Sivelyiden merkitys sosiaalisessa mediassa (Maria M. ja Reetta P., Marjaanan ryhmä)

Kokonaisvaltainen kirjoittaminen -blogi käsittelee nimensä mukaisesti kirjoittamista kokonaisvaltaisesti tarjoten sekä vinkkejä kirjoittamiseen että työkaluja kirjoittamisen eri vaiheisiin. Blogin ylläpitäjänä toimii Kimmo Svinhufvud, joka on itse opiskellut kirjoittamista muun muassa Jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulussa sekä Helsingin yliopiston suomen kielen oppiaineessa. Lisäksi hän on kirjoittanut kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa. Svinhufvud on opettanut kirjoittamista useassa eri oppilaitoksessa, ja tällä hetkellä hän työskentelee äidinkielenopettajana Helsingin yliopiston Kielikeskuksessa.

Svinhufvudin blogitekstit käsittelevät kaikenlaisia tekstimuotoja, kuten esimerkiksi sanomalehtien kolumneja, mielipidekirjoituksia, tieteellisiä julkaisuja ja somepäivityksiä sekä blogipostauksia. Kaikkien näiden eri tekstimuotojen kohdalla Svinhufvud pyrkii neuvomaan, opastamaan ja ohjaamaan lukijoita tekstien kirjoittamisessa. Näkökulmaltaan blogi on kielitieteellinen, tiedottava, kouluttava ja ohjaava. Toisinaan se myös ottaa kantaa ajankohtaisiin ilmiöihin.

Blogi on aiheidensa puolesta jaettu kolmeen eri kategoriaan: Kirjoittamisen opiskelu ja opetus -kategoriassa käsitellään kirjoittamisen opiskelua ja opetusta eri koulutusasteilla. Tämän kategorian artikkeleissa käytetään materiaaleina muun muassa äidinkielen ylioppilaskokeita. Kirjoittamisen lajit -kategoriassa käsitellään pääasiassa Svinhufvudille itselleen ajankohtaisia lajeja, kuten väitöskirjan kirjoittamista ja bloggaamista. Kolmannessa eli Kirjoittajan elämä -kategoriassa käsitellään puolestaan kirjoittajan työkaluja, työskentelytapoja ja vaikeuksia.

Blogissa tarjottu tieto on ajankohtaista, mikä tekee siitä kiinnostavaa. Myös blogissa käytetty kieli tekee blogista helposti lähestyttävän. Svinhufvudin kirjoitustyyli on subjektiivista ja teksteissä on opettava ote. Ensisijaisesti Svinhufvud näyttäisi kuitenkin pyrkivän herättämään lukijoidensa ajatuksia sen sijaan, että hän esittäisi mielipiteensä yleisenä totuutena. Blogi ja sen artikkelit – riippumatta kategoriasta – on suunnattu kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille ilman sitoutuneisuutta tiettyyn tekstilajin. Tämä tekee blogista monitieteisen.

Svinhufvudin blogikirjoituksista lähemmän tarkastelun kohteeksi valitsimme Sosiaalinen media ja sivelyt -postauksen, joka on syystä yksi Svinhufvudin luetuimmista postauksista: kirjoituksen aihe on ajankohtainen ja kiinnostava, ja sen Svinhufvudin esittämistä ajatuksista on helppo saada kiinni. Tekstiä pohjaavana ideana on se, että ihminen tarvitsee henkistä ja fyysistä sivelyä. Svinhufvudin viittaamat fyysiset sivelyt tarkoittavat konkreettista koskettamista, kun taas henkiset sivelyt ovat sellaisia, jotka koskettavat ihmisen sielua. Nämä jälkimmäiset sivelyt voivat olla positiivisia, kuten kehuja, kiitoksia, ihailuja, mutta myös negatiivisia, kuten haukkuja ja solvauksia. Svinhufvudin mukaan jopa negatiiviset sivelyt ovat parempia kuin sivelyiden puute.

Kuva: Ji Ruan (Flickr)

Kuten Svinhufvud toteaa, sivelyt ovat tärkeitä: ne ovat oikean elämän asioita. Positiiviset kommentit, tykkäykset ja huomiot ovat osa ihmisen sosiaalista hyvinvointia ja ne auttavat jaksamaan elämän eri vaiheissa. Sivelyjä voidaan saada mistä vain, kuten esimerkiksi kotoa vaimolta, työpaikalla pomolta tai vastaantulijalta kadulla. Myös sosiaalisessa mediassa voidaan antaa sivelyjä. Svinhufvudin keskeinen väittämä onkin, että juuri sivelyt ovat keskeisimpiä syitä sosiaalisen median palveluiden, kuten Facebookin ja Twitterin, suureen suosioon.

Sosiaalisen median kiemuroissa ihmisten kohtaaminen on helpompaa ja kynnys huomioida toinen on alempi kuin tosielämässä. Tykkää-napin painaminen on pienempi vaiva osoittaa ajattelevansa toista kuin esimerkiksi toiselle soittaminen tai tekstiviestin laittaminen. Huomionosoitukset ilahduttavat niin antajaa kuin vastaanottajaa, ja kuten Svinhufvud postauksessaan toteaakin, ”Kaikilla on hyvä mieli.”

