastisesti opettajan työmäärästä erityisesti keväällä ja häntä näyttää häiritsevän asiasta tietämättömien työmäärän vähättely. Luokanopettajien työhön kuuluu paljon muutakin kuin työ luokan edessä opetustilanteessa. Tekstin lopuksi Mari toteaa ansainneensa kesäkeskeytyksensä, koska on juossut pää kolmantena jalkana velvollisuuksiensa perässä koko vuoden.

Blogi on mielestämme viihdyttävä ja mielenkiintoinen. Blogista saa todellisen kuvan luokanopettajan arjesta ja realistisesta kuvauksesta huolimatta teksteistä huomaa Marin nauttivan työstään, eikä postaukset saaneet meitä, tulevia kasvatusalan ammattilaisia, muuttamaan urahaaveitamme.

Lähteet:

http://kansankynttilaliekeissa.blogspot.fi/

http://kansankynttilaliekeissa.blogspot.fi/2013/05/kwg-sanoisi-pellervo-pirittakin.html

Kuvan lähde

Kuvan lähde

Koulu, motivaation öljytankkeri (Verneri. R ja Oiva.N Lean ryhmä)

Lähdimme tarkastelemaan Maarit Korhosen Herää koulu- blogia, josta löysimme mielenkiintoisen postauksen berliiniläisen koulun toimintamallista. Korhosella on noin 30 vuotta kokemusta alakouluopetuksesta, jonka pohjalta hän vertaili berliiniläisen yksityiskoulun opetusmetodeja suomalaiseen kouluun. Kohderyhmänä voisimme kuvitella olevan aikuiset ja keski-ikäiset, muun muassa opettajat, opetusministeriö ja sen päättäjät. Tekstin tarkoituksena on hakea tukea omaan ajatukseen ja herättää keskustelua ja mielenkiintoa.

Brittiläinen Guardian-lehti julkaisi artikkelin Evangelical School Berlin Centre ( ESBC) koulusta, jossa oppilaille annettiin toiminnallinen vapaus esimerkiksi oppilaat tekivät itse lukujärjestykset lukuun ottamatta muutamaa pakollista ainetta ja arvosanoja ei annettu ennen 15 vuoden ikää. Kyseinen tapa pistää oppilaat motivoitumaan itse, joka on koulun tärkein tavoite. Tuloksien mukaan kyseinen koulu on maan kärkitasoa. Korhonen kirjoituksessaan pohti, josko tämä toimintamalli olisi Suomessa toimiva ja ollaanko kaukana siitä. 

Oma mielenkiintomme postausta kohtaan heräsi, koska kirjoittaja pohti voisiko tämä malli toteutua Suomessa. Korhosen mielestä idea olisi kokeilemisen arvoinen ja olimme samaa mieltä hänen kanssaan. Olisi kiinnostavaa tietää toimisiko itsenäisen työskentelyn malli Suomessa muuallakin kuin yliopisto-tasolla.

Postauksen ulkonäkö oli huomiota herättävä, sillä sivun ylätunnisteena oli heti isolla ”Herää koulu!” teksti, joka tempaisi mielenkiintomme mennessään. Tekstin rakenne ja sujuvuus oli hyvä ja selkeä, erittäin helppoa luettavaa. Korhonen mainitsi tekstissä Guardian-lehden, mutta ei käyttänyt sitä itsessänsä lähteenä. Huonona puolena pidimme, että lähteitä ei ollut käytetty, joten on vaikea tietää ovatko tapahtumat totta ilman erillistä aikaa vievää etsimistä. Kuvia tai mitään muuta havainnollistavaa materiaalia ei ole postauksessa käytetty, mikä ei vangitse lukijan huomiota. Viihtyvyyden toi sivun oikeassa alareunassa oleva kirjoittajan oma lyhyt biografia. Kirjoitustyylin ollessa selkeä, oli se samaan aikaan hieman tuttavallista, ei tullut olo, että olisi lukenut akateemista artikkelia. Hyvin jalat maassa.

Blogipostausta on jaettu useaan sataan kertaan, joten aihe on ollut keskustelua herättävä. Usea lukija kävi kommentoimassa itse sivulla ja tukivat ajatusta kokeilla toimintamallia täällä kotimaassa. Korhosta kehuttiin sivistyksen pikaveneeksi tai pikemminkin uudisraivaajaksi.

Perimmäisenä ajatuksena tekstissä pidämme ideaa, että lapsen pitäisi saada vapaus oman motivaation kasvattamiseen. Kummassa kasvu toteutuisi paremmin, ahtaassa luokkahuoneessa vai pikaveneessä?

