Kiusaaminen – Nature vs. Nurture (KatariinaK. ja Katja S.)

Psykologian lisensiaatti Vesa Nevalainen kirjoittaa Psyko-blogissaan kantaaottavia ja keskustelua herättäviä kirjoituksia ajankohtaisista psykologiaan liittyvistä ilmiöistä. Nevalainen pyrkii selvästi haastamaan ja pysäyttämään lukijoita ajattelemaan suorapuheisilla teksteillään. Hyvänä esimerkkinä toimii Nevalaisen kirjoitus päiväkotikiusaamisesta, jossa hän toteaa hyvin kärjistäen kiusaajan olevan ”ilkeä paskiainen”. Tässä tekstissä tarkastellaan aihetta niin psykologian opiskelijan kuin maallikonkin näkökulmasta ja pohditaan, voiko ihminen yksinkertaisesti olla perinnöllisiltä ominaisuuksiltaan paha vai vaikuttaako suurempana tekijänä kuitenkin ympäristö.

Nevalaisen pääväite siis on, että kiusaaja on pohjimmiltaan paha ja empatiakyvytön, eikä kiusaamista tulisi selittää ympäristötekijöillä, kuten kasvatustaustalla tai elämänkokemuksilla. Psykologian opiskelijan näkökulmasta ajatus siitä, että kiusaaminen olisi ominaisuus, joka on koodattuna kiusaajan perimään, on hyvin hämmentävä ja epäuskottava. Toki ihmisen temperamentti, persoonallisuus ja taipumukset ovat myötäsyntyisiä ominaisuuksia, joiden suhteen hän eroaa muista ihmisistä jo syntymästään lähtien, mutta se ei vielä tee kenestäkään yksiselitteisesti hyvää tai pahaa ihmistä. Toisin sanoen, biologiset ominaisuudet saattanevat altistaa kiusaamiselle, mutta tällaisen käyttäytymisen ilmenemiseen vaikuttavat myös yksilön kehitykseen ja elämänkokemuksiin liittyvät tekijät, joilla on ratkaiseva rooli kiusaamis-käyttäytymisen laukeamisessa. Persoonallisuus ja temperamentti voivat toimia myös suojaavina tekijöinä, jolloin vaikeatkaan kasvu- ja kehitysolosuhteet eivät johda siihen, että lapsi alkaisi kiusata muita. Voisi kuvitella, että esimerkiksi sovinnollisuus on kiusaamiselta suojaava persoonallisuuden piirre.

Kiusaamista voidaan tarkastella myös evoluution näkökulmasta, jolloin luonnonvalinta nousee keskeiseksi käsitteeksi. Darwinin mukaan jokaisessa sukupolvessa on eliöitä enemmän kuin niiden on mahdollista selviytyä ja lisääntyä. Näin ollen ainoastaan ne yksilöt säilyvät ja lisääntyvät, joilla on ympäristöön nähden optimaalisimmat ominaisuudet, eli ”only the fittest survive”. Voisiko sitten tätä ajatusta soveltaa kiusaamiseen? Kiusaajahan on ainakin henkisesti kiusattua vahvempi, usein myös fyysisesti. Nykypäivän maailmassa yksilöltä vaaditaan jatkuvaa kamppailua asemansa säilyttämiseksi. Tämä näkyy ehkä parhaiten työelämän kiristyneiden vaatimusten muodossa. Onko siis niin, että ne jotka ovat sumeilemattomimpia ja röyhkeimpiä oman edun tavoittelijoita, ovat juuri niitä jotka selviävät? Kärjistäen ajatuksena siis on viidakon laki: tapa tai tule tapetuksi. On toki hälyttävää jos tällainen ajatus vallitsee jo lasten keskuudessa päiväkotiympäristössä. Lapset aistivat ja oppivat ympäristön esimerkistä, joten kasvatuksella on varmasti suuri merkitys tällaisten asenteiden ja käyttäytymistyylien välittämisessä. Vaikka ihmisellä on sekä biologinen että psykologinen sisäänrakennettu tarve säilyä hengissä ja lisääntyä – eli toteuttaa luonnon valintaa – on ympäristöllä, eli kasvatuksella ja kokemuksilla merkitystä sille, miten näiden tarpeiden täyttämistä toteutetaan. Jos vanhempi (tai joku muu) esimerkillään viestittää, että omat tarpeet on hyväksyttävää laittaa kaikkien muiden edelle, ja toteuttaa niitä painamalla muita ihmisiä alaspäin, totta kai lapsi oppii samanlaisen käyttäytymis- ja ajattelumallin.