Mielestämme sivelyiden kalastaminen sosiaalisen median kautta voi kuitenkin olla myös haitallista. Liiaksi vietetty aika sosiaalisessa mediassa voi aiheuttaa someriippuvuutta, mikä pahimmillaan johtaa siihen, että yksilö pyrkii tyydyttämään sivelyn tarpeensa kokonaan Internetissä. Näin ollen voi pidemmällä tähtäimellä myös yksilön terveys kärsiä, kun kasvokkain tapahtuva viestintä muiden ihmisten kanssa jää vähäiseksi johtaen näin syrjäytymiseen oikeasta maailmasta.

Toisinaan sosiaalisessa mediassa törmää myös sellaisiin tilanteisiin, joissa käyttäjä loukkaantuu siitä, kun esimerkiksi uusi profiilikuva tai uusi päivitys ei ole saanut riittävästi tykkäyksiä tietyssä ajassa.

Kuva: Sean MacEntee (Flickr)

Tällaisissa tapauksissa some-sivelyihin koukkuuntumisen voisi ajatella aiheuttavan lieveilmiöitä, kuten todellisuuden ja minäkuvan vääristymistä. Tästä – kuten yllä mainitusta someriippuvuus-esimerkistä – johtuen sanoin tuotetut sivelyt eivät saisi siis jäädä koneella tuotettujen sivelyjen alle. Kuten edellä mainitsimme, sosiaalinen media ei saisi korvata aitoja ihmiskontakteja täysin, mutta osan tarpeista se korvaa ja voikin korvata.

Blogitekstinsä lopuksi Svinhufvud esittelee oman kahden kohdan manifestinsa liittyen sivelyiden tärkeyteen sosiaalisessa mediassa. Manifestin toisen kohdan viimeinen lause ”Tykkääminen on ehkäpä maailman helpoin ja halvin tapa saada toinen ihminen hyvälle mielelle” on hyvä ohjenuora, joka on verrattavissa Internetin ulkopuolella tapahtuvaan hymyilyyn. Pienillä eleillä on vaivatonta tehdä toinen iloiseksi, ja tapahtuipa tuo ele sitten oikeassa elämässä tai Internetissä, tuo se todennäköisesti yhtä paljon iloa saajalleen.

Kritiikkiä lastenohjelmista (Hanna I., Anni H. ja Annamari J., Marjaanan ryhmä)

Psyko-blogi käsittelee ajankohtaisia ilmiöitä psykologian näkökulmasta. Kirjoittaja on Vesa Nevalainen, psykologian lisensiaatti ja tietokirjailija. Blogi löytyy Psykologiliiton sivuilta. Tavoitteena on herättää pohdintaa sekä psykologian alan asiantuntijoissa että maallikoissa. 

Nevalainen kirjoittaa vahvasti omalla äänellään, mikä erottaa blogin muista ja lisää sen luettavuutta. Vaikka kyseessä on tieteellinen blogi, teksti on helppolukuista, eikä sen ymmärtäminen vaadi psykologian alan asiantuntijuutta. Mielenkiintoisen blogista tekee se, että Nevalainen kirjoittaa provosoivaan sävyyn ja omiin kokemuksiinsa pohjaten. Keskustelua herättääkin se, että tekstit eivät varsinaisesti pohjaa tieteellisiin tutkimuksiin. Tekstilajiltaan blogin kirjoitukset muistuttavat lähinnä kolumnia. 

Valitsimme lähimpään tarkasteluun Nevalaisen uusimman blogitekstin ”Postia Pikku Kakkoselle” (http://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/vesa_nevalaisen_blogi , julkaistu 11.12.2015), koska olemme itsekin pistäneet merkille tekstissä käsiteltyjä aiheita nykypäivän lastenohjelmiin liittyen. 

Nevalaisen keskeisin väite tekstissä on selvästi se, että lastenohjelmien taso on laskenut huomattavasti. Nevalaista huolestuttaa se, etteivät nykypäivän lastenohjelmat enää sisällä psykologisia opetuksia ja kehitystarinoita siinä määrin, missä ennen. Lisäksi hän kyseenalaistaa ohjelmissa esiintyvää huumoria: tarinat eivät toteuta oikeudenmukaisuutta, esimerkiksi paha ei aina saakaan palkkaansa, vaan ”viaton pöllö” liukastuukin banaaninkuoreen.

Nevalainen argumentoi väitteensä puolesta omalla provosoivalla tyylillään ja vedoten myös omiin lapsiinsa: lastenohjelmat eivät naurata heitäkään.  Sekä Nevalainen että hänen lapsensa pitävät monia ohjelmia myös outoina ja pelottavina. Nevalainen pohtii, kuinka lapset voivat ymmärtää nykyajan lastenohjelmia, kun hän itse ”korkeasti koulutettuna psykologiäijänäkään” ei niitä ymmärrä.

Nevalaisen argumentoinnin uskottavuutta lisää se, ettei hän kuitenkaan lyttää Pikku Kakkosta täysin, vaan toteaa lastenohjelmien joukossa olevan vielä helmiäkin, jotka todella opettavat lasta. Tyypilliseen tapaansa Nevalainen ei pohjaa argumentaatiotaan korkeampiin auktoriteetteihin tai tutkimuksiin, vaan perustelee näkemyksensä omien kokemustensa kautta. 

Pystymme samaistumaan Nevalaisen näkemykseen siitä, että nykypäivän lastenohjelmien taso on madaltunut verrattuna esimerkiksi oman lapsuutemme ajan ohjelmiin. Pohdimme toisaalta myös sitä, johtuuko tämä vain omasta aikuistuneemmasta näkökulmastamme – emmehän enää katsele näitä ohjelmia lapsen silmin. 

