Libera ja veroparatiisikeskustelun ongelma (Jussipekka, Youssef ja Aake, Ellinooran ryhmä)

Libera on poliittisesti sitoutumaton ajatuspaja, joka tukee yksilönvapautta, vapaita markkinoita, vapaata yrittäjyyttä ja vapaata yhteiskuntaa. Blogin tavoitteena on herättää avointa keskustelua vapauteen ja vastuuseen liittyvissä asioissa. Libera on siis säätiö, joka toimii täysin yksityisellä rahoituksella.

Liberalla on vakiintuneita kirjoittajia ja erityisiä kutsuvieraita. Kuka vaan ei siis voi esittää

ajatuksiansa Liberan sivuilla. Kirjoittajan tulee olla rekisteröitynyt käyttäjä ja kirjoutsaiheestaan tietävä henkilö. Toisinsanoen amatöörikirjoituksia ei Liberalta löydy. Kirjoitusten painopiste on selvästi taloudellisen keskustelun puolella. Liberan hallitukseen kuuluu talousalan vaikuttajia ja poliitikkoja, muunmuassa Elina Lepomäki, Anne Berner ja Björn Wahlroos. Useat heistä ovat myös kirjoittaneet Liberaan.

Liberan blogi on mielestämme mielenkiintoinen, koska se käsittelee talouteen ja yhteiskuntaan liittyviä ajankohtaisia asioita. Osa blogikirjoituksista on myös todella kantaaottavia ja jopa hieman provosoivia. Näistä syistä blogikirjoitukset herättävät luonnollisesti myös paljon keskustelua.Vaikkakin aiheet herättävät lukijoissa varmasti erilaisia tunteita, pysyy keskustelu kommenttikentässä kuitenkin suhteellisen asiallisena ja järkevänä.

Liberan aktiivisin kirjoittaja on toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen, joka on koulutukseltaan Valtiotieteiden tohtori.Pursiainen on työskennellyt aiemmin VATT:issa, kilpailuvirastossa ja Turun yliopistossa. Pursiainen tunnetaan räväköistä ja kantaaottavista kirjoituksistaan ja hän esiintyy myös useasti erilaisissa televisio-ohjelmissa antamassa asiantuntija lausuntoja. Pursiaisen tekstejä on mielestämme erityisen mielenkiintoista lukea, johtuen hänen kantaa ottavasta kirjoitustyylistä, hyvästä argumentoinnista, sekä asiantuntevuudesta.

Päätimme ottaa lähempään tarkasteluun Heikki Pursiaisen kirjoituksen veroparatiiseista ja niiden yhteyksistä Suomeen. Tämän erinomaisen kirjoituksen voit käydä lukemassa täältä: http://www.libera.fi/?s=veroparatiisi&lang=fi. Pursiaisen mielestä veroparatiiseihin menetetyt veroeurot ovat todellisuudessa paljon pienemmät, kuin mitä julkisuudessa on esitetty. Hänen mielestään julkisessa veroparatiisikeskustelussa esiintyy usein harhallisia väittämiä. Esimerkkinä hän ottaa raportin, jossa on laskettu euroalueen veromenetysten olevan noin biljoona euroa vuodessa, josta suomen osuus olisi noin 31 miljardia, joka on siis 18% suomen bruttokansantuotteesta. Tämä on hänen mielestään epäuskottavaa ja Pursiainen olettaakin oikean summan olevan lähempänä miljardia euroa. Tätä hän perustelee sillä että ekonomisti Gabriel Zucman on arvioinut veroparatiiseihin piilotetun omaisuuden olevan noin 70 miljardia euroa, joka on melko kaukana biljoonasta.

Pursiainen kertookin että veromenetykset eivät ole suoraan verrannollisia siihen veron määrään jota olisi voitu saada kieltämällä veroparatiisit kokonaan. Poliitikot ovat kuitenkin mediassa antaneet ymmärtää että verotulojen saamatta jääminen on syy siihen että meillä ei ole varaa kaikkiin palveluihin, mikä ei pidä paikkaansa.

Jos suomalaiset yritykset ja suomessa toimivat suuryritykset jakaisivat mahdollisimman paljon voittoa Suomessa, johtaisi tämä väistämättä siihen, että jaettujen voittojen määrä olisi pienempi, kuin esimerkiksi veroparatiiseissa. Tämä on varmaa ja se tuodaan esille Pursiaisen blogitekstissä. Blogissa tuodaan esille esimerkiksi Paavo Arhinmäen laskelma, jossa väitetään, että yritysten osinkotuloilla saataisiin palkattua Suomessa 240 000 ihmistä. Tämän tasoinen väittämä kertoo jo paljon monien poliitikkojen asenteen ja mahdollisen tietämättömyyden yritysverotuksen suhteen. On peräti laissa määrätty osakeyhtiön velvollisuudesta tuottaa rahallista hyvinvointia osakkeenomistajilleen, toisinsanoen osinkotulojen tuottamisesta. Kaikenlaisia laskelmia voidaan tehdä ja esittää valtamedialle. Esimerkiksi tuo aiemmin mainittu 31 miljardin veromenetys Suomen kansantalouden kohdalla tuntuu todella kaukaa haetulta, mikäli ymmärtää vähääkään Suomen kansantaloudesta. Lukijan tulisi ymmärtää, että jotkut laskelmat ovat yhtä tyhjän kanssa tai eivät kerro mitään tärkeätä meille. Ei kannata edes ajatella esimerkiksi, että kuinka paljon saisimme valtion kassaan rahaa kasaan, jos jokainen ihminen maksaisi esimerkiksi 500 euroa vuodessa lisää veroja.

