Monikulttuurisuus taidekasvatuksessa (Anni S. ja Jade T.)

Tarkastelemme helsinkiläisen opettajan ja taidekasvattajan Elina Tuomen blogia ja blogipostausta Taidekasvatus ei ota huomioon monikulttuurisuutta. Sivussa käsittelemme myös tutkija ja taidekasvattaja Mira Kallio-Tavin artikkelia Taidekasvatus kulttuurisessa kohtaamisessa – Millaisia välineitä taidekasvatuksella on antaa? Halusimme perehtyä molempiin teksteihin, sillä ne linkittyvät toisiinsa keskeisesti. Molemmissa teksteissä pohditaan monikulttuurisuutta taiteen kentällä nykypäivässä. Tekstien kohderyhmäksi voisi ajatella muut taidealasta kiinnostuneet, mutta yleisen ja selkeän ulosannin puolesta ne koittavat herätellä myös muuta kansaa sekä mahdollisesti poliitikkoja. Kyseiset kirjoiitukset herättivät meissä mielenkiintoa ja saivat pohtimaan omia kokemuksia taideopetuksesta. Haluammekin sisällyttää blogitekstiimme omia mietintöjä.

    Elina Tuomi avaa blogissaan mielipiteitään ja ajatuksiaan yhteiskunnasta, koulutuksesta sekä tasa-arvosta. Varsin paljon blogipostauksissa otetaan kriittisesti kantaa opetukseen liittyviin teemoihin. Itsekin opettajana toimivana ja Lapin yliopiston taidekasvatusinstituutiosta valmistunut taiteen maisteri osoittaa tekstissään, että aihe on hänelle tärkeä ja lähellä omaa arkipäivää ja työtä. Opettajana hän toimii monikulttuurisessa ympäristössä ja on 5-vuotisen työnsä aikana kohdannut paljon aihetta koskettavaa konkreettista toimintaa. Tuomi tarkastelee näkökulmaa vahvasti omien kokemustensa pohjalta opettajan työn kautta. Hän ottaa tarkasteluunsa museot sekä kulttuurituotannon ja puhuttelee niitä vetoamalla toimijoiden merkitykseen monikulttuurisuuden edistäjänä. Aloituskappaleesta huomaa, että Tuomi suuntaa katsettaan juuri helsingissä tapahtuvaan taideopetukseen, sillä hän nostaa esille ja kommentoi Helsingin Sanomissa esitettyä haastattelua. Tästä syystä aihe puhuttelee varmasti juuri pääkaupunkiseudulla asuvia. Teksti ei kuitenkaan ole herättänyt keskustelua ainakaan kommenttiboksissa.

    Mira Kallio-Tavin on toiminut kuvataideopettajana kaikilla koulutusasteilla vuodesta 1997 lähtien. Tällä hetkellä Kallio-Tavin työskentelee Aalto-yliopistossa taideperustaisen tutkimuksen ja pedagogiikan professorina, Taiteen laitoksen tutkimusyksikön johtajana sekä kansainvälisen maisteriohjelman NoVA:n (Nordic Visual studies and Art Education) puheenjohtajana. Hänen tutkimuksensa käsittelevät moninaisuuden teemoja, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, muotoilukasvatustakriittistä, vammaistutkimusta sekä kasvatuksen ja pelillisyyden suhteita. Tämä on osoitus ammattitaidosta taidekasvatuksen alalla. 

Ihminen tarkastelee maailmaa ja taidetta omien värittyneiden lasien takaa. Se merkitsee, että oma vallitseva kulttuurimme ja sen normit ja käsitykset leimaavat ajatteluamme sekä havainnointiamme. Monikulttuuriset kohtaamiset kuitenkin vaativat omista laseista luopumista ja sensitiivistä tulkintaa, jotta ymmärrys lisääntyisi. Dialogisuus kulttuureiden välillä rikastaa omaa ajattelua ja ihmisten välistä vuorovaikutusta.

