Nykyaikuisellakin on tuttinsa (Linnea & Maria)

Milloin viimeksi havahduit miettimään päivän aikana älylaitteisiin käyttämääsi aikaa? Puhelimen herätyskellon soidessa näytöllä vilisee lista illan ja yön aikana saapuneista WhatsApp -viesteistä, joiden äärellä vierähtää aamupalahetki. Mieli ohjaa tarkastamaan Instagram-, Facebook- ja Snapchat -tilien saldo tykkäyksistä, kommenteista, muiden julkaisuista ja tulevista tapahtumista. Enää puuttuu tutun merkkiäänen kilahdus ilmoittaakseen uuden sähköpostiviestin saapumisesta.

”Älykännykkä on nykyaikuisen tutti” -otsikolla ilmiöön paneutuu blogissaan myös filosofi ja tietokirjailija Lauri Järvilehto. Järvilehto selittää älypuhelimen addiktoivaa luonnetta ns. mielihyvähormonilla, dopamiinilla. Hänen mukaansa saadut viestit aiheuttavat hyvänolon tunnetta kertoessaan saajalle, että hän on tärkeä ja että häntä on ajateltu. 

Mielihyvähormonit voivat kuitenkin pian korvautua stressihormoneilla, kun huomaat käyttäneesi aikaa puhelimella jo hyvän tovin. Se aika oli alun perin ehkä tarkoitettu käytettäväksi itsenäiseen opiskeluun tai vain rauhoittumiseen ennen nukkumaanmenoa. Stressaava tunne saattaa herätä myös siitä, kun jo lopetettuasi opiskelun tai työnteon avaat viestin, joka palauttavaa ajatuksesi niihin liittyviin velvollisuuksiin. 

Helpottaakseen psykologista irrottautumista työstään loma-aikana Järvilehdolla on kertomansa mukaan ollut käytössään Nokian 3110:n puhelin. Sen avulla hän kertoo saaneensa kokemuksen euforisen tunteen saavuttamisesta siitä, ettei jatkuvasti olekaan tavoitettavissa ja vastailemassa sähköposteihin tai pikaviesteihin. Järvilehto hehkuttaa myös ensi vuonna ilmestyvää Light Phone -konseptia, joka on puhelin ilman addiktoivia ominaisuuksia.  

Yksinkertaisempiakin tapoja rajata viestitulvaa toki on. Ryhmäkeskusteluja on mahdollista mykistää määrätyksi ajaksi, puhelimen voi pitää äänettömällä nukkumaanmenon aikoihin ja työhön tai opiskeluun liittyviin viesteihin voi tietoisesti päättää keskittyä ja palata vasta seuraavana päivänä niin sanottuun työaikaan.  

Siihen, ovatko älylaitteet meille enemmän hyödyksi tai haitaksi, voi jokainen lopulta vaikuttaa itse. Järvilehto toteaa pysyvänsä yhtä hyvin yhteydessä sosiaaliseen verkostoonsa sosiaalisen median vähentämisestä huolimatta. Nykyihmiselle ehkä haastavinta onkin rajanveto suuren tietotulvan ja oman vapaa-ajan välille. Jos onnistuu siinä, voi olla vapauttavaa huomata, ettei aina tarvitse olla muiden tavoitettavissa. Ehkäpä harvemmin käytettynä älylaitteista saa suuremman hyödyn ja ilon irti.

Älylaitteiden käytön rajoittaminen voi heijastua positiivisesti myös muille elämänalueille. Työskentely muiden asioiden parissa voi olla paljon tehokkaampaa, kun samanaikaisesti puhelin ei ole vieressä aiheuttamassa häiriötä. Keskittymällä sen hetkiseen tehtävään, kuten opiskeluun, saa aikaiseksi enemmän. Sen jälkeen voi palkita itsensä tuokiolla älylaitteen kanssa ja huomata ettei menettänyt juuri mitään, vaikka olikin poissa jonkin aikaa.

Monille sosiaalisen median käytön tietoinen vähentäminen sulkemalla tilin, pitämällä kuukausien mittaisia taukoja tai muilla samankaltaisilla ratkaisuilla tuntuu liian suurelta haasteelta ja menetykseltä. Mahdollista on kuitenkin haastaa itseään pienemmilläkin muutoksilla arjessa. Entä jos seuraavan kerran kokeilisit pysähtyä läsnäolevaan hetkeen, istuit sitten bussissa, aamupalapöydässä, opintojesi äärellä tai ystäväsi kanssa kahvilla. Olisit sen hetken muiden tavoittamattomissa. Ihan vain, koska sinulla on aikaa ja lupa siihen.