Babe (Janina, Jenna, Jaakko)

Nykyään on paljon esillä tuotantoeläimien hyvinvointi sekä tuotantomenetelmien eettisyys. Tästä aiheesta käy keskustelu kuumana ja mielipiteitä löytyy monenlaisia. Esimerkiksi Elina Lappalainen on kirjoittanut blogia nimeltä Syötäväksi kasvatetut, jossa hän käsittelee miten lautasella oleva nakki on siihen pisteeseen joutunut. Tässä blogitekstissä tarkastelemme hänen julkaisuaan “Emakoille metsälaidun - riittävän hyvät olot ennen päätymistä juhannusgrilliin”.

Lappalainen vertailee normaalituotannon ja Perkkiön tilan eroja porsaiden elinolojen ja hyvinvoinnin kannalta. Hän on  käynyt katsomassa Perkkiön tilalla “miten tulevat joulukinkut siellä kasvoivat” ja myös ostaa sieltä omat lihansa, sillä hän ei hyväksy sianlihan normaalituotantoa. Lappalainen kertoo sen olevan (blogin kirjoitushetkellä) Suomen ainoa tila, jossa emakoilla on metsälaidun ja lihasiat pääsevät oikealle laitumelle. Kaksi meistä oli tästä tiedosta yllättyneitä. Olemme siis viherpesun uhreja.

Kasvava tietoisuus ympäristöystävällisyydestä ja tuotantoeläimien hyvinvoinnista, on saanut yritysten korostavan mainonnassaan eettisyyttään. Mainonta on viherpesua silloin, kun kyseessä on enemmänkin imagon “vihreyttämistä” kuin todellisia tekoja (Markus Palmén, Maailman kuvalehti, 2008). Tästä johtuen kuluttajien tietämys tuotantoeläinten elinoloista voi perustua valheellisiin mielikuviin, joita mainonnalla saadaan aikaan.

Kuinka eläin on elänyt elämänsä, on suuri merkitys siihen, kuinka eettistä lihatuotanto tai lihansyönti on. Blogissa Lappalainen kertoo kuinka emakot joutuvat usein olemaan kääntymisen estävissä häkeissä lähes koko elämänsä. Niille, jotka ostavat lihansa sen mukaan ovatko porsaat eläneet hyvän elämän, saattaa kaupan hyllyiltä löytyä vain vähän valikoimaa. Koemme tämän osittain johtuvan viherpestyistä kuluttajista. He uskovat ostavansa hyvissä olosuhteissa tuotettua lihaa ja näin kysyntää ei ole riittävästi Perkkiön tilan tuottaman kalliimman lihan kaltaiselle oikeasti eettisemmälle vaihtoehdolle, jotta sitä kaupoista löytyisi.

Vaikka lihantuottajat haluaisivat toimia eettisemmin, tulee yleensä vastaan raha. Jos rahaa olisi, voisi lihaeläimille antaa suuremman tilan liikkua, jolloin niiden elinolot paranisivat tilan lisääntymisen suorasta vaikutuksesta sekä epäsuorista, kuten eläinten lihaskunnon paranemisesta. Useimmiten ongelmia on juuri suuremmissa tuotantotiloissa, joissa ei ole mahdollista antaa jokaiselle eläimelle tarvittavan kokoista aluetta liikkumiseen.

Normaaleissa sikaloissa emakoiden häkkien äkkinäinen muuttaminen parempaan päin olisi kuitenkin Lappalaisen haastatteleman Tony Kajanderin mukaan huono juttu, sillä emakot eivät olisi tottuneet siihen ja saattaisivat tallata poikasensa. Tämän ei kuitenkaan pitäisi estää vähittäistä muutosta ja siksi mielestäni jokainen tila voisi vähitellen yrittää parantaa emakoiden oloa ottamalla hieman rahaa esimerkiksi omista voitoistaan tai nostamalla tuotteen hintaa hieman. Possutkin ovat kuitenkin myös eläviä eläimiä ja vaikka niitä kasvatetaankin lihasioiksi, ei niiden tarvitse kärsiä huonoista elinoloista.

Lappalainen nostaa esille kirjoituksessaan myös luomumerkin tuoman mielikuvan tuotantoeläinten paremmista elinoloista. Tuote saa luomumerkin, kun eläinten luontaiset tarpeet on otettu huomioon tuotannossa (www.proluomu.fi). Yritykset ovat löytäneet luomumerkin myöntämiseen porsaanreiän, koska siihen kuuluvan ulkoiluvaatimuksen ehdot täyttyvät kun siat laitetaan betonipohjaiseen ulkoaitaukseen. Sikojen lajityypillinen käyttäytyminen, eli maan tonkiminen ja tutkiminen kärsällään, ei kuitenkaan pääse toteutumaan joka on ristiriidassa luomumerkin perusteiden kanssa. Sikojen pääsy raittiiseen ulkoilmaan on askel parempaan suuntaan, mutta onko se riittävä askel kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta, on tärkeä kysymys pohdittavaksi.

Lähes aina lihantuotantoa käsittelevät uutiset, blogit, videot jne. ovat minun makuuni liian mustavalkoisia eikä niistä saa realistista kuvaa.  Tänä päivänä jätänkin useimmat jutut aiheen ympäriltä  lukematta, sillä en halua aivopestä itseäni.