Pursiainen käyttää (tässäkin) blogitekstissä kärkästä kieltä ja ottaa kantaa melko piikittelevästi esimerkiksi poliitikkojen ja joidenkin tutkijoiden toimintaan. Hän myös linkittää kätevästi esimerkiksi muiden kirjoituksia, joten lukijan on helppo tarkistaa Pursiaisen puheiden paikkansapitävyys. Tällainen kieliasu on mielestämme hyvä valinta ja herättää lukijassa ajatuksia. Myös tekstin lukemisesta tulee hauskempaa sekä jossain määrin kiinnostavampaa.

Vuorovaikututaidot > substanssiosaaaminen (Tomi, Ellinooran ryhmä)

Viestintäalan järjestön ProCom:in julkaisemassa Viestijät.fi -blogissa käsitellään viestintään liittyviä ajankohtaisia ilmiöitä yhteisöviestinnän ammattilaisten, viestinnän osaajien ja -asiantuntijoiden toimesta. Blogin yhtenä tarkoituksena on mahdollistaa viestinnän osaajien verkostoituminen, tiedonjako ja osaamisen yhdistäminen. Blogin kohderyhmänä onkin viestinnän ajankohtaisista ilmiöistä kiinnostuneet, johtotehtävissä työskentelevä henkilöstö ja viestinnän ammattilaiset. Ajan hermolla oleva blogi lähestyy viestintää laajasti eri näkökulmista ja painottaa viestinnän merkitystä kaikessa tavoitteellisessa toiminnassa.

Sosiaalista mediaa hyödyntävän blogin kirjoituksissa tartutaan rohkeasti alan ajankohtaisiin ilmiöihin ja rikotaan konventionaalisia rajoja. Viestijät.fi -blogin kirjoituksissa käsitellään aiheita ajankohtaisiin ilmiöihin ja tapahtumiin liittyen, sekä otetaan kantaa ja jaetaan alan tutkimustietoa. Moniäänistä blogia toimitetaan joukkovoimin. Blogissa kirjoituksia löytyy yhtä monesta näkökulmasta kuin sieltä löytyy eri alan viestinnän osaajia. Kirjoituksia on niin johtajien näkökulmasta ja siitä kuinka johtamisen menetelmillä voidaan saada puhtia yrityksen liiketoimintaan kuin yleisiä yksittäisten ihmisten kannanottoja yleisesti viestintään.

Kirjoituksissa viestinnän ammattilainen nähdään monialaisena, markkinoinnin, yritysjohdon, henkilöstöjohdon, PR:n ja tiedotuksen välimaastossa työskentelevänä henkilönä. Selkeämmän ammatti-identiteetin rakentamiseen tarvittavia työkaluja ja kokemusperäistä tietoa löytyy blogikirjoituksista. Liian ahtaalta tuntuvia ammatti-identiteetin rajoja pyritään murtamaan ja tarttumaan uusiin tuuliin kiinni myös tällä kentällä.

Milla Maria Kansosen kirjoittama “Vuokrovaikutus on työelämän kalleinta pääomaa” on hyvä esimerkki blogissa kirjoitetuista artikkeleista. Siinä tuodaan esille vahva väite viestinnän tärkeydestä työelämässä, se on kirjoitettu ytimekkäästi, sekä se menee suoraan asiaan. Kansonen kirjoittaa ensimmäisenä siitä kuinka teknologinen kehitys on aiheuttamassa organisaatioissa informaatioähkyä, ja kuinka yksilön vuorovaikutustaito tällaisessa ympäristössä on kenties nousemassa substanssiosaamisen edelle. Yksittäinen henkilö ei pysty kaikkea sitä saapuvaa tietoa omaksumaan, jolloin tiedon ja osaamisen vaihtamisen merkitys kasvaa. Kovanluokan osaajasta ei tällöin ole hyötyä jos hän ei kykene riittävään yhteistyöhön muiden kanssa. Kansonen tuo esille myös vuorovaikutusosaamisen osana organisaation pääomaa ja lopettaa oman kannanottonsa kertoen kuinka niin yksilön kuin organisaationkin on mahdollista kehittää omaa vuorovaikutusosaamistaan.

Kansonen on lisännyt artikkelinsa loppuun lähteitä vuorovaikutusosaamisesta organisaatio kontekstissa, mutta koska tekstiin ei ole merkitty mitä lauseita on mahdollisesti lähteistä referoitu, on hyvin hankala sanoa mikä on hänen omaa mielipidettään. Lähteitä on kuitenkin mainittu mikä on jo positiivista ja monista muista artikkeleista poikkeavaa. Artikkelin väittämiä ei ole kovin pitkälle perusteltu vaan ne on jätetty tekstiin sellaisinaan. Artikkelin tarkoitus onkin varmaan herättää vain lukijassa ajatuksia aiheesta sekä provosoida keskustelua. Tässä se onnistuu mielestäni erittäin hyvin. Artikkeli on kirjoitettu lyhyesti ja ytimekkäästi sekä helposti luettavasti. Tämän ansioista sen jaksaa lukea mielenkiinnolla alusta loppuun, sekä sen jälkeen jää vielä energiaa miettiä asiaa itsenäisesti.

