Geenimanipulaatio - Harhaluulo superihmisestä (Juha & Juuso)

Geenimuokkaus on tänä päivänä hyvin ajankohtainen aihe, joka jakaa mielipiteitä. Toisten mielestä mennään liian lujaa, kun taas toisten mielestä nykyisellä kehityksellä voi olla lupaaviakin seurauksia; vastikään on saatu muokattua sydänrappeumaa aiheuttava geenimuoto alkiolta pois. Aiheesta keskustellessa on tärkeää erottaa tutkimustuloksiin ja faktojen päälle rakentuneet mielipiteet niistä, jotka perustuvat puhtaasti eettisiin näkemyksiin ja siihen, mitä uskotaan tietävän. Mutu- tai peruskoulupohjainen tieto on eri asia kuin asiaa tutkivalla tutkijalla oleva tietomäärä ja -laatu.

Tiede-lehden blogissa "Kaiken takana on loinen" Tuomas Aivelo, ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Zürichin yliopistossa, avaa Aamulehdessä Tampereen yliopiston bioetiikan tutkijan Heikki Saxénin kesken jääneen keskustelun geenimuokkauksesta tekstissään "Keskustelu geenimuokkauksesta alkaa tässä". Aivelo kirjoittaa blogissaan yleisesti enimmäkseen biologiasta tutkijoiden kokemiin haasteisiin. Tekstit ovat suhteellisen yksinkertaisia, joten ne voisivat olla suunnattu kaikille aiheista kiinnostuneille koulutustaustaa huomioimatta.

Crispr-Cas9-geenimuokkausmenetelmä ei syyttä ollut ehdolla kemian Nobelille, sillä sitä pidetään suurimpana uranuurtajana eliöiden geenien muokkauksessa. DNA-ketju pystytään nykyäänkin katkaisemaan Crispr-Cas9-menetelmällä tarkasti halutusta kohtaa, joten mahdollisen virhemarginaalin voidaan olettaa lähitulevaisuudessa pienenevän entisestään. 

Aivelon mukaan on liioiteltua väittää, että geenimuokkauksen suhteen on syytä painaa jarrua. Hänen mielipiteensä asiaan on, että geenien manipulaatiosta voi olla hyötyä perinnöllisten sairauksien ehkäisemisessä. Hän haluaa vetää selkeän rajan yksittäisen geenin ja monimutkaisempien ominaisuuksien muokkaamiseen. Mitään paranneltuja ihmisiä ei näillä näkymin ole edes mahdollista tehdä geenimuokkauksen avulla, kuten Saxén pelottelee Aamulehdessä. Yhden geenin emäksen muuttaminen ei tarkoita sitä, että pystyisi parantelemaan ihmisiä - geenit kun toimivat yhdessä. Ja vaikka se olisikin mahdollista, niin senhän voisi kieltää lainsäädännön keinoin. Tämän johdosta ei ole syytä lopettaa geenimuokkausta ja sitä koskevia tutkimuksia juuri edellä mainitun harhakäsityksen takia. 

On syytä olla samaa mieltä geenimuokkauksesta Aivelon kanssa. Jos osataan vetää raja yksittäisen geenin ja geenikokonaisuuksien muokkaamisen välille, geenimuokkauksen vaikutukset olisivat puhtaasti positiiviset. Kunhan alan tutkimus ja geenimanipulaatiomenetelmien kehitys pysyvät toistaiseksi valvottuna ja kontrolloituna, on lopputuloksena vain terveitä ja työkykyisiä ihmisiä tulevaisuuden yhteiskunnalle. Suomen laki kieltää geenimuokatun alkion istuttamisen kohtuun ja alkio- ja sukusolututkimuksen periytyvien ominaisuuksien muuttamisen paitsi siinä tilanteessa, jos tavoitellaan vakavien perinnöllisten sairauksien hoito- tai ehkäisymenetelmiä. Miksi hidastaa tieteen kehitystä tulevaisuuden pelon valossa?

