Onko väkivalta palvelujärjestelmän sokea piste? (Oona ja Elena)

Sosiaalinen tekijä- blogi toimii yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä ja sosiaalisten ilmiöiden esille nostajana. Blogi pyrkii hälventämään ennakkoluuloja, kunnioittaa ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa sekä puhuu yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Valitsimme useiden blogikirjoitusten joukosta meitä eniten kiinnostavan kirjoituksen ”50- vuotta väkivallan kohteena”, joka pohjautuu Elina Björnisen gradututkielmaan ”Henkilökohtaistumisesta muutosten vaatimiseen. Väkivaltaa kokeneen naisen kohtaamisen merkityksiä yhteiskunnallisille toimijoille”.   

Björninen käsittelee kirjoituksessaan ikäihmisten läheissuhdeväkivaltaa, joka on vaiettu aihe. Siitä on vaikea ja häpeällistä puhua. Hajautunut palvelujärjestelmä taas puolestaan vaikeuttaa väkivallasta kärsivien ikäihmisten avunsaantia ja tekeekin väkivallasta järjestelmän sokean pisteen. Tämän vuoksi haluamme tuoda aiheen esille ja argumentoida kirjoituksen ja aiheen tärkeyden puolesta.

Björnisen mukaan ikäihmisiin kohdistuva väkivalta on laaja sosiaalinen ongelma: joka neljäs yli 60 – vuotias suomalaisnainen on kokenut väkivaltaa läheissuhteessa viimeisen vuoden aikana. Väkivallan tekijänä on usein oma puoliso tai elämänkumppani ja näin väkivallasta tuleekin helposti osa läheissuhteen vuorovaikutusta. Vuosikymmeniä väkivaltaisessa avioliitossa eläneet joutuvat elämään ns. ”hellan ja nyrkin välissä”, eikä väkivallan kierteestä ole ulospääsyä. Usein tilanne kärjistyykin siihen, ettei muutokseen edes haluta pyrkiä. Mielestämme huolestuttavaa on se, miten usein läheissuhdeväkivaltaa kokeneet ikäihmiset vaikenevat asiasta, eivätkä tuo kokemuksiaan esille.

                                       (http://yle.fi/uutiset/vanhuksiin_kohdistuvasta_vakivallasta_vaietaan/6683878)

Teksti herätti ajatuksia erityisesti yhteiskuntamme hajanaisesta palvelujärjestelmästä. Björninen kirjottaa, ettei palvelujärjestelmässä kukaan ota kokonaisvastuuta. Tämä tarkoittaa sitä, että hajautunut palvelujärjestelmä olettaa asiakkaidensa olevan aktiivisia ja odottaa, että heillä on valmiuksia avun hakemiseen. Palvelujärjestelmältä myös puuttuu erityisosaaminen väkivaltaa kokeneiden auttamiseksi. Selkeää toimintamallia ei ole rakennettu.

Mielestämme palvelujärjestelmän toimintatapoja tulisi kehittää, erityisesti terveydenhuollossa, jossa asiakkaina ovat mm. juurikin väkivaltaa kokeneet. Pitkään väkivallan uhreina olevat ovat mitä luultavammin ”turtuneet” ja ”tottuneet” väkivaltaa, eivätkä välttämättä itse tunnista ongelman vakavuutta ja osaa hakea apua. Toisaalta myöskään sokea palvelujärjestelmä ei välttämättä tunnista ihmisen hätää ja näin osaa auttaa häntä hänen tarpeidensa mukaan. Tämän vuoksi erityisosaamista ja tietämystä väkivallasta ja sen tunnistamisesta, ehkäisemisestä ja torjumisesta tulisi lisätä ja kehittää paremmaksi!

Björnisen mukaan palvelujärjestelmän kehittämisen ohella myös väkivaltaa kokeneiden kokemuksien esille tuominen on erittäin tärkeää, jotta voitaisiin tavoittaa väkivaltakokemusten laajuus ja sen kokonaisvaltaisia vaikutuksia kaikkiin elämänalueisiin. Kohtaamiset, joissa jaetaan kokemuksia, ovatkin auttamistyön ytimessä, sillä kohtaamistilanteet väkivaltaa kokeneiden kanssa auttavat saamaan tietoa väkivallan kokemuksista. Ikääntyneiden kohdalla arvostava kohtaaminen ja tietojen kunnioittaminen on ensiarvoisen tärkeää, kokemuksista puhuminen voi olla vaikeaa ja häpeällistä, kun kyseessä on kuitenkin erittäin arka ja yksityinen asia.  

Tarvitaan eri toimijoiden välistä yhteistyötä ja raja-aitojen ylittämistä, jotta kohtaamiset onnistuisivat ja väkivallan kokemuksia saataisiin jaettua. Björninen kuitenkin pohtii ”onko sosiaalityön asiakastyössä tilaa ihmisten kokemuksille?” Kysymystä pohtiessa mietimme, onko hajanaisessa palvelujärjestelmässä ylipäätänsä aikaa kohtaamisille ja niissä jaettaville väkivallan kokemuksille? Jäävätkö etenkin ikäihmiset huomioimatta?