Omalta osalta artikkelissa tuotiin esille monia hyviä asioista, jotka ovat alasta riippumattomia ilmiöitä. Tekstin keskeinen väite korostaa vuorovaikutuksen tärkeyttä, ja pystyin oman kokemukseni perusteella samaistumaan väitteeseen samantien. Oma kokemukseni on yhdestä euroopan merkittävimmistä tutkimuslaitoksista, josta löytyy monia oman alansa kärkiosaajia. Siellä työskennellessäni huomasin kuinka monet ongelmat johtuivat vain väärinymmärryksistä ja käsityseroista. Näiden väärinymmärrysten ja käsityserojen selvittämiseen ei kuitenkaan ollut hirveästi mahdollisuuksia koska kaikki kuvittelivat olevansa oikeassa eikä suostuneet edes kuuntelemaan toista näkökulmaa.  Vuorovaikutustaidot menevät myös omasta mielestäni nykyajan mahdollisuuksilla substanssiosaamisen edelle. Tietoa on niin helposti saatavilla internetistä ja muista lähteistä, että sen omaksumisesta on tullut huomattavasti helpompaa, jolloin yksilön kyky yhteistyöhön nousee huomattavasti merkittävämpään rooliin.

Teksti onnistuu siis hyvin herättämään lukijassa ajatuksia ja sitä on Viestijat.fi blogin mittapuulla jaettu sosiaalisessa mediassa hyvinkin paljon. Se esittää vahvan selkeän väitteen johon on lähes välittömästi helppo samaistua, jolloin siitä syntyy mielenkiinto, joka kannustaa lukemaan loppuun. Se on kirjoitettu selkeästi ja sitä on hyvin mielekästä lukea.

Kriittistä ajattelua terveydestä (Suvi ja Maria, Ellinooran ryhmä)

Nykyaikana tietoa on tarjolla rajattomasti. Tarvitsemme taitoja, joilla osaamme löytää tietotulvasta olennaisen ja luotettavan tiedon. Tähän vaaditaan kriittistä ajattelua.

Tervettä skeptisyyttä -blogin ideana on kriittinen ajattelu. Kirjoittaja tarkastelee erilaisia terveysaiheisia tekstejä kriittisesti ja lisäksi blogissa käydään läpi kriittisen ajattelun perusperiaatteita. Kirjoittaja käyttää teksteissään kriittisen ajattelun synonyyminä termiä skeptisyys. Hän määrittelee sen epäileväisyyden lisäksi uteliaisuudeksi, haluksi selvittää todennäköisin totuus. Kirjoittajan mukaan skeptinen ihminen tutkii ja tarkastelee asioita ennen kuin muodostaa niistä mielipiteen ja senkin jälkeen jättää mielensä avoimeksi asian uudelleentarkastelulle.

Blogin kirjoittaja on Pauli Ohukainen. Hän on suorittanut filosofian maisterin tutkinnon biokemiasta ja molekyylibiologiasta ja on äskettäin saanut valmiiksi väitöskirjan sydäntutkimukseen liittyen. Blogia kirjoittaja kertoo kirjoittavansa yksityishenkilönä, ilman mitään sidonnaisuuksia.

Blogilla on kirjoittajansa mukaan kolme tavoitetta: kirjoittajan halu oppia uutta, halu kehittää omaa kirjoitustaitoa ja yritys saada keskustelu yhteen paikkaan monien kanavien sijaan. Bloggaajan mukaan blogi on suunnattu kaikille.

Lähde: flickr.com

Mielestämme blogista tekee kiinnostavan se, että teksti on selkeää, mutta tieteellistä ja kirjoittajan oma asiantuntemus näkyy teksteissä. Lisäksi kirjoittaja ottaa lukijansa huomioon teksteissään. Tekstit on kirjoitettu siten, että ei tarvitse olla asiantuntija tai yliopisto-opiskelija ymmärtääkseen, mistä on kyse. Blogissa kirjoitetaan ajankohtaisista asioista. Lisäksi blogin aihepiiri on ainutlaatuinen; kriittisestä ajattelusta terveystietoon liittyen ei tietomme mukaan ole juurikaan muita blogeja. Blogikirjoituksissa tutkimustietoon suhtaudutaan kunnioittavasti, mutta kriittisesti. Bloggaaja kunnioittaa tiedettä ja pitää sitä “toistaiseksi hienoimpana keksintönä” asioiden todenperäisyyden selvittämiseen.

