Musiikki ympärillämme

MUSIIKKI YMPÄRILLÄMME

Blogiteksti on peräisin Jyväskylän Yliopiston tiedeblogista. Tekstin on kirjoittanut musiikkipsykologian dosentti Suvi Saarikallio, joka toimii myös apulaisprofessorina Jyväskylän Yliopistossa. 

Musiikki on kutsuttu tunteidemme kieleksi. Olemme intuitiivisesti kokeneet musiikin merkittävänä ja turvautuneet siihen esimerkiksi silloin, kun olemme tarvinneet lohdutusta tai halunneet ilmaista itseämme tanssimalla. Nykyiset tutkimukset pystyvät vahvistamaan tätä näkemystä myös tieteen keinoin ja sen hyödyntämismahdollisuuksia on pohdittu tässä blogissa. 

Saarikallio käsittelee blogissaan musiikkia ja sen merkitystä tunteiden käsittelyssä. Valitsimme aiheen koska musiikilla on laaja-alainen vaikutus ihmismieleen. Sen lisäksi musiikilla on mielestämme suuri rooli yhteisöllisyyden luomisessa ja yhteenkuuluvuuden kokemuksen syntymisessä myös opiskelijayhteisöissämme. Monessa yhteydessä musiikin läsnäolo on huomaamatonta, joten sillä todennäköisesti on myös näkymättömiä vaikutuksia. Sen läsnäolo vaikuttanee siten tunnekokemuksen laatuun ja intensiteettiin. Olisikin mielenkiintoista selvittää, millä tavalla kokemus muuttuisi mikäli musiikki ei olisi arjessa läsnä. Musiikkia kuuluu taustalla mm. työpaikoilla, kahviloissa sekä hisseissä. Siten se kehystää kokemaamme todellisuutta ja värittää tunnekokemusta tavalla tai toisella kuunneltavan musiikin piirteistä riippuen. Pidämme kiinnostavana musiikin laajalle levittyviä vaikutuksia niin yhteiskunnallisella kuin yksilölliselläkin tasolla. Psykologian opiskelijoina olemme kiinnostuneita myös musiikin sovellusmahdollisuuksien hyödyntämisestä tulevaisuudessa terapian yhteydessä. 

 Blogissa korostetaan paljon musiikin kykyä vahvistaa tai heikentää tunnetiloja. Tähän vaikuttavat Saarikallion mukaan yksilölliset ominaisuudet, kuten persoonallisuus. Hänen mukaansa musiikkimieltymykset muokkautuvat yhtälailla henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaan kuin yhteiskunnan tarjoaman merkitysverkoston vaikutuksesta. Olemme havainneet suuria eroja musiikkimaussa läheisten ystävien välillä. Myös vaihtuva mieliala tuntuu vaikuttavan suuresti sen hetkiseen musiikkimieltymykseen ja siihen miten olemme vuorovaikutuksessa tunteidemme kanssa. Toisaalta musiikin kuunteluun voi aika ajoin kyllästyä ja tietyntyyppiseen musiikkiin turtua.

Tekstissä on hyvää asiasisältöä liittyen musiikin kehollisiin mekanismeihin joista aiheutuvat subjektiiviset kokemukset musiikin kuuntelusta. Saarikallio tuo esiin musiikin monimuotoisuutta aivojen, kehon ja käyttäytymisen tasolla. Musiikki on virittynyt meihin jo ennen syntymää ja pohjustaa kielen kehitykseen liittyviä vaiheita. Kirjoituksen sävy on tieteellisesti uskottavaa ja pohjautuu tieteelliseen tietoon. Tästä huolimatta blogiteksti ei ole työlästä luettavaa, vaan Saarikallio popularisoi omaa asiantuntemustaan mielestämme onnistuneesti. 

