Suomalaisen Tiede-lehden blogeista Tuomas Aivelon kirjoittama ja raflaavasti nimetty ”Kaiken takana on loinen” on Wikipedian mukaan yksi Suomen luetuimmista tiedeblogeista. Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Aivelo tuli tunnetuksi vuonna 2020 koronaviruspandemiaan liittyvistä lausunnoistaan, joissa hän kannatti epidemian tukahduttamista. Hän on myös ollut Tieto-Finlandia-ehdokkaana ja saanut vuonna 2019 J. V. Snellman -palkinnon (lähde: Wikipedia). Tässä julkaisussa pureudumme hänen kirjoittamaansa tekstiin liittyen Aino Saarisen väitöskirjaan.
Blogin esittelyn mukaan ”Aivelo karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia”. Aivelo onkin kirjoittanut jo vuodesta 2014 alkaen hyvin laajasti eri tieteen osa-alueista, seksitaudeista virusten kautta esimerkiksi yliopistojen mediatiedottamiseen tai väitöskirjojen julkaisuprosessiin.
Otsikoinnissaan kirjoittaja käyttää samaa huomiota herättävää tyyliä kuin blogin nimessä ilmeisenä tarkoituksenaan synnyttää myös niiden kautta kiinnostusta vakaviinkin asioihin. Aivelo ei kuitenkaan sorru klikkiotsikointiin, vaan kykenee vastaamaan otsikossa esittämäänsä haasteeseen ja käsittelemään aihetta perusteellisesti.
Ei vain omalle kuplalle
Aivelon kohderyhmä ei taida olla pelkästään akateeminen yleisö, vaan Tiede-lehden lukijakunta ja kaikki muut tiedeaiheista kiinnostuneet. Pyrkimyksenä on selvästi kansantajuistaa ajankohtaisia tieteeseen liittyviä puheenaiheita ja saada niille yleisöä, joka ei välttämättä muuten näiden aiheiden pariin päätyisi. Siinä selkeä ja napakka kirjoitustyyli vaikuttaisi toimivan varsin mainiosti. Tavoitteeseen pääsyä on kuitenkin vaikea arvioida ilman lukijadataa, vaikka blogia on omassa genressään suosituksi kuvailtu. Aivelo julkaisee blogiaan keskimäärin 2-3 viikon välein.
Aivelo kirjoittaa laajasti tiedeaiheiden spektristä, mutta evoluutiobiologin tausta ohjaa jossain määrin valintoja. Koronavirukseen liittyviä juttujen määrä on huomattavan suuri menneen puolentoista vuoden tuotannosta. Se on miehen ammatillisen taustan vuoksi ymmärrettävää ja myös odotettavaa. Aivelo näyttäisi tarttuvan mielellään “kuumiin” aiheisiin, joiden kautta hän pääsee ottamaan osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Juuri korona-aikana Aivelosta tuli näkyvä asiantuntijaääni, jota haastateltiin moniin eri medioihin tv-lähetykset mukaan lukien.
“Kirjoitin hyvin paljon luetun blogikirjoituksen siitä, kuinka pandemia on alkamassa. Tämän jälkeen olen antanut päivittäin 2-8 haastattelua eri toimittajille. Tämä on vähän yllättynyt, koska en ole epidemiologi saati virologi, vaan ennemminkin tautiekologi ja loistutkija” Aivelo kertoi Helsingin yliopiston nettisivuilla julkaistussa artikkelissa.
Aivelon tutkijatohtorin tausta näkyy kaikissa kirjoituksissa selkeänä – kirjoitukset ovat hyvin alustettuja, asiaa käsitellään laajasti myös muiden tekstien tai tieteellisten artikkelien kautta, kaikki lainaukset tai kommentoitavat tekstit löytyvät linkkeinä, ja lopun väite tai yhteenveto on selkeä. Tieteellisestä taustasta ja muodosta huolimatta – vaiko juuri sen takia – kirjoitusten kieli on elävää ja rikasta. Aivelon teksti herättää kiinnostusta ja toimisi hyvin myös vaikkapa proosassa. Esimerkkinä olkoon vaikka aloitus- ja lopetuslauseet artikkelissa ekosysteemipalveluista: “Uteliaan ihmisen taakkana ovat kaninkolot, joihin voi yllättäen tipahtaa, kun yrittää selvittää mistä on kyse” ja “Sudenkorentoon olin tyytyväinen, se ansaitsee parempaa.”, joista moni suomalainen kirjailija voisi olla kateellinen.
Väitöskirjasoppa
Otimme lähempään tarkasteluun yliopistomaailmaan liittyvien kirjoitusten joukosta blogitekstin “Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta nolasi itsensä”.