Keskustelu blogissa ja blogin Facebook-sivuilla on erittäin asiallista. Kirjoittajan saamissa kommenteissa väitteet on perusteltu hyvin. Monesti kommentoijat ovat myös asiantuntijoita, joskaan ei aina. Toisaalta täytyy huomioida, että ilmeisesti kirjoittaja hyväksyy blogiin tulevat kommentit ennen niiden julkaisua. Täten emme voi tietää, tuleeko blogiin kommentteja, joita kirjoittaja ei julkaise. Kirjoittaja on myös laittanut blogiinsa erilliset kommentointiohjeet. Niissä pyydetään asiallista keskustelua ja väitteiden perustelua. Keskustelua käydään niin terveysaiheisiin kuin kriittiseen ajatteluunkin liittyen.

Valitsimme lähempään tarkasteluun vajaa vuosi sitten julkaistun tekstin Niin tietämätön, että luulee tietävänsä. Tekstin perusajatus on, että ihmisillä on taipumus yliarvioida tietonsa määrä. Tätä kutsutaan Dunning-Kruger-efektiksi. Terveen skeptisyyden perustaito on tiedostaa tämä efekti. Harjoittelun avulla sen vaikutus pystytään minimoimaan. Teksti on blogin tyylin mukaisesti tieteellistä. Kirjoittaja perustaa väitteensä tutkimustietoon, muun muassa Dunningin ja Krugerin tutkimukseen. Teksti sisältää myös tutkijan omaa ajattelua. Erityisen hyvän tekstistä tekee se, että se aloitetaan siten, että lukijan mielenkiinto herää. Kirjoittaja aloittaa tieteellisestä aiheesta kirjoittamisen niin, että lukija ymmärtää, miksi aihe on tärkeä juuri hänen omassa arjessaan.Teksti on kirjoitettu siten, että lukijan mielenkiinto säilyy läpi tekstin. Se on myös sopivan mittainen - asia tulee selväksi, mutta teksti ei ole liian pitkä. Lisäksi kuvio ja kuva elävöittävät tekstiä. Tekstiä lukiessa pystyi samaistumaan asiaan ja huomasi, että on itsekin törmännyt kyseiseen efektiin moneen kertaan. Ainakin terveystieteissä on monia “maallikkoasiantuntijoita”, joilla on vahvoja asiantuntijoiden yleisestä konsensuksesta poikkeavia mielipiteitä. Usein asiantuntijoiden on hankala käydä keskustelua heidän kanssaan, sillä he eivät osaa perustella väitteitään muuta kuin kokemusperäisin tiedoin.

Mielestämme blogin aihe on erittäin tärkeä ja ajankohtainen ja moni hyötyisi sen seuraamisesta. Kuten kirjoittaja toteaa, “kyky kriittiseen ajatteluun ei vaadi vuosien opiskelua, pitkää ikää tai akateemisia loppututkitutkintoja. Se vaatii vain uteliaisuutta, oppimishalua, nöyryyttä ja avoimuutta.”

Onko maksuton yliopistokoulutus hyvä asia? (Lauri V. Petrus L., Ellinooran ryhmä)

Libera on ajatuspaja, joka ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Se on puoluepoliittisesti sitoutumaton säätiö, joka pyrkii edistämään vapautta yhteiskunnassa, kannattaa vapaita markkinoita, yksilönvapautta ja vapaata yhteiskuntaa. Sitä rahoittavat yksityiset henkilöt, yritykset ja säätiöt. Libera on perustettu vuonna 2011 ja se toimii merkittäviltä osin vapaaehtoistyön pohjalta.

Liberan blogisivustolla lukee, että sinne kirjoittavat "eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt". Asiantuntijoiden lisäksi kirjoittajina on muun muassa yrittäjiä, opiskelijoita, ja yksittäisistä henkilöistä voisi mainita vaikkapa kokoomuksen puheenjohtajaehdokas Elina Lepomäen. Valitsimme tämän blogisivuston, koska monia siinä esitetyistä ajatuksista pidetään ainakin Suomessa tällä hetkellä melko radikaaleina ja ne herättävät paljon kohua ja vastustusta. Mielestämme Suomessa oikeistolaisten ajatusten esittäjiä leimataan helposti rikkaiden etujen ajajiksi tai ”markkinafundamentalisteiksi”. Blogistit puolustautuvat taitavasti näitä väitteitä vastaan. He eivät vaikuta kannattavan esittämäänsä politiikkaa ideologisista syistä, vaan pitävät sitä käytännössä tehokkaampana tai muuten parempana. Heidän argumentointinsa on taitavaa, mutta toisaalta jo ensimmäisistä kommenteista löytää painavia vasta-argumentteja.

Heikki Pursiainen on yksi Liberan blogikirjoittajista. Hän toimii Liberan toiminnanjohtajana ja on koulutukseltaan valtiotieteen tohtori. Hän on opiskellut taloustiedettä ja toiminut Valtion taloudellisessa tutkimuskeskuksessa VATT:ssa julkisten palvelujen ja kilpailututkimuksen erikoistutkijana. On huomioitava, että blogin (näennäisestä) oikeistolaisuudesta huolimatta Pursiainen pitää itseään vasemmistolaisena.[1]

Pursiainen kirjoitti tämän vuoden tammikuussa blogitekstin, jossa hän otti kantaa maksuttomaan yliopistokoulutukseen. Hän pohtii blogissaan Suomessa yleisesti esiintyviä väitteitä, joiden mukaan maksuton yliopistokoulutus on hyvä asia, ja esittää väitteille vasta-argumentteja.