Kuvat:

http://d3vsgec5pd3juy.cloudfront.net/wp-content-new/uploads/im/sites/4/2016/08/uusi-luokka.jpg

http://burnoutcity.fi/rib-safari-helsinki/vene-vuokraus-helsinki/

Blogin linkki:

http://blogit.image.fi/heraakoulu/onko-lapsesi-koulu-oljytankkeri-vai-pikavene/#comments

Liian suuri ryhmäkoko (Maria H. & Sampo L., Lean ryhmä)

Valitsimme tarkasteluun ”properuskoulu”-blogin, jota kirjoittaa Kai-Ari Lundell. Kirjoittaja on ilmeisen kokenut kasvatustieteen ammattilainen, hän on esimerkiksi OAJ:n valtuutettu vuodelta 2004 ja vuoden luokanopettaja 2013. Lundell kommentoi kasvatustieteeseen liittyviä ajankohtaisia asioita lähteiden pohjalta. Blogikirjoituksia ilmestyy vaihtelevaan tahtiin, mutta keskimäärin neljä kuukaudessa. Blogi on aloitettu tammikuussa vuonna 2009 ja se on edelleen aktiivinen. Blogin kohderyhmää ovat opettajat ja muut kasvatustieteen ammattilaiset.

Lundell pyrkii valottamaan kasvatustieteeseen ja opettajan työhön liittyviä ajankohtaisia asioita. Hän käyttää materiaalinaan ajankohtaisia uutisia ja esittää niistä omat mielipiteensä. Näin ollen blogi on jatkuvasti ajan hermolla. Mielenkiintomme blogiin heräsi mieleenpainuvan ulkonäön ansiosta ja lähempi tarkastelu paljasti mielenkiintoiset omaan alaamme liittyvät kirjoitukset.

Kuvan lähde

Valitsimme lähempään tarkasteluun kirjoituksen ”Ryhmäkokovihdoinkin lakiin”, joka on julkaistu 10.8.2016. Se on hyvin tyypillinen Lundellin kirjoitus, ensin hän esittelee käyttämänsä lähteen ja kertoo sitten omat mielipiteensä paikoin hyvinkin kärkkäästi. Tekstissä on käytetty selkeää asettelua ja sen paikoin hyvinkin lyhyet kappaleet kiinnittävät huomiota. Turhaa jaarittelua ei tekstistä löydy.

Käsittelemässämme tekstissä Lundell moittii nykyistä inkluusioluokka-järjestelmää. Oppilaat vaativat opettajalta aiempaa enemmän ja yksilöillistäminen lisää opettajan työmäärää. Inkluusion myötä luokissa on aiempaa enemmän erityistukea tarvitsevia oppilaita, muttei erityisopettajia. Lundellin mukaan opettajat jätetään yksin ja hän vaatiikin luokkakoon pienentämistä välittömästi.

Lundell esittää mielipiteensä lyhyesti ja ytimekkäästi. Hän vertailee koululaitosta aiemmin ja nykyään hyödyntäen omaa kokemustaan opetustyössä. Lisälähteiksi hän tarjoaa useita omia aiempia kirjoituksiaan aiheesta. Kirjoitus on selkeästi tarkkaan harkittu. Käsittelemämme kirjoitus ei herättänyt juurikaan kommentointia, mutta muista teksteistä löytyy laajempaa vuoropuhelua.

Olemme itse samaa mieltä Lundellin kanssa. Tulevina opettajina jatkuvasti kasvava luokkakoko ja erityisoppilaiden suuri määrä huolestuttavat. Ne lisäävät opettajan muutenkin suurta työmäärää entisestään. Kuka enää tulevaisuudessa haluaa olla opettaja, kun työ muuttuu koko ajan vaativammaksi eivätkä kenenkään resurssit riitä siihen?

Lähde: www.properuskoulu.net

Päiväkodin elämää (Katariina L. ja Emmi L., Lean ryhmä)

Päiväkodin elämää -blogissa lahtelainen lastentarhaopettaja Leena Ahtela jakaa kokemuksia työstään. Blogi on suunnattu lasten parissa työskenteleville ja alasta kiinnostuneille, sekä lasten vanhemmille. Julkaisut liittyvät päiväkodin arkeen ja lisäksi kirjoittaja jakaa ohjeita lasten kanssa askarteluun. Ahtela kirjoittaa huumorin keinoin todellisesta elämästä päiväkodissa.

   Blogi on selkeä ja helppolukuinen, sillä kirjoittaja käyttää kappalejakoa ja keventää julkaisuja kuvien avulla. Sivusto on  kuitenkin mielestämme hieman liian pelkistetty,  mikä vaikeuttaa sen käyttöä. Esimerkiksi tietyn tekstin etsiminen ilman tarkkoja hakusanoja on haastavaa. Ulkoasu on värikäs ja huomiota herättävä ja se sopii blogin teemaan.

