Syötäväksi kasvatetut - kasvatettu syömään? (Marjaana ja Meri, Ellinooran ryhmä)

Elina Lappalainen - Syötäväksi kasvatetut

Seurasimme tietokirjailija ja toimittaja Elina Lappalaisen blogia Syötäväksi kasvatetut, joka tarkastelee tuotantoeläinten hyvinvointia Suomessa. Blogi on itseasiassa samanniminen kuin Elina Lappalaisen esikoiskirja, josta hän voitti Tieto-Finlandia palkinnon. Elina Lappalainen on opiskellut journalistiikkaa Jyväskylän yliopistossa ja työskennellyt toimittajana mm. Keskisuomalaisessa ja Helsingin Sanomissa, jossa kirjoitti maatalousaiheista juttusarjaa. Tällä hetkellä hän työskentelee Talouselämä-lehdessä.

Elina Lappalainen on hyvin aktiivinen toimija ja kirjoittaa aikakauslehtiin ja julkaisuihin, kommentoi julkisesti mielipiteitään ja ottaa kantaa teemaan liittyviin ajankohtaisiin kirjoituksiin. Hän haluaa tuoda yleiseen keskusteluun tuotantoeläinten epäoikeudenmukaisen kohtelun ja haluaa vaikuttaa päättäjiin tuotantoeläinten olojen parantamiseksi. Syötäväksi kasvatetut -kirja on esimerkiksi jaettu kansanedustajille, mutta valitettavasti uuden hallituksen ohjelmassa ei ole mitään mainintaa eläinsuojelulain uudistamisesta.

Tehotuotantoeläinten kohtelua kuin lihansyöntiäkin perustellaan hyvin erilaisilla argumenteilla ja näkökulmia asian lähestymiseen on monia. Usein huomaa, että keskustelussa asiasta puolesta ja vastaan, juuri koko katsantakannat ja näkemyserot ovat jo niin erilaiset, että omista näkökannoista vahvasti eroavien ajatusten ymmärtäminen on lähes mahdotonta. Esimerkiksi puhuminen tuotantoeläinten elinolojen parantamisesta on hankalaa vegaanille, joka ei hyväksy koko liha- ja maitotuotantoa! Tätä havainnollistaa hyvin, kun vilkaisee youtuben tarjontaa tuotantoeläinvideoista. Oikeutta eläimille -ryhmän youtube-video sikalasta on hyvin erilaista materiaalia, kuin mitä esimerkiksi Lihatiedotuksen youtube-video näyttää. Katsottuaan molemmat videot on sitä helposti itsekin hieman sekaisin mitä pitäisi uskoa, vaikkei olisi aiemmin kovinkaan voimakasta mielipidettä aiheesta omannut!

Lappalainen nostaa kirjoituksissaan esiin lihantuotannon hyvinvointimerkin tuomista vaihtoehdoksi. Se olisi erittäin hyvä ja konkreettinen ehdotus nykytilanteessa kuluttajan näkökulmaa ajatellen, vaikka lähtökohtaisesti kaikille tuotantoeläimille tulisi automaattisesti suoda paremmat minimivaatimukset täyttävät elinolot tehoeläintuotantoon liittyvillä asetuksilla ja lainsäädännöllä. Päätös ei saisi jäädä vain kuluttajan vastuulle. Meidän tulisi tietenkin muistaa, että olemme itse kuluttajina osana tuotantoketjun toista päätä, mutta vastuuta elintarvikkeiden tuotannon eettisyydestä ei pitäisi sysätä pelkästään meille kuluttajille perustellen sitä liberaalin kapitalismin hengessä vain kysynnän ja tarjonnan lailla. Eikä kaikkea käytöstä voi muuttaa vain kiristämällä verotusta - se helposti vain rajaa matalamman tulotason ihmisten valinnat niihin huonompiin valintoihin. Miten tämä siis sitten toteutettaisiin käytäntöön on isompi kysymysmerkki.

