Susista ja ihmisyydestä - Peppi ja Heidi (Ellinooran ryhmä)

Psykologiliiton sivuilla ilmestyvä psykologian lisensiaatin ja tietokirjailija Vesa Nevalaisen Psyko-blogi käsittelee psykologiaan ja ihmistyyteen liittyviä teemoja hyvin käytännöllisestä näkökulmasta. Blogi on viime vuosina viettänyt hiljaiseloa, mutta vuoden 2013 tekstit ovat edelleen relevanttia luettavaa. Blogin kohdeyleisö koostuu julkaisun kontekstista johtuen varmasti pääosin psykologeista ja psykologian opiskelijoista, joiden ajattelua Nevalainen herättelee arkikielen keinoin.

Psyko -blogissaan Nevalainen lupaa haastaa ja pysäyttää lukijoitaan, missä hän onnistuukin lähestymällä aiheita lukijaa yllättävin esimerkein ja argumentein. Vertauskuvallisuus johtaa siihen, että teksti vaatii keskittymistä eikä välttämättä aukea lukijalleen nopealla selailulla ja nettilukutyylillä, vaan vaati keskittymistä. Eniten keskustelua blogissa ovatkin herättäneet lukijoiden mielestä Nevalaisen turhan suoraviivaiset tai perusteettomat rinnastukset ajankohtaisista aiheista ihmisyyteen.

Lähemmän tarkastelun kohteeksi valikoitui Ihminen on sudelle ihminen. Tekstissä Nevalainen tarttuu keväällä 2013 kuumenneeseen susikeskusteluun verraten sitä kuitenkin lähinnä ihmisen omiin puutteisiin kuten sisäisiin ristiriitoihimme ja pelkoihimme. Näemme kirjoituksen hyvänä esimerkkinä tyylistä, jolla Nevalainen yllättävin ja hieman provosoivinkin tavoin pyrkii herättämään lukijan mielenkiinnon.Tämä teksti oli herättänyt lukijoissa myös ylivoimaisesti eniten halua keskustella.  “Ihminen on sudelle ihminen” - kirjoituksessaan Nevalainen haluaa keskittyä siihen, mitä suomalaisten suhde susiin meistä itsestämme kertoo.

“Susi muistuttaa, että meillä on sisällämme kesyttämättömiä, pelottavia voimia ja yllykkeitä, vaikka kuinka haluamme kontrolloida ja hallita niitä” (Nevalainen, V. 2013)

Nevalaisen käyttämä analogia sudesta ihmisen kesyttämättöminä puolina jäi mielestämme tekstissä ehkä hieman turhan pienelle huomiolle, eikä keskustelussakaan oltu aina keskitytty tähän tekstin olennaisena asiana. Kommentoijat ovat mielestämme oikeassa siinä, että osa argumentoinnista jää hyvin irralliseksi kokonaisuudesta. Tekstin sanoma olisi kenties resonoinut lukijoiden keskuudessa paremmin, jos Nevalainen olisi malttanut käsitellä ajatustaan suoraviivaisemmin ihmisen kesyttämättömyyden näkökulmasta. Näkökulman selkeäsanaisempi ankkuroiminen psykologiseen näkökulmaan olisi voinut myös estää kommentoinnin liusumisen tavalliseen susikantakeskusteluun.

Psykologia tieteenalana on yksi niistä, joissa tutkimus ja käytännön työ ovat yhteydessä lähinnä sovellusten kautta. Tutkimuksia tärkeämmäksi koemme sen, että psykologi kohtaa asiakkaan aidosti jokapäiväisessä työssään. Psykologin työssä käsitellään asiakkaiden arkea ja sitä kautta sivutaan myös molempien osapuolten mielipiteitä ja kokemuksia median ajankohtaisiin teemoihin. Huolimatta siitä, ettei Nevalainen kirjoita tutkimustiedosta, avaa hän väyliä ymmärtää ajankohtaisuutisia psykologisesti relevantista näkökulmasta ja antaa avaimia tarttua keskusteluun. Blogin näkökulma on käytännöllinen ja keskusteluun herättävä, ja sellaista alan arjessa tarvitaan.

Nevalaisen blogi on viihdyttävää luettavaa huolimatta siitä, millä tasolla lukijan psykologian tutkimuksen ja teorian tuntemus on, mutta enemmän se puhuttelee tekstin taustat ymmärtävää lukijaa. Tiedon ja tutkimuksen nälkää blogi ei sammuta.

