Menestys, kateus ja ihmisarvo (Anssi, Vili ja Ida, Ellinooran ryhmä)

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio eikä tarvitse ansaita. Maallisesta menestyksestä tai ulkopuolisista tekijöistä riippumatta jokainen ihminen tulisi nähdä ja kohdata yhtä arvokkaana. Samoilla linjoilla on Ajattelun ammattilainen -blogin kirjoittaja, filosofian tutkija ja kouluttaja Lauri Järvilehto, joka pohtii blogikirjoituksessaan menestyksen ja kateuden suhdetta ihmisten asenteissa.

Tekstissään Menestys synnyttää kateutta – vai synnyttääkö? Järvilehto esittää, että ihmisten asenteilla vaikuttaisi olevan enemmän merkitystä siihen, kuinka paljon heitä arvostetaan tai kadehditaan. Ylimielisyys nostetaan keskeiseksi kateutta aiheuttavaksi piirteeksi, ja menestyjä voikin nöyryydellään lieventää muiden ihmisten kateutta häntä kohtaan.

Kirjoittaja perustelee ihmisten tasa-arvoisuutta käyttäen esimerkkinään liikemies Richard Bransonia, jonka nimen alta ei löydy mainetta tahraavia tekijöitä sekä kirjailija Peter Høegia, joka menestyksestään ja varakkuudestaan huolimatta on kyennyt pitämään jalat tukevasti maan pinnalla. Samalla Järvilehto toteaa, että yhtälailla kuin miljonääri voi menettää miljoonansa, voi vähempiosainen käynnistää menestyksekkään yritystoiminnan. Jokainen meistä voi siis menestyä, ja yksi olennainen menestymisen avain on säilyttää nöyrä asenne muita kohtaan. Nöyryys ei siis ainoastaan ehkäise kateutta, vaan samalla ylläpitää ihmisten välistä tasa-arvoa.

”Osoittamalla jokaiselle ihmiselle tämän syntyjään ansaitsemaa kunnioitusta kunnioitetaan silloin myös takaisin.”

Teksti ei kuitenkaan huomioi, että julkisuuden henkilö menestyjänä on ns. vapaata riistaa. Ihmiset tarkkailevat ja kiinnittävät enemmän huomiota julkisuudessa esiintyvien henkilöiden liikkeisiin sekä eleisiin ja saattavat hakemalla hakea syitä kadehtimiseen. Lisäksi kateuden määritelmä on varsin subjektiivinen asia ja se perustuu yksilön omiin kokemuksiin sekä asenteisiin. Niinpä henkilöesimerkkien käyttäminen ei ole uskottava tapa perustella kateuden olemusta.

Kuten tässäkin tekstissä, yleisesti blogi käsittelee ajankohtaisia asioita tarkoituksenaan tarjota lukijalle työkaluja ajattelun kehittämiseen ja uusiin näkökulmiin. Tavoitteena voidaan pitää myös kirjoittajan halukkuutta ilmaista valtavirrasta poikkeavia näkökulmia helposti ymmärrettävällä tavalla. Tekstissä kiinnostusta herättää sen epätieteellinen ja hieman ironian sävyttämä kirjoitustyyli, jonka avulla kirjoittajan yksilöllisyys ja omat näkemykset tulevat selkeästi esille.

Aiheet, joihin lukijoiden on helppo samaistua saavat osakseen hieman enemmän kommentointia kuin muut. Keskustelua käydään lähtökohtaisesti rakentavassa hengessä ja se tukee itse artikkelia, vaikka esille nousee myös vastakkaisia mielipiteitä. Blogi näkyy aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa – joitakin tekstejä on jaettu Facebookissa jopa yli 1000 kertaa.

https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/rbi-communities/wp-content/uploads/sites/8/2013/09/wpid-equality-act.jpg

Asenteet uusiksi IT-Suomessa! (Vilma ja Matti, Ellinooran ryhmä)

Helsingin kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen IT-jaoston puheenjohtaja, Tieteen ja teknologian vihreiden puheenjohtaja, ohjelmistoarkkitehti Otso Kivekäs kirjoittaa blogissaan yhteiskunnasta ja politiikasta sekä usein käsittelee niiden suhdetta tietotekniikkaan. Kivekäs on koulutukseltaan filosofian maisteri ja opiskellut Helsingin yliopistossa tietojenkäsittelytiedettä.