Näitä väitteitä on yhteensä seitsemän. Yksi niistä liittyy opiskelijoiden tulotasoon. Suomessa yliopisto-opiskelijoita pidetään köyhinä ja jopa huono-osaisina. Pursiainen kirjoittaa blogissaan, että korkeakouluopiskelijat eivät ole köyhiä, vaan tulevaisuuden rikkaita ja hyväosaisia. Toinen näistä väitteistä koskee opiskelua aloille, joissa on korkea työttömyysriski. Monien mielestä maksullinen yliopistokoulutus aiheuttaisi tilanteen, jossa tällaisille aloille ei haettaisi opiskelemaan. Pursiainen myöntää tämän, mutta pitää sitä hyvänä asiana, koska hänen mukaansa se ohjaa ihmiset matalamman työttömyysriskin aloille. Hän kirjoittaa asiasta näin: ”Nykyjärjestelmän perverssein piirre on juuri se, että se mahdollistaa tyhmien tutkintojen hankkimisen, koska opiskelija ei kohtaa koulutuksen kustannusta.  Ei ole mitään järkeä kannustaa ihmisiä aloille, joissa elintaso on huono ja työttömyysriski suuri.” Pursiainen esittää blogissaan näiden lisäksi viisi muuta yleistä väitettä maksuttoman koulutuksen puolesta, ja pyrkii kumoamaan ne omilla argumenteillaan. Koko blogin väitteineen voi lukea tästä linkistä: http://www.libera.fi/blogi/seitseman-sitkeaa-myyttia-maksuttomasta-yliopistosta/

Meidän on todella vaikea ottaa kantaa maksuttomaan koulutukseen. Pursiaisen esittämät argumentit oli hyvin perusteltu taloustieteen näkökulmasta. Blogitekstiä on kuitenkin kommentoitu todella paljon, ja kommenteista löytyy hyviä vasta-argumentteja. Siellä kritisoidaan esimerkiksi Pursiaisen vertailua koulutuksen ja yrittäjien tekemien investointien välillä. Nimimerkki Opiskeluyrittäjä epäilee, että vastavalmistuneet korkeakoulutetut eivät perustaisi uusia yrityksiä jos opiskelusta kertyisi paljon velkaa.

Suomen yliopistojärjestelmässä on varmasti paljon huonoja puolia, jotka ehkä voitaisiin saada pois muuttamalla se osittain maksulliseksi. Mutta toisaalta maksuttomassa yliopistossa on paljon hyviä puolia, joista yksi on esimerkiksi mahdollisuuksien tasa-arvo. Suomessa oman perheen tulotasosta huolimatta kaikilla on mahdollisuus hyvään koulutukseen. Mielestämme Suomen tulee päätöksenteossaan antaa painoarvoa mahdollisuuksien tasa-arvolle.

Tämä aihe herättää paljon keskustelua ja jokaisella opiskelijalla on varmasti tähän kysymykseen oma mielipide. Pursiaisen blogi on hyvä, mutta suosittelemme kaikkia lukemaan myös vastakkaista mielipidettä olevien tekstejä ennen kannanottamista. Toistaiseksi yliopistokoulutus on Suomessa maksutonta, joten arvostakaamme sitä!

[1]("Heikki Pursiainen haluaa Suomeen enemmän järkeä ja vähemmän tasa-arvopuhetta", Ylioppilaslehti 2.10.2015. http://ylioppilaslehti.fi/2015/10/heikki-pursiainen-haluaa-suomeen-enemman-jarkea-ja-vahemman-tasa-arvopuhetta/ )

Periksiantamaton Obama, häikäilemätön Clinton - seksismi USA:n vaalikamppailuissa (Jessica ja Karolina, Ellinooran ryhmä)

Blogitarkastelumme kohteeksi valikoitui The Ulkopolitist. Se on poliittisesti sitoutumaton verkkolehti, joka käsittelee kansainvälisen politiikan ilmiöitä ja suomalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Aiheiden ja kirjoittajien kirjo on laaja. 28 nuorta ulkopolitiikan ja kansainvälisten suhteiden asiantuntijaa tarkastelevat teksteissään ajankohtaisia EU:hun, Natoon, Syyriaan, Venäjään ja terrorismiin liittyviä aiheita. Blogin tarkoitus ei ole niinkään esitellä uutta tutkimusta vaan pyrkiä herättämään keskustelua näistä teemoista.

Meidän mielenkiintomme herätti se tapa, jolla aiheista on blogissa keskusteltu. Teksteissä on tieteellinen ote, mutta ne ovat kuitenkin helppolukuisia maallikollekin ja popularisoituja siinä mielessä, että lähdeviitteet puuttuvat. Kuitenkin yhteiskuntatieteilijöiden näkökulmasta tekstejä on käsitelty asiantuntevalla otteella, ja yliopisto-opiskelijankin mielenkiinto pysyy yllä. Blogitekstejä on mielekästä lähestyä, sillä ne ovat pääosin hyvin asiapitoisia ja tyyliltään analyyttisiä. Osassa havaittavissa myös ripaus huumoria. Esimerkiksi Ranskan äärioikeistosta kirjoitetussa tekstissä (13.06.2016)  on tyyliltään jopa hieman naistenlehtimäinen ja artikkelin kuvana on käytetty kissanpentua.