Mielestämme kirjoitus on erinomainen verkkoteksti, sillä se on helposti luettava, sopivan napakka ja aiheeltaan ajankohtainen. Teksti antaa lukijalle uusia näkökulmia, eikä vain toista itsestäänselvyyksiä. Toisaalta herkkänahkaisemmat lastenohjelmien fanit saattavat pahastua Nevalaisen suorasta palautteesta. Itse emme kuitenkaan kokeneet näin, vaan pidimme Nevalaisen nasevasta kirjoitustyylistä.

Kuva: http://vps.virtuaalikoulu.org/nettivekkari/wp-content/uploads/2015/01/maxresdefault.jpg

Nevalaisen blogiteksti: http://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/vesa_nevalaisen_blogi

Kiusaaminen (Kaisa ja Rosa, Katin ryhmä)

Peruskoulupesula-blogi käsittelee ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja koulutuksellisia aiheita, tavoitteenaan ottaa kantaa aiheisiin ja herättää keskustelua. Blogi on suunnattu kaikille aiheista kiinnostuneille ja sitä on kirjoitettu vuodesta 2012 lähtien. Kirjoittajina toimivat Alppilan yläkoulun oppilaanohjaaja Antti Värtö ja Helsingin yliopiston kasvatustieteen tohtorikoulutettava Laura Tuohilampi, jotka tuovat kirjoituksiin uskottavuutta asiantuntijuudellaan.

Blogi käsittelee yhteiskunnallisia aiheita, kuten koulukiusaamista, rasismia ja koulutuksellisia aiheita kuten oppimistuloksia. Teksteistä tekee mielenkiintoisia kirjoittajien asiantunteva ja selkeä tapa esittää asioita. Kirjoittajat ovat onnistuneet yhdistämään toisiinsa faktatiedon ja omat mielipiteensä. Blogikirjoituksia on kommentoitu, joten kirjoittajat ovat onnistuneet herättämään tunteita ja keskustelua lukijoiden keskuudessa. Keskustelu on pysynyt asiallisena, vaikka mielipiteet voivat vaihdella suurestikin. Kommentoijat ovat usein samaa ikäluokkaa blogin ylläpitäjien kanssa, mutta olisi mielenkiintoista kuulla myös koululaisten oma näkökulma aiheesta. Teksteissä on tutkimustietoa laidasta laitaan, vanhempaa ja uudempaa sekä prosenttilukuja. Lähteet on merkitty tekstien sekaan linkeillä, jolloin lukijan on helppo saada lisätietoa aiheista.

Valitsimme tarkasteltavaksi tekstin nimeltä ”Ne, joita ei kiusattu”, koska otsikko herätti mielenkiintomme. Kirjoituksen teemana on kiusaaminen ja sen sanoma on, että kiusaamisen poistamiseksi on tehty jo paljon töitä, mutta tehtävää on vielä tulevaisuudessakin. Viittaamalla KiVa- koulu-projektiin kerrotaan mitä kiusaamisen poistamiseksi on tehty ja prosenttiluvut kertovat, että työ on ollut onnistunutta, koska kiusaaminen on vähentynyt. Mutta riittävätkö pelkät prosenttiluvut kertomaan todellisen tilanteen kiusaamisesta? Tulevaisuudessa haluaisimme kuulla koululaisten käytännön kokemuksia tilanteesta ja siten työmme avulla edistää koululaisten hyvinvointia.

Aluksi kiinnostuimme tekstin otsikosta, mutta tekstin luettuamme, otsikko ei ollutkaan mielestämme niin onnistunut. Otsikko viittasi oppilaisiin, joita ei ole kiusattu, mutta tekstissä puhuttiin myös kiusatuista. Kirjoitus keräsi muutaman kommentin, mutta olisi voinut luulla, että tällainen aihe herättäisi enemmänkin keskustelua. Itse voisimme kiittää kirjoittajaa vaikean asian positiivisen puolen löytämisestä.

Tekstissä on hyvä ja selkeä rakenne. Se onnistuu johdattelemaan aiheeseen ja käsittelemään sitä monipuolisesti, sekä lopussa jättämään lukijoilleen  pohdiskeltavaa. Monipuolisuus näkyy siinä, että asioita käsitellään menneisyys-tulevaisuus ja positiivisuus-negatiivisuus –akseleilla. Yleensä kiusaamista käsittelevissä kirjoituksissa keskitytään vain kiusattuihin, mutta Värtö on osannut tuoda esiin myös sen, että on myös paljon oppilaita, joita ei kiusata. Hän tekee kuitenkin selväksi, että kiusaaminen täytyy saada loppumaan täysin. Mielestämme kirjoittaja on käyttänyt tästä onnistuneesti vertauskuvaa: ”Ei yhtään liikennekuolemaa, ei yhtään kiusaamistapausta”.