Blogin kohderyhmää ovat Helsingin poliittisista sekä yleisesti yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneet. Myös tietotekniikasta kiinnostuneet lukijat löytävät varmasti mielekästä luettavaa blogista. Otso Kivekäs on Pyöräliiton puheenjohtaja ja hänen kirjoituksensa pyöräilyyn liittyen ovat saaneet aikaan keskustelua blogissa. Muita blogissa keskustelua herättäneitä aiheita ovat Helsingin kaupunkia koskevat kirjoitukset sekä poliittisia kysymyksiä, kuten sosiaaliturvaa ja perustuloa käsittelevät kirjoitukset. Kommentointi blogissa on hyvin asiallista, sekä myötäilevät että eriävät mielipiteet. Kivekäs on myös pyrkinyt vastaamaan blogikirjoituksiin tulleisiin kommentteihin.

Kirjoituksessaan Mikä meni vikaan IT-Suomessa? (24.11.2014) Kivekäs pohtii suomalaisen tietoyhteiskunnan kehitystä 1990-luvulta tähän päivään. 1990-luvulla Suomi oli IT-alan edelläkävijä ja nykyään enää keskitasoa. Kivekäs vertaa Suomea Viroon, jossa kehitys on ollut päinvastainen ja kahdessakymmenessä vuodessa menty vauhdilla Suomen ohi tietotekniikassa. Suurimmaksi syyksi kehityksen hidastumiseen Kivekäs nimeää suomalaisen julkisen hallinnon kulttuurin: tilaukset tehdään totutusti samalta toimittajalta, ja kun järjestelmien tilaajat eivät tiedä mitä haluavat, ei toimittajilla ole motivaatiota kehittää toimintaansa. Uudistumista hidastaa Kivekkään mukaan myös IT-päättäjien ikääntyminen, jonka myötä he odottavat eläkkeelle pääsyä eivätkä halua tehdä mitään uutta.

Väitteensä Kivekäs tuntuu pohjaavan tässä tapauksessa omiin kokemuksiinsa. Blogikirjoitusten perusteella voi huomata hänen tutkineen julkisia tietojärjestelmähankintoja ilmeisen paljon. IT-alalla pitkään toiminut ja IT-konsulttitalossa työskentelevä Kivekäs tuntee alan historian ja on seurannut sen kehitystä nykypäivään. Mikäli Kivekkään arviot IT-alan kehityksestä Suomessa pitävät paikkansa, on se hyvä uutinen alan opiskelijoille: alalle kaivataan nuoria osaajia ja innokkuutta uudistua!

Provokaattorin päiväkirja - skeptisyyden provokatiivisuus (Matti, Markus ja Markus, Ellinooran ryhmä)

Vapaa tiedetoimittaja ja tietokirjailija Marko Hamilo omien sanojensa mukaan taistelee Skeptikon päiväkirja -blogissaan “huuhaata” vastaan. Tätä “huuhaata” ei ole mitenkään erityisesti määritelty. Blogilla ei siis ole mitään tiettyä aihepiiriä, vaan nimensä mukaisesti kirjoituksilla on tietynlainen skeptinen näkökulma kulloinkin käsiteltävään aiheeseen. Aiheet vaihtelevat politiikasta ja pseudotieteestä aina uskontoon ja filosofiaan asti. Kiinnostavaa on kirjoittajan taipumus kirjoittaa välillä myös tulenaroista aiheista myös jonkin verran poliittisesti epäkorrektisti. Ne herättävät yleensä eniten keskustelua, joka on suhteellisen asiallista ja monesti jopa lähtein perusteltua. Blogin kieli on pääosin asiatyyliä, mutta kriittisyydessään kärkästä ja välillä provosoivaakin.

