Ajankohtainen blogi sukupuolirooleista (ilona p)

Myytinmurtaja on vuosien 2008-2012 aikana kirjoitettu sukupuolirooleja käsittelevä blogi. Sen tavoitteena on tuoda esille jokapäiväisiä ilmiöitä, jossa sukupuoliroolit ja stereotypiat ohjaavat arkea.  Aiheet vaihtelevat laajalti arkipäiväisistä asioista poliittisempiin aiheisiin. Tapetille nousevat niin porno kuin presidentin puolisot.

                               

                                 Pojat tahtovat kuulla, että tytön kesähameen alla 
                                 Ei ole alushousuja 
                                 Ja juuri sen tytöt halusivat sanoa 

                                

                                 Jossain kaupungissa on maailma näytteillä 
                                 Mitä täällä on, aina samoja pieniä ilmiöitä 

                                                                            Ultra Bra, Ilmiöitä

Tekstien näkökulman ollessa omakohtainen lukemalla blogia käy nopeasti ilmi kirjoittajan olevan heteronainen. Kirjoittaja haluaa kuitenkin pysyä anonyymina.  Bloggaja pyrkiikin tietoisesti sukupuolettomuuteen,  hän ei paljasta taustatiedoistaan ja itsestään oikeastaan mitään.  Tietoinen valinta  olla hyödyntämättä sukupuoltaan tai seksuaaalista suuntautumistaan tekee blogista ja sen sanomasta merkityksellisemmän ja jättää vähemmän tilaa stereotyyppiselle arvostelulle.  Blogia voi siis pitää eräänlaisena tavallisen naisen äänenä, tuoden näin esille yhteiskunnassa olevat tasa-arvo ongelmat, vaikka ne näennäisesti olisikin ratkaistu.

                                                                                                                         http://amina.sarjakuvablogit.com/tag/tasa-arvo/

Myytinmurtaja perustuu omakohtaisiin kokemuksiin ja keskusteluun mediassa. Blogi ei siis ole tieteellinen tai käytä apuna tieteellisiä tutkimuksia. Myytinmurtaja tuo äänen epäkohdille, joita koemme arjessa. Miksi pitää olla naisjohtaja  eikä pelkkä johtaja tai miksi naiset keikkuvat puoli alasti mainoksissa eikä miehet? Näihin kysymyksiin blogi muun muassa ottaa kantaa. Blogitekstiensä ohella kirjoittaja on oman bloginsa aktiivinen kommentoija. Myytinmurtaja vastaa lukijoidensa mielipiteisiin ja ottaa kantaa perustellen.  Kommentteja saattaa olla useampi kymmeniä tekstiä kohden. 

Blogi on lopetettu 2012 Presidentin vaalien aikaan. Lopettamiselle ei ole kerrottu mitään syytä tai ilmoitettu etukäteen.  On harmillista, että blogia ei ole jatkettu. Sen sanoma oli ajankohtainen ja tärkeä keino huomata epäkohdat, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi.  Suomessa kirjoitetaan kuitenkin paljon blogeja, joissa myös tasa-arvo on kantava teema. Tässä pari  vinkkiä tilalle, jos Myytinmurtajaa on tullut ikävä.          http://minna.fi/web/guest/blogeja

Vanha oppiminen (Teemu Tauriainen)

Suomi tunnetaan maailmalla korkeasta koulutustasosta. Alakouluikäisten lukutaitoa arvioidaan kansainvälisesti vuosittain ja suomi asettuu noissa tilastoissa kärkikymmenikköön. Yläkouluikäisten matemaattinen sekä luonnontieteellinen osaaminen on myös kansainvälistä kärkitasoa.

Lauri Järvilehto kirjoitti blogissaan 25.11.2013 oppimisesta, opetusjärjestelmästä, sekä siellä käytettävien metodien vanhanaikaisuudesta. Lapsia ei kannusteta Järvilehdon mukaan kouluissa oppimiseen vaan suorittamiseen. Yksilöllisten vahvuuksien sijaan kouluissa keskitytään tarkkojen kokonaisuuksien oppimiseen ja lapsen osaamisen arviointiin.

Korkeakouluissa on jo pitkään keskitytty tiedon opettelun sijaan metodiosaamiseen sekä tiedonkeruumenetelmien harjoitteluun. Erilaisia vaihtoehtoja opiskella omaa mielenkiinnonkohdetta on varmasti useita satoja ja silti tuntuu, että nuorilla on valinnan vaikeutta löytää itselle sopivaa ja omasta näkökulmasta mielenkiintoista koulutuspaikkaa.

Lasten ja nuorten kohdalla koulu merkitsee paljon muutakin kuin opiskelupaikkaa. Koulu on sosiaalinen ympäristö jossa opitaan monia kriittisiä taitoja niin kanssakäymisestä oman elämän hallintaan. Koulussa vietetään aikaa vähintään yhtä paljon leikkimiseen sekä yhdessäoloon kuin varsinaiseen "opiskeluun". Totuus on se, että lapsi ei opi määräänsä enempää.

Yksilöllinen opettaminen ja yksilönvahvuuksien kehittäminen on tärkeää muunmoassa jatkokoulutuksen kannalta, mutta aivan yhtä tärkeää on antaa pienelle ihmiselle aikaa olla lapsi ja oppia sellaista jonka opettaminen on mahdotonta. Laajassa mittakaavassa tehdyt muutokset tapahtuvat aina hitaasti ja näin on myös opetussuunnitelman kanssa. Maltti on valttia varsinkin kun. vääristä päätöksistä joutuvat kärsimään tulevat sukupolvet.

