Blogin kirjoittaja Jaana Haapasalo on psykologi ja psykologian tohtori sekä oikeus- ja kriminaalipsykologian dosentti. Blogi toimii Kansan Uutisten verkkosivuilla nimellä Kriminaalipsykologi. Valitsimme postauksen “Kosto elää kuolemansellissä”, sillä aihe herättää meissä voimakkaita ajatuksia ja mielipiteitä. Lisäksi kirjoittaja kuulostaa pätevältä ja mielenkiintoiselta koulutus- ja työtaustansa vuoksi.
Kirjoittaja käsittelee tekstissään kuolemantuomion lähihistoriaa ja nykyasemaa yhteiskunnassa. Vuonna 2015 tehdyistä 1634 teloituksesta (Kiinan lukuja ei mukana) melkein 90 prosenttia tapahtui Saudi-Arabiassa, Pakistanissa ja Iranissa. 140 valtiota on kuitenkin omassa lainsäädännössään kieltänyt kuolemanrangaistukset kokonaan.
Haapasalo puhuu kuolemantuomiosta “laillistettuna murhana, joka mitätöi ihmisarvon” ja tällä ilmaisee kuolemantuomion omituisen kaksinaismoralistisen noidankehän jossa hyväksytään rikos tekemällä se uudestaan: “Silmä silmästä tekee koko maailman sokeaksi.” Pohdimmekin Haapasalon tapaan, että missä vaiheessa ja miksi ihmisen ihmisarvo määräytyy hänen tekojensa mukaan?
Haapasalo huomauttaa kansantajuisesta logiikasta, jonka mukaan rangaistukset estävät rikollista käyttäytymistä. Tähän sisältyy ajatus yleistävästä ja erityistävästä vaikutuksesta, jonka mukaan kovat tuomiot estäisivät muita tekemästä rikoksia ja kova rangaistus estäisi jatkossa yksittäisten rikoksentekijöiden rikollisuutta. Kumpaakaan näistä ei kuitenkaan ole todettu eikä käytännössä osoitettu todeksi. Muutenhan rikollisuus olisi vähäistä maissa, joissa käytetään kovimpia rangaistuksia. Asian tiedetään kuitenkin olevan päinvastoin.
Haapasalo esittelee amerikkalaisessa tutkimuksessa tutkittujen alle 18-vuotiaana henkirikoksen tehneiden ja kuolemaan tuomittujen nuorten rikoksia dramaattisesti. Hän nostaa esille esimerkkitapauksen: “Isä, äiti ja isoisä hakkasivat vauvaiästä lähtien, perheenjäsen ja perheen ystävä raiskasivat lapsena, isäpuoli poikkeuksellisen väkivaltainen (metsästi ihmisiä mieluummin kuin eläimiä), äidillä mielenterveysongelmia.” Haapasalon mukaan kuolemaantuomittujen joukko ainakin Yhdysvalloissa koostuu tällaisista huono-osaisista, lapsena vaikeasti traumatisoituneista ihmisistä.
Tämän pohjalta Haapasalo esittääkin terävän huomion: “Heidän kohdallaan kuolemantuomiota lainsäädännössään vaaliva valtio ikään kuin jatkaa heidän lapsuutensa julmaa ja epäinhimillistä kohtelua ja ihmisarvon halventamista.”
Miten valtiot siis oikeuttavat kuolemanrangaistuksen?
Voidaan myös miettiä, onko kuolemantuomio ankarampi rangaistus kuin pitkä vankeustuomio. Voisi olla jopa suurempi rangaistus rikolliselle joutua virumaan vankilassa pitkään, kuin “päästää hänet pahasta”.
Lainsäädännössä ja päätöksenteossa otetaan luonnollisesti huomioon myös kansantaloudellinen näkökulma. Tällöin kysymyksiksi nousevat vankien ja vankiloiden ylläpitämisen kalleus, mikä voi olla yksi syy lyhyisiin tuomioihin ja kuolemanrangaistuksiin. On kuitenkin riskialtista, kun ihmisoikeudellisia kysymyksiä aletaan lähestyä taloudellisesta näkökulmasta.
Oikeusprosessissa järjetöntä ei ole ainoastaan se, että kuolemaan ylipäätään tuomitaan, vaan myös se, mistä Haapasalokin huomauttaa; ihmisten tuomitseminen kevyillä todisteilla. Haapasalo antaa ilmiölle kasvot kertomalla Kirk Bloodsworthista, joka ennen DNA-todisteita tuomittiin kuolemaan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja murhasta viiden silminnäkijän muistikuvien perusteella. Valemuistoja tutkinut Elizabeth Loftus tuhahtaisi tapaukselle. Loftus on nimittäin osoittanut tutkimuksissaan, että ihmisen muisti on hatara. Se toimii pitkälti aiempien sisäisten mallien perusteella, eikä siihen siis tällaisissa tapauksissa voi luotettavasti turvautua videokameran tapaan.
https://blogit.kansanuutiset.fi/kriminaalipsykologi/kosto-elaa-kuolemansellissa
Kuvat: www.pixabay.com