Kohderyhmäksi varmaankin valikoituu Tiede-lehden lukijakunnan perusteella hieman koulutetumpi ja tieteestä kiinnostuneempi yleisö. Tekstit ovat melko kansantajuisia, mutta niiden pituus ja aiheet ovat myös tekijöitä, joiden voisi ajatella vetävän puoleensa tieteellisesti suuntautunutta yleisöä. Hamilo viittaa blogikirjoituksissaan silloin tällöin tieteellisiin lähteisiin.

Blogikirjoituksessaan “Miten rasismia pitäisi tutkia” (11.1.2013) Hamilo kritisoi rasismin tutkimusta ja median rasismikeskustelun tilaa. Hänen mielestään mediasta välittyy sellainen kuva, että rasismi olisi kasvussa ja Suomi olisi erityisen rasistinen maa. Hamilon mielestä laadullinen tutkimus tekee rasismin tutkimuksesta heikkolaatuista. "Laadullisia menetelmiä käyttävä tutkimus taas on tyypillisesti tutkimusta, joka tosiasiallisesti argumentoi määrillä, mutta ilman sitä menetelmällistä huolellisuutta, jota määrälliseltä tutkimukselta edellytetään", Hamilo sanoo. Hän viittaa laadullisen tutkimuksen kritiikissään professori Pertti Tötön kirjaan Paljonko on paljon.

Kirjoituksen aihe on blogille tyypillisesti kiistanalainen ja tunteita herättävä. Hamilo ei ujostele provosoida yleisöä. Luetellessaan rasismin tutkimuksessa mielestään olennaisia, mutta vähälle huomiolle jääneitä aiheita hän kertoo pitävänsä Umayya Abu-Hannaa niin ärsyttävänä ja töykeänä ihmisenä, että hän saa normaalinkin suomalaisen ärsyyntymään. Hamilon mielestä tämä johtaa Abu-Hannan moniin “rasistisiin” kokemuksiin. Hamilo myös linkittää lukijan Jussi Halla-ahon erittäin provokatiiviseen ja kohua herättäneeseen blogiin asettaessaan Abu-Hannan rasismikokemukset kyseenalaisiksi. Tämä on mitä parhain tapa provosoida yleisössä reaktioita ja Hamilo varmasti tietää sen. Kirjoitus onkin saanut yli 200 kommenttia.

Pohdiskeltuaan erilaisia rasismin tutkimuksessa mielestään oleellisia kysymyksenasetteluja Hamilo kehottaa hyvin toteutetun määrällisen tutkimuksen tekemiseen laadullisen sijaan. Tällainen tutkimustapojen arvottaminen varmasti jälleen kerran provosoi laadullista tutkimusta tekevää osaa tiedeyhteisöstä ja siitä pitävää yleisöä. Hamilo varoittaa lukijoita rasismikeskustelun käyttämisestä perusoikeuksien, kuten sananvapauden rajoittamisessa. Jälleen kerran tunteita herättävä aihe, eikä Hamilo malta myöskään olla ottamatta esimerkiksi kiistanalaista lapsipornosuodatinta.

Jos Hamilon päämääränä on saada aikaan rakentavaa keskustelua, toisenlainen lähestymistapa voisi olla parempi. Nyt Hamilo kuitenkin saa kirjoitukselleen huomiota ja julkaisualustalleen klikkauksia ja kommentteja. Tämähän on usein verkkokirjoituksen tärkeimpiä tavoitteita.

Onnelliseksi tieteellisellä ruokavaliolla? (Elina ja Ira, Ellinooran ryhmä)

Tarkastelemamme blogi on nimeltään Roskatiede. Blogin tarkoitus on kirjoittajan mukaan torjua “roskatiedettä”. Kirjoittaja tosin ei määrittele roskatiedettä yleisesti (joskin mainitsee kommenttiosiossa, että roskatiedettä ovat mm. tutkimuksista vedettävät väärät johtopäätökset). Aihepiiriä ei ole rajattu kovin tarkasti - tekstit käsittelevät monenlaisia tieteeseen ja myös pseudotieteeseen ja uskomuksiin liittyviä arkisia aiheita. Vahva painotus näyttää kuitenkin olevan terveyteen liittyvissä aiheissa.