Myytit elävät niille jotka niihin uskovat

     Helsingin Sanomien tiedetoimittaja ja seurattu bloggeri Jani Kaaro kirjoitti tänä syksynä mielenkiintoisen jutun Köyhyys on aivoja syövä loinen. Kaaro toteaa, että yksi köyhyyttä ympäröivistä myytteistä ilkeimmistä, juurtuneimmista ja vaikeintein purettavista on toteamus, että köyhät ovat tavalla tai toisella ansaineet osansa. Itse en ole yhtä vakuuttunut tämän myytin juurtuneisuudesta kuin Kaaro. Henkilökohtaisesti koen että valtaosa ihmisistä, ainakin tässä maailman kolkassa, ovat tietoisia köyhyyden rakeenteellisista syistä sekä sosiaalisesti periytyvästä luonteesta.

   Rikkaat ovat kauniita, terveitä, älykkäitä ja kaikin tavoin sosiaalisesti hyvin sopeutuneita. Köyhät puolestaan tyylittömiä, karkeita, alun alkaeen valuvikaisia. Näin Kaaro kuvailee meille näyttäytyviä luokkaeroja ja toteaa arkikokemuksen vahvistavan niitä.

  Huolimatta Kaaron kuvailemasta arkikokemuksesta hän lähtee vetämään mattoa tämän köyhyyttä leimaavan käsityksen alta. Sendhil Mullainathanin ja Eldar Sharifin, tekemä uusi tutkimus osoittaa köyhyyden vaikuttuttavan suoraan ihmisen älyykkyysosamäärään. Ei pysyvästi, eikä toisin päin. Tutkimuksessa osoitettiin että taloudellinen ahdinko laskee AÖ- testien tuloksia ja kohentunut tilanne nostaa testituloksia huomattavasti. Tutkimus tehtiin intialaisten maanviljelijöiden parissa, joiden likviditeetti tilanne muuttuu dramaattisesti sadonkorjuun ja myynnin yhteidessä. Kyseessä olevan tutkimuksen tehneet herrat ovat harvardin talouskäyttäytymisen professori ja princetonin psykologian professori. Kun sato oli myyty ja raha huolet jälleen väliaikaisesti unohdettu nuosivat AÖ- testien tulokset merkittävästi. Kuten Kaarokin toteaa on aiheesta tehty laajasti jo aijempaakin, pätevää, tutkimusta jotka osoittavat köyhyyden olevan luonteeltaan sosiaalisesti ja rakenteellisesti periytyvää.

   Siitä huolimatta on ilmeistä, että ainakin joidenkin ihmisten mielessä tämä "köyhät ansaitset osansa" myytti elää vahvasti.Tästä kertoo Kaaronkin mainitsema kokoomusnuorten varapuheenjohtajan Saul Schubakin näkemykset lapsilisien todellisesta luonteessa; heikoimman aineksen lisääntyvyyttä tukevana tulonsiirtona. Myös viime aikoiset kohut sosiaalisessa mediassa viesitvät myytin elinvoimasta. Sossu-Tatu:n tarina ja Paula Ristikon puheenvuoro Ilkkassa sosiaaliturvan muuttamisesta vastikkeelliseksi pistivät liikkeelle sankan joukon huolestuneita kansalaisia, jotka vaativat yhteiskunnan vapaamatkustajia tilille laiskottelustaan. Mutta antavatko ihmisten reaktiot sosiaalisessa mediassa todellista kuvaa koko väestön mielipiteistä ja käsityksistä? Siitä mitä muutaman kokoomuspolitikon puheet mielestäni kertovat kansan asenteista, en edes vaivaudu kirjoittamaan.

     Oman opinahjoni kanssa opiskelijat ovat tuottaneet tutkimustuloksia, jotka tarjoavat meille hyvin erilaisen kuvan Suomalaisten näkemyksistä koskien "köyhät ovat ansainneet osansa" myyttiä. Mikko Lang pro-gradu tutkielmassaa, Suomalaisen hyvinvointivaltion legimiteetti nyt ja tulevaisuudessa(2002), toteaa että hyvinvointivaltion kannatus, niin tulonsiirtoja kuin palvelujen tuotanoa koskien, on ollut Suomessa vahvaa jo reilut puoli vuosisataa. Eikä tämä trendi tule todennäköisesti muuttumaan, sillä nykyinen nuoriso suhtautuu hyvinvointivaltioon vielä vanhempia ikäluokkiakin positiivisemmin. Vuonna 2012 valmistuneessa Mitä mieltä hyvinvointivaltiosta pro-gradussa Pinja Valkonen päätyi vastaaviin tuloksiin. Valkosen mukaan hyvinvointivaltion kannatus on "todella laajaa" ja "kansalaisten mielipide on hyvin yhtenäinnen; Suomalaiset kannattavat laajaa hyvinvointivaltiota".

    Hyvinvointivaltion tukeminen, kaikkien ikävien verojen, heikointa aineista tukevien tulonsiirtojen ja julkisesti tuotettujen palvelujenkin jälkee, kertoo melkoisen yksiselitteisesti, ettei tämä Kaaron mukaan sitkeä myytti ole sittenkään niin vahvasti juurtunut. Kaikesta huolimatta jää hieman mietityttämään mistä Jani Kaaro on saanut päähänsä, että tämä myytti köyhyydestä olisi osa tämän päivän yhteiskuntaamme? Viettääkö Kaaro aikaansa aivan liikaa seuraten vihaisten ja äänekkäinen keskustelufoorumeita? Ja mistä tämä Kaaron köyhiä vähättelevä arkikokemus kumpuaa? Itse taidan elää eri arkea.

Gradutakuu = kanditakuu? (Marjukka M. & Laura E.)

Kandia voisi mielestämme kuvailla Gradun pikkusisarukseksi. Itse olemme lähempänä kandin tekemistä kuin gradun kirjoittamista. Niiden rakenne ja yleisö on sama,  mutta haastavuustaso eri planeetalta. Haluamme postauksessamme perehtyä Gradutakuu -blogiin ja tuoda ilmi, kuinka pikkusisko ei isommastaan kummemmin poikkea.