Lappalaisen mukaan vastuullinen kuluttajuus rakentuu jo lapsuudessa

Tässä blogitekstissä olemme ottaneet lähempään tarkasteluun blogitekstin "Uskaltaako lapselle kertoa, mistä nakit tulevat?" (2.5.2015)”, jossa Elina Lappalainen pohtii teemoja liittyen hänen uusimpaan lapsille suunnattuun tietokirjaan — Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? (2015) Tammi. Kirja kertoo eläintuotannosta lapsen kehitystasoon sopivalla otteella hauskan tarinan muodossa, mikä on meille molemmille läheinen aihe - meillä molemmilla on pieni lapsi, joten tämä aihe tulee olemaan hyvinkin nopeasti molemmilla edessä. Lappalainen esittelee aihetta monipuolisesti ja teksti on sujuvaa - sitä lukee hyvinkin mielellään. Toki erityisesti, kun aihe on itselle ajankohtainen. Teksti on kuitenkin hyvä lukea kenen tahansa. Hän myös hyvin hyödyntää lähdemateriaalia blogitekstin muodostamiseen tehden siitä mielenkiintoista luettavaa - ja ennen kaikkea uskottavaa!

Lappalainen pohtii blogitekstissään, että “tunnustamme itsekin, että eläintuotanto on jotain niin kamalaa ja arveluttavaa, että lapsi järkyttyisi jos tietäisi koko totuuden. Monissa kaupunkilaisissa perheissä vanhemmat ovat itsekin hyvin etääntyneitä eläintuotannosta. Jos asia on kaukana perheen arjesta, lapselle saattaa valjeta hyvin myöhään mitä ne jauheliha tai broileri oikeasti ovat” Hän korostaa, että ristiriitaa pahentaa, kun lastensaduissa eläimet inhimillistetään ja esitetään söpöinä eläinvauvoina!

Olemme samaa mieltä Lappalaisen kanssa siitä, että kun kulutustuotteiden kuten juuri ruuan tai esimerkiksi vaatteiden tuotanto etääntyy liian kauas ihmisten arjesta, tuotannon eettisyyttä ei ajatella riittävästi. Blogikirjoituksessa Lappalainen pohditaankin “Suojellaanko lapsia jo liikaa ja pidetään pumpulissa?" Lappalainen sanoo sen olevan ongelma siksi, koska vastuulliseen kuluttajuuteen kasvaminen edellyttää keskustelua, jossa lapsi alkaa vähitellen saada eväitä omaan ajatteluun ja eettisten valintojen tekemiseen. 

Toisaalta blogikirjoituksessa spekuloidaan sitä, jos sellaiset maalla kasvaneet lapset, joiden ympäristössä ruoan alkuperä on jatkuvasti esillä, oppisivat pitämään tuotantoeläinten kohtelua virheellisesti hyväksyttävänä ja normaalina. Ongelmaksi se koituisi, jos lapset kasvavat ajattelemaan eläimiä vain elintarvikkeiden raaka-aineena eikä empatian ja vastuullisuuden merkitystä opeteta. Lappalainen vastaa blogikirjoituksen lopussa otsikkonsa kysymykseen “Kyllä, lapselle uskaltaa kertoa mistä nakit tulevat, mutta ihan kaikkea ei voi kertoa.” Karuimpia totuuksia esimerkiksi vasikoiden sarvien polttamisesta ei tule kertoa lapsille, mutta totuus tulisi kertoa, perustelee Lappalainen.

Miten siis kertoa lapsille jo pienestä pitäen, mistä ruoka heidän lautaselleen oikeasti tulee? Keskusteluissamme olimme molemmat samaa mieltä, että lapsen tulee pienestä pitäen tietää, mistä hänen lautaselleen ruoka tulee. Hankalista aiheista, kuten lihansyönnistä tai esimerkiksi kuolemasta olisi hyvä kertoa lapsille ikätasoon nähden ehkä hieman kaunistellen, mutta ehdottomasti totuus. Jos vaikeista aiheista kerrotaan lapsille vertauskuvallisesti, saattaa pahimmassa tapauksessa vain vaikeuttaa lapsen ymmärrystä. Ongelma on ennenkaikkea se, miten kertoa järkyttämättä suhteettomasti pientä mieltä, koska kuten Elina Lappalainen oli maininnut blogitekstissaan, esitetään eläimet usein söpöinä piirroshahmoina - todellisuus kun on jotain muuta. Elina Lappalaisen kirjoittama lapsille suunnattu kirja lieneekin tähän oiva vaihtoehto. Jäimme kuitenkin pohtimaan, mitä muita vaihtoehtoja totuuden kertomiselle on? Miten asettaa sanat oikein tai mitä käyttää siihen apuvälineenä? Jos sinulta löytyisi jotain sopivaa vinkkiä niin kommentoi! Tätähän Lappalainenkin lukijoiltaan pyytää tekstinsä lopussa, siksi mielellämme kuulisimme myös teidän mielipiteitänne aiheesta. Jääkäämme märehtimään asiaa, kuten arvon ravintoketjun seuraavat vaiheet alla olevassa videossa tekevät. 