   Valitsimme tarkasteltavaksi Päiväkodin elämää -blogin, sillä blogin teemat vaikuttivat kiinnostavilta ja ne liittyvät opiskelemaamme alaan. Kirjoitukset perustuvat tutkimustiedon sijaan kirjoittajan omiin kokemuksiin. Julkaisuja on miellyttävä lukea, sillä ne eivät sisällä vaikeaselkoisia sanoja tai kirjoitusvirheitä. Ne eivät myöskään ole liian pitkiä, joten lukijan mielenkiinto säilyy loppuun saakka.

   Blogin otsikot herättävät mielenkiinnon. Ne antavat osviittaa kirjoituksen sisällöstä, mutta eivät paljasta kaikkea. Esimerkiksi 29.5.2016 julkaistu teksti ”Kampaamo ilman rajoja”, kertoo 3- ja 4-vuotiaiden lasten kampaamoleikistä. Leikissä asiakkaana toimii kissa, jonka turkki värjätään pinkiksi. Tarina muistuttaa siitä, että lasten mielikuvitus on rajaton. Blogia on päivitetty aktiivisesti vuodesta 2014 lähtien ja julkaisuja tulee keskimäärin 4 kuukaudessa. Päiväkodin elämää -blogilla on myös ahkerasti päivittyvä Facebook-sivu, jolla on yli 8000 seuraajaa. Julkaisuissa on lukijoiden kommentteja, joista useimpiin Ahtela on vastannut.

   Valitsimme tarkastelun alle blogitekstin otsikolla ”Äänestys”, joka on julkaistu 16.10.2016. Teksti käsittelee tapausta, jossa päiväkodin henkilökunta ja lapset äänestävät ikkunamaalauksen nimestä. Tilanne ei mene suunnitelmien mukaan, sillä lapset eivät ymmärrä, että jokaisella on vain yksi ääni. Julkaisun lopussa on ohje loistavien tuikkulyhtyjen valmistamiseen. Ahtelan kuvaus on humoristinen, mutta myös lukijan ajatuksia herättävä.

   Blogi herätti meissä tulevaisuuden kasvatusalan ammattilaisissa innostusta opiskeluja kohtaan. Kirjoittajan teksteistä välittyy vielä monen työvuoden jälkeen innostus omaa ammattia kohtaan. Toivottavasti saamme kokea samanlaista intoa tulevan ammattimme parissa. 

Lähteet

http://paivakodinelamaa.fi/aanestys/

http://paivakodinelamaa.fi/kampaamo-ilman-rajoja/

kuva: http://www.hs.fi/webkuva/taysi/1920/1305986033318?ts=1061 

Pitäisikö joka toinen Nobel-palkinto myöntää naistutkijalle? (Panu N & Ville P, Elinan ryhmä)

Tänä vuonna jälleen kaikki Nobel-palkinnot jaettiin miehille. Historian saatossa on ollut hyvin harvinaista, että tieteen Nobel-palkinto olisi osoitettu naishenkilölle. Ovatko miehet todellakin niin ylivertaisia tutkijoita, vai sortuvatko Nobel-komiteat systemaattisesti syrjimään valinnoissaan naisia sukupuolensa perusteella? Tätä pohtii blogikirjoituksessaan ”Nobelit menivät parhaille miestutkijoille” ekologian ja evoluutiobiologian tutkijana Zürichin yliopistossa toimiva Tuomas Aivelo. Hänen blogiaan ”Kaiken takana on loinen” julkaistaan tiede.fi -verkkosivustolla ja se käsittelee pääasiassa biologiaa, mutta myös yleisesti monia muita tieteenaloja sekä ottaa kantaa eri aiheisiin, kuten esimerkiksi tieteen asemaan nykypäivänä. Blogin kirjoitukset edustavat tyylilajiltaan lähinnä tietämysblogeja, ja kirjoitukset ovat pääsääntöisesti varsin tieteellisiä sisältäen uusimpia tutkimustietoja etenkin kirjoittajan oman alan tutkimuskentältä. Toisaalta Aivelo tuo usein vahvasti omia mielipiteitään esille tekstin tieteellisen vaikutelman kustannuksella.

Nobel-palkintoja käsittelevässä kirjoituksessaan Aivelo esittää syvän huolensa Nobel-komiteoiden tasa-arvoisten palkitsemiskäytänteiden puolesta ja epäsuorasti jopa syyttää komiteoita naisten syrjimisestä. Hän mainitsee nimeltä kourallisen esimerkkejä historiasta, kun hänen mielestään tiede-Nobel olisi voitu osoittaa naistutkijalle, mutta palkinto on osoitettu miehelle tai mies on jopa varastanut kunniaa palkittuun tutkimukseen osallistuneelta naiselta. Tämä antaa vahvan kuvan siitä, että joskus syrjintää olisi hyvinkin tapahtunut. Aivelo itse kuitenkin toteaa seuraavaan hengenvetoonsa, ettei lähiaikoina ole noussut esille vastaavanlaisia tapauksia, mutta Nobeleita ei silti ole naisille myönnetty. Eivätkö tämän perusteella naiset ole suorittaneet palkinnon arvoisia tutkimuksia vai osaavatko miehet yhä taitavammin viedä naisten kunnian?