Musiikki on yleisesti ihmisiä koskettava aihe. Se osaltaan rakentaa kulttuuriamme ja ohjaa monien ihmisten elämää. Musiikintekijät saattavat saavuttavat suuren suosion ja siten heillä on suuri vaikutus tähän yleisöön. Mahdollisesti vaikutuksen piiriin kuuluu myös poliittiset ilmiöt globaalilla tasolla sekä pienemmässä mittakaavassa. Esimerkiksi sosiaalisen median kautta tapahtuva julkinen viestintä on nykyään tehokas väylä vaikuttaa myös musiikkimaailman ulkopuolella. 

Saarikallio mainostaa musiikin positiivisia vaikutuksia kertomalla esimerkiksi musiikin vaikutuksista päiväkoti-ikäisten sosiaalisten taitojen edistäjänä, kivun lieventäjänä ja masennuksen hoidossa. Mielestämme kirjoituksen heikkoutena on kuitenkin kritiikin puuttuminen. Siinä ei ole pohdittu musiikin mahdollisia negatiivisia vaikutuksia ja musiikkiterapian rajoituksia. Jatkuva musiikin kuuntelun tiedetään aiheuttavan ainakin kuulovammoja (Rabinowitz, 2000). Musiikilla voidaan myös manipuloida ihmisten haluja, esimerkiksi mainonnan yhteydessä. Mielestämme tätäkin ilmiötä tulee lähestyä tietyllä kriittisyydellä ja muistaa huomioida useita näkökulmia yhden sijasta. 

https://tinyurl.com/saarikallio

Miki ja Oona

LÄHTEET 

Rabinowitz, P. M. (2000). Noise-induced hearing loss. American family physician, 61(9), 2759-2760.

https://jyunity.fi/ajattelijat/musiikki-arjen-tunnetyokalu/

IT kuuluu kaikille, mutta kommentointi ei? (Maria ja Inna, Marjaanan ryhmä)

Valitsimme aiheeksemme Hanna Saaren Teknologiaa ja tyyliä -blogin, joka koostuu pääosin teknologisista aihealueista, mutta myös muotiin ja kulutukseen liittyvistä postauksista. Saari on KTM-tutkintonsa jälkeen kerennyt työskennellä liki 10 vuotta pankkialalla. Nykyään hän on ohjelmistorobotiikan asiantuntija. Saaressa mielenkiintoista on se, että hän kiinnostui teknologiapainotteisesta työelämästä vasta aikuisiässä. 

Ensivaikutelma Saaren blogin tavoitteesta on saada kaikki osallistumaan teknologiseen keskusteluun mukaan. Kohderyhmä ei siis suinkaan rajaudu vain IT-alan opiskelijoihin tai IT-yrityksissä työskenteleviin. Blogi on tarkoitettu kaikille teknologiasta kiinnostuneille. Saari pyrkii postauksillaan saamaan IT-aiheista keskustelua mukaan myös arkisiin tilanteisiin, eikä vain osaksi tieteellisiä yhteisöjä, muttei itse kuitenkaan tarjoa sitä sivuillaan. Postauksia ei ole mahdollista kommentoida, vaan pelkästään jakaa tai tykätä. Sosiaalisen median muita sivustoja, kuten Instagram, on yhdistetty profiiliin, jolloin luulimme lukijakunnan kanssa keskustelun jatkuvan siellä. Näin ei kuitenkaan ollut. 

Mielestämme blogipostauksissa oli myös huomattavia laadullisia eroja. Saaren persoonallinen ja helposti luettava teksti antaa osan anteeksi, jos sisällön painavuudesta ei välitä. Osassa postauksissa on hyvin asiasisältöä, mutta toiset taas jättävät tyhjän mielikuvan aiheesta. Blogin ulkosivu on kuitenkin siististi jäsennelty, sisältää hyvät arkistot ja tunnisteet sekä skaalautuu ongelmitta myös muille laitteille. 