Kiistelyä tulevaisuudesta (Ella ja Jesse, Ellinooran ryhmä)

Ilmastotiede -blogi käsittelee ilmastonmuutosta sekä muita ajankohtaisia luonnontieteisiin liittyviä ilmiöitä. Blogiteksteissään kirjoittaja kommentoi näitä aihepiirejä käsitteleviä uutisia ja artikkeleita, lähinnä niitä kritisoiden ja tuomalla oman mielipiteensä vahvasti esiin. Blogin kirjoitukset ovatkin siis pääosin vastineita toisille kirjoituksille. Blogin tietoja-osiossa lukee kirjoittajan olevan alan harrastaja, mutta muuta tietoa hänestä ei etsimälläkään löydy. Blogia on kuitenkin kirjoitettu säännöllisesti vuodesta 2013 lähtien, joten kirjoittajan panostus sekä blogiteksteistä välittyvä tuntemus aiheesta luovat luottamusta kirjoittajaan. Blogin kommenttiosasto on kuitenkin melko hiljainen, sillä jokaista blogikirjoitusta kohden on vain muutamia kommentteja, ja niistäkin useimmat samoilta kommentoijilta.

Tulevaisuuskatsaus: Suomi ja maailma vuonna 2015 -blogikirjoitus käsittelee kirjoittajalle tyypillisesti ilmastonmuutosta. Kirjoittaja on törmännyt Facebookissa futurologi Risto Linturin jakamiin ilmastotietoihin Bloomberg sivustolta ja hän on kiinnittänyt huomiota erityisesti päivityksen kommenttiosion tapahtumiin. Facebook-päivityksen kommenttiosiossa Linturi kiittelee omaa kantaansa myötäileviä tahoja ja joko argumentoi tai lyttää vastustavat kannat. Yhden henkilön hän jopa estää kokonaan keskustelusta.

Ilmastotieto-blogin kirjoittajalla on myös tässä kirjoituksessa selkeän kriittinen kanta. Hän suhtautuu sarkastisesti Linturin povauksiin tulevaisuudesta esittämällä hyvin pitkälti pieleen menneitä ennustuksia, jotka Linturi ja toinen kirjoittaja Ilkka Hannula esittävät kirjassaan Sata ilmiötä 2000-2020 – Virtuaali-Helsinki ja kybermyyrä vuodelta 1998. Kirjoittaja ottaa esille Linturin tavan reagoida kyseenalaistaviin kommentteihin. Eräs kommentoijista huomauttaa 125 vuoden olevan lyhyt aika planeetan ilmastonmuutosten ollessa kyseessä, ja että pidemmän aikavälin rekonstruktio olisi kiinnostava. Tästä Linturi jyrähtää. Hän sanoo asian olevan vakava, kommentoijan vieroksuvan tiedettä sekä toteaa tämän kaltaisen toiminnan maksavan satoja miljardeja ihmishenkiä. On vaikea erotella mitkä Linturin kommenteista ovat kärsimättömyyttä sitä kohtaan, minkä hän itse kokee tietämättömyydeksi ja mitkä turhautumista. Joka tapauksessa hänen tapansa hallita keskustelua ja hyväksyä lähinnä miellyttäviä kommentteja tuntuu epäammattimaiselta.

Näin ilman syvempää tuntemusta ilmastotieteen alalta tuntuu erikoiselta, että Linturi kutsuu itsensä kanssa eri koulukuntaa edustavia kommentoijia trolleiksi. Syy lienee siinä, että hän ei koe heidän edustavan puolueetonta tieteellistä kantaa. Linturi on sittemmin vastannut myös ilmastotiede-blogin kommenttiosioon ja kertonut näistä Facebook-sivulleen kirjoittelevista trolleista. Hän sanoo heidän kierrättävän ilmastonmuutosta vähättelevän Heartland-instituutin ikuisia vastaväitteitä ja toteaa, että hän itse haluaa sivullaan käytävän keskustelua, josta hän itsekin oppisi.