Aivelo kertoo naisten osuuden kasvaneen jatkuvasti niin tutkija- kuin professorikuntien sukupuolijakaumassa, tämän kuitenkaan heijastumatta komiteoiden ja palkittujen sukupuolijakaumaan. Tällä hän perustelee huolensa tiedemaailman miesvaltaisuudesta ja toivoo asioissa tapahtuvan muutosta. Hän myös esittää joukon keinoja, joilla valistuneet miestutkijat voisivat tasa-arvon parempaan toteutumiseen palkitsemisissa vaikuttaa, joista viimeisimpänä suoran vetoomuksen suomalaiselle ekonomistille Bengt Holmströmille, ettei protestiksi vastaanottaisi hänelle myönnettyä taloustieteen Nobelia ennen kuin naiset huomioidaan paremmin.

Kirjoittaja tuo esille paljon faktatietoa aiheesta sekä viittaa vakuuttavasti lähteisiin ja perustelee väitteitään monin paikoin oikein kattavasti, mutta välillä ei aivan onnistu pitämään omien mielipiteiden esille tuomista ehkä aivan tieteellisen uskottavuuden rajoissa. Toki kirjoitus on aiheeltaan hyvin tunteita nostattava ja mielipiteitä jakava, ja onkin aiheuttanut vilkasta keskustelua puolesta ja vastaan. Toisessa laidassa perustellaan miten miehet ovat naisiin verrattuna älyllisesti ylivertaisia biologisten teorioiden mukaan ja täten suorana jatkumona oikeutettuja palkintoihinsa, kun taas toisessa laidassa tasa-arvoon vedoten vaaditaan naisille palkintoihin 70% kiintiöt ikään kuin korvaukseksi ”tiedemaailmassa rehottaneesta naisvihasta ja raiskauskulttuurista”. 

Toki on hyvä muistaa, niin kuin Aivelokin mainitsee, tieteellisten tutkimusten paremmuusjärjestykseen laittamisen olevan haasteellista toteuttaa, eikä sitä voida absoluuttisesti mitata kuten esimerkiksi urheilusuoritusta. On kuitenkin aiheellista pohtia, kuinka Nobel-komiteat saataisiin jatkossa palkitsemaan enemmän naistutkijoita ja samalla toteuttamaan tasa-arvoa?

Linkki Aivelon blogiin

Maailmankuvan päivittämisen vaikeudet (Anna-Reeta K. ja Tapio M.)

Tiedetoimittajan Jani Kaaron 18.3.2015 kirjoittamassa kolumnissa käsitellään ihmisten taipumusta olla muuttamatta maailmankuvaansa esimerkiksi rokotteiden vastaisessa ajattelussa. Kolumnissa Kaaro käsittelee muutamia tutkimuksia niin sanotusta kognitiivisesta dissonanssista esimerkkien kautta. Yksi näistä esimerkeistä koski yhdysvaltalaisen Dorothy Martinin ympärille muodostunutta kulttia.

Dorothy Martin oli ennustanut maapallon tuhoutuvan tulvan seurauksena 21.joulukuuta 1954. Hän oli saanut ympärilleen joukon ihmisiä, jotka uskoivat, että he kuitenkin pelastuvat avaruusolentojen hakiessa heidät lentävällä lautasella turvaan. Monet olivat jättäneet perheensä ja työnsä yrittäessään pelastua tuholta. Kuitenkin päivä tuli ja meni mutta tuhoa ei tullut. Liike vain vahvistui, vaikka ennustus olikin mennyt pieleen.

Ihmisillä on niin suuri tarve pitää oma maailmankuvansa yhtenäisenä, että he eivät ajattele rationaalisesti tietoa mitä heille tarjotaan, vaan pyrkivät löytämään uusia selityksiä, jotka vahvistaisivat maailmankuvaa entisestään. Näin kävi juuri Martinin kultissa, joka ihme kyllä vain vahvistui siitä huolimatta, että ennustus oli mennyt pieleen. Professori Leon Festinger kutsui tätä faktojen ja oman maailmankuvan tai uskomuksen välistä ristiriitaista tunnetta kognitiiviseksi dissonanssiksi. Kun koemme maailmankuvamme olevan uhattuna, teemme kaikkemme sen pelastamiseksi vaikka vastassa olisikin päteviä argumentteja.