Lähteet: 

Aivelo, T. 2017. Keskustelu geenimuokkauksesta alkaa tässä https://www.tiede.fi/blogit/kaiken-takana-loinen/keskustelu-geenimuokkauksesta-alkaa-tassa 

Aivelo, T. 2017. Apuraha kyynistää tutkijan https://www.tiede.fi/blogit/kaiken-takana-loinen/apuraharumba-kyynistaa-tutkijan 

Aivelo, T. 2017. Meneekö kemian Nobel geenitekniikan läpimurrolle? https://www.tiede.fi/blogit/kaiken_takana_on_loinen/meneeko_kemian_nobel_geenitekniikan_lapimurrolle 

Aivelo, T. 2015. Geenimuuntelu ei luo superihmistä https://www.tiede.fi/blogit/kaiken_takana_on_loinen/geenimuuntelu_ei_luo_superihmista 

Saxén, H. 2017. Geenimuokkaus etenee nyt häkellyttävää vauhtia "Tämän kaiken pitäisi olla hälytysmerkki" https://www.aamulehti.fi/maailma/geenimuokkaus-etenee-nyt-hakellyttavaa-vauhtia-taman-kaiken-pitaisi-olla-halytysmerkki-200298737/ 

Vanhalakka, V. 2017. Tutkijat korjasivat ihmisen alkiosta sydänsairautta aiheuttavan geenin - "Emme tavoittele parempaa ihmistä, hoidamme sairautta" https://www.aamulehti.fi/maailma/emme-tavoittele-parempaa-ihmista-hoidamme-sairautta-tutkijat-korjasivat-ihmisen-alkiosta-sydansairautta-aiheuttavan-geenin-200298677 

Uskomushoidot - huuhaata(ko)? (Julia, Mikko ja Venla)

Miltä kuulostaisi terapia, jossa ympärillesi luotaisiin energiasuojia ja kahdentoista päächakran avaamisen kautta pääsisit uppoutumaan entisiin elämiisi terapeutin tarjoaman universaalin energian avulla?

Kirjoituksessamme esittelemme psykologi Teemu Ollikaisen blogia Mentaalipuolen hommia. Teemu Ollikainen on psykologian lisensiaatti, erikoispsykologi ja psykoterapeutti. Hän vastaa Suomen psykologiliitossa ammatillisista asioista, ja tekee töitä nuorten (13-17 v), aikuisten (18-67 v) ja pariskuntien parissa.

    Blogissaan Ollikainen käsittelee ja ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ja kulttuurillisiin ilmiöihin asiantuntevalla otteella. Erityisen mielenkiintoiseksi blogin tekeekin juuri se, että tämänkaltaisia blogeja, joissa näin asiantunteva henkilö selittää ja suomentaa asioita nimenomaan psykologian näkökulmasta, on erittäin vähän. Hän ottaa kantaa jopa hieman piikittelevästi ja kirjoittaa selkeää ja hyvin jäsenneltyä tekstiä, jota on helppo lukea. Ollikaisen teksti ei ole pelkkää tieteellistä jargonia, vaikka hän käsitteleekin arjen ilmiöitä asiantuntijanäkökulmasta. Blogissa esitetty tieto pohjautuu pitkälti psykologian alalla yleisesti hyväksyttyyn tietoon ja Ollikaisen omiin kokemuksiin.

Pureudumme tekstissämme Ollikaisen blogipostaukseen “14 syytä: Miksi uskomme yksisarvisvalmentajaa?”. Tekstissä Ollikainen ottaa kantaa tieteellisen tiedon arvon vähenemiseen ja uskomusten ja mielipiteiden saaman huomion määrän kasvuun. Hän kertoo asiantuntijatiedon merkityksen jääneen taka-alalle, ja että sen rinnalle on nostettu ei-tieteellinen tieto. Hän kritisoi tätä kehityssuuntaa ja ihmettelee, miksi järkevät ja koulutetut ihmiset luottavat esimerkiksi uskomushoitojen tehoon. Kirjoituksessaan hän listaa yleisimpiä psykologisia ilmiöitä, jotka voisivat selittää tieteellisen tiedon tarkoituksellista huomiottajättämistä.

