Vesa Nevalainen on asiaton paasaaja (Noora N. & Heikki M., Marjaanan ryhmä)

Valitsimme tarkasteltavaksi psykologian lisensiaatti Vesa Nevalaisen Psyko-blogin, joka ilmestyy Psykologiliiton internet-sivuilla. Blogissaan Nevalainen käsittelee jokapäiväiseen elämään ja politiikkaan liittyviä, psykologiaa sivuavia teemoja. Blogin tekstilaji on jotain kolumnin ja pakinan väliltä. Kirjoitustyyli on yleistajuinen ja usein varsin provosoiva akateemisen uskottavuuden kustannuksella. Tavoitteena lienee saada lukija pohtimaan erilaisia ilmiöitä psykologian näkökulmasta ja herättää tunteita. Nevalainen yhdistelee asiallista ajankohtaisten asioiden kommentointia raivokkaaseen mielipiteiden vuodatukseen, josta ei aina käy selväksi vitsaileeko hän vai ei. Blogikirjoituksia kommentoineet ovat tyypillisesti joko samaistuneet Nevalaisen tekstiin ja kehuneet sitä tai antaneet tiukkaa kritiikkiä ja ihmetelleet kuinka psykologi voi tuollaista kirjoittaa.

Nevalainen ei yhdessäkään kirjoituksessaan viittaa tutkimuksiin muuten, kuin toteamalla, että “on arvioitu, että…” tai “tutkimusten mukaan..”. Pääosassa kirjoituksia ei aiempiin tutkimuksiin viitata edes vahingossa. Blogin käsitellessä arkielämän psykologisia ilmiöitä ja kohderyhmä huomioiden olisi varsin mukavaa, jos silloin tällöin kirjoittaja kertoisi lähteen “faktoilleen”. Nevalainen esittää usein varsin jyrkästi omia mielipiteitään, jotka tuntuvat perustuvan henkilökohtaisiin negatiivisiin kokemuksiin, eikä suotta tarkastele asioita eri näkökulmista. Nevalainen ei myöskään ota kiinni tuoreisiin alan tutkimuksiin, vaan kirjoittaa lähinnä aiheista, jotka häntä itseään sillä hetkellä liikuttavat. Psykologien asemaa hän jaksaa puolustaa ja voivotella lähes poikkeuksetta jokaisessa kirjoituksessaan.

Hyvänä esimerkkinä provosoivasta, perusteluista ja vaihtoehtoisista näkökulmista viis veisaavasta kirjoitustyylistä toimii blogiteksti “Kiusaaja on ilkeä paskiainen”. Siinä Nevalainen kuvaa koulukiusaajat värikkäin sanankääntein julmiksi, sosiaalisesti erittäin taitaviksi psykopaateiksi. Tapansa mukaan lähteeseen viittaamatta Nevalainen ottaa kantaa tutkimukseen, jossa päiväkotilapsia tutkittaessa on havaittu, että kiusaajilla on huonot sosiaaliset taidot. Osoittaen äärimmäisen huonoa akateemista argumentaatiokykyä, kuittaa Nevalainen tutkimuksen sanomalla “varmasti ihan kiva tutkimus, mutta..” jatkaen sitten omalla, äärimmäisen kärjistetyllä käsityksellään asiasta. Hänen mukaansa kiusaajat eivät ole tuollaisia sosiaalisesti kömpelöitä yksilöitä vaan laskelmoivia, “empatiakyvyttömiä paskiaisia”.

Mihin hänen käsityksensä sitten perustuu? Sitä ei tekstissä suoraan kerrota. Jos arvata pitäisi, veikkaisimme vahvasti henkilökohtaisia, käsittelemättömiä ongelmia. Nevalaisella on selvästi jonkinlaista kokemusta ainakin yhdestä psykopaattisia piirteitä omaavasta sosiaalisesti lahjakkaasta kiusaajasta. Tällaiseen kokemukseen voisi pohjata aivan asianmukaisenkin kannanoton tuomalla esille, etteivät suinkaan kaikki kiusaajat ole sosiaalisesti taitamattomia vaan kyse on monimuotoisemmasta ilmiöstä. Nevalainen vaikuttaa kuitenkin kirjoituksensa perusteella sokealta yksilöllisyydelle ja kyvyttömältä kokemaan empatiaa minkäänlaisia kiusaajia kohtaan, mikä tekee aiheen mielekkäästä ja asiallisesta käsittelystä mahdotonta.

Nevalaisen tapa maalailla voimakkaasti yleistävä, äärimmäisen negatiivinen kuva kiusaajista tuntuu suorastaan vastuuttomalta toiminnalta, etenkin mielenterveysalan ammattilaiselta. Nevalainen ei pyri perustelemaan näkemystään millään muulla kuin omalla henkilökohtaisella kokemuksellaan ja tunnepitoisilla ilmaisuilla, muttei kuitenkaan tuo suoraan esille, että kyseessä on vain hänen oma kokemuksensa. Päinvastoin, hän esittää väitteitään niin suurella varmuudella, että voisi kuvitella taustalla olevan paljonkin ehdottoman varmaa tietoa. Tekstissä ei kuitenkaan viitata minkäänlaiseen tutkimustietoon tai argumentoida logiikkaan tukeutuen. Näinpä kirjoitus ei osallistu aiheesta käytävään keskusteluun uutena näkökulmana vaan eristäytyy omaan ääripäähänsä vailla minkäänlaista tarttumapintaa tieteelliselle keskustelulle. Nevalaisen ansioksi voidaankin lukea se, ettei hän ole ainakaan aivan tosissaan yrittänyt naamioida omien henkilökohtaisten tuntojensa purkamista uskottavaksi panokseksi tieteelliseen keskusteluun.