Julkaisut usein esittävät aiheesta kaksi täysin vastakkaisista näkökulmaa täysin eri motiivein. Ensimmäisenä mainittakoon isoimmasta palstatilasta tällä hetkellä nauttivat äärimmäisen lihantuotanto kielteiset julkaisut, jotka tuovat esille ne kaikista huonoimmat ja järkyttävimmät esimerkki tapaukset. Näitä on varmasti hyvä tuoda esiin ihmisten herättelemiseksi ja muutosten aikaansaamiseksi, mutta mielestäni nämä leimaavat koko lihantuotantoa hieman kyseenalaisesti. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyseisissä tapauksissa eläinsuojeluun ja lihantuotantoon liittyviä jo olemassa olevia määräyksiä on räikeästi rikottu. Vaikka näitä äärimmäisen surullisia tapauksia hyödyntämällä saadaan aikaiseksi lakimuutos, jolla jokaiselle lihantuotanto eläimelle tulee taata vähintään saunallinen kaksio lasitetulla parvekkeella, niin näitä tapauksia ilmenisi siitä huolimatta.

Kolikon kääntöpuolelta löytyvät lihantuotannon puolesta puhuvat ja ongelmia  vähättelevät julkaisut, joiden vilpittömyys on usein kyseenalaistettavissa. Nämä julkaisut ovat osittain seurausta edellä mainituista koko alaa mustamaalaavista tapauksista ja niiden motiivina on kohentaa ihmisten mielikuvaa eläinten olosuhteista jopa valheellisesti. Aiemmin mainittu termi viherpesu paistaa näistä jutuista läpi ja osa meistä näkee näissä usein tarkoituksena totuuden kertomisen sijasta myynninedistämisen.

Lappalaisen blogitekstin kaltaiset aidot kuvaukset lihantuotannosta ja lihantuotantotiloista ovat mielestämme liian harvassa. Hänen tekstinsä lukemisen jälkeen pitkästä aikaa ajattelimme, että nyt tässä ei pönkitetä kumpaakaan ääripäätä, vaan kerrotaan totuus. Toki totuuden kertominen yhdestä lihatilasta, jonka palveluita on käyttänyt vuosia on helpompaa kuin yleisesti samassa jutussa koko lihantuotannosta. Teksti osui ja upposi ja voimme kaikki tekstin luettuamme varmasti yhtyä siihen, että Perkkiön tilan kaltaisia toimijoita tarvitaan alalle paljon lisää.

Lähteet:
http://www.syotavaksikasvatetut.fi
www.proluomu.fi
https://www.maailmankuvalehti.fi/2008/8/pitkat/yritysten-vihreys-monensavyista

Kuvalähteet:
https://www.pexels.com/photo/nature-animals-pig-alp-rona-63285/

Kohti turvallista tekoälyä (Jussi P. ja Pietari O.)

Lähde: pixabay.com

Tieteiselokuvilla on suuri vaikutus siihen, miten me näemme tulevaisuuden. Yksi yleisimmistä tieteiselokuvissa esiintyvistä aiheista on tekoäly, joka usein kuvataan ihmisen kaltaisena humanoidina, kuten elokuvassa I,robot (2004) robotit luodaan palvelemaan ihmisiä. Yhdelle robotille annetaan kyky ajatella, jolloin se kääntyy uhkaksi ihmiskuntaa vastaan. Elokuvat ovat hyvä tapa esitellä tekoälyn vaarallisuutta, mutta niiden päätarkoituksena on kuitenkin viihdyttää katsojaa. Todellisuudessa tekoäly ei vielä osaa itse ajatella, vaan se toimii kehittäjien antamien ohjeiden mukaan, joten sen uhat eroavat paljonkin elokuvissa esitetyistä.

Teknologian tutkimuskeskus VTT:n tutkija Kimmo Halunen (2018) esittelee blogitekstissään tosielämän esimerkkejä, miten tekoälyä on saatu harhautettua opettamalla sille virheellistä tietoa. Halusen esimerkit ovat vielä melko harmittomia ja eivät aiheuta välitöntä vaaraa ihmisille, mutta herättivät kysymyksen minkälaisia uhkia tekoälyn laajempi käyttöönotto voi aiheuttaa tulevaisuudessa. Oppivassa tekoälyssä ihminen valvoo ohjelman oppimisprosessia, joten sen riskit ovat melko pieniä. Riskit kasvavat, kun tekoäly opettaa itse itseään ilman ihmisen valvontaa, koska silloin ihminen ei ole kertomassa sille mikä on oikein ja väärin.

Puhtaasti itseoppiva tekoäly käsittelee aineistoa sille annettujen ohjeiden mukaisesti, mutta itse oppimisprosessia ei valvo kukaan. Oppimisprosessi toimii siis parhaassa tapauksessa todella nopeasti, koska tekoälyn ei tarvitse odottaa ihmisen valintaa. Tekoäly on kuitenkin altis opetusaineiston virheisiin, koska sillä ole samanlaista kykyä karsia selkeää virheellistä tietoa pois kuin ihmisillä. Pahimmassa tapauksessa tekoälyä käyttävän ohjelman tieto perustuu virheelliseen opetusmateriaaliin, eikä toimi halutulla tavalla. Ohjelman haitallisuus riippuu kuitenkin paljon käyttötarkoituksesta. Tiedon esittämiseen tarkoitettu ohjelma saattaa esittää väärää tietoa, mutta sen haitallisuus jää siihen. Jos väärää tietoa käytetään tekemään päätöksiä, voivat haitat olla paljon suurempia. Kuvitellaan tilanne, jossa itseohjautuva auto hakee liikennesäännöt netistä. Jos kukaan ihminen ei tätä tarkasta, voisi auto valita säännöt britanniasta ja lähteä ajamaan vasenta kaistaa.