Tutkija ja taidekasvattaja Mira Kallio-Tavin käsittelee artikkelissaan “Taidekasvatus kulttuurisessa kohtaamisessa - Millaisia välineitä taidekasvatus antaa?” sitä, kuinka tässä monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa tarkastelemme muita kulttuureita, niiden taidekäsityksiä ja kuinka tuomme niitä esille omassa kontekstissamme. Itse monikulttuurisuuden voi mieltää eri tavoin, sillä taustamme ovat erilaiset. Siihen liittäytyy sekä erilaisia ihmisiä ja heidän kauttaan tapahtuvaa kulttuurien sekoittumista, mutta myös ihmisten subjektiivisiä tapoja ja asenteita. Elina Tuomen ajatukset tukevat

Vaikkakin yhteiskunta on monin paikoin moninaistunut sekä suvaitsevampi erilaisuutta kohtaan kuin aiemmin, myös Kallio-Tavin mainitsema vihapuhe ja ymmärtämättömyys on Suomessakin hyvin esillä. Ajatus ”meistä” ja ”toisista” (dikotomia) on vahvistunut pakolais- ja maahanmuuttovirtojen kasvaessa. Tämä on paitsi rajoittavaa, myös loukkaavaa toimintaa, sillä yksilö ei ole koskaan vain yhden kulttuurin edustaja, eikä yksilöä tulisi leimata kulttuurin normatiiviseen malliin tai tarkkailijan omien stereotypioiden kautta. Taide tarjoaakin tien erilaisten kulttuurien tutkimukseen ja niiden väliseen dialogisuuteen.

Kallio-Tavi tuo esille jo heti artikkelinsa alussa, kuinka nykyisin taidekasvatus käsittelee monipuolisemmin erilaisia kulttuureja ja niiden taidetta. Omien opintojemme kautta olemme kuitenkin huomanneet asian olevan toisin. Miten oletetaan, että mielenkiinto on vain länsimaisessa taiteessa? Taidehistorian kurssimme korosti vahvasti länsimaista taidetta, ja samaa ajatusta Tuomikin tuo blogissaan esille, mutta huomioi, miten HS uutisoi, kuinka “--länsimainen taidekäsitys ei merkitse suurelle osalle helsinkiläisiä lapsia ja nuoria juuri mitään”. Mielenkiinto ei siis kohdistu siihenkään? Taidekasvatus ja taidekäsitykset ovat juuri niin eurosentriset kuin opettaja itse valitsee, toteaa Tuomi kirjoituksessaan. Jätetäänkö siis oppijan kiinnostuksen kohteet taka-alalle? Tuomi kuitenkin osoittaa, että ainakin hän henkilökohtaisesti ottaa taidehistorian opetukseen mukaan myös Euroopan ulkopuolista taidetta.

Tuomi kertoo, kuinka on pyrkinyt viemään luokkiaan vierailulle taidemuseoihin.  

Anni: Surukseni olen itse ollut todistamassa, ettei omana kouluaikanani vierailuja museoihin ole tapahtunut lainkaan.

Jade: Minulla on onneksi ollut mahdollisuus käydä paljon taidemuseoissa taidepainotteisen koulun avulla.

Ihmiset, jotka eivät ole kosketuksessa taidemaailmaan kohtaavatkin sen mahdollisesti vain kuvataiteen tuntien kautta. Sielläkin monelle kehittyy hyvin yksinkertaistunut kuva taiteesta. Eikä omalle luovuudelle anneta välttämättä tarpeeksi tilaa, kun uudet tekniikat ja työt vaihtuvat alati. “Visuaalisen kulttuurin opetuksen tehtävä on opettaa tietoja ja taitoja, innostaa oppilaita tutustumaan taiteeseen ja kuluttamaan sitä. Mutta samalla on yhtä tärkeää opettaa kriittisyyttä taidehistoriaa kohtaan” (Tuomi E. 2016). Aivan kuin hän toteaa, lapsia tulisi viedä taiteen pariin ja tarkastelemaan eri maiden ja eri aikakausien teoksia. Kallio-Tavin puhuu siitä, kuinka omaa ajattelua muokkaamalla ihminen voi rohkaistua avoimempaan ajatteluun, jossa hän on valmis kyseenalaistamaan jo tiedetyiksi luultuja käsityksiä. Tämä auttaa kulttuuristen kysymysten pohdinnassa. Taide tarjoaakin pinnan ja peilin, joka pyrkii avaamaan silmiä, tunnistamaan ennakkoluuloja.

