Sori siitä (Sara ja Mari, Ellinooran ryhmä)

Vesa Nevalaisen Psyko-blogi ei pelkää provosoida. Se on tyyliltään hyvin persoonallinen: blogin kuvauksessa lukeekin, että se ei päästä ketään helpolla, vaan pysäyttää ja haastaa lukijoita. Nevalainen on psykologian lisensiaatti, ja blogi sijaitsee Psykologiliiton sivuilla, joten kohdeyleisö lienee psykologit, psykologian opiskelijat ja muut aiheesta kiinnostuneet. Blogi kommentoi esimerkiksi ajankohtaisia poliittisia aiheita ja pyrkii herättämään ajatuksia.

Nevalaisen blogin kieli on ekspressiivistä ja yleiskielistä. Slangisanat, intertekstuaaliset viittaukset sekä humoristiset kuvaukset ovat vallalla, ja tekevät tekstistä mielenkiintoista luettavaa. Nevalainen puhuu aiheistaan suoraan ja käyttää välillä provosoivaa kieltä tai termejä. Hän kertoo omista mielipiteistään minä-muodossa. Kaiken takaa kuuluu kuitenkin Nevalaisen huumori: ei blogi yritäkään tarkoituksella loukata ketään. Nevalaisen huumori on sarkastista, mutta osuvaa ja viihdyttävää, ainakin samaan tapaan ajattelevalle ihmiselle. Nevalaisen blogissa näkyy humanistinen näkökulma sekä poliittisesti vasemmalle suuntautuva elämänkatsomus. Löytyypä blogista myös teksti “Rotupsykologiaa” (21.1.2015), jossa Nevalainen vakuuttaa, että ihmiset voi jakaa kahtia humoristisiin humanistiveikkoihin ja vakaviin fundamentalisteihin, jotka eivät huumoria ymmärrä.

Vaikka lähestymistapa on kevyt, blogissa kommentoidaan tärkeitä asioita. Maahanmuuttoa käsittelevä teksti “Suvakit sillassa” (22.4.2016) on hyvä esimerkki Nevalaisen tavasta ottaa kiistelty aihe mietittäväkseen ja sanoa siitä suorat sanat. Politiikan lisäksi Nevalainen kirjoittaa laajasti yleisistä aiheista, kuten television väkivallasta tai koulumaailmasta, sekä tietenkin psykologiasta. Nevalainen soveltaa psykologista tietoa yleismaailmallisten tunteiden sekä yhteiskunnan ilmiöiden pohtimiseen. Hän myös miettii, miten psykologien pitäisi tai miten heidän oletetaan reagoivan erilaisiin ongelmiin. Blogissa ei juurikaan viitata  suoraan esimerkiksi psykologiseen tutkimukseen, mutta Nevalaisen asiantuntijuus näkyy tekstissä esimerkiksi psykologisten käsitteiden käyttönä. 

Blogia selaillessa lukija ei voi olla huomaamatta jopa rajua kielenkäyttöä, esimerkkinä 6.2.2014 kirjoitettu teksti “Kiusaaja on ilkeä paskiainen.” Tämä postaus on myös kerännyt eniten kommentteja, 33 kappaletta. Syynä on varmasti tekstin provosoivuus: moni kommentoija ihmettelee, miten psykologi voi leimata kiusaajan niin vahvasti. Nevalaisen ronski kirjoitustyyli toimiikin retorisena keinona ja nostaa tärkeitä asioita esiin ja julkisiksi puheenaiheiksi. Mielestämme Nevalaisen keinot ovat tehokkaita, sillä tekstien huumori saa lukijan jatkamaan lukemista ja selailemaan blogia enemmänkin.

Erityisesti silmiin pistävä verkkoteksti oli 11.3.2016 kirjoitettu “Sori tästä.” Tässä kirjoituksessa Nevalainen viittaa taannoin tapahtuneeseen kohuun jossa  Alexander Stubb sekoitti hallintarekisterin kannatusprosentit keskenään. Virheen tullessa ilmi valtiovarainministeri Stubb pahoitteli tapausta: “-- sori siitä.” Nevalainen tarttuikin tähän ja kirjoitti siitä kuinka anteeksi pyytäminen, varsinkin sanan “anteeksi” sanominen, on vaikeaa suomalaisille. Nevalainen perustelee väittämäänsä sillä, että kyseinen sana on emotionaalisesti latautunut, eli sen käyttäminen herättää puhujassa tunteita - tarkemmin sanottuna haavoittuvuuden tunteita. Ja koska nämä tunteet ovat vaikeita käsitellä, ihmiset turvautuvat vaihtoehtoihin kuten “sori.” Nevalainen kuvaileekin yleistä käsitystä anteeksipyytäjästä heikkona ja väärässä olevana, kun taas henkilö joka ei pyydä anteeksi töppäilyjään eikä tunteile liikaa on “kova jätkä.” Tämä stereotypia on Nevalaisen mukaan päälaellaan ja hän kysyykin lukijalta, haluaako tämä laittaa henkensä tai varansa tällaisen henkilön vastuulle?  Nevalainen myös kuvailee kieltämme “voimakieleksi” ja humoristiseen tapaansa vertaakin suomenkielen sanoja “mafiaporukan käyttämiksi betonikengiksi.” Psykologisen aspektin tekstiin tuo Nevalaisen pohdinta siitä, että anteeksi pyytämisen, anteeksi antamisen ja empatian taitoja pitäisi opetella enemmän. Hyvää tekstissä on se että se on lyhyt, kuvaileva ja provosoiva,  sekä saa lukijan miettimään omaa kyvykkyyttään anteeksipyytämiseen. Tekstissä olisi voinut olla kuitenkin enemmän viittauksia Stubbin tapaukseen, eikä Nevalaisen myöskään suhtaudu kovin empaattisesti niihin, joilla on vaikeuksia anteeksipyytämisen kanssa. Heitä jopa nimitellään anteeksipyyntövammaisiksi ja nahjuksiksi.

Ulkoasultaan blogi on pelkistetty, eikä siinä käytetä kuvia tai videoita tehokeinoina, mikä antaa itse tekstille suuremman merkityksen. Nevalaisen blogi myös rikkoo kiltin ja kaiken ymmärtävän psykologin stereotypiaa, mutta tuo kuitenkin myös hänen ammattiosaamistaan esille, sillä psykologin näkökulma on läsnä jokaisessa tekstissä.  Kaiken kaikkiaan blogi on hyvää luettavaa, jos on kiinnostunut psykologiasta eikä pelkää vahvoja mielipiteitä.