Tekoälyn uhkat eivät rajoitu pelkästään oppimisen virheisiin, sillä tekoälyä voidaan käyttää myös rikolliseen toimintaan. Esimerkiksi oppivan tekoälyn avulla voidaan etsiä nopeasti järjestelmien haavoittuvuuksia ja virustorjuntaohjelmien aukkoja, jotka muuten jäävät ihmiseltä huomaamatta. Näiden tietojen pohjalta voidaan luoda haittaohjelma, joka toimii järjestelmässä virustorjunnan huomaamatta. Kehittäjien on löydettävä aukot ennen rikollisia, ettei niitä keretä hyödyntämään haittaohjelmien levittämiseen. Koska haavoittuvuuksien etsiminen ja löytäminen on nopeutunut tekoälyn avulla, voi niitä vastaan taistella vain tekoälyllä ja kehittäjien on käytettävä samoja menetelmiä kuin rikollisten jo kehitysvaiheessa.

Uhkista huolimatta tekoälyä kehitetään jatkuvasti paremmaksi ja se on jo voittanut maailman parhaat tietokonepelaajat, ajaa itsekseen autoa ja osaa suorittaa monia tehtäviä paremmin kuin ihmiset. Ennen itseoppivan tekoälyn laajempaa käyttöönottoa ja varsinkin ennen kuin se tekee päätöksiä, jotka vaikuttavat ihmisiin, on hyvä käydä keskustelua mitä ja miten tekoälyä kehitetään. Yksi hyvä tapa vähentää tekoälyn riskejä on sopia maailmanlaajuiset standardit, jotta kehittäjät osaavat suunnitella laadukkaita tekoälyohjelmia. Nämä voisivat liittyä esimerkiksi ohjelmien tietoturvaan ja testaamiseen, jotta standardeja noudattavat ohjelmat tiedettäisiin silloin olevan turvallisia ja luotettavia käyttää.

Nykyaikuisellakin on tuttinsa (Linnea & Maria)

Milloin viimeksi havahduit miettimään päivän aikana älylaitteisiin käyttämääsi aikaa? Puhelimen herätyskellon soidessa näytöllä vilisee lista illan ja yön aikana saapuneista WhatsApp -viesteistä, joiden äärellä vierähtää aamupalahetki. Mieli ohjaa tarkastamaan Instagram-, Facebook- ja Snapchat -tilien saldo tykkäyksistä, kommenteista, muiden julkaisuista ja tulevista tapahtumista. Enää puuttuu tutun merkkiäänen kilahdus ilmoittaakseen uuden sähköpostiviestin saapumisesta.

”Älykännykkä on nykyaikuisen tutti” -otsikolla ilmiöön paneutuu blogissaan myös filosofi ja tietokirjailija Lauri Järvilehto. Järvilehto selittää älypuhelimen addiktoivaa luonnetta ns. mielihyvähormonilla, dopamiinilla. Hänen mukaansa saadut viestit aiheuttavat hyvänolon tunnetta kertoessaan saajalle, että hän on tärkeä ja että häntä on ajateltu. 

Mielihyvähormonit voivat kuitenkin pian korvautua stressihormoneilla, kun huomaat käyttäneesi aikaa puhelimella jo hyvän tovin. Se aika oli alun perin ehkä tarkoitettu käytettäväksi itsenäiseen opiskeluun tai vain rauhoittumiseen ennen nukkumaanmenoa. Stressaava tunne saattaa herätä myös siitä, kun jo lopetettuasi opiskelun tai työnteon avaat viestin, joka palauttavaa ajatuksesi niihin liittyviin velvollisuuksiin. 

Helpottaakseen psykologista irrottautumista työstään loma-aikana Järvilehdolla on kertomansa mukaan ollut käytössään Nokian 3110:n puhelin. Sen avulla hän kertoo saaneensa kokemuksen euforisen tunteen saavuttamisesta siitä, ettei jatkuvasti olekaan tavoitettavissa ja vastailemassa sähköposteihin tai pikaviesteihin. Järvilehto hehkuttaa myös ensi vuonna ilmestyvää Light Phone -konseptia, joka on puhelin ilman addiktoivia ominaisuuksia.  

Yksinkertaisempiakin tapoja rajata viestitulvaa toki on. Ryhmäkeskusteluja on mahdollista mykistää määrätyksi ajaksi, puhelimen voi pitää äänettömällä nukkumaanmenon aikoihin ja työhön tai opiskeluun liittyviin viesteihin voi tietoisesti päättää keskittyä ja palata vasta seuraavana päivänä niin sanottuun työaikaan.  

