Possu ja koira - Lappalaisen peili elämään (Tuomo M. & Erkka G, Miian ryhmä)

Toimittaja ja tietokirjailija Elina Lappalainen käsittelee bloginsa Syötäväksi kasvatetut blogikirjoituksissa eläinten hyvinvointia, tuotantoeläinten elinolosuhteita sekä maatalouden ja ruoantuotannon eettisyyttä. Internetsivuilta löytyy liuta niin lukemiseen kuin kirjoittamiseen liittyviä blogitekstejä, esimerkiksi Tieto-Finlandia –ehdokkuuteen ja -palkintoon liittyviä kirjoituksia, joita kirjoittaja arvatenkin hehkuttaa. Valitsemamme teksti nivoo blogin teeman napakasti yhteen.

Tekstissä Ilallisen etiikka - Tarjoilija, lautasellani on tunteva yksilö! Elina Lappalainen kirjoittaa eläinten eettisestä kohtelusta kauniisti, mutta ristiriitaisesti. Niin eläinten oikeudet kuin hyvinvointikin ovat aikamme suuria aiheita. Yhdellä suuntaa änkyrät viittaavat kintaalla ilmastolle ja elukoille. Toisaalla ilmastofundamentalistit ja eläinten oikeuksien puolustajat kokoontuvat suureen sotaansa kuin harmageddoniin takapajuisia peräkylien juntteja vastaan. Keskustelu leivän päälle laitettavasta on nykyään hyvin polarisoitunutta.

Elina Lappalainen on tekstissään hukassa kuin syysiltaan eksynyt suunnistaja. Hän poukkoilee tekstissään sinne tänne. Lihan mussuttamista perustellaan perinteillä, juuri ennen romahtamista syyllisyyteen. Välillä hän näkee eläinten hyvinvoinnin tärkeäksi kuin hukassa olevat kotiavaimet, toisessa kohdin hän suhtautuu kuolemaan hyvin huolettomasti. Keskellä tekstiä opetetaan utilitarismia ja lopussa muistutetaan samaistumisen sekä välittämisen tärkeydestä. Tekstissä on kiusallinen vivahde syyllisyyttä ja samaistumisen kaipuuta.

Kirjoittaja tunnustaa jo heti alussa lihansyöjän olevan moraalisesti hätää kärsimässä. Eläimet ovat Lappalaisen mielestä tuntevia ja ajattelevia yksilöitä. Maatilan possu eroaa Lappalaisen mielestä koirasta vain kastikkeen kautta. Hän kysyy: “Miksi syömme sikaa, mutta emme koiraa?”. Koska kulttuurimme vuoksi on hyväksyttävämpää, että lahtarisetä teurastaa joulupöytään ennemmin Osku-possun kuin Rekku-koiran. Tämän älyää myös Lappalainen.

Tuotantoeläimet ja lemmikit ovat Lappalaisen mielestä samanarvoisia, näitä kaitseva ihminen on silti luomakunnan kruunu. Hän hyväksyy eläinten tappamisen sillä ehdolla, että nämä ovat saaneet elää hyvän elämän. Jopa moraalifilosofisesti sokea ymmärtää, ettei ajatuksen soveltaminen onnistu ihmisiin. Kuolema nähdään aina kauniimpana hyvin elettyä elämää vasten. Silti kuolema on yhtä synkkä elämän päätepiste. Voiko teollista tappamista perustella näin? Voisi olettaa elollisen olennon elävän mieluummin kuin kuolevan.

Lappalaiselle leivän päältä löytyvä palvikinkku on yhtä arkinen kuin maanantaipäivä. Tekstistä heijastuu tottumus lihansyöntiin. Lappalainen tiedostaa moraalisen dilemman elämän arvokkuuden ja vatsan kylläisyyden välillä, silti nälkä voittaa tässäkin painissa. Elämän voi sivuuttaa, koska näin on aina ollut. Kylmätiskin muoviin pakatut lihat ovat etäännyttäneet modernin ihmisen pakettiin ahdetusta eletystä elämästä.