Valitsimme lähempään tarkasteluun artikkelin “Älä äänestä naista - USA:n vaalien sukupuolittuneisuudesta”. Artikkelin kirjoittaja Kira Huju on kansainvälisen politiikan maisteriopiskelija Oxfordin yliopistossa. Teksti ottaa kantaa politiikan sukupuolittuneisuuteen ja peilaa sitä Yhdysvaltojen presidentinvaalikamppailuun. Huju argumentoi  esittämällä paljon esimerkkejä  vaalikampanjassa esiintyvistä seksistisistä käytännöistä ja vetämällä niistä johtopäätöksiä, jotka hän tukee vielä lähteisiin kuten yhdysvaltalaisen Women’s Media Centren raporttiin. Hän nostaa esiin kielessä esiintyviä sukupuolittuneita vastakkainasetteluja esimerkiksi naisesta voidaan käyttää sanaa häikäilemätön samassa tilanteessa, jossa miestä kutsuttaisiin periksiantamattomaksi.

Tekstissä puhutaan myös median toiminnasta. Esimerkkinä tästä sukupuolittuneesta toiminnasta kirjoittaja puhuu siitä, miten mediassa Hillary Clintonin isoäitiyden on ajateltu vaikuttavan hänen presidenttiyteensä. Huju tuo vertailun vuoksi esille George W. H. Bushin, jolla oli 12 lastenlasta tullessaan presidentiksi vuonna 1989 eikä mediassa tietenkään pohdittu, että miten se vaikuttaa Bushin pätevyyteen. Grandma Hillary on esimerkiksi jo osa poliittista sanastoa.

Lisäksi tekstissä käsitellään feminististä äänestämistä ja sitä, miten sukupuolikysymykset vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Huju ottaa kantaa siihen, mitä feministinen äänestäminen oikeastaan on ja hän esittelee intersektionaalisuuden käsitteen, joka ottaa huomioon muutkin henkilön identiteettiin vaikuttavat aspektit kuin vain sukupuolen, esimerkiksi luokan, etnisyyden, uskonnon ja niin edelleen. Hillary Clinton on nainen, mutta hän on myös korkeakoulutettu ja keskiluokkainen. Clintonin  naiseus ei enää ainakaan milleniaalisukupolvella ole äänestäessä tärkeä kriteeri, vaan prioriteettinä on se mitä asioita  ehdokas ajaa. Clintonin vastaehdokas Bernie Sanders on julistanut olevansa feministi useampaan otteeseen. Sandersin poliittiset kannanotot tuntuvat uppoavan varsinkin nuoriin naisäänestäjiin. Nykyisin keskeisessä asemassa ei ole enää ehdokkaan biologinen sukupuoli, vaan tärkeämpää feminististisesti äänestettäessä on ehdokkaan suhtautuminen sisältökysymyksiin. Kuten Hujukin toteaa “sukupuolten tasa-arvosta välittävä äänestäköön feministiä – oli tämä sitten nainen tai ei”.

Artikkelin aihe oli mielestämme hyvin mielenkiintoinen ja ajankohtainen. Vielä vuonna 2016 seksismi on vahvasti läsnä politiikassa ja politiikkaa ympäröivässä mediakeskustelussa. Seksismi on yhä arkipäivää ja se tuntuu korostuvat vaalien tyylisissä isoissa mediaspektaakkeleissa. Hujun artikkeli toi hyvin esille sen, miten mediassa ylläpidetään ja vahvistetaan politiikkaan liittyvää seksismiä esimerkiksi sanavalinnoilla. Aiheesta kiinnostuneet ovat varmasti törmänneet tähän aiemminkin ja osaavat lukea sitä esiin omatoimisesti mediasta, mutta suurelta yleisöltä voi helposti jäädä huomaamatta sanavalintoihin liittyvät syvemmät merkitykset. Sen vuoksi mielestämme on hyvin tärkeää, että tämän tapaisia artikkeleita kirjoitetaan ja niille annetaan huomiota.

Sixten ja Ylen suuri murhe (Janne, Ellinooran ryhmä)

  Kun yksittäinen, ja varsinkin yhteiskunnallisesti tunnettu henkilö antaa mielipiteitään taloudesta ja politiikasta, niin lähes aina syntyy kiivasta keskustelua asian puolesta ja vastaan. Tämän on varmasti saanut myös huomata nykyinen Aalto-yliopiston taloustieteen laitoksen emeritusprofessori Sixten Korkman ottaessaan kantaa yllämainittuihin aiheisiin Helsingin Sanomien kolumneissaan ainakin vuodesta 2014 alkaen. Korkman on yhteiskunnallisesti tunnettu henkilö, joka on luonut uransa taloustieteiden parissa[i], joten hänen mielipiteitään kuunnellaan ja luetaan astetta vakavammin, myös poliittisissa piireissä.