(Copyright: Pertti Jarla, Fingerpori)

On mielenkiintoista, että hän käsittelee blogissaan sellaisia teemoja, jotka ovat yhteiskunnallisesti pinnalla, ja joihin jokaisella ihmisellä tuntuu olevan oma mielipide. Uskomushoidot ovat tulleet sosiaaliseen mediaan ja televisioon lehtien palstoilta, joiden kautta ne saavuttavat yhä suuremman kohderyhmän. Nykypäivänä media luo entistä enemmän paineita suoriutua arjessa supersankarin lailla. Ihmisiltä odotetaan täydellistä elämää, laaja-alaista tietämystä ja osaamista jokaisella elämänalueella, täydellistä ihoa, pyöreää pyllyä ja kapeita poskia. Ihmisiltä odotetaan yhteisöllisyyttä mutta korostetaan individualismia. Koska tietenkään kaikkia vaatimuksia ei voi täyttää, ihmiset onnellisuudenjanoisina lankeavat uskomushoitojen kaltaiseen hölynpölyyn.

Toisaalta on myös ihmisiä, jotka kokevat saavansa uskomushoidoista todellista hyötyäkin huolimatta uskomushoitojen tehon tieteellisen näytön puutteesta. Taustalla todennäköisesti on ihmisten oma usko näiden näennäishoitojen vaikuttavuuteen eli lumevaikutus. Näiden ihmisten kokemuksia ei tulisi vähätellä, mutta on kuitenkin tärkeää osata erotella tutkimustieto ja uskomukset. Lumevaikutus on kuitenkin tieteellinen tosiasia: esimerkiksi lääkeyhtiöt käyttävät lääkkeidensä vaikuttavuustutkimuksissa apuna lumelääkkeitä. Sen lisäksi Suomessa on kokeiltu jo lumeleikkauksiakin. Yllättävä löydös oli, että potilaat, joille ei oltu suoritettu todellista operaatiota, kokivat leikkauksesta olleen hyötyä yhtä paljon kuin potilaat, joille operaatio oli tehty.

Vaikka uskomushoitojen mekanismia ei pysty mitenkään todentamaan tai mittaamaan, monet kuitenkin uskovat niihin vahvasti, kunhan mainospuhe suoritetaan tarpeeksi vakuuttavasti. Tämä ilmiö on viime aikoina noussut voimakkaasti yhteiskunnalliseen keskusteluun, mikä puolestaan lisää mielenkiintoa sitä kohtaan ja tavallaan lisää sen uskottavuutta ja tavoiteltavuutta. Vaikka meidän ja Ollikaisen mielestä uskomushoidoissa ei olisikaan perää, ei niiden vaikuttavuutta ja käyttöä voi täysin kieltääkään.

Julia, Mikko ja Venla 

Lähteet:

• http://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/teemu_ollikaisen_blogi/14_syyta_miksi_uskomme_yksisarvisvalmentajaa.1936.blog
• http://www.helmentaikaa.fi/palvelut/energiahoidot-esittely/
• Kuva: Copyright Pertti Jarla

Opetuksen kehittäminen

tärkeää

Aarne ja Jussi

Tarkastelimme kemian laitoksen johtajan, sekä kemian aineenopetuksen vastaavan professorin Jan Lundellin kirjoittamaa tiedeblogia ''Miten sinä mittaat oman opetuksesi onnistumista?'' (2017, Jyväskylän yliopisto). Blogissa opetusta käsiteltiin laajasti ja pohdittiin, miten oppilaat oppivat parhaiten. Olennaiseksi asiaksi nousi opetuksen jatkuva tutkiminen ja sen kehittäminen uudelle tasolle.

Pyrimme purkamaan tiedeblogin perusteellisesti osiin ja tarkastelemaan kohdetta eri näkökulmista esimerkiksi siitä, miten opetus, pienryhmät ja motivaatio liittyvät toisiinsa ja mitä vastakkainasettelun mahdollisuuksia voisimme löytää.

Suomalaisessa kasvatusympäristössä painotetaan jatkuvasti sitä, miten oppilaista pitäisi tulla itsenäisempiä ja omatoimisempia (Lonka 2015, 71). Opettamisen suurin haaste on kuitenkin se, miten saataisiin kaikki oppimaan opetussuunnitelman asiat vaaditussa ajassa. Kouluissa on monenlaisia oppijoita, mikä pitää ottaa huomioon opetuksessa. Toiset oppivat kuuntelemalla, kirjoittamalla, tekemällä, toistamalla tai näkemällä konkreettisesti.

