Psykologian popularisointi - uhka vai mahdollisuus? (Emmiina ja Pyry)

http://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/teemu_ollikaisen_blogi/kasi_psykologian_hunajapurkissa.1331.blog

Teemu Ollikaisen blogi Mentaalipuolen hommia  ilmestyy Suomen Psykologiliiton nettisivuilla ja sen aiheet käsittelevätkin arkielämän ilmiöitä psykologisien silmälasien läpi. Kirjoittaja on erikoispsykologi sekä psykoterapeutti . Ollikainen pyrkii herättämään ajatuksia sekä haastamaan pinttyneitä näkemyksiä psykologien keskuudessa. Kieli on humoristista ja kärkästä, mutta kuitenkin asiapitoista, jolloin viihteellisyys ja uskottavuus kulkevat käsi kädessä. Vaikka blogin tavoite on haastaa lukijoita niin blogista puuttuu vuorovaikutuksellisuus. Kirjoitukset ovat saaneet vain muutamia kommentteja ja nekin ovat vain selkään taputuksia tai kritiikkiä tekstien liiallisesta pituudesta.  Ollikainen voisikin jakaa kirjoituksiaan useampaan tekstiin, jotta lukija jaksaisi jäädä pohtimaan tekstin sanomaa.

“Käsi psykologian hunajapurkissa” hyppää suoraan syvään päähän allasta. Psykologian popularisointi on ajankohtainen kysymys, mediassa vilisee psykologian alan termejä mitä moninaisimmissa yhteyksissä ilman pyrkimystäkään tieteelliseen tarkkuuteen. Tietoa esitetään mediassa ilman asianmukaisia lähdeviitteitä, jolloin tarkkuus kärsii.Ollikainen nostaa jo tekstinsä alussa esiin dilemman, vaikka psykologien ammattinimike ja täten työmme sisältö on laissa suojattu, on psykologisessa tutkimuksessa tuotetun tiedon käyttö kaikille mahdollista.

Hän pyrkiikin tuomaan tarkastelun keskiöön piirteen tämän tiedon käytöstä, jonka hän kokee ongelmalliseksi. Ollikainen sanoo, että hän näkee itseasiassa alan tutkimustiedon tulevan kuunnelluksi helpommin sen ollessa muun kuin psykologin esiin nostamaa. Hän mainitsee tästä esimerkkinä mm. Helsingin Sanomissa julkaistun uutisen, jossa hyvinvointi- ja mindfulness coach puhuu “stressihormoneista” ja tekniikan tohtori “tunne-energian” välittymisestä työyhteisöön messutapahtumassa. On hyvä ottaa huomioon, että kumpikin teksti on ilmestynyt konteksteissa, jotka antavat valtavasti painoarvo sanotulle.  Tämä on niin Ollikaisen kuin myös meidän omasta mielestämme problemaattista ja voi johtaa monenlaisiin väärinkäsityksiin. Vaikka tutkimusten tuottama tieto onkin suotavaa, jopa vaadittavaa, tuoda ymmärrettävässä mielessä suuren yleisön tietoon, on termien heittelyn ja niillä oman uskottavuuden pönkittämisen vaarat moninaisia: Liian ympäripyöreällä termien, erityisesti neurologisen sanaston ja kuvien käytöllä, luodaan helposti kuva kyseessä olevan asian yksioikoisuudesta, selkeydestä ja mahdollisesti myös vääristä kausaalipäätelmistä

Psykologista, erityisesti aivotutkimuksen perustuvaa tietoa siis levitetään ja käytetään liian höllästi, niin maallikkojen kuin myös psykologien toimesta. Olisi tärkeää miettiä kuinka tieto popularisoidaan ja miten se esitetään. Psykologiassa on myös muita luotettavia tutkimusmetodeja kuin aivokuvantaminen.  Onkin tärkeä miettiä tuoko aivokuva jotain uutta merkityksellistä tietoa vai kalastellaanko sillä tiedon parempaa luotettavuutta vastaanottajan silmissä.  Piiloutumalla aivokuvien taakse psykologit itse vetävät mattoa omien jalkojensa alta.  Kvalitatiivinen tieto on aivan yhtä arvokasta, jopa arvokkaampaakin tietyissä tilanteissa. Kaikkea ei voi mitata luonnontieteellisesti, sillä kokemusmaailmaa ja tunnetta ei voi tiivistää pelkkiin neuroneihin ja niiden välisiin yhteyksiin.  

Popularisointi on välttämättömyys, mutta viihteellisyyden ja ymmärrättävyyden takia ei saisi tinkiä tieteellisistä tiedon kriteereistä. Ollikainen korostaa, että psykologian ammattilaisetkin erehtyvät käyttämään termejä sinnepäin. Tulevana psykologina on tärkeä pohtia jo opiskeluvaiheessa omaa suhdettaan termeihin ja niiden käyttöön. Eksaktius ei kuulu pelkään kandiin tai graduun. Psykologit ovat tieteemme edustajia ja heidän pitäisi näyttää esimerkkiä eikä taipua tekemään tieteestämme kansantajuista niin, että termeistä tulee pelkkää keittiöpsykologiaa ja aivokuvaa aivokuvan perään. Täytyy siis löytää tasapaino tieteelllisen tarkkuuden ja perusteluiden, sekä mielenkiintoisen ja ymmärrettävän esityksen välillä. Psykologien tulisi löytää siis oikea määrä massan mukana menemistä kuitenkaan kadottamatta omaa ammattiylpeyttä.