Kaaron mukaan yleinen tapa torjua kognitiivinen dissonanssi haittaa rakentavia keskusteluita, sillä väittelyssä vastakkain eivät enää ole väitteet vaan maailmankuvat. Hänen mukaansa ihanteellisessa maailmassa kiihkeästä keskustelusta voitaisiin kaikki oppia ja omaksua jotain uuttakin. Periaatteessa siis kognitiivinen dissonanssi haittaa myös tieteellistä keskustelua: väitteitä ei enää perustella tosiasioilla tai tutkimustuloksilla, vaan  omilla uskomuksilla ja jopa kontekstiin sopimattomilla faktoilla.

Ilmiö on esillä myös esimerkiksi rokotekeskustelussa, jossa väitellään siitä, kannattaako lapsia rokottaa vai ei. Kaaro mainitsee rokotekriittisten ihmisten lisäävän kriittisyyttään rokotteita kohtaan, vaikka useissa heille esitetyissä tutkimustuloksissa käy ilmi rokotteiden hyödyllisyys. Yhdessä Kaaron mainitsemassa tutkimuksessa osalle rokotekriittisistä ihmisistä kerrottiin tarina rokottamattomasta lapsesta, joka melkein kuoli tuhkarokkoon. Osa tämän tarinan kuulleista onnistuivat jotenkin tulkitsemaan tarinan siten, että rokotteet ovat ihmisille vaarallisia.

Kaaro kiteyttää hyvin kognitiivisen dissonanssin haittavaikutukset ja perustelee väitteitään hyvin esimerkein ja tutkimustuloksin, vaikkakin näihin tuloksiin ei ole varsinaisia lähteitä merkattuna. Valitettavasti tutkimus rokotevastaisista ihmisistä ja Festingerin tutkimus ovat vain muutama esimerkki kognitiivisen dissonanssin torjumisesta ja siitä, millaisia vaikutuksia sillä on ihmisten uskomuksiin.

Lähde: https://xkcd.com/258/

Käsitelty verkkoteksti löytyy täältä: http://www.hs.fi/tiede/a1426566226466

Perussuomalaisista ja populismista (Petra S. & Wilma J., Elinan ryhmä)

Olemme tutkineet politiikasta.fi blogia, joka on valtiotieteellisen yhdistyksen verkkolehti. Blogi sisältää useiden eri kirjoittajien tekstejä, jotka käsittelevät yhteiskuntatieteellisiä ja erityisesti poliittisia teemoja. Valitsimme blogitekstin ’’Perussuomalaiset matkalla vennamolaisuudesta täysveriseen oikeistopopulismiin’’, jonka on kirjoittanut Tuukka Ylä-Anttila. Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, joka tekee väitöskirjaa suomalaisesta populismista Helsingin Yliopistossa. Teksti käsittelee Perussuomalaisten sisäistä kahtia jakautuneisuutta ja muutosta oikeistopopulistisemmaksi eduskuntavaalikoneen 2011 vastauksien perusteella. Ylä-Anttilan analyysi pohjautuu kvantitatiiviselle aineistolle.

Blogipostauksen mukaan puolueen voidaan nähdä jakautuneen kahteen eri siipeen, joiden sisällä on vielä löydettävissä erilaisia jaotteluja. Näitä ovat esimerkiksi sukupuolten väliset näkemyserot sekä kaupunkilaisten ja maalaisten erilaiset näkemykset. Jakautuneisuus ilmenee arvokysymyksissä, talouskannoissa ja eurokriittisyyden syissä. Muun muassa eroavaisuuksia puolueen sisäisissä näkemyksissä voidaan havaita esimerkiksi kysymyksissä vähemmistöjen oikeuksista.

Ylipäätänsä populistisille puolueille tyypillistä on tällainen jakautuneisuus. Populistiset puolueet yleensä ajavat muutamaa pääteemaa, joita koko puolue kannattaa. Muissa asioissa mielipide-erot voivat olla huomattavia. Perussuomalaisissa talouspolitiikka on yksi tällainen teema, joka jakaa puoluetta kahtia. Talouspoliittisissa kysymyksissä puolueessa voidaan nähdä selvää oikeisto-vasemmisto jaottelua.

https://www.perussuomalaiset.fi/

Perussuomalaiset yleensä käsitetään oikeistopuolueeksi, lähinnä oikeistokonservatiivisten arvojen vuoksi, mutta laajemmin tarkasteltuna puolueessa voidaan havaita vasemmistolaisempi siipi. Perussuomalaisia yksi yhdistävimmistä tekijöistä on eurokriittisyys, josta puolue on aikalailla yksimielinen. Samoin maahanmuuttovastaisuus yhdistää puoluetta.