Kuva: Lucky Linda,  https://www.flickr.com/photos/olsenart/

Teksti: http://www.peruskoulupesula.fi/ 

Kenen vastuu? (Merika & Aino-Iita, Katin ryhmä)

Erikoistutkija Karoliina Koskenvuon blogiteksti "Vaikea lapsuus näkyy psyykenlääkkeiden käyttönä aikuisena" Kelan tutkimusblogissa kertoo varhaislapsuuden aikaisten traumaattisten kokemusten vaikutusta myöhempään psyykkiseen hyvinvointiin. Väestötutkimukseen ja lääkerekisteritietoihin perustuvassa tutkimuksessa todettiin, että lapsuudessa koettu jatkuva pelko kuten esimerkiksi vanhempien runsas alkoholinkäyttö, vakavat ristiriidat ja pitkään jatkuneet taloudelliset vaikeudet aiheuttivat aikuisena runsaampaa psyykenlääkkeiden kuten uni-, masennus- ja ahdistuslääkkeiden käyttöä. Tekstinsä lopuksi Koskenvuo toteaa, että perheitä tukemalla voidaan ehkäistä mielenterveysongelmien kehittymistä ja kasvavia hoitokustannuksia. 

Näin sosiaalityön opiskelijoina Koskenvuon teksti herätti huolta ja kysymyksen siitä kenellä on vastuu? Mikä rooli lastensuojelulla on lapsuuden vaikeiden kokemuksien ehkäisemisellä? Onko lastensuojelulla siihen oikeuksia ja pystyykö lastensuojelu puuttumaan kasvaviin ongelmiin ajoissa? Usein tuntuu siltä, että lastensuojelu pystyy puuttumaan ongelmiin vasta niiden kärjistyessä vakavia toimenpiteitä vaativaan tilanteeseen. Avunhakemisen kynnystä tulisi madaltaa ja levittää tietoisuutta siitä, että lastensuojelu on apu eikä syyttävä tuomari.

Esimerkki tilanteesta, jossa lastensuojelu ehkäisee vanhempien tukemisella lasten lapsuuden aikaisten traumojen kehittymistä aikuisuuden mielenterveysongelmiksi kuvataan Sosiaalinen tekijä -blogissa asiakkaiden itsensä kertomana. Perheen arkeen ns. ruuhkavuosina kertyi monenlaisia suurissa määrin kuormittavia tekijöitä, jotka johtivat erityisesti äidin hyvinvoinnin heikkenemiseen, mikä taas suoraan vaikuttaa lasten hyvinvointiin. Lopulta äidin itsemurha-aikeet johtivat poliisin tekemään lastensuojeluilmoitukseen, minkä kautta perhe päätyi lastensuojelun asiakkaiksi. Ilman suurempia toimenpiteitä perheen kuormittavat tekijät saatiin lastensuojelussa hallintaan ja etenkin vanhempien tietoisuuteen. 

Esimerkin kaltaisessa tilanteessa sosiaalitoimi toimi auttavana osapuolena eikä valtaa omaavana uhkana, joka vie lapset. Tätä näkökulmaa ja sanomaa me haluaisimme painottaa enemmän. Varhainen tuki perheelle ja perheiden tietoisuus mahdollisista tukitoimista ehkäisevät lapsuuden traumojen syntymistä ja ylipäänsä tukevat sitä, että perhe pysyy hyvinvoivana ja kriisitilanteilta vältytään. Tämä on sekä perheen, että kunnan sosiaalitoimen etu. Lapsen huostaanotto tai sijoitus tulee aina olemaan lapselle negatiivinen, jopa traumaattinen kokemus sekä kallis toimenpide yhteiskunnalle. 

Sosiaalitoimen lastensuojelu on kunnassa olemassa perheitä varten ja lasten parhaaksi. Sen asiakkuuden ei pitäisi olla leimaavaa, vaan se pitäisi nähdä kantavana tukivoimana. Lastensuojelun asiakkuus ei tarkoita epäonnistumista, eikä sen pitäisi olla hävettävää. On rohkeus hakea apua ajoissa. 

Lähteet: 

Karoliina Koskenvuo: Kela - Tutkimusblogi. Luettu 25.1.2016 http://blogi.kansanelakelaitos.fi/arkisto/2294

Sosiaalinen tekijä -blogi. Luettu 25.1.2016 https://sosiaalinentekija.wordpress.com/2015/04/29/uskalla-luottaa-lastensuojeluun/

Ajattelun ammattilainen – Ajan hermolla (Karoliina Kukkola & Juuli Suominen, Katin ryhmä)

Blogi ”Ajattelun ammattilainen” on filosofian tohtori Lauri
Järvilehdon tapa jäsentää maailmaa, tuoda asioista kiinnostuneille ajattelun työkaluja ja hyvinvointia. Blogin kohderyhmänä ovat aikuiset, tieteellisesti suuntautuneet kaikkien sukupuolien edustajat, mikä näkyy kommentoinnissa.

Järvilehto käsittelee blogissaan pinnalla olevia yhteiskunnallisia aiheita, tarjoten niistä omanlaisensa näkökulman, joka tarjoaa lukijalle hyvinvointia edistäviä oivalluksia. Blogissa huomio kiinnittyy ensimmäisenä ytimekkäisiin ja hieman jopa provosoiviin otsikointeihin. Kuvia blogissa ei ole, mutta tekstit ovat helposti luettavia, niiden lyhyyden ja tehokkaan jäsentelyn ansiosta. Pidemmissä teksteissä käytetään väliotsikoita helpottamaan lukemista.

Teksti lajina Järvilehdon blogitekstit muistuttavat lähinnä kolumneja, mielipide painotteisuuden vuoksi. Järvilehto ei oikeastaan viittaa tutkittuun tietoon ja tiettyihin tutkimuksiin. Hän saattaa nostaa esille muiden tutkijoiden tai ammattilaisten mielipiteitä, joista johtaa sitten omia päätelmiään.  Argumentointi keinoina käyttää varsinkin yleisyyttä, yleiseen mielipiteeseen tarttumista, omaa asiantuntijuuttaan sekä retorisena keinona järkeen vetoamista.