Esitelkäämme tutkimamme blogin kirjoittaja: Kimmo Svinhufvud on nuorverikkö ja vieläpä komea äidinkielen opettaja Helsingin yliopistosta. Muutaman kirjankin hän on kerennyt jo kirjoittaa: muun muassa  yhden, jota voisi tituleerata tutkimamme  blogin kaimaksi.  Svinhufvud väitteli itse Helsingissä muutama viikko sitten graduohjauksien ja seminarinaaritapaamisten vuorovaikutuksesta. Hän on  lisäksi vastuussa tästä Gradutakuu blogista.

Aikaansaava mies.

Me lähestymme hänen huoliteltua, lähes internetpalvelinta muistuttavaa blogiaan kandin tekijän näkökulmasta ja kiinnitämme katseemme hänen blogin Sisällys sarakkeesta löytyvään osioon “gradu tekstilajina” ja vertailemme  sitä näkemykseemme kandista. Tokkopa suuria eroja tulee löytymään - näin olettaisimme.

Hahmotetaan kuitenkin aluksi Gradutakuu-blogin yleiskuva, paneutumatta vielä sen tarkemmin  itse "gradu tekstilajina" -osioon. Meidän blogipostauksemme tutkinnan kohteena oleva teksti ei poikkea juurikaan ulkomuodoltaan  blogin muista teksteistä.

Tärkeintä on ruokkia ensiksi lukijan näköhermoja muullakin kuin mustalla ja valkoisella. Kimmo tykkää käyttää kuvia.

Kuvan lähde: pheezy (flickr)

Hyvin yleistä on myös jokaisen postauksen jaksotus, jonka Svinhufvud on ratkaissut

1. tekemällä
2. useita
3. numeroituja luetteloita.

Tämän kirjoitustyylin taustalla piilenee se, että useimmat tekstit toimivat vaiheittaisina apunuorina  graduntekijöille. Ja miksei myös kandintekijöille.

Tyyli tepsii ja tekee tekstistä helposti luettavaa. Hyvä Kimmo!

Päästäksemme itse postauksemme aiheiseen - tai oikeastaan väitteeseen  -  lähdemme perehtymään  “gradu tekstilajina” tekstiin.  Yritämme osion perusteella saada selville, pätevätkö samat ohjeet myös kandia kirjoittaviin.

Teksti perustuu kirjoittajan viidelle kivenkovalle väitteelle, jotka määrittävät gradun (kandinkin!) erityisyyden. Teksti lähestyy gradua tekstilajina, “poikkeuksellisena” sellaisena. Seuraavaksi tarkastelen näitä viittä väitettä.  Tai oikeastaan niiden otsikoita

1. Gradu kirjoitetaan vain kerran - Väite on tosi, ja sopii kuin nakutettu myös kandiin. Kandia ja gradua kirjoittaessa kukin on, ainakin yleensä, noviisi. Gradu ja kandi ovat opinnäytetöitä, joissa pitäisi osata näyttää oma oppineisuus.

2. Gradun tekemiseen varattu aika ei riitä siihen, että perehtyy kunnolla graduun tekstilajina - Samahan pätee kandiin, tosin hieman pienemmällä mittakaavalla. Kandin ja gradun tekemiseen varattu aika on rajallinen, joten se ei maailmaa kaada, vaikka itsestä tuntuisikin että työn palauttamisen jälkeenkin olisi vain epämääräinen kuva siitä, mitä kandin tai gradun pitäisi sisältää.

3. Graduntekijät ovat aika harvoin edes lukeneet kirjoittamansa tekstilajin edustajia -  Ei se kandintekijäkään kovin montaa samanlaista tutkintotekelettä lue. Ja kandeja on kaiken lisäksi ehkä hankalampi saada käsiinsä luettavakseen.

4. Ohjaajalle gradu on tekstilajina arkipäiväinen, graduntekijälle ainutlaatuinen - Fits

5. Gradun yleisö on varsin eriskummallinen - Yleisö voi mielestäni ulottua professoreiden ja opponoijien ulkopuolelle niin gradussa kuin kandissa, mutta Svinhufvud on oikeassa - kyllä se on enimmäkseen “luokkahuoneteos”. Mutta kaikki yhtä, koskee molempia tutkielmia.

Kuten näistä viidestä kultaisesta väitteestä voi huomata, ei gradutakuu sulje kandeilijaa apuneuvojen ulkopuolelle. Suosittelemme sitä lämpimästi kaiken karvaisia tutkielmia väsääville henkilöille. Sinulle myös.

Milloin vähemmän on oikeasti enemmän? Inkluusio varhaiskasvatuksessa. (Anni N.)

Milloin vähemmän on 

oikeasti enemmän? 

Kuva Pilttipirtti.fi

Herätyskellomafia on blogi, jota ylläpitää joukko kasvatustieteen opiskelijoita – omien sanojensa mukaan kriittisiä sellaisia. He kuvailevat itseään ”ryhmäksi ilman ryhmäkuria”, tavoitteena heillä on uuden oppiminen ja asioiden kyseenalaistaminen, ei niiden nieleminen pureskelematta.

Käytännössä bloggaajia on useampia ja aiheet ovat moninaisia, liittyen kuitenkin tavalla tai toisella kasvatustieteeseen ja kasvatukseen, kouluun ja opiskeluun. Blogissa on linkkejä, videoklippejä, postauksia... Sisältö on laaja, mielenkiintoinen ja ajankohtaisia aiheita käsittelevä.

Blogiin kuuluu myös Cosa nostra-foorumi, jossa herätyskellomafialaiset saavat jakaa ajatuksensa vapaasti, kuitenkin edelleen blogin pääteeseihin liittyen.

”Inkluusio varhaiskasvatuksessa – mitä se on ja toimiiko se?”

Edellä oleva otsikko viittaa blogitekstiin, joka toimii tämän postaukseni pohjana ja se on julkaistu Cosa nostra-foorumilla. Postauksen kirjoittaja opiskelee varhaiserityiskasvatusta Jyväskylän yliopistossa, ja myöskin erityispedagokiikan ja varhaiserityiskasvatuksen opiskelijana tämä aihe osui ja upposi: teema on varsin ajankohtainen eikä ollenkaan yksinkertainen.

