Elävät kuolleet (Tommi Patinen)

Tiedelehden toimitussihteerin Petri Riikosen ylläpitämä Tieteen tykkääjä -blogi esittelee tieteen uusimpia saavutuksia ja herättälee aiheista keskustelua. Etenkin biologiaan liittyvät tutkimukset ovat blogissa vahvasti edustettuna, mikä johtunee kirjoittajan omasta kiinnostuksesta aiheeseen ja Riikosen taustalla olevasta mikrobiologin koulutuksesta. Blogi on kuitenkin suunnattu kaikille tieteestä kiinnostuneille lukijoille. Kirjoittajan tyyli on asiallinen, ja tieteestä tietämättömänkin on helppo lähestyä ja kommentoida blogia sen aiheiden arkipäiväisyyden ansiosta.

Blogitekstissään ”Mikä on elävä?” (http://www.tiede.fi/alue/tieteen_tykkaaja 14.5.2014) Riikonen kertoo, kuinka vaikeaa on tulkita elämän määritelmää ja luokitella asioita eläviin ja elottomiin. Esimerkkinä Riikonen esittää äskettäin löydettyjen kummallisten jättivirusten luokittelun ja elämänpuuhun sijoittamisen aiheuttaman keskustelun.

Kirjoittaja esittää hyvän argumentin mainitsemalla, että virukset eivät kykene itsekseen muuta kuin kulkeutumaan sattumanvaraisesti. Ne eivät pysty esimerkiksi lisääntymään muualla kuin isäntäsolussa, mutta mielestäni pitäisi selvittää onko tämä merkki elottomuudesta vai kehittyneisyydestä. Voisiko olla, että virus on niin kehittynyt ja erikoistunut elämänmuoto, ettei se tarvitse omaa lisääntymiskoneistoa? Toisaalta, voisivatko virukset olla käkilintujen tapaisia pesäloisia?

Mielestäni olisi loogista ajatella, että jos evoluutio etenee kohti kehittyneempiä ja erikoistuneimpia rakenteita, miksi ei olisi olemassa erikoisuudessaan esimerkiksi luukaloihin kuuluvaan liejuryömijään verrattavaa mikrobia? Liejuryömijällä on evät, joilla se pystyy ryömimään maalla, ja lisäksi se voi hengittää ilmaa kiduksilla. Kala kykenee elämään maalla jopa päiviä, kunhan se pysyy kosteana. Voisiko virus olla samanlainen välimuoto?

Kuvassa amfibinen kala liejuryömijä Periophthalamus gracilis. Kuva Gianluca Polgar.

Maailman synnyn aikoihin ei nykytietämyksen aikoihin ollut kuin elottomia aineita, joista vähitellen kehittyi monimutkaisempia yhdisteitä. Lopulta muodostui aminohappoja ja niistä pidempiä ketjuja eli proteiineja. Mielestäni olisi loogista, että mikäli elämä on lähtöisin elottomasta aineksesta, olisi mahdollista että on olemassa eliöitä, jotka ovat sekä eläviä että elottomia.

Blogipostauksessaan Riikonen nostaa esille pitkään käydyn väittelyn viruksen sijoittamisesta elämänpuuhun. Mielipide on alati muuttunut, ja nykyisen tietämyksen valossa ei pystytä varmasti sanomaan ovatko virukset eläviä. Luonnontieteilijänä tiedän, että tieteellisessä yhteisössä, jossa ”varma tieto” on vain tämän hetken paras selitys asialle, tutkijan on vaikea pysyä samassa kannassa. Tämän takia ymmärrän, että virukset herättelevät kysymyksiä monissa.

Minusta ei kuitenkaan ole hedelmällistä väitellä asiasta, johon ei vielä ole saatu selkeää vastausta ja joka vaatii selvästi enemmän tutkimista. Lisäksi eliöiden luokittelu on ihmisen keinotekoinen menetelmä asioiden jäsentelemiseksi, eikä sillä ole luonnon toiminnan kannalta merkitystä.

Riikonen esittää blogikirjoituksensa lopussa yleisen käsityksen virusten tärkeydestä muiden eliöiden evoluutiossa. Tässä kohtaa hän vertaa virusten vaikutusta hyppiviin geenijaksoihin. Mielestäni virukset ovat omituisuuksiensa takia erittäin monimuotoisia ”eliöitä”, joita tutkimalla evoluutiosta, elämästä ja sen määritelmästä saadaan varmasti lisää sitä paljon puhuttua ”varmaa tietoa”.