Näkökulmia vasenkätisyydestä ja pussailusta (Reima L. & Leevi L. Ellinooran ryhmä)

Blogin kirjoittaja on neurologi Kiti Müller, joka on työskennellyt Työterveyslaitoksella ja Nokian lääketieteellisenä ja Nokian lääketieteellisenä asiantuntijana. Hänen bloginsa Tiedekokki on yksi Tiede.fi -sivuston blogeista. Blogi käsittelee enimmäkseen psykologiaa ja biologiaa ja niihin liittyviä ilmiöitä ja tutkimuksia.  Blogin tavoitteena on herättää ajatuksia ja viihdyttää lukijaansa. Kohderyhmänä ovat aihepiiristä kiinnostuneet maallikot, joilla ei välttämättä ole erityistä aihepiirin tuntemusta.

Blogin vahva puoli onkin nimenomaan tekstien kansantajuisuus. Toisaalta blogin pitäjä kuitenkin tuo aiheisiin tieteellistä näkökulmaa viittaamalla asiaa koskeviin tutkimuksiin.  Tekstien selkeyttämiseksi kirjoittaja käyttää myös omia kokemuksiaan esimerkkeinä ja selventää niillä hyvin tekstin aiheita. Omilla kokemuksilla väritettynä teksti on huomattavasti maanläheisempää, joka on ehdottomasti blogin yksi vahvuuksista. Müller ei kuitenkaan nojaa kokoajan vahvasti tutkimuksiin, vaan käsittelee tutkimuksiaan ajoittaan kriittisestikin. Blogin teksti on kohtalaisen kevyttä ja puhetyylistä, mutta mukana on tieteellisiä ilmaisuja.

Esimerkiksi Pussailun puolista -tekstissä heijastuu hyvin blogin suurin heikkous, eli tekstin punaisen langan ajoittainen puuttuminen. Lisäksi teksti tuntui rönsyilevän vasemmalta oikealle, eikä kirjoittaja suoraan tee selkeätä väittämää, vaan tyytyy lähinnä pohdiskelemaan asiaa, sekä omien kokemustensa että tieteellisen tutkimuksen perusteella. Pussailun puolista käsittelee vasenkätisyyttä ja lateralisaatiota, ja sen vaikutuksia ihmisten päivittäiseen elämään. Müller tuo ilmi oman kiinnostuksensa puolisuuden mysteeriin, ja odottaa tulevaisuuden tutkimusten valottavan lisää, miksi jotkut nojaavat juuri vasemman- tai oikeanpuoliseen toimintaan. Osittain tuntuukin, että Müllerillä ei itsellään ole aiheeseen kovinkaan paljon uutta tietoa tarjolla, vaan hän lähinnä vaikuttaa tarjoavan lukijoilleen pientä pintaraapaisua mielenkiintoisesta aiheesta.  Blogin lukija jää helposti kaipaamaan lisämateriaalia aihepiiristä, mutta kirjoittaja ei ohjaa lukijaansa syventävän tiedon lähteille.

Müllerin blogitekstiä lukiessa herää kysymyksiä siitä, miksei vasenkätisyyteen liittyviä faktoja ole avattu enempää, vaan Müller on käsitellyt pelkästään yhtä tutkimusta, ja sen tuloksia. Vasenkätisyydestä olisi kuitenkin olemassa paljon muutakin tietoa, jos vain jaksaisi hiukan nähdä vaivaa. Hyvä esimerkki tiedosta, joka voisi kiinnostaa lukijaa on vasenkätisten määrä. Tätä tietoa Müller ei kerro, vaikka aiheesta on tehty monia tutkimuksia, joista se olisi helppo löytää. Useimmat tutkimukset arvioivat vasenkätisiä olevan noin 5-10% . Lisäksi Müller käsittelee vasenkätisyyttä ja lateralisaatiota lähinnä niiden aiheuttamien rajoitteiden ja vasenkätisten kokemien ongelmien kautta. Vasenkätisyys on kuitenkin säilynyt läpi evoluution syystä, sillä siitä on ollut hyötyä mm. urheilussa, kamppailussa ja taistelussa. Lisäksi vasenkätiset ovat pärjänneet yhteiskunnassa suhteessa varsin hyvin. Esimerkiksi USA:n presidenteistä vasenkätisiä on ollut kuusi kappaletta 44:stä (n. 14%), joka on suurempi osuus kuin arviot vasenkätisten osuudesta koko väestöstä. Yleinen käsitys on myös olemassa vasenkätisten ylivertaisesta keskimääräisestä luovuudesta, ja saavutuksista taiteen saralla.

Hyvä lähde aiheesta kiinnostuneille olisi esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa vuonna 2005 julkaistu Pro Gradu -tutkielma ”Vasenkätisyys elämän palapelin palana” ja tutkielman lähteet.

Vasenkätisyys elämän palapelin palana

Suomi-neito valuu helmoihinsa - vai valuuko? (Timo Koski)

Blogin kirjoittaja Jukka Ruukki toimii Tiede-lehden päätoimittajana. Hänen blogitekstinsä ovat pääasiassa Tiede-lehden pääkirjoituksia, jotka hän haluaa jakaa muillekin kuin lehden tilaajille. Blogin nimi, Totta Toistaiseksi, kertoo Ruukkin näkökulmasta tieteeseen; mitään ei ole todistettu.