Kirjoittajan henkilöllisyys ja asema tiedeyhteisössä jää todella hämäräksi. Hän ei mainitse omaa alaansa, koulutustasoaan eikä muutakaan taustaansa asuinpaikkaansa ja perhettään lukuun ottamatta. Hän viittaa ylimalkaisesti tieteen parissa työskentelyyn eikä useinkaan ilmoita käyttämiään lähteitä. Blogin kohderyhmääkään ei määritellä erityisesti, joskin joitakin johtopäätöksiä voi vetää siitä, että kirjoittaja pyrkii selvästi olemaan mahdollisimman kansantajuinen. Varsinaista tiedejargonia ei teksteistä löydy, ainakaan tarpeetonta sellaista. Lisäksi kirjoittaja toivoo kommentointia koskevissa ohjeissaan, että kenenkään ei oletettaisi osaavan englantia.

Kirjoittaja tuo esille monipuolisesti aiheen kannalta relevantteja ja kiinnostavia asioita. Käytännön elämän esimerkeistä ja hyvin valituista kuvista annamme plussaa. Tyyli on kärkevää, provokatiivista ja poleemista, minkä lisäksi siihen kuuluu jonkinlainen mustavalkoisuus sekä aiheen hahmottamisessa että siihen suhtautumisessa. Kirjoittaja vetää hyvin suoraviivaisesti rajan tieteen ja roskatieteen välille määrittelemättä kunnolla kumpaakaan. Tiedettä käytetään hyvin suoraviivaisesti auktoriteettina, vaikka se ei todellisuudessa muodosta koherenttia kokonaisuutta - ristiriitaisista tutkimustuloksista ei aina voi vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä, minkä lisäksi konsensusta ei tieteen piiristä usein löydy. Herääkin kysymys, sortuuko kirjoittaja jonkinlaiseen skientismiin. Mustavalkoisuus näkyy myös jossain määrin kirjoittajan suhtautumisessa bloginsa herättämään keskusteluun. Hän ilmoittaa poistelevansa blogista kommentteja, jotka kokee itse roskatieteeksi, joten kriittisten kommenttien rooli ja näkyvyys jää arvailun varaan.

Tarkastelemamme teksti käsittelee ns. paleoruokavaliota. Paleoruokavaliossa pyritään noudattamaan ruokavaliota, joka on mahdollisimman samankaltainen kivikauden ihmisten ruokavalion kanssa. Kirjoittaja suhtautuu kriittisesti paleodieetin väitettyihin etuihin ja argumentoi sitä vastaan. Pääasiallisia vasta-argumentteja ovat se, ettemme voi todella tietää mitä kivikauden ihmiset söivät, emme voi saada täsmälleen samaa ruokaa vaikka tietäisimmekin, eikä kirjoittajan mielestä ole mitään viitteitä siitä, että ihmisen evoluutio olisi pysähtynyt kivikaudelle.

Kirjoittaja ei kuitenkaan määrittele paleodieettiä. Käsiteltävä aihe jää jossain määrin hämäräksi. Kirjoittaja olettaa paleodieetistä kuitenkin varsin paljon ja ilmeisesti virheellisesti. Tähän viittaa kommenttiosiosta bloggaajan kirjoittama väite, jonka mukaan voin syöminen kuuluu paleoruokavalioon. Tämä ei mitä ilmeisimmin pidä paikkaansa, kuten eräs kommentoija huomauttaakin, koska ainakin paleodieettiä noudattavien keskuudessa ei yleensä oleteta, että kivikauden ihmiset söivät maitotuotteita.

Kirjoittaja ei myöskään määrittele tarkkaan, mitä hän vastustaa - koko ruokavaliota kaikkine variaatioineen, vai pelkästään kaupallisia voimia, jotka hyväksikäyttävät ihmisten hyväuskoisuutta valheellisin väittein? Hän mainitsee vasta kirjoituksen lopussa kiistelyä aiheuttaneen kirjan. Mikäli kritiikki kohdistuu nimenomaan vastaaviin kaupallisiin ilmiöihin, tämä olisi ollut hyvä mainita kirjoituksen alussa. Mikäli kritiikki taas kohdistuu koko paleoruokavalioon yleensä, mainitun kirjan kaltaisten ääri-ilmiöiden nostaminen esiin voi varmasti tuntua monista ns. olkinukelta. Kirjoittaja ei valitse käsittelyyn monipuolisesti argumentteja paleodieetin puolesta - teksti ei ylipäätään ole kovin keskustelevaa tai bloggaaja yrittää keskustella vain tiedeskeptisten kanssa. Tämä tosin vaikuttaa jossain mielessä olevan blogin tavoitekin, mutta siitä seuraa helposti vaikutelma vastapuolen kokonaisvaltaisesta vähättelystä.