Kommentissaan ilmastotiede-blogiin Linturi myös huomauttaa Sata ilmiötä -kirjan ajaneen asiansa silloisen työpaikkansa markkinoinnin välineenä ja keksimisen katalyyttina, eikä niinkään tulevaisuuden ennusteena. Hän myöntää osan ennustuksista olleen tarkoituksellisesti shokeeraavia. Blogin kirjoittaja vastaakin fiktiivisen kirjan olleen mahdollisesti virheellisesti luokiteltuna kirjastossa, jossa se on ollut yleisen yhteiskuntatieteen pääluokassa. Muilta osin ilmastotieteen blogitekstin sävy vaikuttaa siltä, että sen on tarkoitus henkilöidä virheitä juuri Linturiin ja saada hänet näyttämään huonolta.

Ilmastotiede-blogin kirjoitus ja keskustelu sen ympärillä pohjautuukin pitkälti tieteen ja fiktion erittelemiseen ja siitä kinaamiseen. Vastakkainasettelu näiden välillä onkin mielenkiintoista ja pakottaa lukijan pohtimaan omaa asemaansa näiden näkökulmien välillä. Keskustelu myös muistuttaa lukijaa siitä, ettei kaikki ole mustavalkoista eikä kaikkea lukemaansa kannata uskoa todeksi.

Menestys, kateus ja ihmisarvo (Anssi, Vili ja Ida, Ellinooran ryhmä)

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio eikä tarvitse ansaita. Maallisesta menestyksestä tai ulkopuolisista tekijöistä riippumatta jokainen ihminen tulisi nähdä ja kohdata yhtä arvokkaana. Samoilla linjoilla on Ajattelun ammattilainen -blogin kirjoittaja, filosofian tutkija ja kouluttaja Lauri Järvilehto, joka pohtii blogikirjoituksessaan menestyksen ja kateuden suhdetta ihmisten asenteissa.

Tekstissään Menestys synnyttää kateutta – vai synnyttääkö? Järvilehto esittää, että ihmisten asenteilla vaikuttaisi olevan enemmän merkitystä siihen, kuinka paljon heitä arvostetaan tai kadehditaan. Ylimielisyys nostetaan keskeiseksi kateutta aiheuttavaksi piirteeksi, ja menestyjä voikin nöyryydellään lieventää muiden ihmisten kateutta häntä kohtaan.

Kirjoittaja perustelee ihmisten tasa-arvoisuutta käyttäen esimerkkinään liikemies Richard Bransonia, jonka nimen alta ei löydy mainetta tahraavia tekijöitä sekä kirjailija Peter Høegia, joka menestyksestään ja varakkuudestaan huolimatta on kyennyt pitämään jalat tukevasti maan pinnalla. Samalla Järvilehto toteaa, että yhtälailla kuin miljonääri voi menettää miljoonansa, voi vähempiosainen käynnistää menestyksekkään yritystoiminnan. Jokainen meistä voi siis menestyä, ja yksi olennainen menestymisen avain on säilyttää nöyrä asenne muita kohtaan. Nöyryys ei siis ainoastaan ehkäise kateutta, vaan samalla ylläpitää ihmisten välistä tasa-arvoa.

”Osoittamalla jokaiselle ihmiselle tämän syntyjään ansaitsemaa kunnioitusta kunnioitetaan silloin myös takaisin.”

Teksti ei kuitenkaan huomioi, että julkisuuden henkilö menestyjänä on ns. vapaata riistaa. Ihmiset tarkkailevat ja kiinnittävät enemmän huomiota julkisuudessa esiintyvien henkilöiden liikkeisiin sekä eleisiin ja saattavat hakemalla hakea syitä kadehtimiseen. Lisäksi kateuden määritelmä on varsin subjektiivinen asia ja se perustuu yksilön omiin kokemuksiin sekä asenteisiin. Niinpä henkilöesimerkkien käyttäminen ei ole uskottava tapa perustella kateuden olemusta.

Kuten tässäkin tekstissä, yleisesti blogi käsittelee ajankohtaisia asioita tarkoituksenaan tarjota lukijalle työkaluja ajattelun kehittämiseen ja uusiin näkökulmiin. Tavoitteena voidaan pitää myös kirjoittajan halukkuutta ilmaista valtavirrasta poikkeavia näkökulmia helposti ymmärrettävällä tavalla. Tekstissä kiinnostusta herättää sen epätieteellinen ja hieman ironian sävyttämä kirjoitustyyli, jonka avulla kirjoittajan yksilöllisyys ja omat näkemykset tulevat selkeästi esille.