Blogin vahvoja puolia ovat kirjoittajan selkeä tyyli ja moninaiset aiheet. Blogi käsittelee tieteen saavutuksia, maailman ilmiöitä ja kaikkea siltä väliltä. Teksteissään Ruukki kirjoittaa aiheesta hyvinkin suurella tuntemuksella. Jokaisessa blogitekstissä Ruukki nojaa tilastoihin tai asiantuntijoiden lausuntoihin. Tekstin kohdeyleisönä ovat kuitenkin tieteestä kiinnostuneet, eivätkä välttämättä tieteilijät itse, joten teksti on kirjoitettu hyvin auki lukijoille. Tekstissä näkyy myös usein Ruukin omia mielipiteitä asioista ja mielipiteet näkyvät suuresti myös blogitekstien aiheiden valinnoista.

Totta toistaiseksi -blogin suurin vahvuus on mielestäni Ruukin tapa kertoa Suomen asioista valottaen niihin tietämystä tieteen näkökulmasta. Ruukki ei kerro miten jokin ratkaistaan, vaan hän kertoo mikä on todennäköisin syy tapahtuneelle. Esimerkiksi blogitekstissä, jossa puhutaan hyvinvointieroista Suomen länsi- ja itärajan välillä Ruukki kirjoittaa kuinka osa pidemmän elinajan odotuksen syyksi länsirannikolla ajatellaan olevan geneettistä, mutta silti kertoo muitakin vaihtoehtoja olevan. Blogipalstan nimi kuvastaa minusta todella hyvin Ruukin asennetta kirjoittamisistaan. Totta ne ovat, kunnes ne todistetaan vääräksi tai saadaan esille parempi selitys. Ruukki ei kerro lukijalleen, mitä heidän pitäisi jostakin tietystä aiheesta ajatella ja onkin hauska huomata, että blogin lopussa olevassa kommenttiosuudessa ilmeneekin monenlaisia mielipiteitä tekstistä. Valitettavasti Ruukki itse ei kirjoittele bloginsa kommentteihin ainakaan paljoa, sillä muutamaan kertaan on hänelle esitetty kommenteissa kysymyksiä, mutta niihin ei ole Ruukki ainakaan itse vastannut. Sen sijaan keskustelua käyvät lähinnä blogin lukijat ja usein keskustelu onkon pitkää ja varsin kantaaottavaa. On hyvä että blogin kommenteissakin käyty keskustelu on mielestäni aika rakentavan oloista. Kommentteja on perusteltu hyvin, eikä toisen mielipiteen sortamista esiinny.

Blogin teksti edustaa lehtiartikkelia, koska ainakin osa Ruukin blogiteksteistä on julkaistu tiedelehden pääkirjoituksina. Rakenne on hyvin esseemäinen ja tiedottava. Uusimmista tutkimustuloksista Ruukki ei itse tunnu kirjoittavan paljoa, vaan hän kirjoittaa enemmän tekstiä aiheista, jotka häntä kiinnostavat ja joista hän on ottanut selville tietoa.

Erityisesti minua Ruukin teksteistä kiinnosti blogiteksti jonka aiheena on Suomen väestön muutto liikenne Etelä-Suomen väestönkasvukeskuksiin. Blogi väittää, että Suomen tulevaisuudessa maaseutu on tyhjää ja pohjoisemmassa Suomessa ei enää kohta asuisi oikeastaan kukaan. Ruukki kirjoittaa ytimekkäästi, että “Puhe koko maan asuttuna pitämisestä on pian utopiaa”. Lause tuntuu itsestäni hyvinkin vieraalta, mutta tarkemmin ajateltuna se tuntuu loogiselta. Tekstissä Ruukki perustelee väitteensä sillä, että muuttoliikenne on aivan normaali kehityksen suunta. Ihmiset muuttavat sinne, mistä saa töitä ja nykyään uusia työpaikkoja muodostuu enää kasvukeskuksiin, joihin on kerääntynyt suuri joukko hyvin koulutettuja ihmisiä. Ruukki myös kertoo, että jo 1970-luvulla akateemikko ja talousmaantieteilijä Ilmari Hustich ennakoi, että Suomen asutus tulee tulevaisuudessa palaamaan tilaan jossa se oli keskiajalla jolloin asutus oli pelkästään eteläisimmässä suomessa, suurimmat keskukset olisivat Helsinki, Tampere ja Turku. Ruukin perustelut ovat pitäviä ja näyttävät nykyiset tapahtumat samaa, mitä Ruukki ja Hustic aavistelevat. Pienet kunnat kurjistuvat kun asukkaat vähenevät ja sen seurauksena ei niihin haluta enää muuttaa tai perustaa uusia isoja työpaikkoja.  Ruukki ei kerro lähdettään Hustichin väitteisiin, mutta nopealla tiedonhaulla voin uskoa ne kyllä todeksi. 