Foorumin postaus käsittelee siis inkluusiota varhaiserityiskasvatuksen ympäristössä, eli mitä inkluusio on käytännössä ja kuinka se toteutuu. Ja ennen kaikkea, mitkä ovat inkluusion hyvät ja huonot puolet mainitussa kontekstissa.

Inkuusiolla tarkoitetaan kasvatus- ja koulutuspoliitisesti sitä, että jokainen lapsi on oikeutettu saamaan kasvatusta ja opetusta yleisopetuksen ryhmässä huolimatta siitä, onko hänellä erityisen tuen tarpeita. Jokainen lapsi voisi siis mennä lähipäiväkotiinsa tai -kouluunsa ja saada siellä hänen tarpeisiinsa räätälöityä opetusta.  

Varhaiskasvatuksen kentällä toteutetaan kasvatusta ja opetusta enenevässä määrin inklusiivisissa lapsiryhmissä pienempien, integroitujen ryhmien sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaa suurempaa ryhmäkokoa, sillä integroiduissa erityisryhmissä ryhmän lapsiluku on tarkemmin määritelty ja rajattu.

Olen samaa mieltä kirjottajan kanssa, että aatteena inkluusio on ilman muuta tärkeä: jokaisella tulisi olla saman arvoiset lähtökohdat osallistua yhteisön toimintaan ja toimia yhteisönsä tasavertaisena jäsenenä. Kuitenkin käytännön – ja tässä tapauksessa varhaiserityiskasvatuksen käytännön – tasolla asia ei ole aivan näin mustavalkoinen.

                                                           

Olen ehdottomasti samaa mieltä myös siitä, että lapsiryhmien koot ovat aivan liian suuret. Kehityksen suunta on huolestuttava, sillä resursseja karsitaan koko ajan. Liian suuret ryhmäkoot aiheuttavat stressiä sekä aikuisille ja lapsille, eli kaikki asianosaiset voivat huonosti.                                                                        

Kuten sanottu, jokaisella lapsella tulisi olla samanlaiset lähtökohdat ja oikeudet osallisuuteen, oli lapsella kehityksellistä erityisen tuen tarvetta tai ei. Mutta toisaalta, olen saanut hieman perspektiiviä opiskeluharjoitteluiden kautta: olen nähnyt sekä integroidun että inklusiivisen lapsiryhmän toimintaa käytännössä. Toisessa homma toimii paremmin kuin toisessa. Tämä paremmin toimiva ryhmärakenne oli nähtävissä integroidussa erityisryhmässä.

Pienemmässä ryhmässä aikuisilla on oikeasti paremmat resurssit kohdata lasten tuen tarpeet, siis ryhmän jokaisen lapsen tarpeet, ei vain nämä ”erityistarpeet”. Tietenkin ryhmän toimintaan vaikuttaa ratkaisevasti lasten tuen tarpeiden laatu.

Kirjoittaja on sitä mieltä, että yksityisen sektorin päivähoito tai perhepäivähoito olisivat paremmat ympäristöt tarjota hyvää varhaiserityiskasvatusta. Asia ei ole aivan niin yksiselitteinen. En tietenkään sano, etteikö se olisi mahdollista. Totta kai myös perhepäivähoitaja tai yksityisen päiväkodin opettaja tai kasvattaja voi olla erityispedagogiikan ammattilainen siinä missä kunnallisen päiväkodin erityislastentarhanopettajakin.

Ero kunnallisen ja yksityisen varhaiserityiskasvatuksen välillä on siinä, että kunnallisella puolella se on valvotumpaa ja kontrolloidumpaa. Tällöin varhaiserityiskasvatusta totetutetaan ”sääntöjen mukaan”. Ainakin periaatteessa.

Inkluusiota ei siis tulisi kuitata vain sillä, että lapsi lykätään lähimpään päiväkotiin vain koska hänellä on siihen oikeus. Mielestäni tästä oikeudesta ei ole mitään hyötyä, jos se ei todella täytä perimmäistä tarkoitustaan. Jos lapsi jää joka tapauksessa ilman riittävän yksilöllistä opetusta ja kasvatusta, ketä inkluusio silloin todellisuudessa palvelee?

                                                             

Inkluusio toimii, mikäli siihen on riittävät resurssit, eli sopivat ryhmäkoot ja koulutettu henkilökunta vastaamassa lasten tarpeisiin. Täydellisessä maailmassa riittävien resurssien turvin meillä olisi pienet ryhmät, joissa jokainen lapsi ehdittäisiin kohdata täydellisen yksilöllisesti. Siihen asti täytyisi varhaiserityiskasvattajien tulisi pitää ”meteliä itsestämme”, kuten kirjoittaja toteaa.

Metelin pitämisellä ehkä saavutettaisiin alalle arvostus, joka sille kuuluu. Arvostuksen myötä saattaisi myös kukkaron nyörit höllentyä, jolloin resurssit olisivat paremmat hyvän inkluusion toteuttamiselle.

                                     

                            http://www.flickr.com/photos/16435172@N05/4069543806

Korruption lonkeroissa virtaa kurjuuden erite (Kukkamäki M.)

”Yhteiskunta koostuu instituutioista”, on tekstin otsikko ja samalla sen ydinpäätelmä johon vapaana toimittajana ja Tiede-lehden vakituisena avustajana toimiva Marko Hamilo päätyy Tiede-lehden sivuilla pitämässään skeptikon päiväkirja-blogissa. Hamilo pohtii tekstissä yksilöiden älykkyyserojen ja yksilöiden luomien instituutioiden merkitystä yhteiskuntien menestyksessä. Kirjoitus ei ole skeptikon päiväkirjalle tyypilliseen tapaan provosoiva tai poliittisesti kovinkaan latautunut, mutta herättänyt kommentoijissa silti kohtalaisesti keskustelua. Tartuin aiheeseen, koska Hamilon näkökulma erilaisista instituutioista ja yhteiskunnan rakentamisen tavoista ei huomioi  korruption merkitystä riittävässä määrin. Korruptio on kuitenkin erittäin merkittävä tekijä puhuttaessa yhteiskunnan menestyksestä. Yhteiskunnan menestyksen Hamilo on käsittänyt ilmeisesti yksilöiden hyvinvoinnin korkeana tasona. 