Aiheet, joihin lukijoiden on helppo samaistua saavat osakseen hieman enemmän kommentointia kuin muut. Keskustelua käydään lähtökohtaisesti rakentavassa hengessä ja se tukee itse artikkelia, vaikka esille nousee myös vastakkaisia mielipiteitä. Blogi näkyy aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa – joitakin tekstejä on jaettu Facebookissa jopa yli 1000 kertaa.

https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/rbi-communities/wp-content/uploads/sites/8/2013/09/wpid-equality-act.jpg

Asenteet uusiksi IT-Suomessa! (Vilma ja Matti, Ellinooran ryhmä)

Helsingin kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen IT-jaoston puheenjohtaja, Tieteen ja teknologian vihreiden puheenjohtaja, ohjelmistoarkkitehti Otso Kivekäs kirjoittaa blogissaan yhteiskunnasta ja politiikasta sekä usein käsittelee niiden suhdetta tietotekniikkaan. Kivekäs on koulutukseltaan filosofian maisteri ja opiskellut Helsingin yliopistossa tietojenkäsittelytiedettä.

Blogin kohderyhmää ovat Helsingin poliittisista sekä yleisesti yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneet. Myös tietotekniikasta kiinnostuneet lukijat löytävät varmasti mielekästä luettavaa blogista. Otso Kivekäs on Pyöräliiton puheenjohtaja ja hänen kirjoituksensa pyöräilyyn liittyen ovat saaneet aikaan keskustelua blogissa. Muita blogissa keskustelua herättäneitä aiheita ovat Helsingin kaupunkia koskevat kirjoitukset sekä poliittisia kysymyksiä, kuten sosiaaliturvaa ja perustuloa käsittelevät kirjoitukset. Kommentointi blogissa on hyvin asiallista, sekä myötäilevät että eriävät mielipiteet. Kivekäs on myös pyrkinyt vastaamaan blogikirjoituksiin tulleisiin kommentteihin.

Kirjoituksessaan Mikä meni vikaan IT-Suomessa? (24.11.2014) Kivekäs pohtii suomalaisen tietoyhteiskunnan kehitystä 1990-luvulta tähän päivään. 1990-luvulla Suomi oli IT-alan edelläkävijä ja nykyään enää keskitasoa. Kivekäs vertaa Suomea Viroon, jossa kehitys on ollut päinvastainen ja kahdessakymmenessä vuodessa menty vauhdilla Suomen ohi tietotekniikassa. Suurimmaksi syyksi kehityksen hidastumiseen Kivekäs nimeää suomalaisen julkisen hallinnon kulttuurin: tilaukset tehdään totutusti samalta toimittajalta, ja kun järjestelmien tilaajat eivät tiedä mitä haluavat, ei toimittajilla ole motivaatiota kehittää toimintaansa. Uudistumista hidastaa Kivekkään mukaan myös IT-päättäjien ikääntyminen, jonka myötä he odottavat eläkkeelle pääsyä eivätkä halua tehdä mitään uutta.

Väitteensä Kivekäs tuntuu pohjaavan tässä tapauksessa omiin kokemuksiinsa. Blogikirjoitusten perusteella voi huomata hänen tutkineen julkisia tietojärjestelmähankintoja ilmeisen paljon. IT-alalla pitkään toiminut ja IT-konsulttitalossa työskentelevä Kivekäs tuntee alan historian ja on seurannut sen kehitystä nykypäivään. Mikäli Kivekkään arviot IT-alan kehityksestä Suomessa pitävät paikkansa, on se hyvä uutinen alan opiskelijoille: alalle kaivataan nuoria osaajia ja innokkuutta uudistua!

Provokaattorin päiväkirja - skeptisyyden provokatiivisuus (Matti, Markus ja Markus, Ellinooran ryhmä)

Vapaa tiedetoimittaja ja tietokirjailija Marko Hamilo omien sanojensa mukaan taistelee Skeptikon päiväkirja -blogissaan “huuhaata” vastaan. Tätä “huuhaata” ei ole mitenkään erityisesti määritelty. Blogilla ei siis ole mitään tiettyä aihepiiriä, vaan nimensä mukaisesti kirjoituksilla on tietynlainen skeptinen näkökulma kulloinkin käsiteltävään aiheeseen. Aiheet vaihtelevat politiikasta ja pseudotieteestä aina uskontoon ja filosofiaan asti. Kiinnostavaa on kirjoittajan taipumus kirjoittaa välillä myös tulenaroista aiheista myös jonkin verran poliittisesti epäkorrektisti. Ne herättävät yleensä eniten keskustelua, joka on suhteellisen asiallista ja monesti jopa lähtein perusteltua. Blogin kieli on pääosin asiatyyliä, mutta kriittisyydessään kärkästä ja välillä provosoivaakin.