Omasta mielestäni asiat eivät ole välttämättä noin mustavalkoisia. Blogitekstin kommenteissakin on käyty paljon keskustelua siitä, että vaikka suurin osa muuttaakin ehkä muualle, ei Suomen maaseutu ole kokonaan katoamassa mihinkään. Paljon on ihmisiä, jotka mieluummin asuvat syrjässä kuin isossa taajamassa, vaikka palvelut olisivatkin siellä huomattavasti paremmin hoidettuja. Tulevaisuudessa tilanne saattaa toki olla toinen, jos kyseisiä palveluita ei enää voida mitenkään tehdä tämänkaltaisilla alueilla. Mielestäni se, että Suomen Lappi taas tyhjenisi kokonaan olisi myös hyvin epätodennäköistä. Lapin lomakohteet ovat kysyttyjä ulkomailla ja niissä riittää vierailijoita vuodesta toiseen. En usko, että ainakaan tämänkaltaiset keskukset tyhjenevät vaikka ympäristö saattaakin tyhjentyä. Kesäaikaan taas Suomen vahva mökkikulttuuri tuo varmasti väkeä pois kasvukeskuksista ja kyllä hekin tarvitsevat ja haluavat palveluita mökkien lähellä, joten jonkinlaista infrastruktuuria varmasti on pakko pitää yllä.

Ruukin blogitekstin voit lukea itse tästä.

http://www.tiede.fi/artikkeli/blogit/totta_toistaiseksi/suomi_neito_valuu_helmoihinsa

Kapitalismin kastijako (Valtteri ja Olli, Ellinooran ryhmä)

Tiedetoimittaja ja Helsingin Sanomien avustaja Jani Kaaro käsittelee hs.fi:n kolumneissaan yhteiskunnan tilaan liittyviä antropologisia kysymyksenasetteluja. Aiheina ovat muun muassa työttömyys ja mielenterveysongelmat. Kaaron tie tiedemaailmaan on ollut epätavallinen, nimittäin se alkoi lukion kesken jättämisestä ja hyönteisharrastuksesta. Sen kautta hän tutustui luonnontieteellisten museoiden hyönteistutkijoihin. Kaaro on valittu vuoden 2015 tiedetoimittajaksi.

Kaaro kirjoittaa kolumneissaan ajankohtaisista aiheista pohtivaan sävyyn ja tavoitteena on jakaa omia ajatuksia yhteiskunnan tilasta. Kohderyhmänä on pääasiassa hesarin lukijat ja muut aiheista kiinnostuneet. Eniten keskustelua herättävät kirjoitukset taloudellisista tai uskonnollisista aiheista. Blogissa on mielenkiintoista juuri Kaaron inhimillinen ja narratiivinen kirjoitustyyli, joka vetää lukijan mukaansa. Äänensävy on tieteellinen ja korkeakulttuurinen, mutta kuten Kaaron oppihistoriasta voi päätellä, niin jyrkkää luotaantyöntävää asiatekstiä ei blogista juurikaan löydä. Kommenttiosiossa ihmiset esittävät argumentteja puolesta tai vastaan ja usein täydentävät artikkelia.

Artikkelissa “Työttömiä nöyryytetään ja heiltä viedään ihmisarvo” Kaaro käsittelee itsetuntoa sekä itsekunnioitusta, mistä nämä koostuvat ja miten yhteiskunnan tila reflektoituu niihin. Hän erottaa itsetunnon omakseen, ihmisen omista saavutuksista koostuvaksi käsitteekseen, sekä itsekunnioituksen ihmisryhmään kuulumisesta koostuvaksi käsitteekseen. Ihmisarvon kehittymistä ja tilaa eri kansanryhmien välillä viedään eteenpäin Yhdysvaltojen mustaihoisten esimerkki-anekdoottien avulla, ja tekstistä välittyy huoliteltu ja johdonmukainen rakenne.

Tekstin pääaiheena on nykyisen yhteiskuntarakenteen problemaattinen asenne työllisyyttä ja työttömyyttä kohtaan, sekä myös syrjäytyneet yleensä. Työttömyys ja työttömäksi joutuminen ovat vaikeimpia asioita mitä ihminen voi kokea, eikä yhteiskunnassamme vieläkään ole kehitetty kyseiseen ilmiöön liittyvää kattavaa turvaverkkoa. Jos oman elämän raiteilta suistuminen voi tapahtua niinkin helposti kuin työpaikkansa menettäessä, miksei yhteiskuntamme ole kehittänyt juuri minkäänlaista varajärjestelmää massairtisanomisien kohteeksi joutuneille? Teksti kritisoi rivien välistä esimiesportaan nykyistä valta-asemaa työelämässä sekä rohkaisee syrjäytyneitä pohtimaan omaa itsekunnioituksen astettaan.