Varmaa on ainakin se, että ihmisen on pakko syödä jotakin. Ehkä tämän realiteetin ahdistavuus on omiaan kuumentamaan tunteita ja luomaan neuroottista suhtautumista ruokaan. Mahtaako edes tiede kertoa meille vieläkään, miten ihmisen pitäisi syödä - ja tuleeko terveellisyyden edes olla sen ainoa kriteeri?

Maistuva ruoka - kivempi fiilis :-)

   

”Suunnitteletko murhaa?” Väkivallantekojen ennaltaehkäisemisen ongelmat psykologisesta näkökulmasta (Linda ja Samu)

Psyjuridica nimisen yrityksen ylläpitämässä blogissa Helinä Häkkänen-Nyholm pohtii oikeustieteeseen, oikeustapauksiin ja rikoksiin liittyviä asioita psykologian näkökulmasta. Psyjuridica mainostaa olevansa ensimmäinen eurooppalainen yritys, joka yhdistää oikeudelliset ja psykologiset palvelut saman katon alle. Blogisti Häkkänen-Nyholm on taustaltaan psykologian tohtori, erityistason psykoterapeutti ja seksuaalineuvoja. Lisäksi hän on kriminaalipsykologian dosentti Helsingin yliopistossa. 

Blogisti käsittelee blogissaan Germanwings -lentoyhtiön maaliskuista tragediaa psykologisesta näkökulmasta (”Mitä itsemurha- ja massamurhalentäjän mielessä liikkui ja onko väkivalta-aikomus tunnistettavissa ennalta?” 27.3.2015). Germanwingsin lentäjä lensi maaliskuussa matkustajakoneen päin vuorta ja kaikki koneessa olleet kuolivat. Häkkänen-Nyholmin analysoi tällaisten tapahtumien taustoja psykologisesta näkökulmasta ja pohtii, onko tällaiset tragediat ennaltaehkäistävissä ja tekijät löydettävissä jo etukäteen psykologisten testien avulla.

Blogistin pääväite tekstissä on se, että tällaisten murhien toteuttajien löytäminen psykologisilla testeillä on mahdotonta. Hän perustelee tätä muun muassa sillä, että joukkomurhaan tai vastaavaan tekoon päätyminen vaatii pitkän kehityskulun, jonka vuoksi esimerkiksi työuran alussa tehty testi ei välttämättä paljasta tällaista aikomusta. Lisäksi päätös joukkomurhan toteuttamisesta voi entisestään rauhoittaa tekijän olemusta, jolloin perinteisiksi merkeiksi ongelmista ajatellut levottomuus ja masentuneisuus eivät välttämättä viittaa tällaisiin tekoihin.

Testien ongelmista johtuen on suurena vaarana se, että testeillä käräytetään ns. ”vääriä positiivisia”, jolloin henkilön käytös ja elämäntavat voivat psykologisesta näkökulmasta tarkasteltuna osoittaa viitteitä massamurhan suunnittelusta, vaikka henkilö ei olisi suunnitellut toteuttavansa massamurhaa. Näin testit voivat pahimmassa tapauksessa leimata syyttömiä ihmisiä massamurhan suunnittelijoiksi. Tästä syystä Häkkänen-Nyholmin mukaan tärkeämpää ja toimivampaa on seurata työntekijöiden henkistä hyvinvointia ja tarvittaessa tietyissä yksittäistapauksissa puuttua siihen. 