Kommentointi on hyvin asiallista, ihmiset tuovat esille uusia lähteitä ja tekstit on ylipäänsä ajatuksella rakennettuja. Eniten kommentoituja ja keskustelua herättäneitä aiheita olivat monikulttuurillisuus sekä tuloerot. Järvilehdon eri kirjoitukset jakavat sukupuolten kiinnostuksen, mikä näkyy kommentoijien painottumisessa jompaankumpaan sukupuoleen. Esimerkiksi kirjoituksessa ”monikulttuurisuudesta kulttuurievoluutioon” kommentoijat olivat nimimerkkien perusteella miehiä ja oppimista käsittelevässä kirjoituksessa taas naisia. Kommentoinnin taso on nostanut kynnystä itse osallistua keskusteluun, sillä kommentit olivat asiantuntijamaisia, eivätkä perustuneet useinkaan pelkkään arkitietoon.

”Köyhyys ei parane rahalla” 28/06/2015

Tässä kirjoituksessaan Järvilehto kyseenalaistaa käsityksemme köyhyydestä sekä kulutusyhteiskunnassa, nostaen esille jatkuvan taloudellisen kilpailun sekä fiksatoituneet asenteet. Järvilehdon ajatus tiivistyy otsikossa ”Köyhyys ei parane rahalla” ja sitä tuetaan vahvasti nykyistä ajatusrakennetta kyseenalaistavilla esimerkeillä kuten, että ”Suomessa voidaan pitää köyhänä ihmistä, jolla on oma talo ja auto” sekä ”jos tukia nostetaan tässä kohtaa, voi aina muuttaa isompaan kämppään tai ostaa tuoreemman telkkarin”. Kirjoitus vetoaa vahvasti järkeen ja jättää tunteisiin vetoamisen nollille. Järvilehto mainitsee kirjoituksensa HS:n artikkeliin, joka innoitti tämän tekstin kirjoittamiseen ja myöhemmässä vaiheessa viittaa lyhyesti Carol Dweckin teoriaan toimintaan suhtautumisesta, mutta ei oikeastaan käytä lähteitä tekstinsä pohjana.

Kirjoitus täyttää rakenteellisesti hyvän verkkotekstin kriteerit, joita ovat mm. koukuttava pääotsikko sekä lyhyet kappaleet. Blogissa kritisoisimme ehdotonta omien mielipiteiden esittämistä faktoina.  Yleisesti teksti oli ajatuksia herättävää. Ajatuksia varsinkin herätti Järvilehdon tapa kritisoida tukien saamista, mikä saattaa lisätä köyhien ihmisten leimaantumista, varsinkin jos tekstin lukee mustavalkoisesti. Koimme blogin olevan hyödyllinen ajan hermolla pysymisessä, lisäksi teksti oli niin mielenkiintoista, että tulemme varmasti palaamaan siihen omalla ajallamme.

Lähteet:
Kuvaaja: Hansjorn

Vesa Nevalainen on asiaton paasaaja (Noora N. & Heikki M., Marjaanan ryhmä)

Valitsimme tarkasteltavaksi psykologian lisensiaatti Vesa Nevalaisen Psyko-blogin, joka ilmestyy Psykologiliiton internet-sivuilla. Blogissaan Nevalainen käsittelee jokapäiväiseen elämään ja politiikkaan liittyviä, psykologiaa sivuavia teemoja. Blogin tekstilaji on jotain kolumnin ja pakinan väliltä. Kirjoitustyyli on yleistajuinen ja usein varsin provosoiva akateemisen uskottavuuden kustannuksella. Tavoitteena lienee saada lukija pohtimaan erilaisia ilmiöitä psykologian näkökulmasta ja herättää tunteita. Nevalainen yhdistelee asiallista ajankohtaisten asioiden kommentointia raivokkaaseen mielipiteiden vuodatukseen, josta ei aina käy selväksi vitsaileeko hän vai ei. Blogikirjoituksia kommentoineet ovat tyypillisesti joko samaistuneet Nevalaisen tekstiin ja kehuneet sitä tai antaneet tiukkaa kritiikkiä ja ihmetelleet kuinka psykologi voi tuollaista kirjoittaa.

Nevalainen ei yhdessäkään kirjoituksessaan viittaa tutkimuksiin muuten, kuin toteamalla, että “on arvioitu, että…” tai “tutkimusten mukaan..”. Pääosassa kirjoituksia ei aiempiin tutkimuksiin viitata edes vahingossa. Blogin käsitellessä arkielämän psykologisia ilmiöitä ja kohderyhmä huomioiden olisi varsin mukavaa, jos silloin tällöin kirjoittaja kertoisi lähteen “faktoilleen”. Nevalainen esittää usein varsin jyrkästi omia mielipiteitään, jotka tuntuvat perustuvan henkilökohtaisiin negatiivisiin kokemuksiin, eikä suotta tarkastele asioita eri näkökulmista. Nevalainen ei myöskään ota kiinni tuoreisiin alan tutkimuksiin, vaan kirjoittaa lähinnä aiheista, jotka häntä itseään sillä hetkellä liikuttavat. Psykologien asemaa hän jaksaa puolustaa ja voivotella lähes poikkeuksetta jokaisessa kirjoituksessaan.