  Korkman pystyy myös omalta taholtaan nostamaan ja vauhdittamaan keskustelua esimerkiksi otsikoimalla kolumninsa huomiota herättävästi (esimerkiksi Suuret ikäluokat haalivat itselleen etuja, jotka nuoret maksavat) tai yksinkertaisesti kirjoittamalla oman mielipiteensä toisen yhteiskunnallisesti tunnetun henkilön ajatuksista tai mielipiteistä. Hän ei pelkää myöskään vastustaa sen instituution valtavirtanäkemyksiä, jossa hän itse on osallisena. Korkmanin kolumnit eivät ole täynnä taloustieteestä tuttuja, jopa monimutkaisia termejä, jotka saattaisivat etäännyttää lukijoita. Sanonta ”selkeästi ilmaistu on selkeästi ajateltu” kuvaa hyvin hänen käyttämäänsä kieltä. Koska kolumnit on kirjoitettu suomeksi ja aiheet koskettavat useimmiten juuri Suomea, on loogista ajatella, että näiden kolumnien lukijakunta koostuu taloutta ja politiikkaa seuraavista suomalaisista, jotka haluavat seurata aktiivisesti näistä aiheista käytävää keskustelua.

  Kolumnien kommentoijien on helppoa huomata, että kommentoijien esittämät argumentit eivät aina ole puhtaisiin faktoihin, vaan useimmin omiin tuntemuksiin perustuvia. Tämä on tietysti oletettavaa, sillä blogia kommentoivat yleensä tavalliset kansalaiset anonyymien nimimerkkiensä kautta. Kommentointi ei siis rajoitu esimerkiksi tiettyyn ryhmään tai tieteenalaan, vaan kuka tahansa nettitunnukset omaava voi käydä kommentoimassa Helsingin Sanomien eri artikkeleita, blogeja ja kolumneja.

  Sixten Korkmanin kolumnien yleispiirteet ovat jo tuttuja, joten on aika ottaa lähempään tarkasteluun yksi hänen monista kolumneistaan. Kyseinen kolumni on otsikoitu seuraavasti: Onneksi meillä on YLE – mutta onko myös jatkossa?

Yle on "ilmassa", mutta kuinka pitkään? Ja kuka ottaa kiinni, jos se putoaa?

  Kolumni alkaa toteamuksella siitä, että Yleisradio (YLE) on joutunut kritiikin kohteeksi. Korkman tarkastelee väitettä mm. vertaamalla YLEn toimintoja Isossa-Britanniassa vastaavassa asemassa olevaan BBC:hen. Vaikka suuren maailman mediaa on vaikea verrata suomalaiseen pieneen yhtiöön, on totta, että periaatteet ovat samat molempien tapauksissa. Ylellä on vielä paljon opittavaa BBC:n kaltaiselta mediamahdilta.

Korkman avaa myös YLEn ja hallituksen välistä suhdetta sekä paljastaa toimintatapoja liittyen YLEn kritisointiin ja niiden perusteita. Alati digitalisoituva media on nostanut puheita jopa YLEn lakkauttamisesta, mutta Korkmanin mielestä tämä heikentäisi median laatua ja erityisesti tutkivaa journalismia. Tässä olen samaa mieltä, sillä muuten raha ratkaisee liian paljon mediassa. YLEn ei pidä olla poliitikkojen äänitorvi, vaan sen on myös uskallettava kyseenalaistaa jo olemassa olevia totuuksia.

  Kyseinen teksti herättää ajatuksia siitä, mikä on YLEn rooli tulevaisuudessa alati muuttuvassa mediassa. Jotain on tehtävä, ja siihen toimeen Sixten Korkman ryhtyykin Helsingin Sanomien yleisen YLE-vastaisen mielipiteen vastaisesti. Se, jos mikä, on mielestäni tarpeellista ja rohkeaa. YLEn ohjelma- ja mediatuotannosta jokaisella on varmasti omat subjektiiviset mielipiteensä, joten tietyn suunnan valitseminen tulee varmasti aiheuttamaan keskustelua myös kahvipöydissä.

---

[i] https://people.aalto.fi/index.html?profilepage=isfor#!sixten_korkman

Sori siitä (Sara ja Mari, Ellinooran ryhmä)

Vesa Nevalaisen Psyko-blogi ei pelkää provosoida. Se on tyyliltään hyvin persoonallinen: blogin kuvauksessa lukeekin, että se ei päästä ketään helpolla, vaan pysäyttää ja haastaa lukijoita. Nevalainen on psykologian lisensiaatti, ja blogi sijaitsee Psykologiliiton sivuilla, joten kohdeyleisö lienee psykologit, psykologian opiskelijat ja muut aiheesta kiinnostuneet. Blogi kommentoi esimerkiksi ajankohtaisia poliittisia aiheita ja pyrkii herättämään ajatuksia.

Nevalaisen blogin kieli on ekspressiivistä ja yleiskielistä. Slangisanat, intertekstuaaliset viittaukset sekä humoristiset kuvaukset ovat vallalla, ja tekevät tekstistä mielenkiintoista luettavaa. Nevalainen puhuu aiheistaan suoraan ja käyttää välillä provosoivaa kieltä tai termejä. Hän kertoo omista mielipiteistään minä-muodossa. Kaiken takaa kuuluu kuitenkin Nevalaisen huumori: ei blogi yritäkään tarkoituksella loukata ketään. Nevalaisen huumori on sarkastista, mutta osuvaa ja viihdyttävää, ainakin samaan tapaan ajattelevalle ihmiselle. Nevalaisen blogissa näkyy humanistinen näkökulma sekä poliittisesti vasemmalle suuntautuva elämänkatsomus. Löytyypä blogista myös teksti “Rotupsykologiaa” (21.1.2015), jossa Nevalainen vakuuttaa, että ihmiset voi jakaa kahtia humoristisiin humanistiveikkoihin ja vakaviin fundamentalisteihin, jotka eivät huumoria ymmärrä.