Mietimme itse sitä, miksi olisimme kiinnostuneet lukemaan kyseistä blogia ja ainut ajatus liittyi siihen, että saa enemmän näkemystä IT-alan työtehtävistä. Muuten blogiteksti ei vaikuta kovin luetettavalta. Syynä tähän on muun muassa lähdeviitteiden täydellinen puuttuminen. Parissa kohtaa kirjoittaja kuitenkin linkkaa eri sivustoja tekstin sekaan, mutta ne ovat muodossa “Lisää tietoa aiheesta x saat täältä:”. On hyvä, että kiinnostuneille tarjotaan lisätietoa kyseisestä aiheesta, mutta blogipostauksessa tällainen menetelmä vaikutti keskeneräiseltä ja jopa kärsimättömyydeltä tekstin kirjoittamisen suhteen. 

Lähitarkasteluun valitsimme Teko(h)älyä-postauksen, jonka keskeisenä väitteenä esiintyy blogissa muutenkin usein toistuva teema ”teknologia kuuluu kaikille”. Saaren tavoitteena on luoda keskustelua tekoälystä myös alan asiantuntijayhteisön ulkopuolelle, ja hänen mukaansa kuka tahansa on pätevä ottamaan osaa keskusteluun. Hän vertaa keskustelijoita esimerkiksi sosiaalisessa mediassa pinnalla oleviin itseoppineisiin ”kauneusasiantuntijoihin”, jotka ammattitaustan puuttumisesta huolimatta ovat suuressa suosiossa; ihmisiä kiinnostaa enemmän muiden ihmisten kanssa keskustelu kuin tiedon lukeminen kirjasta. Saari kuvailee keskustelua tekoälystä enneminkin tekohälyksi, jossa asiasta tehdään suureellisempi ja kaukaisempi kuin se onkaan. Kirjoittaja toivookin näkevänsä tulevaisuudessa arkisempaa ja konkreettisempaa otetta tekoälystä sekä käytännössä että keskustelun tasolla. 

Postauksessaan Saari ei käytä lähteitä, vaan teksti on kokonaan hänen omaansa. Hän mainitsee ohimennen Elements of AI - nimisen kurssin ja Antti Merilehdon kirjan ”Tekoäly, matkaopas johtajalle”. Saaren teksti on persoonallista ja erittäin helppolukuista ja tekstiin on upotettu havainnollistavia kuvia. Ristiriidan tekstin kanssa luo kuitenkin kommenttiosion puuttuminen, jolloin Saaren kannustama keskustelu on postauksen yhteydessä mahdotonta.

Lähde: Teknologiaa ja tyyliä (blogi) https://teknologiaajatyylia.blogspot.com/.

Englannin ja Ranskan yhteinen historia näkyy vahvasti kielissä

Aleksandra Tchernykh ja Teemu Pyykkönen

Indoeurooppalaiset kielet yhdistävät Eurooppaa. Sanoja lainataan kielestä toiseen, niitä

käännetään ja väännetään ja välillä keksitään uusiakin. Useat eurooppalaiset kielet ovat

keskenään hyvin läheisiä, vaikka kieliperheitä Euroopassa onkin useita. Englanti kuuluu

germaanisiin kieliin, Ranska edustaa romaanisia kieliä; kuitenkin niillä on todella laajalti

yhteistä sanastoa.

 

Kielen kannoilla -blogi on Englannin kielen vaihtelun, kontaktien ja muutoksen tutkimusyksikön

jäsenten ja vierailijoiden blogi. Blogissa voi myös kysyä omia kysymyksiä liittyen kieleen sekä

kulttuuriin, joihin blogin kirjoittajat vastaavat kieliasiantuntijan näkökulmasta.

 

Ranskalla ja Iso-Britannialla on pitkä yhteinen historia, johon usein liitetään useita sotia.

Niinpä ei ole ollenkaan yllättävää, että molemmat kielet ovat saaneet paljon vaikutteita 

toisiltaan. Sekä ranskan että englannin kielen asema maailmalla on vaikuttanut molempiin 

kieliin ja uusien lainasanojen syntymiseen. Tätä mielenkiintoista yhteyttä käsitellään 

Kielen kannoilla -blogin artikkelissa VARIENG vastaa! Englannin ranskalaisperäinen sanasto,

jossa blogin lukija on kysynyt kuinka suuri osa englannin sanastosta on lainattu ranskasta.