Kuva: lähdesivusto

Yksilöiden älyllisyyserojen merkitystä esimerkiksi maiden bruttokansantuotteiden tasojen selittäjänä ei ole pystytty yrityksistä huolimatta todistamaan tai toisaalta kumoamaankaan. Yksilöiden älykkyydestä tuskin on haittaa, mutta on samalla vaikea uskoa sen olevan ratkaisevin tekijä asiassa. Hamilo luottaakin vahvasti demokratian ja vapaan markkinatalouden ylivertaisuuteen eri maiden menestyserojen selittäjinä. Hänen argumentoinnissaan on tosin pahoja aukkoja. Esimerkiksi Afrikan yli on pyyhkäissyt demokratia-aalto jo kauan sitten ja kauppaa on saanut käydä vapaasti. Maanosa kylpee mineraaleissa ja öljyä riittää pumpattavaksi. Myös matkailupotentiaalia voisi kuvitella olevan. Kuka ei olisi edes joskus elämänsä aikana haaveillut näkevänsä esimerkiksi savannin eläimiä luonnollisessa ympäristössään? Fakta on kuitenkin, että edelleen 25 maailman köyhintä valtiota tulevat Afrikan mantereelta. Kansa on verraten köyhää myös Meksikossa vaikka maassa vallitsee demokratia, vapaa markkinatalous ja luonnonvaroista ei ole pulaa. Mistä köyhyys sitten johtuu? 

Kuva:lähdesivusto

Nostaisin itse myös instituutioiden alhaisen korruptoituneisuuden tärkeäksi selittäjäksi yhteiskuntien hyvinvoinnille. Afrikan maat ovat Botswanaa (Transparency Internationalin vuoden 2012 rankingissa sijalla 30) lukuunottamatta varsin korruptoituneita. Öljy- ja timanttitulot virtaavat Afrikasta länsimaihin ja toisaalta korruptoituneille hallinnoille. Meksikolla on korruption suhteen vastaava tilanne. Italian on vaikea ylläpitää saavutettua hyvinvoinnin tasoa sen korruptoituneiden instituutioiden takia. Mafia hoitaa rakennusurakat ja tavallinen kansa notkuu työttömänä (aiheesta enemmän Nicolas Glimoisin ohjaamassa dokumentissa Argent sale, lepoison de la finance). Irakin jälleenrakennus hoidettiin Bushin lähipiirin toimesta. Avustusrahat eivät kerenneet edes piipahtamaan Irakissa (aiheesta enemmän BBC:n tuottamassa ”Searching for Steele” dokumentissa).


Korruptiolla pyritään yksityisen edun tavoitteluun käyttämällä väärin saatua toimivaltaa (wikipedia: Korruptio). Arvostettu ekonomisti Charles Robertson osoitti (TED-konferenssissa pitämässään puheessa) korkean korruption ja matalan bruttokansantuotteen tason olevan suorassa suhteessa toisiinsa. Rikkaissa maissa on siis vain vähän korruptiota ja köyhissä maissa puolestaan paljon. Korruptoituneen maan hyvinvoinnille on se ja sama mikä valtiomuoto sen taustalla pyörii, annetaanko sinne kehitysapua tai käydäänkö siellä kauppaa. Raha virtaa tällöin magneetin lailla korruptiokoneiston pohjattomaan taskuun eikä suinkaan nälkäisen kansan ruokalautaselle.

Kuva:lähdesivusto

Voimmeko siis väittää, että menestynyt ja hyvinvoiva yhteiskunta rakentuu pelkästään älykkäiden yksilöiden tai kapitalismia suosivan demokratian pohjalle? Tuskin.

 

Language matters (Savolainen & Helin)

English is everywhere. Englannin kielestä ja sen kehityksestä kirjoitetaan paljon ja sen yhä näkyvämmästä asemasta käydään paljon keskustelua. Siten aihe koskee muitakin kuin englannin kielen parissa työskenteleviä, sillä useimmat ihmiset ovat tekemisissä englannin kielen kanssa jopa päivittäin. Englannin osaaminen ei ole enää erityistaito: päinvastoin, nykyään sujuvaa englannin kielen taitoa pidetään lähes itsestäänselvyytenä. Englannin kieleen ja sen käyttöön liittyvät asiat ovat merkittäviä ja tärkeitäkin päivittäisessä elämässämme.

 Lähde: http://theharperstudio.com/tag/thesaurus/

Kielen kannoilla -blogi tarkastelee sitä, kuinka englannin kieli näkyy arkipäivässä ja minkälaisia ajatuksia sen asema saa aikaan ihmisissä. Blogi on englannin kielen vaihtelun, kontaktien ja muutoksen tutkimusyksikön (VARIENG: Research Unit for the Study of Variation, Contacts and Change in English) jäsenten ylläpitämä ja sen tutkijat kirjoittavat englannin kieleen liittyvistä henkilökohtaisista mielipiteistään. Tekstien tarkoituksena on herättää keskustelua sekä kielen tutkijoiden että muiden blogin lukijoiden kesken.

Lähde: http://www.todayifoundout.com/index.php/tag/etymology-biscuit/

Vaikka blogissa käsitellään englannin kieltä lingvistisestä näkökulmasta (esim. englannin kieli yhteiskunnassa, kieli diskurssina, kielen kehittyminen sekä kielen etymologia että typologia) ovat verkkotekstit tyyliltään melko informaaleja ja helposti lähestyttäviä lukijalle kuin lukijalle. Blogissa käsitellään paljon arkipäiväisiä asioita, joihin on helppo samaistua, mikä tekee lukemisesta erityisen mielenkiintoista ja koukuttavaa. Teksteistä myös oppii paljon uutta, jos ei nyt kieltä itsessään, mutta ainakin huomaamaan englannin kielen yhä näkyvämmän aseman kulttuurissamme.  