Hyvänä esimerkkinä provosoivasta, perusteluista ja vaihtoehtoisista näkökulmista viis veisaavasta kirjoitustyylistä toimii blogiteksti “Kiusaaja on ilkeä paskiainen”. Siinä Nevalainen kuvaa koulukiusaajat värikkäin sanankääntein julmiksi, sosiaalisesti erittäin taitaviksi psykopaateiksi. Tapansa mukaan lähteeseen viittaamatta Nevalainen ottaa kantaa tutkimukseen, jossa päiväkotilapsia tutkittaessa on havaittu, että kiusaajilla on huonot sosiaaliset taidot. Osoittaen äärimmäisen huonoa akateemista argumentaatiokykyä, kuittaa Nevalainen tutkimuksen sanomalla “varmasti ihan kiva tutkimus, mutta..” jatkaen sitten omalla, äärimmäisen kärjistetyllä käsityksellään asiasta. Hänen mukaansa kiusaajat eivät ole tuollaisia sosiaalisesti kömpelöitä yksilöitä vaan laskelmoivia, “empatiakyvyttömiä paskiaisia”.

Mihin hänen käsityksensä sitten perustuu? Sitä ei tekstissä suoraan kerrota. Jos arvata pitäisi, veikkaisimme vahvasti henkilökohtaisia, käsittelemättömiä ongelmia. Nevalaisella on selvästi jonkinlaista kokemusta ainakin yhdestä psykopaattisia piirteitä omaavasta sosiaalisesti lahjakkaasta kiusaajasta. Tällaiseen kokemukseen voisi pohjata aivan asianmukaisenkin kannanoton tuomalla esille, etteivät suinkaan kaikki kiusaajat ole sosiaalisesti taitamattomia vaan kyse on monimuotoisemmasta ilmiöstä. Nevalainen vaikuttaa kuitenkin kirjoituksensa perusteella sokealta yksilöllisyydelle ja kyvyttömältä kokemaan empatiaa minkäänlaisia kiusaajia kohtaan, mikä tekee aiheen mielekkäästä ja asiallisesta käsittelystä mahdotonta.

Nevalaisen tapa maalailla voimakkaasti yleistävä, äärimmäisen negatiivinen kuva kiusaajista tuntuu suorastaan vastuuttomalta toiminnalta, etenkin mielenterveysalan ammattilaiselta. Nevalainen ei pyri perustelemaan näkemystään millään muulla kuin omalla henkilökohtaisella kokemuksellaan ja tunnepitoisilla ilmaisuilla, muttei kuitenkaan tuo suoraan esille, että kyseessä on vain hänen oma kokemuksensa. Päinvastoin, hän esittää väitteitään niin suurella varmuudella, että voisi kuvitella taustalla olevan paljonkin ehdottoman varmaa tietoa. Tekstissä ei kuitenkaan viitata minkäänlaiseen tutkimustietoon tai argumentoida logiikkaan tukeutuen. Näinpä kirjoitus ei osallistu aiheesta käytävään keskusteluun uutena näkökulmana vaan eristäytyy omaan ääripäähänsä vailla minkäänlaista tarttumapintaa tieteelliselle keskustelulle. Nevalaisen ansioksi voidaankin lukea se, ettei hän ole ainakaan aivan tosissaan yrittänyt naamioida omien henkilökohtaisten tuntojensa purkamista uskottavaksi panokseksi tieteelliseen keskusteluun.

14/2 pointtia miksi uskomme Teemu Ollikaista! (Heinonen J. & Määttä K., Marjaanan ryhmä)

Kuva: riemurasia.net

14/2 pointtia miksi uskomme Teemu Ollikaista!

Pakina pakinasta

Abstrakti

Tarkastelimme Suomen Psykologiliitto Ry:n (Psyli) verkkosivustolta löytyvää erikoispsykologi ja psykoterapeutti Teemu Ollikaisen blogia “Mentaalipuolen hommia”. Blogin jatkuvana teemana on arkielämän ilmiöiden tarkastelu psykologista viitekehystä hyväksikäyttäen. Blogin lukijakunta painottuu akateemisesti koulutettuun aikuisväestöön, jossa Psylin jäsenet ovat yliedustettuina. Nämä muuttujat vahvistavat hypoteesin Ollikaisen vahvasta akateemisesta taustasta, joka ilmenee hänen julkaisuissaan. Tämän tarkastelun kohteena on Ollikaisen (2015) blogikirjoitus "14 syytä: Miksi uskomme yksisarvisvalmentajaa?". Tarkastelu  suoritettiin osana Jyväskylän Yliopiston pakollisia kieliopintoja, tässä tapauksessa Kirjoitusviestinnän perusteet -kurssia. Suurin merkitsevyystaso Ollikaisen tekstissä havaittiin liittyen aarrekarttoihin ja yksisarvisten olemassaoloon, siispä tarkastelumme keskittyykin näiden ominaisuuksien listaukseen.

Yrittäessämme ymmärtää erittäin kiistattomaan tietoon uskovan ja vaihtoehtohoitoja kaihtavan Ollikaisen ajatuksenjuoksua, kokosimme listan ilmiöistä ja prosesseista, jotka voivat selittää erikoispsykologi-psykoterapeutin mielenliikkeitä. Listan avulla voi myös pelata Lauantai-Jokeria iltalehtien “7 Keinoa joulukinkun sulatukseen” -self-help-otsikoilla.