Kun puhutaan Iso-Britanniasta ja Ranskasta tulee mieleen maiden välinen kilpailuhenkisyys

 ja toisten piikittely mahdollisuuden tultua. Nämä jatkuvat konfliktit ja sodat maiden välillä 

alkoivat normannien vallatessa Englannin 1000-luvun alussa. Tämä lähensi saarivaltion

mantereen kanssa, mikä näkyy ranskan kielen vaikutuksessa englannin kieleen, olihan

ranska aikoinaan hovikielenä Englannissa. Vaikka myöhemmin englanti syrjäytti ranskan 

kielen hovissa, sen vaikutus ei jäänyt vain historian kirjoihin. 

 

Kuva 1

Sanastotasolla ranskan vaikutus englantiin on helposti

nähtävissä. Tätä voi hyvin havainnollistaa esimerkiksi

vilkaisemalla EZGlot-sivuston avulla. Ranskalaista

alkuperää olevien englannin sanojen lista on pitkä kuin

nälkävuosi - sanoja on listassa 1084 kappaletta. 

Välillä on tietenkin hankalaa päätellä onko sanan 

alkuperä ranskalainen vai onko se lainattu

suoraan latinasta. Samoin ranskan kieleen 

on myös tullut sanoja englannista,

mutta kuten käänteisestä listasta (212 sanaa)

voi päätellä, sanat ovat enemmän 

arkikielisempiä ja niiden määrä on 

huomattavasti vähäisempi. On myös helppo 

huomata, että englannista tulleet lainasanat ovat

uusia lainasanoja, jotka ovat tulleet englannin

suosion myötä.

  

 

Kuva 2

Olemme myös pohtineet ranskan asennetta vieraisiin

kieliin ja sitä, että tiedeyhteisöt todennäköisesti

yrittävät vältellä uusien lainasanojen tulemista

tieteelliseen ranskan kieleen. Toisaalta englantia

käytetään aina vain enenevässä määrin

tutkimuksen kielenä kaikkialla, ja suurin osa

arvostetuimmista tieteellisistä julkaisuista on

englanninkielisiä. Tämä pakottaa myös ranskalaisen

tiedeyhteisön käyttämään englantia - toisaalta

englannin käyttäminen työkielenä ei varsinaisesti

pakota lainaamaan sanoja ranskaan. Silti

huomaamme, että populaarikulttuurin myötä,

nuorison keskuudessa kuulee yhä enemmän

englanninkielisiä ilmaisuja. 

 Kuinka suuri osa englannin sanoista sitten tulee ranskasta? Tarkkaa prosentuaalista määrää

on hyvin vaikea sanoa, sillä tulkintoja etymologiasta voi olla useita, ja toisaalta tulokseen

vaikuttaa myös se, mitä lasketaan: lasketaanko sanakirjasta vain pääsana-artikkelit, kaikki

mahdolliset muodot, vai esimerkiksi kielen 1000 yleisintä sanaa? Alla oleva diagrammi

antaa yhdenlaisen kuvan englannin sanojen alkuperästä.

Kuva 3

Jakauma voisi näyttää hyvin erilaiseltakin: Kielen kannoilla -artikkelissa mainitaan sanakirjatutkimukseen perustuvia 

lukuja 12,7 ja 28,3 prosentin välillä. Toisaalta englannin tuhannesta yleisimmästä 

sanasta kerrotaan yli 90 prosenttia olevan ranskalaista tai latinalaista alkuperää.

 

Latina, ranska ja englanti ovat historiallisesti saaneet vaikutteita toisiltaan ja sanojen

alkuperän miettiminen saattaa todellakin olla haastavaa. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole

kauhean vakava aihe, vaan mielenkiintoista pohdiskeltavaa, sillä kun käytämme kieltä,

harvemmin pohdimme sanojen alkuperää. Lopultakaan alkuperällä ei niinkään ole

merkitystä, vaan sillä, mitä sanoilla tarkoitamme.