Lähde: http://blog.uta.edu/englishmatters/

Melko tyypillistä on, että blogin kirjoittaja keskittyy tiettyyn arkipäiväiseen ilmaisuun, jonka alkuperän hän pyrkii selvittämään. Myös kulttuurilliset ilmiöt, lainauksien aluperät sekä kieli-identiteettiin liittyvät aiheet ovat usein pohdinnan kohteena. On tavallista, että esimerkiksi muotiblogin kirjoittajat valitsevat kirjoituskielekseen englannin joko kokonaisuudessaan tai käyttämällä englanninkielisiä lainauksia sen perusteella, että sen käyttö saa aikaan tietynlaisen kansainvälisen tunnelman. Luonnollisesti myös englanninkielinen kohdeyleisö on suomenkielistä suurempi.

Lähde: http://ouradvanced1.blogspot.fi/2011/03/internet-jargon.html

Sori vaan? -kirjoitus jäi erityisesti mieleemme. Kyseinen teksti tuo esille mielenkiintoisia ajatuksia kieli- ja sanavalinnoista ja sen esittämät esimerkit on helppo yhdistää omiin kokemuksiin. Teksti pohtii muun muassa sitä mitkä eri tekijät vaikuttavat sanavalintoihimme ja kuinka tietoisesti me näitä valintoja teemme. Sanojen merkityserot voivat olla suuria: ei ole siis yhdentekevää käyttääkö sanaa anteeksi vai sori anteeksipyydettäessä. Tyypillistä on, että englannista lainattuja sanoja käytetään kevyemmin perustein, kun taas suomenkielinen vastine valitaan silloin kun tilanne on vakavampi. Vaikka englanti on ollut suomen kielessä näkyvästi esillä jo vuosikymmenten ajan, saatamme nykykielen suurehkon valinnanvaran ansiosta käyttää lainasanoja ja fraaseja melko usein: jatkuvalla lainasanjojen käytöllä saatamme ylittää tietoisuuskynnyksen, mikä voi erityisesti ärsyttää tai ainakin havahduttaa joitain lingvistejä. Monien kielten kanssa työskentelevien mielestä kieliä ei tulisi mielellään sekoittaa toisiinsa, mutta tänä päivänä niin tahtoo usein käydä vaikka kuinka pyrkisi puhumaan kunnollista suomen kieltä. Tuoreiden ilmiöiden ja erityisesti uuden teknologian nimeäminen suomeksi on osoittautunut olevan paljon helpompaa kun uusi termi lainataan englannin kielestä. Näin kävi esimerkiksi tablettien ja iPadien saavuttua, joita vuoden 2010 Helsingin Sanomien nimikilpailusta huolimatta kukaan ei kutsu sormitietokoneiksi. Näissä tilanteissa ei voi todeta muuta kuin että "sorry for loaning - there's no two ways about it".

Ajattelun ammattilaisena (Antti L.)

Yksinkertainen on kaunista. Tupsahtaessani keskelle Ajattelun ammattilainen –blogia kiinnittyy huomio ensimmäiseksi miellyttävän minimalistiseen ulkoasuun, jossa ei tunnu olevan juuri mitään ylimääräistä. Tässä on etusivu ja tuossa tietoa blogin tekijästä. Kommentoikaa tähän. Ainoa graafinen elementti koko blogissa on kuva kuuluisasta Auguste Rodinin ajattelija-veistoksesta, joka ruumiillistaa hetken hiljentymisen ja peruskysymysten äärelle palaamisen.

Sivusto tarjoaa hetken hengähdystauon siitä valtavasta informaation määrästä ja ärsyketulvasta, jonka keskellä elämme, ja jonka keskelle Internet meidät kahlitsee: on mainoksia, on giffeja, on videoita, on kuvia, on ponnahdusikkunoita, on ärsyttäviä fontteja, on häiritseviä värejä. On vähän kaikkea. Onneksi ajattelun ammattilainen pärjää mustana valkoisella.

Ajattelun ammattilainen –blogin ylläpitäjä Lauri Järvilehto on Aalto yliopiston filosofian tutkija ja kouluttaja joka tunnettaneen parhaiten kirjastaan Tee itsestäsi mestariajattelija.  Kirjan teemaa jatkaen Järvilehdon on omien sanojensa mukaan tarkoituksena tarjota blogissaan tehokkaita ajattelun työkaluja ja kehitellä hyvinvointia edesauttavia oivalluksia. Käytännöllisestä näkökulmasta.

Siis hetkinen. Filosofia voi olla käytännöllistä? Tehokasta? Hyvinvointia edesauttavaa? Blogin suurimpana vahvuutena onkin sen kyky osoittaa, että filosofian ja filosofisen pohdiskelun ei tarvitse aina olla ympäripyöreää, äärimmäisen abstraktia ja arkitodellisuudesta täysin irrallaan olevaa. Monelle filosofia herättää lähinnä ajatuksia hiusten halkomisesta (tai repimisestä), mutta Järvilehdon kunnianhimoisena tavoitteena on yksinkertaisesti edesauttaa hyvinvointia ja vieläpä filosofian keinoin.

Sisällöltään blogi käsittelee ennen muuta inhimillistä olemista, kieltä ja ajattelua, joita sitten johdetaan laajempiin yhteiskunnallisiin teemoihin, kuten talouteen, politiikkaan ja eriarvoisuuteen.  On kirjoituksia rakkaudesta, himasenpieksennästä, suomalaisesta sisusta ja positiivisesta psykologiasta. Nykyajan nettimediaa mukaillen useimmat tekstit ovat tiivistahtisia, helppolukuisia ja iskeviä: Neljä askelta tehokkaaseen priorisointiin, viisi arkipäivän ironiaa, yhdeksän askelta merkitykselliseen elämään. Tällainen suoraviivainen ”listaaminen” suorastaan koukuttaa vähintäänkin silmäilemään sisällön läpi ja ehkä samalla huomaamaan yhtymäkohdat lukijan omiin elämänkokemuksiin.