Tyylinä tekstissä on narratiivi vuosikymmenten takaa joka rivien vaihtuessa muuttuu analyysiin nyky-yhteiskunnasta. Tekstin ja ylipäätään blogin vahvuuksiin kuuluu selkeä rakenne ja ulkoasu. Kaaron mainittu inhimillinen kirjoittamistyyli erottaa hänet positiivisesti monista muista kolumnisteista, ja tekstejä on tästä syystä mielenkiintoista lukea aiheesta riippumatta. Käsittelemämme artikkeli herätti ajatuksia nykyisestä luokkajaosta, joka on ja tulee olemaan voimissaan lähitulevaisuuteen saakka. Kyseisestä tekstistä huokuu ehkä jopa hieman pessimistinen asenne nyky-yhteiskunnan tilaa kohtaan, eikä turhasta optimismista kirjoittajaa voi ainakaan syyttää. Tieteellisten tekstien joukosta Kaaron kolumnit pomppaavat silmään positiivisesti persoonallisina, eikä häntä ole valittu turhaan vuoden tiedetoimittajaksi.

“Raha ja talous” tökkii, ärsyttää ja viihdyttää (Arttu, Heikki ja Topi, Ellinooran ryhmä)

Ahokas ja Holappa ovat kirjoittaneet myös
Rahatalous haltuun -nimisen kirjan.

Raha ja talous kärjistää, yksinkertaistaa sekä viihdyttää taloudellisista ilmiöistä kiinnostunutta lukijakuntaa. Blogin taustalta löytyy kaksi jatko-opiskelijaa Jussi Ahokas sekä Lauri Holappa. Vuodesta 2010 julkaistu blogi sai alkunsa wordpress -pohjalta, mutta on menestyksensä myötä siirtynyt Image-lehden suosittujen blogien joukkoon.

Kirjoittajien mukaan blogin tehtävänä on tuottaa “jälkikeynesiläistä taloudellista analyysia” ja tässä kaksikko on ilmeisen onnistunut. Julkisessa keskustelussa Raha ja talous edustaa leimallisen vasemmistolaista näkökantaa. Suomessa kirjoittajat ovat pitäneet näyttävästi esillä julkaisuissaan elvyttävää, niin sanottua ekspansiivista finanssipolitiikkaa.

Raha ja talous -blogin teksti on usein varsin kärkästä ja populistista. Blogin luonne tuo ajoittain mieleen kiroilevan siilin, jota harmittaa maailmanmeno, mutta jolla ei tunnu olevan halua tarjota rakentavaa vaihtoehtoa. Ärsytys – kaikkeen ja kaikkia vastaan – on tärkein tekstejä yhdistävä punainen lanka. Toisaalta blogi on houkutellut apatiaan vaipuneet ja omia mielipiteitään pahoittelevat tutkijat akateemisista kuplista päivänvaloon. Värikäs ilmaisutapa on tuonut julkiseen talouskeskusteluun raikkaan vaihtoehdon.

Blogin julkaisussa Kreikka keskustelun tolkuttomuudet Holappa ottaa kantaa Kreikkaa koskevaan talouskeskusteluun. Esille on nostettu viisi (mielivaltaista) yleistä väitettä, jotka kirjoittaja pyrkii tekstissään todistamaan urbaaniksi legendaksi. Idea on jo blogin historiasta tuttu: julkinen keskustelu on väärää, vääristä aiheista ja väärillä faktoilla. Hitto vie. Holappaa ärsyttää. Rakentava vaihtoehto loistaa poissaolollaan ja lukijoille tarjotaan pikkunäppärää knoppitietoa, jonka tärkeimpinä lähteinä toimivat vallassa olevan Syriza -puolueen kotisivut sekä yhden (ja saman) tutkimuslaitoksen tutkimukset. Ahokas ja Holappa ovat puolensa valinneet.

Raha ja talous on löytänyt lukijansa. Ahokkaan ja Holapan tekstit nauttivat  talousuutisista kiinnostuneiden lukijoiden keskuudessa nykyisin suurta huomiota. Omassa talousblogien sarjassaan Raha ja talous on luetuimpien joukossa. Blogin julkaisuja jaetaan ahkerasti mielensäpahoittajien foorumeilla niin facebookissa kuin myös twitterissä. Vaikka syvällinen taloustieto uupuu monista julkaisuista, on blogi ollut tervetullut lisäys suomalaiseen talouskeskusteluun. Työpäivän kahvihetken saa hyvin kulutettua lukiessa lukijoiden monentasoisia kommentteja, kun kommentoijien riveistä löytyvät niin “Aki Kangasharju” kuin myös se “Toinen Jussi”.