1 Asiantuntijapositio

“Kiistattomienkin totuuksien kieltäjiä on,---, mitä kiistanalaisempaa tutkimusnäyttö on, sitä suuremmaksi kasvaa elämän pätevöittämien asiantuntijoiden joukko, joka voi nousta nykyaikaisessa tiedonvälityksessä asiantuntijoiden rinnalle, ja ohikin. Oma roolinsa tässä on medialla, joka hyvän väittelyn toivossa asettaa tiedemiehen ja itseoppineen bloggaajan väittelemään esimerkiksi superfoodin terveysvaikutuksista.“

Asiantuntijuuden rooli nyky-yhteiskunnassa on vähintäänkin monimutkainen. Jokaisella meistä on mahdollisuus esittää omat näkemyksemme kaikille, jotka viitsivät kuunnella tai aukaista Facebookin. Tämä luo illuusion siitä, että kolmen ännällä (n=3) havaittu vaikutus voikukkien laksatiivisuutta parantavasta vaikutuksesta on yhtä arvokasta kuin tutkimus toisensa päälle kumuloitumalla saatu tieto ruoka-aineiden imeytymisestä. Kun kaikki pääsevät ääneen, tiedon luonne väistämättä muuttuu. Tieteen keinoin kerätty tieto ei enää hallitsekaan median pelikenttää, vaan eniten esillä ovat omien arkiajattelun keinoin kerättyjen kokemusten perusteella uutta tietoa tuottavat kovaääniset someistit.

Vitsi asiantuntijuuteen liittyen onkin, että Ollikainen nostaa itsensä asiantuntijan asemaan blogia kirjoittaessaan. Tämä tapahtuu nostamalla esiin kirjoittajan akateemiset saavutukset tarkastelun kohteeksi ja virallisen sivuston käyttäminen omien julistustensa kivitauluna. Puolustaessaan vanhaa kunnon asiantuntijuutta Ollikainen kuitenkin unohtaa yhden essentiaalisen seikan; hän toimii itse uudemman median kentällä paasatessaan oikeanlaisesta asiantuntijuudesta. Ristiriitoja, RISTIRIITOJA!

2 Universituaalisuus

“Tiede on osoittanut useita kiistattomia totuuksia.”

Vahvan akateemisen taustan omaava Ollikainen tuo kantansa esiin kuten torimyyjä perjantaiaamun mummoruuhkassa: äänekkäästi vastareaktioita kerjäten. Tätä hän ei kuitenkaan aina tee lainauksen osoittamin suorasukaisin keinoin, vaan enemmänkin salakavalasti sutkautuksilla kivittäen akateemisen ilosanoman ulkopuolelle jääneitä. Kokemustieto ei tule Ollikaisen mediassa saamaan samaa arvoa tieteellisesti julkaistun tiedon kanssa, vaikka tärkeää olisi kuitenkin muistaa, että yksilölle se on vähintäänkin yhtä arvokasta. Tähän liittyen onkin tutkittu, että kokemuksien kautta kerrottu tieto arvioidaan ihmisten keskuudessa usein vakuuttavammaksi kuin hiukkaskiihdyttimien ja testilomakkeiden läpi tislattu tieteellinen tietämys. Voi olla, että WAIS kaipaa vain ripauksen personifikaatiota tullakseen kuulluksi.

3 Akateeminen sortumisvinouma

“Aivan fiksut ja tiedekoulutetutkin ihmiset hakevat elämäänsä suuntaa yksisarvis- ja aarrekarttavalmentajilta…”

Harva meistä jaksaa pyörittää päähämme painettua propellia 24/7/365. Jopa akateemikon aivokoppa vaatii aika ajoin Temptation Islandin kaltaisten viihdeteosten tuomaa ameebamaisen reagoimattomuuden tilaa. Joko Ollikainen ei tätä asiaa ole vielä ymmärtänyt tai voi myös olla, että hänen propellinsa pyörii yötäpäivää kuin haminalainen tuulivoimala syysmyrskyssä. Nyky-poliittisessa tilassa tämähän olisi varmasti myös Sipilän mielestä aivan oivallista. Ollikainen saattaa jo omalla uusiutuvalla energiatehokkuudellaan nostaa Suomen ylös velkakierteestä ja kohentaa samalla kotimaan vientiteollisuutta lapsen kokoisella hiilijalanjäljellä.

Oli niin tai näin, tai vaikka propelli väärinpäin, on tässä “sortumisvinoumassa” loppujen lopuksi kyse ihmisyydestä. Ihmisinä tarvitsemme aika ajoin aarrekarttaa tai geokätköä, joka johtaa tietämme sateenkaaren päähän. Vaikka ymmärrämme, että yksisarvisia ei taida oikeasti olla olemassa, alamme kuitenkin jännittää, kun Joulupukki katsoo meitä silmiin Sokoksen jouluriehassa kysyen menneen vuoden kiltteys-jakaumaa.

4 Pseudopääpointti

“Samalla toivon, että lainsäädäntöä muutetaan siten, että näyttöön perustumattomien hoitojen tarjoaminen kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleville kielletään lailla ja poliittisessa päätöksenteossa siirrytään enemmän tutkimusnäyttöön perustuvaan käytäntöön.”