Lähteet:

https://variblog.wordpress.com/2014/06/13/varieng-vastaa-englannin-ranskalaisperainen-sanasto/

https://www.ezglot.com/etymologies.php?l=eng&l2=fra&submit=Compare 

Kuva 3: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Origins_of_English_PieChart.svg

Henkisen kestämisen sukupolviero (Ville H. ja Antti H., Marjaanan ryhmä)

Tutkimusjulkaisujen päätoimittaja Tuula Helne käsittelee, Kansaneläkelaitoksen Tutkimusblogin sivuilla julkaistussa blogissaan Nuorten “normaali” paine johtuu yhteiskunnasta, yhteiskunnan suhdetta nuorten mielenterveyteen. Tekstillään Helne haluaa herätellä ajatuksia, että lääkityksen, terapian ja kuntoutuksen priorisoinnin sijaan, tehtäisiin yhteiskunnallisia muutoksia, ja näin ehkäistäisiin mielenterveysongelmien puhkeamista.

Blogin näkökulman tiivistää mielestämme loistavasti blogissa esitellyn puhujan Anders Petersenin keskeisen sanoman “olemme yksilöllistäneet ongelmat, joiden syy on rakenteellisissa tekijöissä”. Puhutaan myös siitä, että ok-tasoista suoritusta ei myös edes nuoret itse hyväksy. Ajattelemme, että osasyy tässä saattaisi olla, että meiltä nuorilta puuttuu suunta elämässä. Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan ennen ja vaikka yhteiskunta vaatii meitä kaikkia tekemään jatkuvasti suuria valintoja, ei se ehkä valmista meitä tarpeeksi niiden tekoon. Kuten Helne mainitsee, ettei nuorilla nykyään ole aikaa hengähtämiseen ja omana itsenä olemiseen, ehkä yhteiskunta voisi valmentaa nuoria enemmän yhteiskunnan odotuksiin ja opettamaan olemaan stressaamatta kaikesta?

Helne avaa pointtiaan hiljattain pohjoismassa pidetyn nuorisokonfferienssin kautta, jossa pohdittin mahdollista normaalin elämän vastoinkäymisten ylimedikalisointia ja liiallista luokittelua eri mielenterveyshäiriöille. Luulisi kuitenkin että yhteiskunnan nykyään avoimempi asenne mielenterveysongelmille ja hoidon tarjonta vaikuttaa siihen, että nuoretkin käyvät ja uskaltavat puhua masennuksesta ja muista ongelmista avoimemmin kuin aikaisemmat sukupolvet. Vaikka nykyaikanakin on paljon ongelmia hiottavaksi, ei tule unohtaa kuinka paljon asiat ovat myös kehittyneet. Ollaanko siis oikeasti menossa huonoon suuntaan liiallisen hoidon kanssa? Voiko luokittelu edes olla liiallista - ihmisluontoon kuuluu halu laittaa asioita järjestykseen niiden ymmärtämiseksi ja eikö se ole vain hyödyllistä? Olisi kiva kuulla syvemmin liiallisesta luokittelusta ja sen haitoista.

Blogikirjoituksessa nostetaan myös esiin kysely jonka mukaan yli 40% tanskalaisista yliopisto-opiskelijoista koki päivittäistä stressiä. Tutkimusta tulisi avata, sillä stressiä on monentasoista, ja pieni stressi voi olla hyvästä ja auttaa suoriutumisessa. Tulee mieleen, että liioitellaanko tutkimuksessa nuorten mielenterveyden ongelmia.

Helnen omat kommentit tulevat esille parhaiten ihan blogin lopussa: hänen mielestään on ikävää, että nykynuoret pitävät psyykkistä kärsimystä pakollisena osana normaalia elämää. Mielestämme ehkä hänen ja meidän sukupolvemme käsitys psyykkisestä kärsimyksestä on vain eri tasolla. Blogi toimii hyvin keskustelun avaajana ja saa lukijan miettimään, mutta toivoisimme että Helne keskustelisi itsekkin esille tuomistaan asioista syvällisemmin. Kerta Helneen mielestä yhteiskuntaa tulisi muuttaa, eikä vain heittää asioita ja toivoa lukijan ymmärtävän tai samaistuvan.