Lappalainen hyväksyy siis eläinten tuotannon, kunhan elämä on ollut hyvä ja kuolema on tullut silkkihansikkain. Liekö noidannuolen lailla iskenyt syyllisyys vaiko mikä? Lopulta hän kaivelee naftaliinista utilitarismin, jolla hän varmistelee jaloja ajatelmiaan eläinten hyvinvoinnin tarpeellisuudesta. On mielenkiintoista, että hän valitsi juuri utilitarismin, joka tähtää hyvinvoinnin maksimointiin ja kärsimyksen minimointiin. Miksi ei joku muu filosofia? Olihan jo Aristoteles varma ihmisen ylivertaisesta asemasta suhteessa maailmaan.

Utilitarismihan on seurauseettinen filosofia, jonka lopputulemaa peilataan saavutetun hyödyn kautta. Kuinka hyvin ihmisen kokemaa hyötyä voi verrata eläinten kokemaan hyötyyn? Tunnustamme mieluusti olevamme älykkäämpiä kuin jaloissa pyörivät lemmikkimme. Älykkyyttä vasten myös hyötymme kestää parempaa tarkastelua. Näin ajateltuna ihmisten yhdenvertaisuus asettuisi heikkoon valoon. Fiksumpien kokema hyöty olisi täten tärkeämpää kuin tyhmien. Voimmeko asettaa toisten ihmisten elämän arvon ruotuunsa pelkän ÄO-testin perusteella?

Kykymme myötätuntoon on älykkyytemme oheistuotetta. Mikäli kykenemme ymmärtämään tyhmää kanssakulkijaamme, emmekä arvota hänen elämäänsä vaivalloisen ymmärryksensä mukaan, miksi siis eläinten hellyttävä tyhmyys olisi tappamisen arvoista? Samaistumisen kanssa painiva Lappalainen tunnistaa utilitaristien esittämät perustelut ongelmallisiksi. Hän osaltaan ymmärtää elämän jakamattoman arvon, mutta lihan himo vetää Elinaa kuin pulkassa. Syyllisyydentunto on ajanut kuin pirun riivaamana Lappalaisen valitsemaan ravintolassa kasvis- tai kala-aterian ikään kuin nämä vertaantuisivat toisiinsa.

Syötäväksi kasvatetut -blogi on jatketta vuonna 2012 hänen kirjoittamalle saman nimiselle tietokirjalle. Blogi pyörittelee tekstistä toiseen saman oloisia kirjoituksia. Tarkasteltu teksti kuitenkin tyhjentää sisällön kuin pajatson. Tekstistä huomaa, että sen on kirjoittanut journalisti eikä filosofi. Tuntuu, että Lappalainen on valinnut utilitarismin kuin lattialla kirjaa selaileva lapsi. Selkeästi tekstistä irrallaan oleva filosofian tietoisku on valittu kuin silmät kiinni ja umpimähkää. Omiin arvoihin soveltuvia filosofeja käyttivät myös natsit.

Epäilemättä Elina Lappalaisen tarkoitus on saada pohtimaan lihansyönnin eettisyyttä. Eräät hänen kirjoituksistaan ovatkin nostaneet keskustelua maatalouden puhtoisuudesta, missä peräkylien peräkammarin pojat ovat linnoittautuneet kommenttiosioon puolustamaan maataloustukien eettistä käyttöä. Huolimatta kirjoittajan tarpeesta ravistella ummehtunutta lukijaansa, jäämme pohtimaan: onko Elina Lappalaisen blogi viatonta moraalifilosofista valistamista, vaiko oivaa markkinointia jo entuudestaan kuolleelle kirja-alalle?

Linkki - Pixabayn kuvaan

Linkki - Pixabayn kuvaan