Vaikka lähestymistapa on kevyt, blogissa kommentoidaan tärkeitä asioita. Maahanmuuttoa käsittelevä teksti “Suvakit sillassa” (22.4.2016) on hyvä esimerkki Nevalaisen tavasta ottaa kiistelty aihe mietittäväkseen ja sanoa siitä suorat sanat. Politiikan lisäksi Nevalainen kirjoittaa laajasti yleisistä aiheista, kuten television väkivallasta tai koulumaailmasta, sekä tietenkin psykologiasta. Nevalainen soveltaa psykologista tietoa yleismaailmallisten tunteiden sekä yhteiskunnan ilmiöiden pohtimiseen. Hän myös miettii, miten psykologien pitäisi tai miten heidän oletetaan reagoivan erilaisiin ongelmiin. Blogissa ei juurikaan viitata  suoraan esimerkiksi psykologiseen tutkimukseen, mutta Nevalaisen asiantuntijuus näkyy tekstissä esimerkiksi psykologisten käsitteiden käyttönä. 

Blogia selaillessa lukija ei voi olla huomaamatta jopa rajua kielenkäyttöä, esimerkkinä 6.2.2014 kirjoitettu teksti “Kiusaaja on ilkeä paskiainen.” Tämä postaus on myös kerännyt eniten kommentteja, 33 kappaletta. Syynä on varmasti tekstin provosoivuus: moni kommentoija ihmettelee, miten psykologi voi leimata kiusaajan niin vahvasti. Nevalaisen ronski kirjoitustyyli toimiikin retorisena keinona ja nostaa tärkeitä asioita esiin ja julkisiksi puheenaiheiksi. Mielestämme Nevalaisen keinot ovat tehokkaita, sillä tekstien huumori saa lukijan jatkamaan lukemista ja selailemaan blogia enemmänkin.

Erityisesti silmiin pistävä verkkoteksti oli 11.3.2016 kirjoitettu “Sori tästä.” Tässä kirjoituksessa Nevalainen viittaa taannoin tapahtuneeseen kohuun jossa  Alexander Stubb sekoitti hallintarekisterin kannatusprosentit keskenään. Virheen tullessa ilmi valtiovarainministeri Stubb pahoitteli tapausta: “-- sori siitä.” Nevalainen tarttuikin tähän ja kirjoitti siitä kuinka anteeksi pyytäminen, varsinkin sanan “anteeksi” sanominen, on vaikeaa suomalaisille. Nevalainen perustelee väittämäänsä sillä, että kyseinen sana on emotionaalisesti latautunut, eli sen käyttäminen herättää puhujassa tunteita - tarkemmin sanottuna haavoittuvuuden tunteita. Ja koska nämä tunteet ovat vaikeita käsitellä, ihmiset turvautuvat vaihtoehtoihin kuten “sori.” Nevalainen kuvaileekin yleistä käsitystä anteeksipyytäjästä heikkona ja väärässä olevana, kun taas henkilö joka ei pyydä anteeksi töppäilyjään eikä tunteile liikaa on “kova jätkä.” Tämä stereotypia on Nevalaisen mukaan päälaellaan ja hän kysyykin lukijalta, haluaako tämä laittaa henkensä tai varansa tällaisen henkilön vastuulle?  Nevalainen myös kuvailee kieltämme “voimakieleksi” ja humoristiseen tapaansa vertaakin suomenkielen sanoja “mafiaporukan käyttämiksi betonikengiksi.” Psykologisen aspektin tekstiin tuo Nevalaisen pohdinta siitä, että anteeksi pyytämisen, anteeksi antamisen ja empatian taitoja pitäisi opetella enemmän. Hyvää tekstissä on se että se on lyhyt, kuvaileva ja provosoiva,  sekä saa lukijan miettimään omaa kyvykkyyttään anteeksipyytämiseen. Tekstissä olisi voinut olla kuitenkin enemmän viittauksia Stubbin tapaukseen, eikä Nevalaisen myöskään suhtaudu kovin empaattisesti niihin, joilla on vaikeuksia anteeksipyytämisen kanssa. Heitä jopa nimitellään anteeksipyyntövammaisiksi ja nahjuksiksi.

Ulkoasultaan blogi on pelkistetty, eikä siinä käytetä kuvia tai videoita tehokeinoina, mikä antaa itse tekstille suuremman merkityksen. Nevalaisen blogi myös rikkoo kiltin ja kaiken ymmärtävän psykologin stereotypiaa, mutta tuo kuitenkin myös hänen ammattiosaamistaan esille, sillä psykologin näkökulma on läsnä jokaisessa tekstissä.  Kaiken kaikkiaan blogi on hyvää luettavaa, jos on kiinnostunut psykologiasta eikä pelkää vahvoja mielipiteitä.