Siihen, ovatko älylaitteet meille enemmän hyödyksi tai haitaksi, voi jokainen lopulta vaikuttaa itse. Järvilehto toteaa pysyvänsä yhtä hyvin yhteydessä sosiaaliseen verkostoonsa sosiaalisen median vähentämisestä huolimatta. Nykyihmiselle ehkä haastavinta onkin rajanveto suuren tietotulvan ja oman vapaa-ajan välille. Jos onnistuu siinä, voi olla vapauttavaa huomata, ettei aina tarvitse olla muiden tavoitettavissa. Ehkäpä harvemmin käytettynä älylaitteista saa suuremman hyödyn ja ilon irti.

Älylaitteiden käytön rajoittaminen voi heijastua positiivisesti myös muille elämänalueille. Työskentely muiden asioiden parissa voi olla paljon tehokkaampaa, kun samanaikaisesti puhelin ei ole vieressä aiheuttamassa häiriötä. Keskittymällä sen hetkiseen tehtävään, kuten opiskeluun, saa aikaiseksi enemmän. Sen jälkeen voi palkita itsensä tuokiolla älylaitteen kanssa ja huomata ettei menettänyt juuri mitään, vaikka olikin poissa jonkin aikaa.

Monille sosiaalisen median käytön tietoinen vähentäminen sulkemalla tilin, pitämällä kuukausien mittaisia taukoja tai muilla samankaltaisilla ratkaisuilla tuntuu liian suurelta haasteelta ja menetykseltä. Mahdollista on kuitenkin haastaa itseään pienemmilläkin muutoksilla arjessa. Entä jos seuraavan kerran kokeilisit pysähtyä läsnäolevaan hetkeen, istuit sitten bussissa, aamupalapöydässä, opintojesi äärellä tai ystäväsi kanssa kahvilla. Olisit sen hetken muiden tavoittamattomissa. Ihan vain, koska sinulla on aikaa ja lupa siihen.

Älykkyyden sekasoppa (Heli V. ja Riikka I.)

Vauhtia älykkyyden perimmäisten juurien pohdintaan on hyvä ottaa Naiivia psykologiaa -blogin Älykkyydestä-kirjoituksesta (elokuu 2016). Blogissa Naiivia sosiaalipsykologiaa helsinkiläinen opiskelija pohtii Älykkyydestä-kirjoituksessaan niin älykkyyden määrittelyä kuin myös sen syvintä olemusta arkisten havaintojen herättelemänä. Jo vuosia sitten hiljentyneen blogin kirjoitus ei tarjoa yksiselitteistä määritelmää arvostetulle piirteelle, vaan kirjoittaja haastaa aihetta tajunnanvirtamaisessa tekstissään. Tyhjänpäiväistä small talkia sekä uusia ajatuksia tuottamatonta arkikeskustelua vähätellään ja kuvaillaan vähäisempää älykkyyttä vaativaksi toiminnaksi. Kirjoittaja itse korostaa kuuluvansa siihen hieman älykkäämpään ihmisjoukkioon, vaikka tuon ryhmän tunnuspiirteen määritelmä ei olekaan selkeä.

Älykkyyttä pohtiessa ensimmäisenä mieleen tulevat usein blogin kirjoittajan mainitsemat yksinkertaiset arkiset havainnot, joilla usein määritellään älykkyyttä. Kukapa ei mieltäisi älykkyyden ilmentymiksi kirjoittajan mainitsemia johdonmukaista mielipiteiden esittämistä ja perustelua, toisen analysoimista ja keskusteluun mukautumista. Puhumattakaan uuden tiedon nopeasta sisäistämisestä, matemaattisten ongelmien päihittämisestä tai nippeliteidon osaamisesta. Joku taas voi mieltää älykkyyden taidoksi piilottaa tyhmyys ja muut puutteet. Arkikielessä älykkyydestä puhuessa varmasti tarkoitetaankin kyseisiä tietynlaista kypsyyttä ilmentäviä ominaisuuksia ja taitoja, ja monet voivatkin äkkiseltään mieltää älykkyyden näiden piirteiden rajoissa.

Naiivi sosiaalipsykologikin silti huomauttaa, että arjessa älykkyydeksi mielletyt piirteet voivat olla vain seurausta halo-efektistä eli sädekehävaikutuksesta, jossa kognitiivisen virheen seurauksena henkilöön liitetään yhden positiivisen piirteen seurauksena myös muita positiivisiksi koettuja piirteitä (esseepankki.proakatemia.fi). Älykkyyden halo-efektin tapauksessa muuten mukavaan tai vaikka omalla alallaan taidokkaaseen henkilöön voidaan liittää myös älykkyyttä. Esimerkiksi hyviä johtajuustaitoja näyttävään henkilöön voidaan yhdistää yleistä älykkyyttä. Blogin kirjoittaja kertookin, että älykkääksi mieltämämme henkilö voikin todellisuudessa olla vain hyvä tuttu ja vaikuttaa jonkun muun piirteen vuoksi ihailtavalta ihmiseltä.

Eräs hieman tieteellisempi mutta kaikille tuttu tapa määritellä älykkyyttä ovat älykkyystestit, jotka ovat jääneet nuoren psykologian opiskelijalta huomioimatta. Älykkyysosamäärä on numeroarvo, jolla mallinnetaan yksilön älykkyyden tasoa verrattuna muihin. Hyvä esimerkki näistä ovat kansainvälisen älykkyysjärjestön Mensan älykkyytestit, joiden avulla järjestö valitsee jäsenikseen vain väestön 2 % parhaimmistoon kuuluvia henkilöitä.