Syötäväksi kasvatetut - kasvatettu syömään? (Marjaana ja Meri, Ellinooran ryhmä)

Elina Lappalainen - Syötäväksi kasvatetut

Seurasimme tietokirjailija ja toimittaja Elina Lappalaisen blogia Syötäväksi kasvatetut, joka tarkastelee tuotantoeläinten hyvinvointia Suomessa. Blogi on itseasiassa samanniminen kuin Elina Lappalaisen esikoiskirja, josta hän voitti Tieto-Finlandia palkinnon. Elina Lappalainen on opiskellut journalistiikkaa Jyväskylän yliopistossa ja työskennellyt toimittajana mm. Keskisuomalaisessa ja Helsingin Sanomissa, jossa kirjoitti maatalousaiheista juttusarjaa. Tällä hetkellä hän työskentelee Talouselämä-lehdessä.

Elina Lappalainen on hyvin aktiivinen toimija ja kirjoittaa aikakauslehtiin ja julkaisuihin, kommentoi julkisesti mielipiteitään ja ottaa kantaa teemaan liittyviin ajankohtaisiin kirjoituksiin. Hän haluaa tuoda yleiseen keskusteluun tuotantoeläinten epäoikeudenmukaisen kohtelun ja haluaa vaikuttaa päättäjiin tuotantoeläinten olojen parantamiseksi. Syötäväksi kasvatetut -kirja on esimerkiksi jaettu kansanedustajille, mutta valitettavasti uuden hallituksen ohjelmassa ei ole mitään mainintaa eläinsuojelulain uudistamisesta.

Tehotuotantoeläinten kohtelua kuin lihansyöntiäkin perustellaan hyvin erilaisilla argumenteilla ja näkökulmia asian lähestymiseen on monia. Usein huomaa, että keskustelussa asiasta puolesta ja vastaan, juuri koko katsantakannat ja näkemyserot ovat jo niin erilaiset, että omista näkökannoista vahvasti eroavien ajatusten ymmärtäminen on lähes mahdotonta. Esimerkiksi puhuminen tuotantoeläinten elinolojen parantamisesta on hankalaa vegaanille, joka ei hyväksy koko liha- ja maitotuotantoa! Tätä havainnollistaa hyvin, kun vilkaisee youtuben tarjontaa tuotantoeläinvideoista. Oikeutta eläimille -ryhmän youtube-video sikalasta on hyvin erilaista materiaalia, kuin mitä esimerkiksi Lihatiedotuksen youtube-video näyttää. Katsottuaan molemmat videot on sitä helposti itsekin hieman sekaisin mitä pitäisi uskoa, vaikkei olisi aiemmin kovinkaan voimakasta mielipidettä aiheesta omannut!

Lappalainen nostaa kirjoituksissaan esiin lihantuotannon hyvinvointimerkin tuomista vaihtoehdoksi. Se olisi erittäin hyvä ja konkreettinen ehdotus nykytilanteessa kuluttajan näkökulmaa ajatellen, vaikka lähtökohtaisesti kaikille tuotantoeläimille tulisi automaattisesti suoda paremmat minimivaatimukset täyttävät elinolot tehoeläintuotantoon liittyvillä asetuksilla ja lainsäädännöllä. Päätös ei saisi jäädä vain kuluttajan vastuulle. Meidän tulisi tietenkin muistaa, että olemme itse kuluttajina osana tuotantoketjun toista päätä, mutta vastuuta elintarvikkeiden tuotannon eettisyydestä ei pitäisi sysätä pelkästään meille kuluttajille perustellen sitä liberaalin kapitalismin hengessä vain kysynnän ja tarjonnan lailla. Eikä kaikkea käytöstä voi muuttaa vain kiristämällä verotusta - se helposti vain rajaa matalamman tulotason ihmisten valinnat niihin huonompiin valintoihin. Miten tämä siis sitten toteutettaisiin käytäntöön on isompi kysymysmerkki.

Lappalaisen mukaan vastuullinen kuluttajuus rakentuu jo lapsuudessa

Tässä blogitekstissä olemme ottaneet lähempään tarkasteluun blogitekstin "Uskaltaako lapselle kertoa, mistä nakit tulevat?" (2.5.2015)”, jossa Elina Lappalainen pohtii teemoja liittyen hänen uusimpaan lapsille suunnattuun tietokirjaan — Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? (2015) Tammi. Kirja kertoo eläintuotannosta lapsen kehitystasoon sopivalla otteella hauskan tarinan muodossa, mikä on meille molemmille läheinen aihe - meillä molemmilla on pieni lapsi, joten tämä aihe tulee olemaan hyvinkin nopeasti molemmilla edessä. Lappalainen esittelee aihetta monipuolisesti ja teksti on sujuvaa - sitä lukee hyvinkin mielellään. Toki erityisesti, kun aihe on itselle ajankohtainen. Teksti on kuitenkin hyvä lukea kenen tahansa. Hän myös hyvin hyödyntää lähdemateriaalia blogitekstin muodostamiseen tehden siitä mielenkiintoista luettavaa - ja ennen kaikkea uskottavaa!