Opettajan rooli opettamisessa korostuu entisestään. Siksi olisi tärkeää miettiä, mitä voisi kehittää. Pitäisikö hyödyntää uutta teknologiaa pelien ja leikkien merkeissä, tai järjestää tunneille lisätukea, kuten koulunkäynnin avustajia tai tukiopettajia, jotta kaikilla oppilailla olisi mahdollisuus oppia tarvittavat asiakokonaisuudet.

Lundell kyseenalaisti postauksessaan pienryhmien merkityksen oppimisessa. Havaintojen perustella pienryhmät edistävät ryhmäytymistä ja oppimista huomattavasti, koska kouluinto voi tarttua samalla tavalla, kuin esimerkiksi koulu-uupumus (Lonka 2015, 157).

Tärkeää on purkaa opetussuunnitelmat sellaiseen muotoon, että kaikentasoisilla oppilailla olisi samat mahdollisuudet ja edellytykset menestyä tulevaisuudessa. Tämän takia pienryhmien lisääminen ja luokkakoiden pienentäminen olisi oppimisen kannalta järkevää.

Olisi tärkeää myös, että opettajia/ohjaajia koulutettaisiin enemmän motivaation ja innostamisen saloihin. Motivaatio johtaa intohimoon ja intohimo antaa poltetta opiskeluun; ei tartuta jumiutuneisiin ajattelutapoihin vaan perehdytään siihen, mikä vetää opiskelijoita puoleensa.

Blogissa oli mielenkiintoista se, että Jan Lundell painotti tutkimusta. Tässä ovat Lundellin kirjoittamat kysymykset: ” Onhan opettajien työsuunnitelmissa huomioitu aikaa annettavaksi opetuksen tutkimiseen ja kehittämiseen? Onhan laitoksilla suunnitelmat, miten uusien opetussuunnitelmien vaikuttavuutta selvitetään?” Lundell haluaa korostaa sitä, että opettajat ja laitokset tutkisivat jatkuvasti opetusta, koska sitä kautta saamme elintärkeää tietoa nykyisen opetuksen ja sen suunnitelman toimivuudesta käytännössä

Lähteet:

Lonka, K. 2015. Oivaltava oppiminen. Helsinki: Otavan Kirjapaino Oy.

Lundell, J. 2017. Miten sinä mittaat oman opetuksesi onnistumista? https://www.jyu.fi/blogit/tiedeblogi/lundellblogi. Tulostettu 26.8.2017

Kuva:

https://exodus-themesurgesonslt.netdna-ssl.com/wp-content/uploads/2017/02/keep-calm-and-study-hard.jpg

Jussi Saari, Kasvatustieteidenopiskelija, Jyväskylän kristillinen opisto 2017

Aarne Aalto, Kasvatustieteidenopiskelija, Jyväskylän kristillinen opisto 2017

Vanhempien lusmuilua vai lasten parhaaksi? (Pinja ja Sindi)

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL-blogissa laitoksen asiantuntijat ja yhteistyökumppanit esittävät henkilökohtaisia näkemyksiään ajankohtaisista aiheista. Kirjoittajien vaihtelun vuoksi postausten kirjoitustyyli vaihtelee runsaasti, mutta pääasiallisesti kirjoitustyyli on virallista.

Valitsemassamme postauksessa "Varhaiskasvatus tukee pienen lapsen perhettä" (19.6.2017)  erikoistutkija Johanna Hietamäki ja tutkimuspäällikkö Johanna Lammi-Taskula ottavat kantaa pinnalla olleeseen julkiseen keskusteluun vanhempien osuudesta lasten varhaiskasvatukseen.
Tekstissään Hietamäki ja Lammi-Taskula ottavat esille lastenhoidon valintoja tutkivaan CHILDCARE-hankkeeseen liittyvän tutkimusraportin tuloksia. Sekä Hietamäki että Lammi-Taskula ovat olleet mukana tekemässä tutkimusraporttia.