Blogiteksti herätti kysymyksen siitä, onko tällaisten murhien tekijöiden kiinni ottamisen sijasta keskityttävä entistä tarkemmin ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön. Kuten Häkkänen-Nyholm väittää, murhapäätöksen tehnyt henkilö ei välttämättä näytä merkkejä aikeistaan. Näin ollen, olisi syytä seurata ihmisten ja työntekijöiden psyykkistä hyvinvointia jatkuvasti ja puuttua mielenterveysongelmiin hoitavalla otteella sen sijaan, että keskityttäisi vain rikosten torjuntaan ja rikollisten rankaisemiseen.

 http://fc08.deviantart.net/fs50/f/2009/332/1/e/A_True_Psychological_Test_by_AgnewHawk.png

Onko väkivalta palvelujärjestelmän sokea piste? (Oona ja Elena)

Sosiaalinen tekijä- blogi toimii yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä ja sosiaalisten ilmiöiden esille nostajana. Blogi pyrkii hälventämään ennakkoluuloja, kunnioittaa ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa sekä puhuu yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Valitsimme useiden blogikirjoitusten joukosta meitä eniten kiinnostavan kirjoituksen ”50- vuotta väkivallan kohteena”, joka pohjautuu Elina Björnisen gradututkielmaan ”Henkilökohtaistumisesta muutosten vaatimiseen. Väkivaltaa kokeneen naisen kohtaamisen merkityksiä yhteiskunnallisille toimijoille”.   

Björninen käsittelee kirjoituksessaan ikäihmisten läheissuhdeväkivaltaa, joka on vaiettu aihe. Siitä on vaikea ja häpeällistä puhua. Hajautunut palvelujärjestelmä taas puolestaan vaikeuttaa väkivallasta kärsivien ikäihmisten avunsaantia ja tekeekin väkivallasta järjestelmän sokean pisteen. Tämän vuoksi haluamme tuoda aiheen esille ja argumentoida kirjoituksen ja aiheen tärkeyden puolesta.

Björnisen mukaan ikäihmisiin kohdistuva väkivalta on laaja sosiaalinen ongelma: joka neljäs yli 60 – vuotias suomalaisnainen on kokenut väkivaltaa läheissuhteessa viimeisen vuoden aikana. Väkivallan tekijänä on usein oma puoliso tai elämänkumppani ja näin väkivallasta tuleekin helposti osa läheissuhteen vuorovaikutusta. Vuosikymmeniä väkivaltaisessa avioliitossa eläneet joutuvat elämään ns. ”hellan ja nyrkin välissä”, eikä väkivallan kierteestä ole ulospääsyä. Usein tilanne kärjistyykin siihen, ettei muutokseen edes haluta pyrkiä. Mielestämme huolestuttavaa on se, miten usein läheissuhdeväkivaltaa kokeneet ikäihmiset vaikenevat asiasta, eivätkä tuo kokemuksiaan esille.

                                       (http://yle.fi/uutiset/vanhuksiin_kohdistuvasta_vakivallasta_vaietaan/6683878)

Teksti herätti ajatuksia erityisesti yhteiskuntamme hajanaisesta palvelujärjestelmästä. Björninen kirjottaa, ettei palvelujärjestelmässä kukaan ota kokonaisvastuuta. Tämä tarkoittaa sitä, että hajautunut palvelujärjestelmä olettaa asiakkaidensa olevan aktiivisia ja odottaa, että heillä on valmiuksia avun hakemiseen. Palvelujärjestelmältä myös puuttuu erityisosaaminen väkivaltaa kokeneiden auttamiseksi. Selkeää toimintamallia ei ole rakennettu.

Mielestämme palvelujärjestelmän toimintatapoja tulisi kehittää, erityisesti terveydenhuollossa, jossa asiakkaina ovat mm. juurikin väkivaltaa kokeneet. Pitkään väkivallan uhreina olevat ovat mitä luultavammin ”turtuneet” ja ”tottuneet” väkivaltaa, eivätkä välttämättä itse tunnista ongelman vakavuutta ja osaa hakea apua. Toisaalta myöskään sokea palvelujärjestelmä ei välttämättä tunnista ihmisen hätää ja näin osaa auttaa häntä hänen tarpeidensa mukaan. Tämän vuoksi erityisosaamista ja tietämystä väkivallasta ja sen tunnistamisesta, ehkäisemisestä ja torjumisesta tulisi lisätä ja kehittää paremmaksi!