Lappalainen pohtii blogitekstissään, että “tunnustamme itsekin, että eläintuotanto on jotain niin kamalaa ja arveluttavaa, että lapsi järkyttyisi jos tietäisi koko totuuden. Monissa kaupunkilaisissa perheissä vanhemmat ovat itsekin hyvin etääntyneitä eläintuotannosta. Jos asia on kaukana perheen arjesta, lapselle saattaa valjeta hyvin myöhään mitä ne jauheliha tai broileri oikeasti ovat” Hän korostaa, että ristiriitaa pahentaa, kun lastensaduissa eläimet inhimillistetään ja esitetään söpöinä eläinvauvoina!

Olemme samaa mieltä Lappalaisen kanssa siitä, että kun kulutustuotteiden kuten juuri ruuan tai esimerkiksi vaatteiden tuotanto etääntyy liian kauas ihmisten arjesta, tuotannon eettisyyttä ei ajatella riittävästi. Blogikirjoituksessa Lappalainen pohditaankin “Suojellaanko lapsia jo liikaa ja pidetään pumpulissa?" Lappalainen sanoo sen olevan ongelma siksi, koska vastuulliseen kuluttajuuteen kasvaminen edellyttää keskustelua, jossa lapsi alkaa vähitellen saada eväitä omaan ajatteluun ja eettisten valintojen tekemiseen. 

Toisaalta blogikirjoituksessa spekuloidaan sitä, jos sellaiset maalla kasvaneet lapset, joiden ympäristössä ruoan alkuperä on jatkuvasti esillä, oppisivat pitämään tuotantoeläinten kohtelua virheellisesti hyväksyttävänä ja normaalina. Ongelmaksi se koituisi, jos lapset kasvavat ajattelemaan eläimiä vain elintarvikkeiden raaka-aineena eikä empatian ja vastuullisuuden merkitystä opeteta. Lappalainen vastaa blogikirjoituksen lopussa otsikkonsa kysymykseen “Kyllä, lapselle uskaltaa kertoa mistä nakit tulevat, mutta ihan kaikkea ei voi kertoa.” Karuimpia totuuksia esimerkiksi vasikoiden sarvien polttamisesta ei tule kertoa lapsille, mutta totuus tulisi kertoa, perustelee Lappalainen.

Miten siis kertoa lapsille jo pienestä pitäen, mistä ruoka heidän lautaselleen oikeasti tulee? Keskusteluissamme olimme molemmat samaa mieltä, että lapsen tulee pienestä pitäen tietää, mistä hänen lautaselleen ruoka tulee. Hankalista aiheista, kuten lihansyönnistä tai esimerkiksi kuolemasta olisi hyvä kertoa lapsille ikätasoon nähden ehkä hieman kaunistellen, mutta ehdottomasti totuus. Jos vaikeista aiheista kerrotaan lapsille vertauskuvallisesti, saattaa pahimmassa tapauksessa vain vaikeuttaa lapsen ymmärrystä. Ongelma on ennenkaikkea se, miten kertoa järkyttämättä suhteettomasti pientä mieltä, koska kuten Elina Lappalainen oli maininnut blogitekstissaan, esitetään eläimet usein söpöinä piirroshahmoina - todellisuus kun on jotain muuta. Elina Lappalaisen kirjoittama lapsille suunnattu kirja lieneekin tähän oiva vaihtoehto. Jäimme kuitenkin pohtimaan, mitä muita vaihtoehtoja totuuden kertomiselle on? Miten asettaa sanat oikein tai mitä käyttää siihen apuvälineenä? Jos sinulta löytyisi jotain sopivaa vinkkiä niin kommentoi! Tätähän Lappalainenkin lukijoiltaan pyytää tekstinsä lopussa, siksi mielellämme kuulisimme myös teidän mielipiteitänne aiheesta. Jääkäämme märehtimään asiaa, kuten arvon ravintoketjun seuraavat vaiheet alla olevassa videossa tekevät. 