Tutkimus toteutettiin kyselyllä vuonna 2016 1-vuotiaiden lasten vanhemmille. Kyselyyn vastasi 2100 vanhempaa, ja heistä 121 kertoi lapsen olevan päivähoidossa vanhemman kotona olemisesta huolimatta. Meidän mielestämme kyselyyn vastanneiden vanhempien otos on hieman suppea verraten Suomessa vuotta aikaisemmin syntyneiden määrään, joka on noin 55 472 (Tilastokeskus). Suppeaan tulokseen vaikutti totta kai se, että tutkimus toteutettiin vain 10:ssä Suomen kunnassa. Mielestämme maantieteellisesti laajempi kyselyalue olisi antanut tarkemmat tulokset tutkimusraportille.

Tutkimusraportti avasi vanhempien perusteluita lapsen osallistumisesta varhaiskasvatukseen vanhemman ollessa kotona. Lapsen tai vanhemman tuen tarve tai terveydentila oli perusteluna lähes puolella lapsien vanhemmista. Huoltajan opiskelu mainittiin myös noin puolessa tapauksista. Päivähoidon maksuttomuus tai edullisuus tuli perusteluissa esille noin kolmasosalla, mutta se oli lähes aina yksi lisäsyy muiden perusteluiden lisäksi. Runsas puolet vanhemmista valitsi useamman perustelun.

Hietamäki ja Lammi-Taskula näkevät varhaiskasvatuksen merkittävänä tukitoimena, kun lapsella tai vanhemmalle on terveydellisiä ongelmia tai jos vanhempi tekee esim. keikkatyötä. He ottavat esiin myös lapsen sosiaalisten suhteiden sekä vanhemman jaksamisen tukemisen tärkeyden.

Eriarvoisuus varhaiskasvatuksessa nousee Hietamäen ja Lammi-Taskulan mukaan esiin mm. eri kuntien erilaisissa ratkaisuissa toteuttaa lasten subjektiivisen oikeuden rajaaminen. Tutkimusraportissa otettiin myös tämä seikka huomioon kysyttäessä mitä mieltä vanhemmat olivat varhaiskasvatusoikeuden rajoittamisesta. Osa vanhemmista koki tämän asettavan lapset eriarvoiseen asemaan.

Hietamäki ja Lammi-Taskula tuovat esiin tekstissään oman asiantuntijuutensa, joka luo luottamusta postauksen sisältöön. Meidän mielestämme Hietamäki ja Lammi-Taskula toivat hyvin esille näkemyksensä siitä, että varhaiskasvatus on merkittävä tukitoimi pienten lasten perheille. He myös vertasivat CHILDCARE-hankeen tutkimusta kuntaliiton vuoden 2010 vastaavaan tutkimukseen. Tämä toi postaukseen lisää ulottuvuuksia. Postauksessa toistuvasti puhutaan äidistä ja isästä, mutta mielestämme tämän olisi voinut korvata huoltaja-käsitteellä, sillä perhemallit ovat hyvin erilaisia eivätkä kaikkien huoltajat ole välttämättä äitejä ja isiä.

Kyselytutkimus toistetaan samoille perheille 3 vuoden kuluttua, ja kuten Hietamäki ja Lammi-Taskula mekin odotamme kiinnostuneina tulevia tuloksia sekä niissä oletettavia muutoksia.



Lähdeluettelo:

Childcare. 2017. https://www.jyu.fi/edupsy/fi/tutkimus/tutkimushankkeet/kotisivut/childcare. Luettu 28.8.2017.

Hietamäki, J. Kuusioholma, J. Räikkönen, E. Alasuutari, M. Lammi-Taskula, J. Repo, K. Karila, K. Hautala, P. Kuukka, A. Paananen, M. Ruutilainen & V. Eerola, P. 2017. Varhaiskasvatus- ja lastenhoitoratkaisut yksivuotiaiden lasten perheissä: CHILDCARE- kyselytutkimuksen 2016 perustulokset. http://www.julkari.fi/handle/10024/132438. Luettu 28.8.2017.

Hietamäki, J. & Lammi-Taskula, J. 2017. Varhaiskasvatus tukee pienen lapsen perhettä. https://blogi.thl.fi/blogin-nayttosivu/-/blogs/varhaiskasvatus-tukee-pienen-lapsen perhetta. Luettu 28.8.2017.

Tilastokeskus. 2016. Syntyneiden määrän väheneminen kiihtyi. http://www.stat.fi/til/synt/2015/synt_2015_2016-04-14_tie_001_fi.html. Luettu 31.8.2017.