Älykkyyden kuvaaminen yhdellä numerolla voi olla kuitenkin kyseenalaista ja haastavaa, ja se vaatii yleensä suhteuttamista muiden ihmisten tuloksiin. Jotta koko älykkyyttä voisi mitata, täytyisi se ensin olla myös tarkkaan määriteltyä. Yleisesti ottaen sen ajatellaan kertovan ihmisen kognitiivisten kykyjen tasosta, jota näillä ehkä kuitenkin liian yksinkertaisilla testeillä pyritään selvittämään.

Howard Gardnerin teorian mukaan älykkyys olisi laaja-alaisempi ja erilaisempiin osiin hajaantunut kyky kuin tutkimuksissa aiemmin ajateltiin. Hän jakaa älykkyyden seitsemään eri osa-alueeseen, eikä tämän teorian mukaan minkään alueen korkea taso takaa menestymistä muissa osa-alueissa. Nämä seitsemän älykkyyden aluetta ovat kielellinen älykkyys, loogis-matemaattinen älykkyys, visuaalis-spatiaalinen älykkyys, musiikillinen älykkyys, keholliskinesteettinen älykkyys, interpersoonallinen eli sosiaalinen älykkyys ja intrapersoonallinen eli intuitiivinen älykkyys.

Ovatko nämä kaikki osa-alueet silti älykkyyttä, vaiko vain muita ihmiseen liittyviä persoonallisuuden piirteitä ja ominaisuuksia? Myös mensa kertoo sivuillaan älykkyyden olevan persoonallisuuden piirre eli näin ollen älykkyys saattaisi kattaa useita persoonallisuuden piirteitä, ja älykkyysosamäärä olisi kiinni lukuisista ominaisuuksista. Naiivi sosiaalipsykologi ei tähän vastaa, vaan kertoo ainoastaan aikoinaan älykkyyteen kytketystä moraalista, jonka voisi toki myös ajatella henkilön muista piirteistä kumpuavana ominaisuutena.

Robert Sternbergin mukaan taas älykkyys voidaan jakaa kolmeen ulottuvuuteen; analyyttiseen, luovaan ja käytännölliseen. Hänen mukaansa älykkyys on kykyä toimia ympäristössä niin, että saavuttaa omat tai ympäristön tavoitteet menestyksellisesti. Käytännössä nämä tavoitteet voisivat olla konkreettisia tai jopa sosiaalisia. Voisiko kuitenkin ihminen olla älykäs ja silti epäonnistua tavoitteissaan? Vai voisiko tavoitteiden epäonnistuminen merkitä kuitenkin vähäistä älykkyyttä?

Mensa kuvailee sivuillaan älykkyyttä monimutkaisuudessaan näin:  “Älykkyyttä on kyky oppia, soveltaa opittua ja ratkoa ongelmia. Älykkyys ilmenee taitona ymmärtää ja käsitellä abstrakteja asioita. Älykkyys nähdään myös kykynä hahmottaa erilaisia asioiden välisiä suhteita sekä yksilön taitona käyttää ja kehittää omia kykyjään”. Kuitenkin jos ajatellaan esimerkiksi tunneälykkyyttä olevan olemassa, ei se mahtuisi näin tiukan määrittelyn sisälle. Mensa kertoo myös sivuillaan, että on olemassa muita tarpeellisia persoonallisuuden piirteitä, joita älykkyys ei mittaa, kuten empatiakyky, ahkeruus ja tunnollisuus. Voidaanko tunneälyä pitää osana empatiaa vai osana älykkyyttä yleisesti? Toisaalta tiedetään olevan älykkäinä pidettyjä tunnekylmiä psykopaatteja. Tässä tilanteessa tunneälyä voisi pitää päättelykykynä ja havainnointina muiden ihmisten toiminnasta.

Charles Spearman on älykkyyttä tutkiessaan koittanut selvittää, onko älykkyys yläkäsite jollekin, vai onko kyse joukosta erillisiä asioita. Hänen tutkimustensa mukaan osa-alueet vaikuttivat korreloivan. Näin ollen hän päätteli, että on olemassa yleinen älykkyystekijä g (general) ja joukko s-älykkyystekijöitä (specific). Älykkyystekijä g vaikuttaisi kaikissa tehtävissä suoriutumisessa. Myös Mensa kertoo älykkyystestien ilmoittavan tämän yleisen g-tekijän arvon, jolla voitaisiin mitata älykkyyttä samalla myös muilta alueilta. Tutkijat ovat tehneet teoriasta kuitenkin myöhemmin erilaisia hypoteeseja, mutta asiasta ole yhtenäistä mielipidettä.

Älykkyyden määrittelyn monitahoisen pulman ydin kiteytyy Mensan sivuilla olevan lausahduksen kautta: “Älykkyyden määritteleminen onkin osittain myös filosofinen pulma; älykkyyttä ovat ne asiat, joiden yhdessä sovimme olevan älykkyyttä.” Arvostetun piirteen ongelmat eivät siis rajoitu ainoastaan älykkyyden osa-alueiden päättämiseen, vaan lisäksi kyse on myös jokaisen osa-alueen sisällä tehtävistä arvopäätöksistä. Käsite olisikin siis puhtaasti suhteellinen ja sosiaalisesta ympäristöstä riippuvainen, kuten naiivi sosiaalipsykologikin vihjailee.

