Oppimista kolumnien maailmassa (Henna S.)

Valitsin tarkasteltavaksi Jani Kaaron kolumnit, joita olen jo aiemminkin lukenut silloin, kun kolumnin aihe on napannut mielenkiintoni. Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija, joka kirjoittaa kolumneja Helsingin Sanomiin joka toinen viikko. Kolumnit ovat yleensä hyvin ajankohtaisia ja  käsittelevät mediassa esiin tulleita asioita. Jotkut aiheet ovat jopa erityisen herkullisia herättämään vilkasta keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa, esimerkiksi keskustelut kasvatuksesta ja vanhemmuudesta, joista eri kohorteilla ja koulukunnilla tuntuu olevan erilaisia ohjenuoria. Näin on myös esimerkiksi luokkaeroja koskevan kolumnin kohdalla: ”Köyhyys on aivoja syövä loinen” (julkaistu 17.9.2013).

Kolumnisti tempaa lukijan mukaansa

Kaaron kirjoitustyyli on sekoitus tieteellistä ja populaaria ja hän käyttää molempia tyylejä sujuvasti. Tekstit saattavat vilistä sellaisia tieteelliselle tekstille tyypillisiä termejä kuin ”meritokraattinen prinsiippi” ja toisaalta maanläheisempiä metaforia, kuten ”jos rikas putoaa köyhän housuihin, hänkin menettää ennen pitkää kaikki ne veitsenterävät ominaisuudet, jotka tekivät hänestä Lake Wobegonin kultapossun”. Kieli on elävää ja mielekästä lukea. Tämän lisäksi Kaaro linkittää hyvin arkielämän esimerkkejä tieteelliseen tietoon, mikä tekee kolumneista helposti luettavia ja olettaisin myös useille lukijoille samaistuttavia. Hän käyttää lähteitä, kuten tieteellisiä tutkimuksia tai artikkeleita sekä mediaa, mikä tekee argumentoinnista uskottavampaa. Välillä tosin kirjoitus on epäloogista ja punainen lanka hukkuu.

Kurkistelua kanssaihmisten mieliin

Kolumnien aiheet näyttäisivät nostattavan paljon mielipiteitä sekä puolesta että vastaan; tästä kertoo joidenkin kolumnien hurja kommentointien määrä, jopa yli 200 kommenttia. Itse huomaan usein jääväni lukemaan juuri keskustelupalstojen kommentteja, vaikka se ei aina kovin järkevää olekaan ja on sitä joku joskus haukkunut turhuuden huipuksikin. Onko se sitten jotain kurkistelunhalua kanssaihmisten mieliin ja ajatuksiin tai puhdasta mielenkiintoa aiheesta nousevaan keskusteluun; vähän ehkä kumpaakin? 

http://www.flickr.com/photos/kweaver/2922271146/

Kaaron kolumnista riippuen, kommentteja on useasta kymmenestä muutamaan sataan. Erityisesti tällaisella tiedepainotteisella kolumnilla, jota julkaistaan maamme yhdessä arvostetuimassa sanomalehdessä, olettaisin kommentoijien olevan jollain tavalla aiheisiin perehtyneitä tai jopa hyvin tietotaitoisiakin. Kuten yleensäkin keskustelupalstoilla, myös näiden kommenttien sekaan mahtuu tästä huolimatta niin asiallisia kuin räikeitäkin tuotoksia. Ja välillä tuntuu, että provosointi on kommentin ainoa tarkoitus. Vai voiko joku nykypäivän suomalainen vain olla kasvanut tynnyrissä?

Perusteluja kaivataan

http://www.circlesoflearning.org.au/
images/textbox/detail/holding-hands.jpg

Usein olen Kaaron kanssa samoilla linjoilla ja jaan hänen näkemyksensä jo osittain senkin takia, että ne ovat hyvin perusteltuja. Näinpä kolumni ”Antakaa lasten olla kurittomia” (julkaistu 18.2.2013), pisti silmääni. Kolumnissa Kaaro käsittelee kasvatusta ja kasvattamista; aihe josta on tehty muun muassa psykologian saralla paljon tutkimusta, esimerkiksi erilaisista kasvatustyyleistä. Ihmetystä herätti, että Kaaro ei kuitenkaan viittaa näihin tutkimuksiin tai mihinkään muuhunkaan teoriaan, vaan itseasiassa tv-ohjelmiin, joiden luotettavuutta voisi jo itsessään miettiä. Olettaisin hänen näistä tutkimuksista tieteentuntijana kuitenkin olevan perillä. Myös hänen oma kokemuksensa isänä tulee tekstissä esiin, mikä sinänsä ole huono asia, mutta korostaa tekstin subjektiivisuutta. 

Kommentteja, jälleen, lukiessani, yllätyin positiivisesti, kuinka suhteellisen järkevää keskustelua kolumnista ja sen aiheesta käytiin ja monia tunnettuja teorioita, muun muassa kasvatustyyleistä, nostettiin esiin. Huomasin samalla olevani jonkin verran eri mieltä Kaaron kanssa ja samaa mieltä monen kommentoijan kanssa. Niinpä ajattelin, että aiheesta käytävien keskustelujen lukeminen ei ehkä olekaan ajanhukkaa; ainakin siinä voi oppia jotakin muista ihmisistä (oli se sitten positiivista tai negatiivista) ja vähintäänkin jotain itsestään.