Lähteet:

Tutkimusblogi (Kela), viitattu 16.10.2019
https://tutkimusblogi.kela.fi/arkisto/5065

Possu ja koira - Lappalaisen peili elämään (Tuomo M. & Erkka G, Miian ryhmä)

Toimittaja ja tietokirjailija Elina Lappalainen käsittelee bloginsa Syötäväksi kasvatetut blogikirjoituksissa eläinten hyvinvointia, tuotantoeläinten elinolosuhteita sekä maatalouden ja ruoantuotannon eettisyyttä. Internetsivuilta löytyy liuta niin lukemiseen kuin kirjoittamiseen liittyviä blogitekstejä, esimerkiksi Tieto-Finlandia –ehdokkuuteen ja -palkintoon liittyviä kirjoituksia, joita kirjoittaja arvatenkin hehkuttaa. Valitsemamme teksti nivoo blogin teeman napakasti yhteen.

Tekstissä Ilallisen etiikka - Tarjoilija, lautasellani on tunteva yksilö! Elina Lappalainen kirjoittaa eläinten eettisestä kohtelusta kauniisti, mutta ristiriitaisesti. Niin eläinten oikeudet kuin hyvinvointikin ovat aikamme suuria aiheita. Yhdellä suuntaa änkyrät viittaavat kintaalla ilmastolle ja elukoille. Toisaalla ilmastofundamentalistit ja eläinten oikeuksien puolustajat kokoontuvat suureen sotaansa kuin harmageddoniin takapajuisia peräkylien juntteja vastaan. Keskustelu leivän päälle laitettavasta on nykyään hyvin polarisoitunutta.

Elina Lappalainen on tekstissään hukassa kuin syysiltaan eksynyt suunnistaja. Hän poukkoilee tekstissään sinne tänne. Lihan mussuttamista perustellaan perinteillä, juuri ennen romahtamista syyllisyyteen. Välillä hän näkee eläinten hyvinvoinnin tärkeäksi kuin hukassa olevat kotiavaimet, toisessa kohdin hän suhtautuu kuolemaan hyvin huolettomasti. Keskellä tekstiä opetetaan utilitarismia ja lopussa muistutetaan samaistumisen sekä välittämisen tärkeydestä. Tekstissä on kiusallinen vivahde syyllisyyttä ja samaistumisen kaipuuta.

Kirjoittaja tunnustaa jo heti alussa lihansyöjän olevan moraalisesti hätää kärsimässä. Eläimet ovat Lappalaisen mielestä tuntevia ja ajattelevia yksilöitä. Maatilan possu eroaa Lappalaisen mielestä koirasta vain kastikkeen kautta. Hän kysyy: “Miksi syömme sikaa, mutta emme koiraa?”. Koska kulttuurimme vuoksi on hyväksyttävämpää, että lahtarisetä teurastaa joulupöytään ennemmin Osku-possun kuin Rekku-koiran. Tämän älyää myös Lappalainen.

Tuotantoeläimet ja lemmikit ovat Lappalaisen mielestä samanarvoisia, näitä kaitseva ihminen on silti luomakunnan kruunu. Hän hyväksyy eläinten tappamisen sillä ehdolla, että nämä ovat saaneet elää hyvän elämän. Jopa moraalifilosofisesti sokea ymmärtää, ettei ajatuksen soveltaminen onnistu ihmisiin. Kuolema nähdään aina kauniimpana hyvin elettyä elämää vasten. Silti kuolema on yhtä synkkä elämän päätepiste. Voiko teollista tappamista perustella näin? Voisi olettaa elollisen olennon elävän mieluummin kuin kuolevan.