Argumentti koko puolueen maahanmuuttovastaisuudesta on kiehtova. Analyysi haastaa terävästi perinteisen tavan käsitellä perussuomalaisia, jossa maahanmuuttovastaisuus on nähty vain pienenä siipenä. Analyysissa olisi voinut käsitellä kuitenkin myös kansanedustajiksi valittujen näkemyksiä suhteessa kaikkiin ehdokkaisiin. Näin tiedettäisiin eroaako perussuomalaisten kansanedustajien näkemykset olennaisesti jäsenistöstä ja millaisilla näkemyksillä lopulta tultiinvalituiksi. Kvantitatiivisen metodinsa vuoksi analyysi ei pysty eikä pyrikään arvioimaan puolueen sisäisten poliittisten voimasuhteiden painoarvoa tai politiikan luonnetta. Vaikka maahanmuuttovastaisuus yhdistää koko puoluetta, on maahanmuuttokysymyksen priorisoinnissa politiikan asialistalla puolueen sisällä eroja. Esimerkiksi puheenjohtaja Soini on julkisesti ihmetellyt kansanedustaja Olli Immosen intohimoista suhtautumista maahanmuuttokysymykseen. Mikäli maahanmuutto ei ole perussuomlaisten valtavirran asialistalla kärkipäässä, voidaan maahanmuuttopolitiikan kiristämisestä joustaa hallitusneuvotteluissa.

Joka tapauksessa jakoa taloudelliseen vasemmistoon ja oikeistoon olisi hedelmällistä tutkia enemmän erityisesti nyt kun perussuomalaisten kannatus on romahtanut porvarihallituksessa toimiessa.

Huuhaatiedettä arvioimassa (Juulia ja Vilhelmiina, Ellinooran ryhmä)

Otimme tarkasteluun Teemu Ollikaisen blogin Mentaalipuolen hommia, jota julkaistaan Suomen Psykologiliiton nettisivuilla. Ollikainen on psykologian lisensiaatti, jonka blogi tarkastelee arkipäivän ajankohtaisia asioita psykologian näkökulmasta; aiheiden valinnassa näkyy vahvasti senhetkinen yhteiskunnallinen keskustelu. Ollikainen pyrkii avaamaan uusia mielenkiintoisia näkökulmia arkipäiväisiin ilmiöihin tavalla, joka on helppotajuista myös sellaiselle lukijalle, jolla ei ole taustalla psykologian koulutusta. Näkökulma on perusteltu, sillä Psykologiliiton blogien lukijakunta on laaja ja on ollut tarkoituksenmukaisempaa valita alustalle sellainen blogi ja kirjoittaja, jotka eivät rajusti jaa lukijoiden mielipiteitä. Keskustelu kaikissa kommentoiduissa teksteissä on asiallista. Kommenteista saa myös hyvän käsityksen, kuinka laaja lukijakunta blogilla on. Esimerkiksi eräässä kommentiboksissa abiturientti on tiedustellut psykologin, psykoterapeutin ja psykiatrin eroja ja vastaavasti toinen kommentoija kertoo työskennelleensä psykologina 20 vuotta.

Ollikainen lähestyy valitsemiaan aiheita asiantuntijan näkökulmasta, mutta muodollisen asiantuntijatekstin sijaan hän pyrkii vaikuttamaan lukijaan huumorin keinoin. Blogin tyyliä ja kieltä voisi yleisesti luonnehtia sekoitukseksi asiantuntijuuden tuomaa tietotaitoa yhdistettynä huumoriin; Ollikainen käyttää argumenttiensa tukena monipuolisesti eri tiedelähteitä, mutta tuo ilmiöt sitten lähemmäs arkielämää usein humoristisin esimerkein. Teksti sisältää paljon erilaisia psykologisiin ilmiöihin liittyviä termejä, mutta Ollikainen on taitava avaamaan monimutkaisia ilmiöitä ja prosesseja helppotajuisemmiksi. Ollikainen käy myös itse paljon keskustelua lukijoidensa kanssa postauksien kommenttiosioissa; erityisesti käsitteiden määrittely ja psykologin asema suhteessa kritisoituun aihealueeseen ovat saaneet aikaan paljon keskustelua. Blogissa käytävästä keskustelusta voi päätellä, että myös suuri osa blogin lukijoista on psykologian asiantuntijoita. Tämänkaltaisen keskustelun seuraaminen tuo mielestämme mielenkiintoisen lisän blogiin, sillä kommenttiosiota lukemalla Ollikaisen omalle mielipiteelle löytyy usein hyvin argumentoituja vastamielipiteitä.