Tuomen tekstissä nojataan yliopistoissa tehtävään tutkimukseen ja käsitteiden ymmärtämiseen sekä yhtenäistämiseen, jotta monikulttuurisuus huomioitaisiin paremmin. Hän osoittaa, kuinka käsite ymmärretään opettajienkin keskuudessa eri tavoin. Tuomi keskittää pohdintansa myös sukupuolentutkimuksellisiin aspekteihin; siihen kuinka taiteilijuus on ajateltu kuuluvaksi tietyn sukupuolen toimintaan sekä siihen, kuinka historiankirjat ovat sivuuttaneet sukupuolia sekä muiden vähemmistöjen edustajia. “Se, että meille ei kerrota kuin etuoikeutetuista, kapealla katseella toimivista henkilöistä ja heidän saavutuksistaan, ei tarkoita, että muiden teot eivät olisi olemassa. Meidän pitää tarkastella kriittisesti kaikkea opettamaamme” (Tuomi E. 2016).

Tuomi huomioi uuden lainsäädännön, jossa opetussuunnitelmaan otetaan mukaan lasten omat kuvakulttuurit eli lapsia kiinnostavat taideaiheet, visuaalisen kulttuurin teemat sekä itseä kiehtovat tekniikat. Samalla hän toteaa toimivansa myös itse oppijan roolissa ja pyrkii siihen, että oppilaat jakavat tietoa kiinnostuksenkohteistaan muulle luokalle. Opin kirjoon vedoten hän puhuu myös siitä, kuinka olisi rikkaus, että yliopistoihin valikoituisi ihmisiä erilaisista taustoista. Näin tiedeyhteisö monipuolistuisi ja uusia näkökulmia kehittyisi. Kun taidekentän opinahjoihin kasaantuu homogeeninen suomalaisenemmistö, onkin se selitys taideopetuksen kapeudelle. Tuomi toteaakin, kuinka hän olisi halunnut haastaa omaa yliopistoaan, mikäli olisi silloin tiennyt asiasta yhtä paljon kuin nyt. Lopussa nuori opettaja vielä kiteyttää, miten tulisi toimia, jotta monimuotoisuus taidepedagogiikassa olisi mahdollinen.

Kallio-Tavin tuo esille yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuus ja siihen liittyvät kulttuuri-identiteetin kysymykset, jotka sisältävät mm. Tuomenkin mainitsemat sukupuolen kysymykset tai kriittisen vammaistutkimuksen. “Ne ovat olleet taidekasvatuksen tutkimuksen ja toiminnan -- muotoja” (Kallio-Tavin M. 2018). Juuri vaiennettujen vähemmistöjen ja sorrettujen kansanosien poliittinen puolustaminen on ollut taidekasvattajille merkittävää. Hän esittelee taiteilija Sepideh Rahaa’n, joka käsittelee Suomeen Lähi-Idästä pois muuttaneiden naisten kulttuuri-identiteettiä kyseenalaistamalla kulttuurista stereotyyppistä tulkintaa ja kuvastoa. Taiteilija pyrkii haastamaan normatiivisia sukupuolikäsityksiä ja edistämään dialogisuutta yhteiskunnassa.

Kallio-Tavinkin kiinnittää vuonna 2014 tehtyyn opetussuunnitelman muutokseen, joka on pyrkinyt edistämään kulttuurista lukutaitoa sekä osaamista että vuorovaikutusta ja ilmaisua. Hän on tekstissään hyödyntänyt myös kaavakuvaa tukemaan monilukutaidon ideaa osana kuvataiteita. Kirjoittaja huomioi myös, miten kulttuurierot näkyvät laajasti eri tieteenaloilla - terminologioissa ja merkityksen annossa.

Tuomi esittää asiaansa osaavin ottein. Hän käyttää ainoana ilmaistuna lähteenään Helsingin Sanomia, joiden pohjalta innostus postauksen kirjoittamiseen on lähtenyt. Lähteen esittelyn kautta hän alkaa pohtia asiaa erilaisista näkökulmista ja liittää mukaan myös omaa kokemustaan, mikä toimii tehokeinona. Kallio-Tavin käyttää myös monipuolisesti toisiaan tukevia lähteitä tekstinsä tueksi.

Lähteet:

Kuva: Pixabay, Travelmonkeytaiwan
Blogi Elina Tuomi: Taidekasvatus ei ota huomioon monikulttuurisuutta 
(kirjoitettu 21.4. 2016; luettu 21.3.2019)

Artikkeli Mira Kallio-Tavin: Taidekasvatus kulttuurisessa kohtaamisessa – Millaisia välineitä taidekasvatuksella on antaa?
(ei ilmoitettua kirjoitusaikaa; luettu 21.3. 2019)