Lopulta kaikilla ihmisillä on myös erilainen tarve ja tapa tuoda itseänsä ja omia piirteitään esiin älykkyyteen katsomatta. Jos tunneälykkyyttä ja sosiaalista älykkyyttä voitaisiin pitää osana älykkyyden määrittelyä, niin luultavasti älykäs ihminen puhuisi arkikeskusteluissa juuri näistä “tyhjänpäiväisistä” asioista, joita naiivi sosiaalipsykologi mainitsi. Olisihan “hölmöä” olla ottamatta huomioon tilannetta ja muita ihmisiä keskusteluaiheisiin liittyen. Onhan sekin aiemmin mainittua älykästä ympäristön odotuksiin sopeutumista. Ei vaikuttaisi myöskään älykkäältä jättäytyä sosiaalisesta kanssakäymisestä pois ja asettaa itseään huonoon valoon, jos oletetaan näiden seikkojen olevan useimmille tärkeitä. Moni myöskin nauttii “turhanpäiväisistä” arkikeskusteluista ja mieli kaipaa lepoa haasteilta. Ehkä keskustelunaihe lopulta paljastakaan juuri mitään henkilön älykkyydestä.

Ehkä ne piirteet, joita pidämme viitteinä älykkyydestä, ovatkin vain mielikuvia. Toisaalta asioilla on havaittu olevan paljon keskinäisiä yhteyksiä, joten myös menestyminen yhdessä asiassa voisi oikeasti korreloida myös muiden osa-alueiden kanssa.

Lähteet:

http://esseepankki.proakatemia.fi/tuotteistajan-psykologiset-vivut/ luettu 16.10.2018

http://naiivisospsyko.blogspot.com/

www.mensa.fi

Psykologian verkot käsikirja, Peltonen ym. 2008

Kuvalähteet:

https://pixabay.com/fi/aivot-biologia-abstrakti-aivoissa-951845/

https://pixabay.com/fi/mies-enkeli-halo-siipi-gut-3021500/

https://wellcomecollection.org/articles/W1nwiCYAACYAuF3c

Kokemuksia konsulttina (Kaisa & Samu)

IT-alalle on tyypillistä jatkuva muutos, ja siksi pyrimme valitsemaan tarkastelun kohteeksi blogin, joka on varmasti ajan hermolla. Päädyimme tutustumaan suomalaisen tietotekniikan ammattilaislehden Tivin sivuilla julkaistavaan Testaajan näkökulmat -blogiin, jossa Kari Kakkonen käsittelee tietojärjestelmien kehitystä testaajan näkökulmasta. Kakkosen LinkedIn -profiilin mukaan hän toimii Finnish Software Testing Boardin ja International Software Testing Qualifications Boardin varainhoitajana sekä konsulttina Knowitilla. Hän on valmistunut Teknillisestä korkeakoulusta Otaniemessä ja julkaissut useita tekstejä alansa lehdissä.

Blogin kielellinen tyyli on enemmänkin ammatillista mielipidetekstiä kuin tieteellistä tekstiä. Lähteitä Kakkonen ei käytä lainkaan, vaan kirjoittaa omista kokemuksistaan testaajana ja konsulttina yhdistäen ne pinnalla oleviin alan aiheisiin. Lähteiden puuttumisesta johtuen blogin suhdetta tutkimustietoon on vaikea arvioida, vaikka käsiteltävät aiheet ovatkin alalla ajankohtaisia ja tutkittuja.

Lähempään tarkasteluun valitsimme blogikirjoituksen Lähesty rauhallisesti, sanoi testaaja kun gdpr:n näki. Kyseisessä tekstissä Kakkonen käsittelee kaikille IT-alan toimijoille ajankohtaista EU:n tietosuoja-asetusta GDPR:ää. Blogilleen tyypillisesti hän kirjoittaa asetuksesta erityisesti tietojärjestelmien testaajan näkökulmasta. Väitteet vaikuttavat olevan lähinnä Kakkosen omaan kokemukseen perustuvaa tulkintaa asetuksen aiheuttamiin vaikutuksiin liittyen. Tässäkään tapauksessa hän ei viittaa minkäänlaisiin lähteisiin, mikä on toki ymmärrettävää, jos kyseessä ovat puhtaasti hänen omat ajatuksensa aiheesta.

Lähde: pixabay.com

Tekstiä lukiessa heräsi ajatus, että uuden tietosuoja-asetuksen heikommin tunteville lukijoille olisi syytä tarjota blogitekstin yhteydessä linkki johonkin sivustoon, joka kokoaa usean sadan sivun asetuksen olennaisimmat asiat yhteen helposti ymmärrettävällä tavalla. Nopean Google-haun perusteella tällaista tietopankkia on varsin haasteellista löytää, sillä asetusta tarkastelevat sivustot ovat lähinnä konsulttiyritysten markkinointitekstejä toisille yrityksille. Tieteellisiin teksteihin viittaaminen on tässä tapauksessa käytännössä mahdotonta, koska asetus tuli voimaan vasta toukokuun 2018 loppupuolella, ja kaikki aiheeseen liittyvät tieteelliset artikkelit on julkaistu tätä ennen. Asetusta on työstetty likipitäen voimaantuloon asti, joten kyseiset artikkelit eivät ole kaikilta osin ajan tasalla.