http://picphotos.net/funny-memes-therapist-photo/

Lähempään tarkasteluun valitsimme blogin tekstin “14 syytä: Miksi uskomme yksisarvisvalmentajaa?”, jossa ihmetellään sitä, miksi tutkimustietoa ja asiantuntijaa ei välttämättä aina uskota. Ollikainen kuvaa onnistuneesti ilmiötä ja varsinkin sitä turhautumista, jota tiedeyhteisön jäsenten täytyy tuntea, kun niin sanottu huuhaatiede kävelee yhä helpommin vuosien tutkimustulosten ylitse. Aihe on kiinnostava myös meille tuleville psykologeille; jo nyt törmäämme päivittäin muun muassa mediassa totuuksina esitettäviin harhauskomuksiin. Miten ilmiö tulee näkymään omassa työssämme tulevaisuudessa? Vaikka teksti on kirjoitettu jo vuosi sitten, ilmiön ajankohtaisuus ja merkitys yhteiskunnassamme on tähän päivään mennessä vain kasvanut. Meidän mielestämme olisi hyvin tärkeää keskustella enemmän ihmisten epäluuloista tiedettä ja erityisesti tieteen tekijöitä kohtaan, sillä tällä hetkellä näyttää yhä enemmän siltä, että olemme lipsumassa kohti totuuden jälkeistä aikakautta.

Tekstin päätavoitteena on saada lukijat havahtumaan omiin harhauskomuksiinsa, sekä tehdä näkyväksi se, kuinka helposti nämä harhauskomukset ohjaavat yhteiskunnallista keskustelua sekä päätöksentekoa. Tekstin loppupuolella Ollikainen esittääkin suoran vaatimuksen siitä, että poliittisen päätöksenteon tulisi nykyistä enemmän pohjautua tutkimusnäyttöön. Mielipiteensä tueksi Ollikainen on kehittänyt leikkimielisen 14-kohtaisen bingon erilaisista psykologisista ilmiöistä, jotka voivat osaltaan selittää kiistanalaisen tiedon houkuttelevuutta. Ollikainen perustelee mielipidettään myös huomiolla siitä, kuinka asiantuntijan asemaan asettuminen tarkoittaa yleensä automaattisesti myös eräänlaiseen paternalistiseen asemaan asettumista. On ymmärrettävää, että tällainen isällinen ohjeiden antaminen tai jopa suora käskyttäminen aiheuttavat monissa ihmisissä vastustusreaktion. Kritiikiltä ei säästy mediakaan; mielestämme Ollikainen huomauttaa osuvasti varsinkin nykypäivän televisio-ohjelmissa vallalla olevasta trendistä, jossa kiinnostavan väittelyn toivossa asetetaan vastakkain asiantunteva tiedemies ja henkilö, jonka tietotaito voi olla vaikka itseopittua. Vaikka jokaisella on oikeus mielipiteeseen, tällainen asemointi luo harhakuvaa siitä, että kaikki mielipiteet olisivat kaikissa asioissa yhtä painavia.

Kommentit kyseisessä blogitekstissä ovat osin kehuja ja osin kriittisiä. Lukijat kehuvat aihetta ja pitävät sen käsittelyä tarpeellisena, koska mediasta saadaan paljon informaatiota, mutta sen luotettavuuden arviointi on hankalaa. Myös kriittisiä kommentteja on muutama; kommentoijien mielestä Ollikainen on kuitenkin liian nopeasti ja vähin perustein heittämässä kaikki vaihtoehtohoidot romukoppaan.

Yleisellä tasolla Mentaalipuolen hommia on hyvä ja informatiivinen blogi, jota me molemmat voisimme ajatella lukevamme säännöllisesti. Onkin mielestämme kummallista, että viimeisin blogikirjoitus on pian vuoden vanha, eikä blogin jatkumisesta näy merkkejä. Hieman ihmettelemmekin Suomen Psykologiliiton päätöstä pitää epäaktiivista blogia sivuillaan roikkumassa.

Miksei äärioikeiston toimiin puututa aktiivisesti lainsäädännön kautta? (Miika Korpi ja Maria Palmu, Elinan ryhmä)

Miten voi olla mahdollista, että vuonna 2016 Suomessa vaarallisen äärioikeistolaisen järjestön toimia hyssytellään ja puolustellaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa? Miksi virkavalta ei puutu äärioikeiston toimintaan, mikseivät kaikki poliitikot hyökkää tarpeeksi aggressiivisesti tällaista toimintaa vastaan? Tässä vaiheessa varmaan kaikki uutisia seuraavat lukijat hoksaavat, että puhumme Suomen Vastarintaliikkeestä, SVL:stä. Useiden poliitikoiden huulilla onkin pyörinyt juuri ennen itsenäisyyspäivän mielenosoituksia kysymys, eikö yksi ihmishenki riittänyt todistamaan äärioikeiston vaaran?