Kohderyhmäksi varmaankin valikoituu Tiede-lehden lukijakunnan perusteella hieman koulutetumpi ja tieteestä kiinnostuneempi yleisö. Tekstit ovat melko kansantajuisia, mutta niiden pituus ja aiheet ovat myös tekijöitä, joiden voisi ajatella vetävän puoleensa tieteellisesti suuntautunutta yleisöä. Hamilo viittaa blogikirjoituksissaan silloin tällöin tieteellisiin lähteisiin.

Blogikirjoituksessaan “Miten rasismia pitäisi tutkia” (11.1.2013) Hamilo kritisoi rasismin tutkimusta ja median rasismikeskustelun tilaa. Hänen mielestään mediasta välittyy sellainen kuva, että rasismi olisi kasvussa ja Suomi olisi erityisen rasistinen maa. Hamilon mielestä laadullinen tutkimus tekee rasismin tutkimuksesta heikkolaatuista. "Laadullisia menetelmiä käyttävä tutkimus taas on tyypillisesti tutkimusta, joka tosiasiallisesti argumentoi määrillä, mutta ilman sitä menetelmällistä huolellisuutta, jota määrälliseltä tutkimukselta edellytetään", Hamilo sanoo. Hän viittaa laadullisen tutkimuksen kritiikissään professori Pertti Tötön kirjaan Paljonko on paljon.

Kirjoituksen aihe on blogille tyypillisesti kiistanalainen ja tunteita herättävä. Hamilo ei ujostele provosoida yleisöä. Luetellessaan rasismin tutkimuksessa mielestään olennaisia, mutta vähälle huomiolle jääneitä aiheita hän kertoo pitävänsä Umayya Abu-Hannaa niin ärsyttävänä ja töykeänä ihmisenä, että hän saa normaalinkin suomalaisen ärsyyntymään. Hamilon mielestä tämä johtaa Abu-Hannan moniin “rasistisiin” kokemuksiin. Hamilo myös linkittää lukijan Jussi Halla-ahon erittäin provokatiiviseen ja kohua herättäneeseen blogiin asettaessaan Abu-Hannan rasismikokemukset kyseenalaisiksi. Tämä on mitä parhain tapa provosoida yleisössä reaktioita ja Hamilo varmasti tietää sen. Kirjoitus onkin saanut yli 200 kommenttia.

Pohdiskeltuaan erilaisia rasismin tutkimuksessa mielestään oleellisia kysymyksenasetteluja Hamilo kehottaa hyvin toteutetun määrällisen tutkimuksen tekemiseen laadullisen sijaan. Tällainen tutkimustapojen arvottaminen varmasti jälleen kerran provosoi laadullista tutkimusta tekevää osaa tiedeyhteisöstä ja siitä pitävää yleisöä. Hamilo varoittaa lukijoita rasismikeskustelun käyttämisestä perusoikeuksien, kuten sananvapauden rajoittamisessa. Jälleen kerran tunteita herättävä aihe, eikä Hamilo malta myöskään olla ottamatta esimerkiksi kiistanalaista lapsipornosuodatinta.

Jos Hamilon päämääränä on saada aikaan rakentavaa keskustelua, toisenlainen lähestymistapa voisi olla parempi. Nyt Hamilo kuitenkin saa kirjoitukselleen huomiota ja julkaisualustalleen klikkauksia ja kommentteja. Tämähän on usein verkkokirjoituksen tärkeimpiä tavoitteita.

Onnelliseksi tieteellisellä ruokavaliolla? (Elina ja Ira, Ellinooran ryhmä)

Tarkastelemamme blogi on nimeltään Roskatiede. Blogin tarkoitus on kirjoittajan mukaan torjua “roskatiedettä”. Kirjoittaja tosin ei määrittele roskatiedettä yleisesti (joskin mainitsee kommenttiosiossa, että roskatiedettä ovat mm. tutkimuksista vedettävät väärät johtopäätökset). Aihepiiriä ei ole rajattu kovin tarkasti - tekstit käsittelevät monenlaisia tieteeseen ja myös pseudotieteeseen ja uskomuksiin liittyviä arkisia aiheita. Vahva painotus näyttää kuitenkin olevan terveyteen liittyvissä aiheissa.