Keskustelu blogin yhteydessä ei ole kovin vilkasta. Tämän ajattelemme johtuvan siitä, että kommentit julkaistaan suoraan lehden sivuilla ja kommentointi vaatii kirjautumisen. Lisäksi blogin aihepiiri on varsin tarkasti rajattu, sillä teksteissä käsitellään nimenomaan tietojärjestelmien testaamista. Muutamasta kommentista päätellen kaikki eivät ole kirjoittajan väitteiden kanssa samaa mieltä, eikä kirjoittaja perustele mielipiteitään esimerkiksi tutkimustiedolla, mikä vähentää Kakkosen tekstien uskottavuutta.

Testaajan näkökulmat -blogin eniten kommentoitu teksti Kaksi bugia löytyi heti - softatestaaja kokeili Länsimetroa käsittelee Kakkosen havaintoja uuden metrolinjan käyttäjänä. Tämä on aihe, josta on mielipiteitä muillakin kuin järjestelmätestauksen asiantuntijoilla ja IT-alan kehitystä aktiivisesti seuraavilla, mikä selittää osakseen kommenttien suurta määrää. Millaisia ajatuksia teille heräsi tästä testaajan näkökulmasta uuteen metroon?

Se on jo täällä (Nea & Janika)

Mediassa käydään yleensä kiivasta keskustelua ilmastonmuutoksen ehkäisemisestä ja hillitsemisestä, mutta pitäisi myös keskittyä ilmiön aikaansaamiin sää- ja ilmastoriskeihin ja niihin varautumiseen. Tosia asia kun on, että ilmastonmuutoksen vaikutuksia tullaan näkemään tulevaisuudessa enemmän. Ilmastotieto-blogin (ilmastotieto.wordpress.com) tarkoitus on antaa tietoa ilmastoon liittyvistä asioista suomeksi ja sitä ylläpitää kymmenen korkeakoulutuksen saanutta henkilöä.

     

Kuulostaako tutulta?

Blogissa mainittiin ilmastoriskien kasvavan lähivuosina, jonka takia varautumisen keinoista tiedottaminen on erityisen tärkeää. Esimerkiksi viime kesän ennätykselliset helteet ja kuivuus saivat aikaan monia ongelmia, ja se kosketti varmasti jokaista konkreettisesti jossain muodossa. Esimerkiksi työpaikoilla työskentelyn saattoi kokea tukalaksi ja erityisesti kerrostaloissa vietetyt yöt saattoivat aiheuttaa kirosanojen latelua. Vaikka ääriolot vaikuttavat henkilökohtaisella tasolla, niihin varautuminen on kuitenkin ensisijaisesti aloitettava yhteiskunnalliselta tasolta.  

Blogissa otettiinkin yhdessä tiedotteessa kantaa ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Sivuilla esitellyssä SIETO-hankkeessa (Sää- ja ilmastoriskien arviointi ja toimintamallit) on koottuna tietoa ilmastoriskeistä ja siinä painotetaan, että erityisesti infrastruktuuriin ja välittömästi vaaraa yhteiskunnalle aiheuttaviin sääilmiöihin voidaan kohtalaisen hyvin varautua. Hanke toteutettiin osana valtioneuvoston vuoden 2017 selvitys- ja tutkimussuunnitelman toimeenpanoa ja moni taho, kuten Ilmatieteen laitos ja Suomen ympäristökeskus olivat mukana sen toteuttamisessa. Kyseinen toimintamalli esimerkiksi auttaa päivittämään ilmastoriskiarviota säännöllisesti ja yhdistämään sen eri toimijoiden järjestelmiin.

Jos ilmastoriskeihin pystytään siis varautumaan yhteiskunnallisella tasolla paremmin, vaikutukset alkavat myös näkymään yksilötasolla. Blogissakin todettiin, että riskit vaikuttavat yhteiskunnassa eri tasoilla, ja erityisesti vanhukset ja vähempituloiset kärsivät enemmän ilmastoriskeistä, kuin muu väestö ja hyvätuloiset. Tämä tarkoittaa sitä, että hankkeen onnistuessa tavoitteissaan, ei tulevaisuudessa välttämättä enää nähdä kyseisiä ongelmia, joita viime kesänäkin uutisoitiin.

Sosiaalisen median ristiaallokossa (Minja E. ja Jarkko P.)

Sosiaalisessa mediassa kuohuu! Guardians of the Galaxy -elokuvien ohjaaja James Gunn sai potkut Disneyltä, kun hänen kymmenen vuotta vanhat epäkorrektit Twitter-viestinsä nousivat julkisuuteen. Oliko se somemyrskyn lietsomaa räikeää liioittelua vai yhteiskunnallisesti tärkeä kannanotto Disneyltä? Sosiaalisella medialla on eittämättä paljon valtaa, mutta tulkintoja sen vahingollisuudesta tai hyödyllisyydestä on useita. 