Lappalaiselle leivän päältä löytyvä palvikinkku on yhtä arkinen kuin maanantaipäivä. Tekstistä heijastuu tottumus lihansyöntiin. Lappalainen tiedostaa moraalisen dilemman elämän arvokkuuden ja vatsan kylläisyyden välillä, silti nälkä voittaa tässäkin painissa. Elämän voi sivuuttaa, koska näin on aina ollut. Kylmätiskin muoviin pakatut lihat ovat etäännyttäneet modernin ihmisen pakettiin ahdetusta eletystä elämästä.

Lappalainen hyväksyy siis eläinten tuotannon, kunhan elämä on ollut hyvä ja kuolema on tullut silkkihansikkain. Liekö noidannuolen lailla iskenyt syyllisyys vaiko mikä? Lopulta hän kaivelee naftaliinista utilitarismin, jolla hän varmistelee jaloja ajatelmiaan eläinten hyvinvoinnin tarpeellisuudesta. On mielenkiintoista, että hän valitsi juuri utilitarismin, joka tähtää hyvinvoinnin maksimointiin ja kärsimyksen minimointiin. Miksi ei joku muu filosofia? Olihan jo Aristoteles varma ihmisen ylivertaisesta asemasta suhteessa maailmaan.

Utilitarismihan on seurauseettinen filosofia, jonka lopputulemaa peilataan saavutetun hyödyn kautta. Kuinka hyvin ihmisen kokemaa hyötyä voi verrata eläinten kokemaan hyötyyn? Tunnustamme mieluusti olevamme älykkäämpiä kuin jaloissa pyörivät lemmikkimme. Älykkyyttä vasten myös hyötymme kestää parempaa tarkastelua. Näin ajateltuna ihmisten yhdenvertaisuus asettuisi heikkoon valoon. Fiksumpien kokema hyöty olisi täten tärkeämpää kuin tyhmien. Voimmeko asettaa toisten ihmisten elämän arvon ruotuunsa pelkän ÄO-testin perusteella?

Kykymme myötätuntoon on älykkyytemme oheistuotetta. Mikäli kykenemme ymmärtämään tyhmää kanssakulkijaamme, emmekä arvota hänen elämäänsä vaivalloisen ymmärryksensä mukaan, miksi siis eläinten hellyttävä tyhmyys olisi tappamisen arvoista? Samaistumisen kanssa painiva Lappalainen tunnistaa utilitaristien esittämät perustelut ongelmallisiksi. Hän osaltaan ymmärtää elämän jakamattoman arvon, mutta lihan himo vetää Elinaa kuin pulkassa. Syyllisyydentunto on ajanut kuin pirun riivaamana Lappalaisen valitsemaan ravintolassa kasvis- tai kala-aterian ikään kuin nämä vertaantuisivat toisiinsa.

Syötäväksi kasvatetut -blogi on jatketta vuonna 2012 hänen kirjoittamalle saman nimiselle tietokirjalle. Blogi pyörittelee tekstistä toiseen saman oloisia kirjoituksia. Tarkasteltu teksti kuitenkin tyhjentää sisällön kuin pajatson. Tekstistä huomaa, että sen on kirjoittanut journalisti eikä filosofi. Tuntuu, että Lappalainen on valinnut utilitarismin kuin lattialla kirjaa selaileva lapsi. Selkeästi tekstistä irrallaan oleva filosofian tietoisku on valittu kuin silmät kiinni ja umpimähkää. Omiin arvoihin soveltuvia filosofeja käyttivät myös natsit.

Epäilemättä Elina Lappalaisen tarkoitus on saada pohtimaan lihansyönnin eettisyyttä. Eräät hänen kirjoituksistaan ovatkin nostaneet keskustelua maatalouden puhtoisuudesta, missä peräkylien peräkammarin pojat ovat linnoittautuneet kommenttiosioon puolustamaan maataloustukien eettistä käyttöä. Huolimatta kirjoittajan tarpeesta ravistella ummehtunutta lukijaansa, jäämme pohtimaan: onko Elina Lappalaisen blogi viatonta moraalifilosofista valistamista, vaiko oivaa markkinointia jo entuudestaan kuolleelle kirja-alalle?

Linkki - Pixabayn kuvaan

Linkki - Pixabayn kuvaan