Tyyli on blogitekstiksi hillityn asiallinen, mutta ei muodollisuuteen syyllistyvä. Kirjoittajan oma ääni kuuluu kantaaottavana, mutta provosointi on vähäistä ja suoranainen syyllistäminen tipotiessään. Sama tyyneys on läsnä myös kommenteissa ja keskustelussa, jossa käyttäjät vapaasta tahdostaan esiintyvät omalla oikealla nimellään. Blogi on hyvä esimerkki siitä, kuinka anonymiteetin puuttuessa (niin bloggaajalta kuin yleisöltäkin) myös epäasialliset ja henkilökohtaisuuksiin menevät viestit loistavat poissaolollaan. Tai kukaties ajattelun ammattilaista lukee se keskivertoa fiksumpi netin käyttäjäkunta.

Mikä sitten tekee blogista filosofisen? Jos Lauri Järvilehto ei tunnustautuisi filosofian ammattilaiseksi, luonnehtisinko tekstiä filosofiseksi? Yleisesti ottaen filosofian sanotaan alkavan ihmettelystä ja tässä merkityksessä Ajattelun ammattilainen sekä lukuisat muut blogit ovat ennen muuta filosofisia, vaikka eivät sitä ääneen tunnustaisikaan. Ne menevät hetkeksi pintaa syvemmälle ihmettelemään ja kyseenalaistamaan, sanalla sanoen pysähtyvät antamaan arkipäivän ilmiöille ja kokemuksille toisenkin ajatuksen. Tällöin filosofian on helppo olla hauskaa ja käytännönläheistä. Riippumatta siitä, käsitteleekö sisältö merkityksellistä elämää vai meikkivinkkejä.

Otetaanpa esimerkki. Kirjoituksessa kiire asuu korvien välissä käsitellään niinkin arkista asiaa kuin kiirettä, jonka osuvasti todetaan ”olevan kuin kunniamerkki, jota pitää muistaa tasaisin väliajoin esitellä työtovereille”. Carpe diem – kliseetä tuskin voi hokea riittävästi, sillä useimmat meistä tuntuvat suorittavan elämää laput silmillä ja kovalla tohinalla. Kiire on kunnia-asia: ihmisen on oltava tehokas, itsenäinen ja vastuullinen. Ihmisen on oltava menossa kohti jotain tai hän ei ole mitään.

Kiire on myös ironisen hyvä esimerkki asiasta, jota harvalla on aikaa pysähtyä sen kummempia mietiskelemään. Ajattelun ammattilainen pysähtyy, ja toteaa kiireen asustelevan itse asiassa korvien välissä. Siitä kun tulee totta vasta ihmisen ajatellessa olevansa kiireinen ja höyrytessään tätä ajatusta myös kaikille ympärillään oleville. Kiireen ajatteleminen ja toitottaminen nostaa kehon kortisolitasoja, joka sitten saa ihmisen kokemaan itsensä stressaantuneeksi. Pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä. Ja kun sitä aikaa on niin vähän.

Jokaisen tulisi suoritusputkessaan pysähtyä hetkeksi miettimään, mikä elämässä todella on tärkeää, mitä arvoja haluaa peräänkuuluttaa ja kuinka hyvin on elänyt arvojensa mukaisesti. Kysyä itseltään miksi aikaa on niin vähän, ja ovatko tekemättömät työt todella niin tärkeitä kuin millaiseksi ne ovat oman pään sisässä muodostuneet.

Näin sillä arjen filosofoinnilla voi omaa hyvinvointiaan edistää.

Ihmismieli juridiikan syövereissä, älä koskaan unohda sitä! (Toni H.)

http://www.psyjuridica.com/blogi.html

Blogi, jota tutkin, on nimeltään PsyJuridica. Jo blogin nimestäkin voi päätellä hieman, mitä blogitekstit käsittelevät eli tarkemmin siis sellaisia aiheita kuin "oikeusprosessiin, oikeuspsykologiaan, rikollisuuteen, lainvalvontaan, sekä oikeudelliseen asiantuntijuuteen liittyviä asioita". Tarkoituksena on tuoda ilmi ja tarkastella oikeudellisia ilmiöitä psykologisesta näkökulmasta, ja kirjoittajina toimiikin alansa asiantuntijoita eli psykologeja ja erityisesti oikeuspsykologeja. Blogisivustolle voi käydä myös kirjoittamassa vierailevia asiantuntijoita aiheeseen liittyen.

Blogin tekstit tuovat erinomaisesti esille psykologisen puolen esimerkiksi lapsikuulusteluissa tai lakimiehen toiminnasta naapurusten riitatilanteissa eli kohdehenkilöiksi sopivat kollegapsykologien lisäksi esimerkiksi lain kanssa työskentelevät henkilöt kuten poliisit, lakimiehet ja muut virkamiehet. Jäljessä mainituille henkilöille jopa erityisesti suosittelisin kyseistä blogia siitä syystä, että on hyvä muistaa kiireellisessä yhteiskunnassa oikeudessa tai kuulusteluissakin psykologiset aspektit: inhimillisyys ei kuole ihmisessä vaikka rikos olisikin tapahtunut.