Filosofian tohtori Lauri Järvilehto antaa oman näkemyksensä aiheesta blogissaan Ajattelun ammattilainen. Hän kirjoittaa provosoivaan tyyliinsä kirjoituksia nykyajan ilmiöistä, ”ajatuksia ajattelusta, hyvinvoinnista, oppimisesta ja tulevaisuudesta”. Blogitekstissään ”Mistä Twitter-myrskyt johtuvat?” Järvilehto ottaa kantaa ilmiöön, jota hän kutsuu ’somelynkkaamiseksi’. Hän on huolissaan sosiaalisen median voimasta tuhota ihmiselämiä ja erityisesti siitä, miten monet suhtautuvat harkitsemattomiin nettikirjoituksiin kuin ne olisivat osa tiedon virallista valtaväylää.

"Me emme tarvitse enää isoveljeä valvomaan – sosiaalinen media hoitaa homman.” Näin Järvilehto argumentoi värikkäitä kielikuvia vilisevässä tekstissään. Hän kritisoi sitä, miten samanmielisten synnyttämät someaallot pyrkivät hiljentämään erimielisten äänen. Asialla on kuitenkin puolensa ja puolensa; harva tuskin ajattelee, että esimerkiksi elokuvamoguli Harvey Weinsteinin toimia julkisuudessa puineen metoo-kampanjan toiminta olisi ollut aivan huono juttu – eritoten, kun laaja mutta vaiettu yhteiskunnallinen ongelma näki sen nosteessa päivänvalon.  

On kuitenkin totta, että sosiaalisen median myrskyn keskelle joutuneet eivät läheskään aina ole tehneet mitään oikeasti todella väärää. Miksi he sitten ovat joutuneet sen uhreiksi? Järvilehto havainnollistaa oman näkemyksensä esittämällä, että ihmiset kirjoittavat sosiaaliseen mediaan yhtä harkitsemattomasti kuin keskustelisivat oluttuoppien äärellä, mutta lukevat sosiaalista mediaa kuin se olisi tarkkaan mietittyä ja tiukan julkaisuseulan läpikäynyttä, painettua sanaa.

On tyypillistä, että ihmiset keskustelevat verkossa kärkevämmin ja harkitsemattomammin kuin kasvokkain. Yksi Järvilehdon argumenteista onkin, että ihmisten tulisi suhtautua sosiaalisessa mediassa lauottuihin lausahduksiin kevyemmin, koska niitä ei useinkaan ole mietitty loppuun asti. Hänen näkemyksensä mukaan harkitsemattoman kannanoton tehneellä pitäisi olla mahdollisuus pyytää ja saada anteeksi  – mutta mitä siinä tapauksessa on tarkoituksenmukaista katsoa sormien läpi? Jos esimerkiksi joku korkean profiilin henkilö julkaisisi Twitterissä rasistisen tai muuten sortavan vitsin, tulisiko sellainen kuitata harmittomana heittona vai onko olemassa asioita, jotka ovat tietyissä asemissa oleville täydellisen sopimattomia ja näin ollen myös anteeksiantamattomia kommentteja?

Voisiko sosiaalisen median hienous piillä siinä, että myös julkisuuden henkilöt tulevat paljastaneeksi siellä todellisen minänsä – aika ajoin jopa vahingossa? Järvilehto ei suhtaudu asiaan näin ykskantaan. Hänen näkemyksensä on itse asiassa varsin kaunis ja armollinen: ihminen on epätäydellinen otus, jonka suusta ja älypuhelimesta pulpahtelee aika ajoin esille asioita, joita hän ei oikeasti tarkoita. Siksi muidenkaan ei pitäisi ottaa jokaista heittoa niin vakavasti ja nostattaa somemyrskyjä kaiken maailman lillukanvarsista.

Joku voisi kuitenkin väittää, että harkitsemattomia heittoja on kahdenlaisia: harmittomia ja anteeksi annettavia tai vahingollisia ja paljastavia. Kukaan ei ole täydellinen ja harva meistä osaa ilmaista itseään aina täydellisen korrektisti. Järvilehto tuntuu kuitenkin ajattelevan, että meillä kaikilla on yhtä suuri todennäköisyys sanoa harkitsemattomasti mitä tahansa. Ilman luotettavaa lähdettä tällaista ajatusta on vaikeaa niellä purematta. Kuulostaisi yhtä lailla uskottavalta, että nimenomaan harkitsemattomat heitot kertoisivat henkilön todellisesta ajatusmaailmasta.

Kertovatko siis tietyn rajan ylittävät heitot jotain merkittävää niiden esittäjistä? Selvää rajanvetoa on vaikea tehdä, minkä vuoksi Twitter-myrskyjä nouseekin. Toisen mielestä sama twiitti on harmiton vitsi, toisten mielestä validi erottamisen syy – kuten kävi alussa esittämässämme Gunnin tapauksessa.

Esitämme Järvilehdon näkemyksestä täysin poikkeavan ajatuksen: jospa Twitter-myrskyt ovatkin positiivinen ilmiö. Ne heijastelevat sananvapautta ja nykyaikaista mahdollisuutta julkaista ajatuksensa koko maailman nähtäville. Jos Järvilehdon mainitsema ”isoveli” on lähes kollektiivinen kansan mielipide, eikö sen tulisikin kuulua täydellä volyymilla? Sosiaalisen median avulla tavalliset ihmiset voivat mukavasti kotisohviltaan käsin nousta barrikadeille vastustamaan asioita, joita ei pitäisikään ohittaa olankohautuksella.