Björnisen mukaan palvelujärjestelmän kehittämisen ohella myös väkivaltaa kokeneiden kokemuksien esille tuominen on erittäin tärkeää, jotta voitaisiin tavoittaa väkivaltakokemusten laajuus ja sen kokonaisvaltaisia vaikutuksia kaikkiin elämänalueisiin. Kohtaamiset, joissa jaetaan kokemuksia, ovatkin auttamistyön ytimessä, sillä kohtaamistilanteet väkivaltaa kokeneiden kanssa auttavat saamaan tietoa väkivallan kokemuksista. Ikääntyneiden kohdalla arvostava kohtaaminen ja tietojen kunnioittaminen on ensiarvoisen tärkeää, kokemuksista puhuminen voi olla vaikeaa ja häpeällistä, kun kyseessä on kuitenkin erittäin arka ja yksityinen asia.  

Tarvitaan eri toimijoiden välistä yhteistyötä ja raja-aitojen ylittämistä, jotta kohtaamiset onnistuisivat ja väkivallan kokemuksia saataisiin jaettua. Björninen kuitenkin pohtii ”onko sosiaalityön asiakastyössä tilaa ihmisten kokemuksille?” Kysymystä pohtiessa mietimme, onko hajanaisessa palvelujärjestelmässä ylipäätänsä aikaa kohtaamisille ja niissä jaettaville väkivallan kokemuksille? Jäävätkö etenkin ikäihmiset huomioimatta?  

Pieleen meni (Mira ja Anna-Elisa)

Psykologian tohtorit Sirpa Vahtera ja Virpi Kalakoski käsittelevät Psykologia-lehden maanantaiblogissaan arkielämän psykologisia ilmiöitä ja pyrkivät herättämään niistä ajatuksia. Kirjoittajat käyttävät psykologian viimeisintä tutkimustietoa inspiraation lähteenä teksteilleen. Vaikka tekstit julkaistaan psykologian alan verkkosivustolla, ei niiden ymmärtämiseen tarvita erityistä psykologian alan tuntemusta.

Blogitekstissään Hei me epäonnistutaan! Vahtera pohtii epäonnistumista vaiettuna psykologian tutkimusaiheena. Vahtera painottaa, että epäonnistumisesta pitäisi puhua enemmän ja tehdä siihen liittyvää tutkimusta. Kirjoittaja oli googlannut epäonnistumisen psykologiaa ja löytänyt vain yhden osuman. Miksi aihe on jäänyt lähes kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle?

Psykologian tutkimuksen lisäksi epäonnistumisesta vaietaan myös arkikielessä. Suomalainen kulttuuri korostaa saavutuksia ja menestymistä: kaikkien tulisi olla ”oman onnensa seppiä”.

Mikä epäonnistumisessa pelottaa? Kuka oikeastaan määrittelee epäonnistumisen? Toisaalta sitä määrittelevät omien tavoitteiden täyttymättömyys ja toisaalta muiden ihmisten odotukset toivotusta lopputuloksesta. Voi myös olla niin, että toisissa asioissa epäonnistuminen on hyväksyttävämpää kuin toisissa.

Millaiset ihmiset altistuvat epäonnistumiselle tai sen pelolle? Ehkä kyseessä eivät ole edes samat ihmiset. Epäonnistujat ovat mahdollisesti niitä, jotka uskaltavat kokeilla erilaisia ratkaisuja ja astua oman epämukavuusalueensa ulkopuolelle. He ovat rohkeita, avoimia ja joustavia. Samaan aikaan kun ”epäonnistujat” oppivat erehdyksistään, perfektionistit pelkäävät, että jotakin menee pieleen, eivätkä uskalla edes yrittää.

Ehkä lopulta pelkääminen on pahempaa kuin epäonnistuminen. Jos ei ikinä ota riskiä epäonnistumisesta, ei voi koskaan saavuttaa mitään.

https://markfoden.com/2011/12/obsessive_compulsive_incrementalism/