Blogissa minua kiinnostaa erityisesti ajankohtaisuus käsitellyissä aiheissa, joita ovat esimerkiksi oikeusprosessin roolijako (voi liittää meneillään olevaan Auer-oikeudenkäyntiin), lasten ja isovanhempien oikeudet, perheongelmia psykologisesta näkökulmasta, Bostonin pommi-isku ja siihen liittyvät mielikuvat, vainoaminen, sekä uusi EMDR-hoito, ja jatkoblogissa pohditaan hoidon vaikuttavuutta lasten traumoihin. Blogitekstien kieli on erittäin objektiivista ja varsinaisia mielipiteitä teksteissä on hyvin vähän. Tämä tekee blogiteksteistä värittömiä, mutta toisaalta itse pidän siitä, että asioita pyritään käsittelemään objektiivisesti useasta näkökulmasta. Toki näkökulmat ovat näissä blogiteksteissä rajoittuneet pääosin oikeudellisiin ja psykologisiin näkökulmiin, muttei onneksi näissäkään olla tyydytty suppeaan valikoimaan.

 Blogissa tutkimukset ovat osassa teksteistä keskeisemmässä osassa kuin toisissa. Esimerkiksi blogitekstissä " 'Mä en voi uskoa tätä todeksi!' Erään asiakkaan kokemus EMDR-hoidosta" kerrotaan uudesta menetelmästä trauman hoidossa ja sen toimivuudesta yhden asiakkaan kohdalla. Erityistä mainintaa ei ole tutkimuksesta tekstissä liittyvään hoitomuotoon, mutta jokaisen blogitekstin lopussa on avainsanoja, joiden kautta voi itse etsiä tutkimustietoa aiheesta enemmänkin kuin mitä blogitekstissä on mainittu.

Bostonin pommi-isku ja terrorismin tekijät

Erityisen kiinnostavana tekstinä PsyJuridican blogissa koin kirjoituksen "Bostonin pommi-iskun tekijään liitetyt mielikuvat: Fiktiosta faktaan". Tekstin keskeisenä väitteenä toimii viranomaisten ja meidän terroristeihin ja terroristiryhmiin liittämät mielikuvat, sekä näiden vastakkainasettelu ja fiktiivisyys versus faktisuus. Kirjoittaja väittää, että viranomaiset ovat epäonnistuneet yrittäessään luoda faktisia mielikuvia terroristeista ja ryhmistä, että oikeastaan luodut mielikuvat median kautta ovatkin parasta polttoainetta uusille terroriteoille ja herättämään pelkoa ihmiskunnassa terrorismiä kohtaan. http://www.psyjuridica.com/blogi/2013/04/17/6

Argumenttinaan kirjoittaja käyttää psykologiaa etenkin yksilöterroristien kohdalla (esim. Breivik), että ihmiskunnasta löytyy aina niitä, jotka omasta mielestään ovat oikeutettuja hirmuteoilleen. Taustalla voi olla jokin itse koettu vääryys tai yhteiskunnan rakenteessa oleva vika, joka täytyy korjata rankemmalla menetelmällä. Näiden yksilöiden osuus väestöstä on kuitenkin pienempi kuin viranomaisten puheista voisi päätellä. Esimerkiksi viranomaiset ovat antaneet ymmärtää näiden yksilöiden heterogeenisyyden kautta, että heitä olisi enemmänkin ja että tämän takia terrorismin määrä vain tulisi lisääntymään jatkossa.

Ryhmien kohdalla perusteluna fiktiivisyys versus faktisuus -väitteen kohdalla kirjoittaja käyttää ihmisen tarvetta kuulua ryhmään ja tällöin esimerkiksi Lontoon (2005) itsemurhapommituksissa osallisina olleiden henkilöiden yhteistä päämäärää tehdä asioille jotakin radikaalilla tavalla, vaikka ryhmän jäsenet koostuivatkin tavallisista ihmisistä, eivätkä olleet niinkään varsinaiseen mielikuvaan sopivia terroristeja (WTC 2001).

Loppuratkaisuna kirjoittaja esittää jatkuvan lietsomisen ja yrityksen löytää terroristeista jokin yhtenäinen piirre, jonka avulla terrori-iskujen ehkäiseminen onnistuisi, sijaan iskun uhrien ja omaisten auttamisen ja "suun pitämistä supussa", jolloin vältyttäisiin ainakin viranomaisten ja median puolelta hysterian leviämiseltä. Näin saataisiin ainakin terroismin julkisuutta ja huomiota pienemmäksi eikä ehkä ruokittaisi uusiin hirmutekoihin. 

Kirjoittaja käyttää luontevasti tekstin osana aineistoja eri tyyppisistä ja eri maissa tehdyistä samankaltaisista terrori-iskuista. Aineistojen avulla kirjoittaja luo hyvin pohjaa väitteilleen ja argumenteilleen siitä, kuinka fiktiivisiä ja luotuja mielikuvat terroristeista ovat vaikka ne esitetään erittäin faktisessa mielessä.

Teksti herättää ajatuksia juuri psykologisessa mielessä, koska olisi kiinnostavaa tutkia ihmismieltä, joka kykenee rationaalisesti perustelemaan itselleen hirmuteon ja oikeuttamaan näin sen toteutuksen. Tämä tietenkin siinä mielessä, ettei henkilöllä ole koskaan todettu mitään varsinaista aivopoikkeamaa missään toiminnan säätelyn kannalta tärkeässä aivoalueessa.

Ajatusten herättäjät!

Tämän blogin parissa työskentely on herättänyt ajattelemaan oikeusasioissa esiintyvää psykologiaa paljon tarkemmin kuin ennen. Tiedotusvälineet ja media luovat kuvaa oikeuskäsittelyistä sellaisinaan hyvin virkamiesmäisinä ja äärettömän virallisina tapahtumina. Sellaisia ne varmasti ovatkin, mutta kun pohditaan vähänkin pidemmälle ihan vaikka naapurien välistä riitaa tai murhasta tuomitun oikeuskäsittelyä, niin aina subjektina toimii ihminen ja ihminen ei koskaan ole kone vaan ajatteleva olento, jolla on korkea kognition taso. Tällaista olentoa ei voi koskaan siis käsitellä kuin liukuhihnatuotetta vaan jokaisen ihmisen päässä on tapahtunut jokin subjektiivinen kokemus, jolla hän on oikeuttanut tekonsa.