Kirjoittajan henkilöllisyys ja asema tiedeyhteisössä jää todella hämäräksi. Hän ei mainitse omaa alaansa, koulutustasoaan eikä muutakaan taustaansa asuinpaikkaansa ja perhettään lukuun ottamatta. Hän viittaa ylimalkaisesti tieteen parissa työskentelyyn eikä useinkaan ilmoita käyttämiään lähteitä. Blogin kohderyhmääkään ei määritellä erityisesti, joskin joitakin johtopäätöksiä voi vetää siitä, että kirjoittaja pyrkii selvästi olemaan mahdollisimman kansantajuinen. Varsinaista tiedejargonia ei teksteistä löydy, ainakaan tarpeetonta sellaista. Lisäksi kirjoittaja toivoo kommentointia koskevissa ohjeissaan, että kenenkään ei oletettaisi osaavan englantia.

Kirjoittaja tuo esille monipuolisesti aiheen kannalta relevantteja ja kiinnostavia asioita. Käytännön elämän esimerkeistä ja hyvin valituista kuvista annamme plussaa. Tyyli on kärkevää, provokatiivista ja poleemista, minkä lisäksi siihen kuuluu jonkinlainen mustavalkoisuus sekä aiheen hahmottamisessa että siihen suhtautumisessa. Kirjoittaja vetää hyvin suoraviivaisesti rajan tieteen ja roskatieteen välille määrittelemättä kunnolla kumpaakaan. Tiedettä käytetään hyvin suoraviivaisesti auktoriteettina, vaikka se ei todellisuudessa muodosta koherenttia kokonaisuutta - ristiriitaisista tutkimustuloksista ei aina voi vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä, minkä lisäksi konsensusta ei tieteen piiristä usein löydy. Herääkin kysymys, sortuuko kirjoittaja jonkinlaiseen skientismiin. Mustavalkoisuus näkyy myös jossain määrin kirjoittajan suhtautumisessa bloginsa herättämään keskusteluun. Hän ilmoittaa poistelevansa blogista kommentteja, jotka kokee itse roskatieteeksi, joten kriittisten kommenttien rooli ja näkyvyys jää arvailun varaan.

Tarkastelemamme teksti käsittelee ns. paleoruokavaliota. Paleoruokavaliossa pyritään noudattamaan ruokavaliota, joka on mahdollisimman samankaltainen kivikauden ihmisten ruokavalion kanssa. Kirjoittaja suhtautuu kriittisesti paleodieetin väitettyihin etuihin ja argumentoi sitä vastaan. Pääasiallisia vasta-argumentteja ovat se, ettemme voi todella tietää mitä kivikauden ihmiset söivät, emme voi saada täsmälleen samaa ruokaa vaikka tietäisimmekin, eikä kirjoittajan mielestä ole mitään viitteitä siitä, että ihmisen evoluutio olisi pysähtynyt kivikaudelle.

Kirjoittaja ei kuitenkaan määrittele paleodieettiä. Käsiteltävä aihe jää jossain määrin hämäräksi. Kirjoittaja olettaa paleodieetistä kuitenkin varsin paljon ja ilmeisesti virheellisesti. Tähän viittaa kommenttiosiosta bloggaajan kirjoittama väite, jonka mukaan voin syöminen kuuluu paleoruokavalioon. Tämä ei mitä ilmeisimmin pidä paikkaansa, kuten eräs kommentoija huomauttaakin, koska ainakin paleodieettiä noudattavien keskuudessa ei yleensä oleteta, että kivikauden ihmiset söivät maitotuotteita.

Kirjoittaja ei myöskään määrittele tarkkaan, mitä hän vastustaa - koko ruokavaliota kaikkine variaatioineen, vai pelkästään kaupallisia voimia, jotka hyväksikäyttävät ihmisten hyväuskoisuutta valheellisin väittein? Hän mainitsee vasta kirjoituksen lopussa kiistelyä aiheuttaneen kirjan. Mikäli kritiikki kohdistuu nimenomaan vastaaviin kaupallisiin ilmiöihin, tämä olisi ollut hyvä mainita kirjoituksen alussa. Mikäli kritiikki taas kohdistuu koko paleoruokavalioon yleensä, mainitun kirjan kaltaisten ääri-ilmiöiden nostaminen esiin voi varmasti tuntua monista ns. olkinukelta. Kirjoittaja ei valitse käsittelyyn monipuolisesti argumentteja paleodieetin puolesta - teksti ei ylipäätään ole kovin keskustelevaa tai bloggaaja yrittää keskustella vain tiedeskeptisten kanssa. Tämä tosin vaikuttaa jossain mielessä olevan blogin tavoitekin, mutta siitä seuraa helposti vaikutelma vastapuolen kokonaisvaltaisesta vähättelystä.