Aivelon tekstin keskeinen väite tulee esille jo otsikossa. Hänen mielestään Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta nolasi itsensä, koska Aino Saarisen väitöskirjan tarkastusprosessia ei hoidettu asiaankuuluvalla tavalla. Aivelo ruoskii tiedekuntaa löperöstä toiminnasta ja huomauttaa, ettei yliopisto hoitanut tehtäviään niiden kriteerien mukaisesti, joita se itse ilmoittaa omilla sivuillaan noudattavansa.
Kirjoittajan terävää ravistelua voi luonnehtia onnistuneeksi, sillä siinä tuodaan laajasti mediassa (muun muassa Helsingin Sanomat, iltapäivälehdet, blogit ja twitter) puhuttaneeseen aiheeseen uusi kulma. Kun Saarisen väitöskirjaa koskenut keskustelu on Aivelon mukaan pyörinyt pääosin sisällössä, epämääräisissä julkaisukanavissa ja väitöskirjan tekijän ulostuloissa, hän nostaa esiin yksittäistä väitöskirjaa tärkeämpänä yliopiston vastuun ennen julkaisua.
Esitarkastuksen ongelmista hän nostaa esille toimimisen vastoin Helsingin yliopiston omia sitoumuksia vastuulliseen tutkimuksen arvioinnista, esitarkastajien julkisen kritiikin valtakunnan päälehdessä ennen väitöstilaisuutta, sekä vastaväittäjän ohuen ansiolistan kyseessä olevalla tutkimusalueella. Kirjoituksen vakuuttavuutta nostaisi jos Aivelo olisi itse päässyt väitöstilaisuuteen, nyt hän viittaa useasti toisen käden lähteisiin. Tämän hän toki itsekin myöntää.
Kyseenalainen kommenttiosio
Jo kolmannen väitöskirjansa kirjoittanut Saarinenkaan ei selviä ryöpytyksestä kuivin jaloin koskien lähinnä kiirehtien tehtyä julkaisun laatua ja artikkelien (maksettuja) julkaisukanavia, mutta Aivelo painottaa että “vaikka väitöskirjan laadusta olisi mitä mieltä, se eittämättä on hyväksyttävä väitöskirja”. Blogikirjoitus keräsi pääasiassa näkökulmaa tukevia kommentteja, toisin kuin moni aikaisempi kirjoitus, jotka tuntuvat saavan palautetta lähinnä automaattisilta mainosboteilta. Tässä suhteessa Tiede-lehden pitäisi panostaa kommenttien suodatukseen, ei olettaisi arvostetun lehden päästävän edes blogikirjoituksiinsa epämääräisiä aikuisviihdelinkityksiä. Pitäisiköhän Aivelon tehdä kirjoitus aiheesta, siitähän voisi repäistä mielenkiintoisen otsikon….
Aivelon loppupäätelmä Helsingin yliopiston väitöskirjaprosessin uskottavuudesta tuntuu perustellulta ja sen pohjalta yliopiston toimintaa kannattaisi tutkailla kriittisesti. Saarisen tapauksessa laaja julkinen keskustelu ennen väitöstilaisuutta lisäsi kiinnostusta väitöskirjaa kohtaan ja oletettavasti takasi riittävän tason. Aivelon väitteen mukaan nykyisellä prosessilla pystyttäisiin ajamaan läpi ala-arvoisiakin väitöskirjoja, kunhan ne eivät vain herätä julkista huomiota. Tämä ei voi olla yliopiston tahtotila eikä etu.
Luettujen kirjoitusten perusteella uskomme ja toivomme jatkumoa Aivelon hienolle kielenkäytölle, ajankohtaisiin asioihin tarttumiselle ja huomion herättämiselle laajassa lukijakunnassa seuraavankin seitsenvuotisjakson ajan.
Teksti soveltuu hyvin blogitekstiksi, kieli on elävää ja pitää lukijan mielenkiinnon koko tekstin ajan. Myös tekstin alku on erityisen hyvä herättämään lukijan huomion. Lisäksi tekstissä tulee hyvin ilmi kirjoittajien mielipiteet, eikä se vain selosta alkuperäistä tekstiä.
VastaaPoistaTeksti herättää kiinnostuksen alkuperäistä tekstiä kohtaan, ja tässä mielessä kirjoitus on myös mielestämme onnistunut.
Myös lähteitä on käytetty runsaasti, mitä ei aina blogiteksteissä näe, mutta tämä aina nostaa kirjoituksen uskottavuutta. Vaikka yleensä varoitellaan wikipedian käytöstä lähteenä, on sitä tekstin alussa mielestämme käytetty ainakin jossain määrin perustellusti kun käsitellään vain yksittäistä kirjoittajaa ja hänen saamaansa palkintoa, ei tieteellisesti perusteltavaa väitettä.
T. Mariette ja Hanna