Dan Koivulaakson kirjoitus “Laki mahdollistaa jo väkivaltaiseen natsismiin puuttumisen” kertoo äärioikeistosta ja sen aiheuttamista ongelmista Suomessa. Koivulaakso on järjestöaktiivi ja kokenut puoluepoliittinen toimija, joka on valmistunut Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja opiskelee nykyään kauppatieteiden maisteriksi Helsingissä.

Kirjoitus kertoo äärioikeistosta ja lainsäädännön merkityksestä. Koivulaakso on Äärioikeisto Suomessa kirjan yksi kirjoittajista. Kirjoitus pui osaltaan myös Jimi Karttusen traagiseen menehtymiseen johtanutta pahoinpitelyä ja virkavallan toimia kyseisenä päivänä Helsingin Asema-aukiolla. Blogin tavoitteena on kertoa ihmisille, että äärioikeiston ja rasismin poistamiseen Suomessa ei tarvita massiivisia keinoja, vaan meillä on jo lain puitteissa mahdollisuudet puuttua uusnatsistiseen toimintaan.

(SVL:n mielenosoitus Jyväskylässä 2013)

Blogista erityisen kiinnostavan teki se, kun Koivulaakso otti lainsäädännön ja sen käytön kirjoituksensa yhdeksi pääpointiksi. Hän pohtii muun muassa sitä, että kannattaako lainsäädäntöä ennemmin soveltaa vai muuttaa äärioikeiston väkivaltaisten toimien rajoittamiseksi. Lainsäädännön muuttaminen on pitkä ja aikaa vievä prosessi, jolloin sen luulisi rajautuvan käytännön seikkojen vuoksi pois. Koivulaakson mukaan virkavallalla on Suomessa mahdollisuus puuttua väkivaltaisten äärijärjestöjen toimintaan jo lainsäädännön perusteella, mutta suureksi kysymykseksi nousee, että miksi näin ei tehdä?

Koivulaakso kritisoi blogissaan virkavallan toimintaa Asema-aukiolla traagisena päivänä 10.9.2016. Miksei virkavaltaa ollut paikalla, vaikka vastarintaliike on hyökännyt esimerkiksi pride-kulkueeseen ja itse Koivulaakson kirjan julkistamistilaisuuteen, jolloin järjestyksenvalvojaa puukotettiin. Hänen mielestään virkavallan pitäisi olla jo pelkästään näiden tietojen perusteella aina valppaana, kun kyseinen järjestö kokoontuu. Kirjoituksessa kerrotaankin, että virkavallan toiminta oli vähintäänkin kyseenalaista, kun sitä vertaa siihen miten virkavalta on toiminut muiden järjestöjen järjestämissä mielenosoituksissa, jolloin paikalla on useita poliisipartioita. Nyt partioita ei ollut Koivulaakson mukaan paikalla yhtään, ennakkoilmoituksesta huolimatta.

Blogissa analysoidaan todella paljon puutteita itse kunkin tahon toiminnassa, niin poliisin kuin vastarintaliikkeen. 

Dan Koivulaakso käyttää kirjoituksessaan erittäin hyökkäävää tyyliä ja ottaa kritiikin kohteeksi äärijärjestön ja virkavallan toiminnan sekä sen miten Asema-aukion tapahtumista on tiedotettu poliisin osalta, mutta samalla pitäen tekstin sisällön ytimekkäänä ja tekstin kielen ymmärrettävänä, jolloin myös asiasta kiinnostumattomat ihmiset pysyvät tekstissä kärryillä. Kirjoitus vaatii vastauksia kysymyksiin, joihin ei julkisuudessa kukaan ole rohkaistunut antamaan selkeää vastausta. Kyseessä on mielipidekirjoitus, joka saa lukijan kiinnostumaan aiheesta ja samalla esittämään lukuisia kysymyksiä virkavallan toiminnasta. Hän siteeraa rikoslakia, kun hän esittää, että SVL olisi luokiteltava rikollisjärjestöksi. Kirjoituksen kohderyhmänä on poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneet henkilöt. Kaiken kaikkiaan teksti on muotoiltu erittäin mielenkiintoiseen muotoon ja se käsittelee asiaa puolueellisesti, mutta asiantuntevasti.

Teksti kiteyttää melko hyvin äärioikeiston toimintaan puuttumisen ongelmat ja puutteet tällä hetkellä. Koivulaakso toteaa heti kirjoituksensa otsikossa, että meillä on jo tarvittavat avaimet puuttua äärioikeiston väkivaltaan, emme vain halua käyttää niitä.

Miksi?

(Koivulaakson blogi: http://blogit.iltalehti.fi/dan-koivulaakso/2016/09/19/aarioikeisto-suomessa-kirjoittajat-laki-mahdollistaa-jo-vakivaltaiseen-natsismiin-puuttumisen/ )