Kiistelyä tulevaisuudesta (Ella ja Jesse, Ellinooran ryhmä)

Ilmastotiede -blogi käsittelee ilmastonmuutosta sekä muita ajankohtaisia luonnontieteisiin liittyviä ilmiöitä. Blogiteksteissään kirjoittaja kommentoi näitä aihepiirejä käsitteleviä uutisia ja artikkeleita, lähinnä niitä kritisoiden ja tuomalla oman mielipiteensä vahvasti esiin. Blogin kirjoitukset ovatkin siis pääosin vastineita toisille kirjoituksille. Blogin tietoja-osiossa lukee kirjoittajan olevan alan harrastaja, mutta muuta tietoa hänestä ei etsimälläkään löydy. Blogia on kuitenkin kirjoitettu säännöllisesti vuodesta 2013 lähtien, joten kirjoittajan panostus sekä blogiteksteistä välittyvä tuntemus aiheesta luovat luottamusta kirjoittajaan. Blogin kommenttiosasto on kuitenkin melko hiljainen, sillä jokaista blogikirjoitusta kohden on vain muutamia kommentteja, ja niistäkin useimmat samoilta kommentoijilta.

Tulevaisuuskatsaus: Suomi ja maailma vuonna 2015 -blogikirjoitus käsittelee kirjoittajalle tyypillisesti ilmastonmuutosta. Kirjoittaja on törmännyt Facebookissa futurologi Risto Linturin jakamiin ilmastotietoihin Bloomberg sivustolta ja hän on kiinnittänyt huomiota erityisesti päivityksen kommenttiosion tapahtumiin. Facebook-päivityksen kommenttiosiossa Linturi kiittelee omaa kantaansa myötäileviä tahoja ja joko argumentoi tai lyttää vastustavat kannat. Yhden henkilön hän jopa estää kokonaan keskustelusta.

Ilmastotieto-blogin kirjoittajalla on myös tässä kirjoituksessa selkeän kriittinen kanta. Hän suhtautuu sarkastisesti Linturin povauksiin tulevaisuudesta esittämällä hyvin pitkälti pieleen menneitä ennustuksia, jotka Linturi ja toinen kirjoittaja Ilkka Hannula esittävät kirjassaan Sata ilmiötä 2000-2020 – Virtuaali-Helsinki ja kybermyyrä vuodelta 1998. Kirjoittaja ottaa esille Linturin tavan reagoida kyseenalaistaviin kommentteihin. Eräs kommentoijista huomauttaa 125 vuoden olevan lyhyt aika planeetan ilmastonmuutosten ollessa kyseessä, ja että pidemmän aikavälin rekonstruktio olisi kiinnostava. Tästä Linturi jyrähtää. Hän sanoo asian olevan vakava, kommentoijan vieroksuvan tiedettä sekä toteaa tämän kaltaisen toiminnan maksavan satoja miljardeja ihmishenkiä. On vaikea erotella mitkä Linturin kommenteista ovat kärsimättömyyttä sitä kohtaan, minkä hän itse kokee tietämättömyydeksi ja mitkä turhautumista. Joka tapauksessa hänen tapansa hallita keskustelua ja hyväksyä lähinnä miellyttäviä kommentteja tuntuu epäammattimaiselta.

Näin ilman syvempää tuntemusta ilmastotieteen alalta tuntuu erikoiselta, että Linturi kutsuu itsensä kanssa eri koulukuntaa edustavia kommentoijia trolleiksi. Syy lienee siinä, että hän ei koe heidän edustavan puolueetonta tieteellistä kantaa. Linturi on sittemmin vastannut myös ilmastotiede-blogin kommenttiosioon ja kertonut näistä Facebook-sivulleen kirjoittelevista trolleista. Hän sanoo heidän kierrättävän ilmastonmuutosta vähättelevän Heartland-instituutin ikuisia vastaväitteitä ja toteaa, että hän itse haluaa sivullaan käytävän keskustelua, josta hän itsekin oppisi.

Kommentissaan ilmastotiede-blogiin Linturi myös huomauttaa Sata ilmiötä -kirjan ajaneen asiansa silloisen työpaikkansa markkinoinnin välineenä ja keksimisen katalyyttina, eikä niinkään tulevaisuuden ennusteena. Hän myöntää osan ennustuksista olleen tarkoituksellisesti shokeeraavia. Blogin kirjoittaja vastaakin fiktiivisen kirjan olleen mahdollisesti virheellisesti luokiteltuna kirjastossa, jossa se on ollut yleisen yhteiskuntatieteen pääluokassa. Muilta osin ilmastotieteen blogitekstin sävy vaikuttaa siltä, että sen on tarkoitus henkilöidä virheitä juuri Linturiin ja saada hänet näyttämään huonolta.

Ilmastotiede-blogin kirjoitus ja keskustelu sen ympärillä pohjautuukin pitkälti tieteen ja fiktion erittelemiseen ja siitä kinaamiseen. Vastakkainasettelu näiden välillä onkin mielenkiintoista ja pakottaa lukijan pohtimaan omaa asemaansa näiden näkökulmien välillä. Keskustelu myös muistuttaa lukijaa siitä, ettei kaikki ole mustavalkoista eikä kaikkea lukemaansa kannata uskoa todeksi.