Jyväskylän kristillisen opiston kasvatus- ja opetustyön linjan opiskelijat:
Pinja Tammikari
Sindi Kuivasmäki

Sijaisperhe lapsen parhaaksi? (Jutta M. ja Sanni S.)

Tutkijatohtori Kirsi-Maria Hytönen kirjoittaa blogissaan Lastensuojelun historian pimeä puoli sijoituslapsien kaltoinkohtelusta.  Teksti kertoo tapauksista, joissa sijoitetut lapset ovat kokeneet varhaiselämänsä olleen turvatonta. Olemme aloittelevia kasvatustieteen opiskelijoita, ja teksti herätti meissä paljon keskustelua. 

Hytönen käsittelee blogissaan Jyväskylän yliopiston tekemää tutkimusta, jossa haastateltiin 300 sijoitettuna ollutta henkilöä. Tutkimuksen henkilöt ovat olleet sijoitettuna koulukoteihin, lastenkoteihin ja sijaisperheisiin ensimmäisen lastensuojelulain vuosina 1937-1983. Hytösen mukaan kaltoinkohtelua on tapahtunut, mutta ilmi ei tule se, kuinka suuri osuus haastatelluista on sitä kokenut. Tekstistä ei myöskään selviä sijoituspaikkojen väliset erot; olettaisimme esimerkiksi lastenkodeissa ja sijoitusperheissä olevan keskinäisiä eroja. Tämä oletus tulee omien läheisten kokemuksista, joita on nähnyt viereltä. Sijaisperheissä lapseen suhtaudutaan yhdenvertaisina muuhun perheeseen nähden, kun taas isommissa laitoksissa lapsista pyritään pitämään huolta ja heille annetaan perustarpeet.  

Tutkimuksen mukaan osalla kaltoinkohtelua kokeneista on paljon mielenterveys- ja päihdeongelmia sekä sosiaalisia vaikeuksia, mutta tekstissä tätä näkökulmaa ei kuitenkaan enempää avata.  Jäimme miettimään, onko näiden ongelmien taustalla muitakin tekijöitä ja onko sijoitusjärjestelyissä tapahtunut muutoksia. Onko lasta esimerkiksi sijoitettu uudestaan ja onko uudelleensijoittaminen ehkäissyt edellä mainittujen ongelmien puhkeamista? 

    
Hytönen kirjoittaa lastensuojelulain edistymisestä mutta korostaa myös, että kaltoinkohdelluiksi tulleiden kokemuksia tulee hyödyntää edelleen lain kehittämisessä. Lisäksi hän mainitsee, että sijaishuoltoa täytyy valvoa entistä tarkemmin ja sen myötä pyrkiä ehkäisemään lasten kaltoinkohtelua. Tarkempi valvonta saattaa kuitenkin kasvattaa kynnystä ryhtyä sijais- ja tukivanhemmaksi, kun heistä on jo muutenkin pulaa (Vuorela, A. 2016). Mielestämme mahdollisuutta ryhtyä sijaisperheeksi tulisi tuoda enemmän ihmisten tietoisuuteen, jotta yhä useammat apua tarvitsevat lapset saisivat turvallisen kasvuympäristön.  

    
Sijaisvanhempien motiivit ryhtyä tehtävään ovat vaihtelevia. Tapaamani sosiaalityöntekijän mukaan motiivi on valitettavan usein lapsesta saatu korvaus. Näin varsinkin tukiperheiksi aikovilla. On huolestuttavaa, että mikäli lapsen hyvinvoinnin turvaaminen ei ole ensisijainen syy, voi sijaisperheeksi ryhtyä lapselle soveltumaton perhe. Tällaisissa tapauksissa kaltoinkohtelun kuvittelisi olevan yleisempää.  

Jutta Mykkänen ja Sanni Saukkonen, Jyväskylän kristillinen opisto, kasvatus- ja opetustyön linja 

Lähteet:
Hytönen, K. 2016. Lastensuojelun historian pimeä puoli 
  https://www.jyu.fi/blogit/tiedeblogi/hytonen. Luettu 31.8.2017

Vuorela, A. YLE 2016. Tuki- ja sijaisperheistä pulaa Keski-Suomessa - etenkin kaupungeissa.                   https://yle.fi/uutiset/3-9152176. Luettu 31.8.2017