Varmaa on ainakin se, että ihmisen on pakko syödä jotakin. Ehkä tämän realiteetin ahdistavuus on omiaan kuumentamaan tunteita ja luomaan neuroottista suhtautumista ruokaan. Mahtaako edes tiede kertoa meille vieläkään, miten ihmisen pitäisi syödä - ja tuleeko terveellisyyden edes olla sen ainoa kriteeri?

Maistuva ruoka - kivempi fiilis :-)

   

”Suunnitteletko murhaa?” Väkivallantekojen ennaltaehkäisemisen ongelmat psykologisesta näkökulmasta (Linda ja Samu)

Psyjuridica nimisen yrityksen ylläpitämässä blogissa Helinä Häkkänen-Nyholm pohtii oikeustieteeseen, oikeustapauksiin ja rikoksiin liittyviä asioita psykologian näkökulmasta. Psyjuridica mainostaa olevansa ensimmäinen eurooppalainen yritys, joka yhdistää oikeudelliset ja psykologiset palvelut saman katon alle. Blogisti Häkkänen-Nyholm on taustaltaan psykologian tohtori, erityistason psykoterapeutti ja seksuaalineuvoja. Lisäksi hän on kriminaalipsykologian dosentti Helsingin yliopistossa. 

Blogisti käsittelee blogissaan Germanwings -lentoyhtiön maaliskuista tragediaa psykologisesta näkökulmasta (”Mitä itsemurha- ja massamurhalentäjän mielessä liikkui ja onko väkivalta-aikomus tunnistettavissa ennalta?” 27.3.2015). Germanwingsin lentäjä lensi maaliskuussa matkustajakoneen päin vuorta ja kaikki koneessa olleet kuolivat. Häkkänen-Nyholmin analysoi tällaisten tapahtumien taustoja psykologisesta näkökulmasta ja pohtii, onko tällaiset tragediat ennaltaehkäistävissä ja tekijät löydettävissä jo etukäteen psykologisten testien avulla.

Blogistin pääväite tekstissä on se, että tällaisten murhien toteuttajien löytäminen psykologisilla testeillä on mahdotonta. Hän perustelee tätä muun muassa sillä, että joukkomurhaan tai vastaavaan tekoon päätyminen vaatii pitkän kehityskulun, jonka vuoksi esimerkiksi työuran alussa tehty testi ei välttämättä paljasta tällaista aikomusta. Lisäksi päätös joukkomurhan toteuttamisesta voi entisestään rauhoittaa tekijän olemusta, jolloin perinteisiksi merkeiksi ongelmista ajatellut levottomuus ja masentuneisuus eivät välttämättä viittaa tällaisiin tekoihin.

Testien ongelmista johtuen on suurena vaarana se, että testeillä käräytetään ns. ”vääriä positiivisia”, jolloin henkilön käytös ja elämäntavat voivat psykologisesta näkökulmasta tarkasteltuna osoittaa viitteitä massamurhan suunnittelusta, vaikka henkilö ei olisi suunnitellut toteuttavansa massamurhaa. Näin testit voivat pahimmassa tapauksessa leimata syyttömiä ihmisiä massamurhan suunnittelijoiksi. Tästä syystä Häkkänen-Nyholmin mukaan tärkeämpää ja toimivampaa on seurata työntekijöiden henkistä hyvinvointia ja tarvittaessa tietyissä yksittäistapauksissa puuttua siihen. 

Blogiteksti herätti kysymyksen siitä, onko tällaisten murhien tekijöiden kiinni ottamisen sijasta keskityttävä entistä tarkemmin ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön. Kuten Häkkänen-Nyholm väittää, murhapäätöksen tehnyt henkilö ei välttämättä näytä merkkejä aikeistaan. Näin ollen, olisi syytä seurata ihmisten ja työntekijöiden psyykkistä hyvinvointia jatkuvasti ja puuttua mielenterveysongelmiin hoitavalla otteella sen sijaan, että keskityttäisi vain rikosten torjuntaan ja rikollisten rankaisemiseen.

 http://fc08.deviantart.net/fs50/f/2009/332/1/e/A_True_Psychological_Test_by_AgnewHawk.png