Ehdotamme Ollikaisen mittaamattomien kirjallisten saavutusten kunniaksi Kälviän kunnan keskustorille näköispatsasta nimellä: “Suo, kuokka ja Teme”. Sillä mies tekee kovaa työtä piilottaakseen sen tosiseikan, että hänellä on oikeasti jotain sanottavaa! Näyttöön perustumattomat hoidot ovat kaikkein vaarallisimpia sairaanhoitopiirin läheteviidakon läpäisseille terveyskeskusten kanta-asiakkaille. Kun selkäkivun syy ei löydy 12. magneettikuvastakaan, niin levitoivan turbaanin lupaukset chakra-terapian vaikuttavuudesta alkavat kuulostaa mielekkäiltä. Sitä paitsi haaremihousut! Haluaisimme kuitenkin tuoda esille ajatuksen, että jokainen hoitomuoto on joskus ollut näyttöön perustumaton. Teemu, voisimmeko siis olettaa, että näilläkin Kelan tuen ulkopuolisilla vaihtoehtoterapiolla on paikkansa sote-parkaa kokoonparsiessa?

5 Retorinen listaus

“1. Denialismi, 2. Heuristiikka, --- 14. Itsearvioitu kompetenssi, suggestiivisuus ja karisma”

1. Tylsä
2. Vanhanaikainen

6 Vividness effect

“Poliittisen korrektiuden ja tieteellisen varovaisuuden rajoittama tutkimusprofessori häviää ääni väristen julistavalle superfood-bloggaajalle 6–0, 6–0.”

Teemu Ollikainen ei tosiaan ole poliittisen korrektiuden rajoittama tutkimusprofessori, vaikka tieteellistä varovaisuutta hänen teesinsä julistavat. Mutta toisaalta, valtionvara-Alexinkin hymy leviää pienestä  numeraalisesta “90-10” kikkailusta. Toinen asia mikä näitä poikia yhdistää on yhteiskunnallinen vastuu sosiaalisessa mediassa. @Temeteus ja @alexstubb käyvät tähtien taistoon niin blogisfäärissä kuin twitterin Tatooinessa. Puhutaan siis vividness effectistä eli suomeksi sanottuna elävyysvaikutuksesta. Ollikainen käyttää tätä elävyysvaikutusta, koska kuka hullu lukisi tieteen tavoin tieteestä kirjoitettua tekstiä ilman yliopiston nopilla ladattua haulikkoa ohimollaan? Saman ilmiön ovat havainneet ennen Ollikaista sellaiset pöytäkirjarunoilijat kuin Esko Valtaoja ja saarivaltion oma seilori Stephen Hawking.

7 Paternalismista korruptoituneeseen sätkynukkeen

“THL:n tutkimusprofessorit vastaanottavat uhkaavia viestejä terveys- ja ravitsemusaktiiveilta, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että professori on lääke-, maito- tai viljateollisuuden korruptoitunut sätkynukke. --- Kun joku asettuu asiantuntijan asemaan, hän asettuu samalla paternalistiseen positioon, joka riittää jo monelle spontaanin vihareaktion sytykkeeksi.”

Ollikainen puhuu asiantuntijuudesta kuin vanhemman asemasta kapinoivan teinin portinvartijana. Samalla hän nousee itse paternalistiselle keittiönjakkaralle. Kuitenkin hiipanlakistaan tiukasti puristaen hän pyrkii laskeutumaan saarnatuolistaan tapakristityn vierustoveriksi käyttämällä perussuomalaista retoriikkaa. Ulkoruokinta-Soinin sanoin: “Appelsiinille ja melonille ei sovi samankokoinen lippalakki.” Silti jo pelkkä saarnatuolissa käyminen riittää monelle itsediagnosoidulle asennevammaatikolle ulkoisten torjuntakeinojen käyttöönottoon. Siitä huolimatta nämä arkitietävät reseptinuusijat (n=30 000) hakevat tietonsa veriryhmädieettiä esittelevästä kirjasesta yhtä tehokkaasti kuin arkistokokoelmien graalin maljasta eli vauva.fi -foorumista.

Kuva: goodreads.com

Akateemisuuden ihmisarvoa on ehkä vaikea löytää, kun professorit joutuvat piiloutumaan tutkimuksensa santapaperinkuivan sanoittelun taakse. Tästä huolimatta näitä värisevin äänin piipittäviä tutkijoita ei katsottaisi tiedeyhteisössä kovin pitkään, mikäli he julkaisisivat vääristeltyjä tutkimustuloksia. Näillä reppanoilla ei ole edes elävyysvaikutuksen luomaa karisman kilpeä kimmoittamassa vasta-argumentteja äänennopeudella kohti tuntemattomia galakseja. Kuten Ollikainen toteaa, nykyään jokaisen ulottuvilla on kannettavassa multimedialaitteessaan rajoittamaton pääsy loputtomaan  määrään tutkimustietoa. Samoin olemme myös keskimäärin koulutetumpia kuin koskaan. Mutta samaan aikaan nähdessämme tiellä 3 metrisen kobran, kaivamme Omenan taskustamme, emme toki harhauttaaksemme käärmettä vaan ottaaksemme  tilanteesta kuvan. Tämä kyseinen Facebookin päivittäjä ei todennäköisesti ole se maatilalla kasvanut perintöviljelijä vaan extreme-kokemuksiaan globaaleille ystävilleen jakava, mindfulnessia värityskirjasta etsivä maisteri. Tutkinto ei siis takaa älykkyyttä. Tarvitaan jotain muuta. Sateenkaaria, robottiyksisarvisia ja - ehkä vähän Googlea.

Kirjoittajat: Psykologian pääaineopiskelijoita Jyväskylän Yliopistosta, Katariina Määttä & Joonas Heinonen (p< 0,05)