Rajoja kiusaamiselle (Jesse H. ja Juha V.)
Kaksi yläasteikäistä poikaa nujakoivat kesken koulupäivän keskellä koulun käytävää; toisen farkut ovat tahriintuneet verestä, jota vuotaa hänen nenästään jatkuvana virtana. Ympärillä oppilaat anelevat poikia lopettamaan, toiset seuraavat vain vierestä, jotkut jopa yllyttävät tähän tappeluun. Vihdoin paikalle säntää aikuinen, joka on kuullut rähinän aiheuttaman melun – vaara ohi. Kuitenkin vastoin kaikkia odotuksia, hän ei mene tappeluun väliin, vaan yhtyy anelevaan tyttöjoukkoon ja käskee – tuloksetta – poikia lopettamaan tappelun. Nujakka saadaan taltutetuksi vasta, kun puukäsityön opettaja kiskoo oppilaat irti toisistaan. Tuohtuneet ja pelokkaat oppilaat tenttaavat ensimmäisenä paikalle saapuneelta koulunkäyntiavustajalta, miksi hän ei edes yrittänyt puuttua tappeluun, johon hän toteaa: "No, enhän minä saa koskea oppilaisiin."
Monilla on varmasti yhä se mielikuva, että kiusaajilla itsellään on paha olo, jota he pyrkivät purkamaan kiusaamisen kautta. Tämä ei suinkaan ole totta, sanoo Antti Värtö Peruskoulupesula- blogin kirjoituksessa Keitä ne on ne kiusaajat? Vaikka niin sanottujen "ressukka-kiusaajien" kiusaaminen on hyvin näkyvää, niin Värtön mukaan kiusaajat ovat yleensä sosiaalisesti taitavia ja menestyneitä oppilaita, jotka kiusaamisen avulla pyrkivät kohoamaan oppilaiden arvojärjestyksessä. Aggressiivisella ja dominoivalla käytöksellä he voivat kivuta muiden yläpuolelle ja elellä koulussa kuin leijona viidakossa - valta-asemaansa hyväksikäyttäen ja tarpeen tullen sitä väkivaltaisesti puolustaen, jos joku erehtyy sitä kyseenalaistamaan.
Värtö huomauttaa, että aivan kuten simpanssien keskuudessa, myös ihmisten välillä statusta osoitetaan dominanssikäytöksellä. Jos kiusaaja huomaa, että tämä saa muut alistumaan ja tottelemaan, kasvaa hänen intonsa jatkaa tätä hyväksi havaittua ja tuottoisaa käytöstä. Koska nykyaikaisissa kouluissa opettajan valta on lähinnä nimellistä, puuttuvat heiltä keinot kiusaamisen aidoksi estämiseksi, kuten ensimmäisen kappaleen tositarinassa havainnollistettiin. Kun kiusaajalle kolmatta kertaa pidetään pieni puhuttelu ja heristetään samalla sormea, tajuaa kiusaaja nopeasti, etteivät edes aikuiset, koulun kärkimiehet ja päälliköt, voi estää tätä hedelmällistä liiketoimintaa.
Koulukiusaaminen on ilmiönä hyvin vakava ja eri mediat antavat vaihtelevasti erilaista dataa siitä, kuinka paljon sitä esiintyy. Riippumatta määrästä tai laadusta, voidaan todeta sen kuitenkin olevan puuttumisen arvoista. Jopa poliisi muistuttaa meitä kiusaamisen usein täyttävän rikoksen tunnusmerkit. Meillä jokaisella on oikeus koskemattomuuteen, mutta koulun henkilökunnalla tuntuu olevan velvollisuus vaaratilanteiden koskemattomuuteen, jossa kiusaajiin ei saa koskea. Tähän kun lisätään omien suojattiensa tekemisistä tietämättömät tai sokeat vanhemmat, on kiusaavan oppilaan menestys omassa kategoriassaan taattu.
Mitä jos kiusaamiseen puututtaisiinkin tehokkaammin ja lisättäisiin koulun henkilökunnan oikeuksia tehokkaampaan puuttumiseen? Sillä saataisiin katkaistua kiusaajan onnistunut putki jatkaa kiusaamista epäonnistuneiden puuttumisyritysten jälkeen. Yksinkertainen puuttumiskeino olisi kiusaamisen rangaistavuuden lisääminen. Vaikka kiusaaminen täyttäisi rikoksen tunnusmerkit, ei siitä välttämättä rangaista mitenkään.
Parhaimmillaan koulujen oppilaat voisivat opiskella sellaisessa ympäristössä, jossa he voivat olla varmoja siitä, että epäkohtiin puututaan tehokkaasti asiaan kuuluvalla vakavuudella. Kiusaamista ei todennäköisesti koskaan saada kitkettyä koulumaailmasta kokonaan pois – kiusaavathan aikuisetkin toisiaan työpaikoilla. Kiusaamiseen puuttumisen tehostaminen tekisi kiusaamisesta kuitenkin vähemmän kannattavaa kiusaajan näkökulmasta. Välituntipihan tappelun keskellä valvojilla ei ole aikaa laatia kirjallista lupa-anomusta kiusaajalta, missä anotaan lupaa tappeluun puuttumiseen.