Psykologia tarjoaa toki hedelmällisiä näkökulmia kiusaamisen taustalla olevien syiden tarkasteluun, mutta ne eivät ole ainoita mahdollisia lähestymistapoja. Kiusaamisesta on tullut nykyaikana todella monimuotoinen ilmiö, eikä se ole enää aikaan ja paikkaan sidottua, kuten esimerkiksi nettikiusaamistapaukset osoittavat. Psykologiset kiusaamisen selitysmallit eivät ota juurikaan huomioon esimerkiksi yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen tilanteen vaikutusta kiusaamiseen. Näin ollen, olisi varmasti hyödyllistä yhdistää ja koota tietoa ja näkökulmia eri tieteenaloilta, kuten kasvatustieteistä ja sosiaalitieteistä, jolloin kiusaamisesta ja sen syistä muodostuisi monimuotoisempi kuvaus. Näin voitaisiin myös pureutua tehokkaiden interventioiden kehittämiseen, ja nähdä paremmin se, että jokaisella kiusaamistapauksella on juuri sille ominaiset syyt ja seuraukset. Kiusaajia, kiusaamista tai kiusattuja ei voida siis sijoittaa omiin lokeroihinsa, joissa kaikki tapaukset olisivat samanlaisia.

Amatöörin silmin Nevalaisen blogia on helppo seurata. Ajankohtaisista asioista on kiinnostavaa lukea psykologin näkökulmasta, sillä siinä huomaa ja löytää helposti uusia näkökulmia asioihin. Kiusaaminen on kaikille tuttu aihe, joka voi kuitenkin jäädä kaukaiseksi, varsinkin jos kokemusta siitä ei itsellä ole. Päiväkotikiusaaminen on nostettu vasta viime aikoina esiin keskusteluissa ja aiheesta on saanut hyvinkin karun kuvan. On vaikea käsittää, kuinka kiusaaminen voi alkaa jo niin nuorena. Ja mitä aikaisemmin ongelmia kehittyy ja niiden annetaan jatkua, sitä vaikeampi niitä on kitkeä pois. Väillä vaikuttaa siltä, ettei ongelmista useinkaan puhuta edes niiden oikeilla nimillä ja niitä saatetaan jopa vähätellä.

Nevalaisen väitteet ovat rankkoja, mutta kuitenkin samaistuttavia. Kuka normaali ihminen ei ajattelisi, että kiusaajat ainakin useimmiten ovat ”ilkeitä paskiaisia”.  Varsinkin, jos on itse joskus joutunut kiusatuksi. Provosoivilla heitoilla ja sanan käänteillä Nevalainen tietenkin hakee asioille huomiota ja haluaa synnyttää keskustelua, mutta saa myös oikeasti miettimään, ovatko jotkut ihmiset vain todella luonnostaan pahoja, kuten hän väittää.

 Varsinkin tavallisen ihmisen on vaikea sanoa varmasti, miten asia on. Toisaalta vaikuttaa siltä, että Nevalainen on oikeassa, toisaalta taas mikään ei ole niin mustavalkoista. Maailmassa on paljon pahuutta, mutta johtuuko se ihmisistä vai asioista? Mikä on syy ja mikä seuraus? Mikä saa ihmisen kiusaamaan? Ympäristö vaikuttaa totta kai. Mutta voisiko joissakin ihmisissä olla jonkinlaista sisäänrakennettua pahuutta, jonka esimerkiksi ympäristö vain laukaisee? Ihmiset, tai tässä tapauksessa lapset, ovat kaikki erilaisia. Kukaan ei ole puhtaasti hyvä tai paha.

Loogisimmalta vaihtoehdolta siis tuntuu, että jokainen meistä on sekoitus eri puolia ja että jokainen voi itse valita, mitä puolia, hyviä tai huonoja, itsessään korostaa. Myös niin sanotun ”oikean pahuuden” tunnistaminen tavallisesta huonosta käytöksestä, erityisesti lapsilla, on vaikeaa eikä eroa arkielämässä välttämättä tehdä. Lapset toimivat usein monissa asioissa vaiston varassa ja toteuttavat vanhemmilta opittuja tapoja ja käytäntöjä. Voikin miettiä, että voiko lapsen opettaa pahaksi huonoa esimerkkiä näyttämällä? Vai vaatiko pahuus jonkin valmiin sisäisen ominaisuuden olemassa olon? Mutta kuka on lopulta asiantuntija sanomaan, mikä on totta ja mikä ei, kun kyse on näinkin isosta ja laajalle vaikuttavasta asiasta. Psykologian ja psykologien kautta on varmasti helppoa etsiä vastauksia, mutta mikään ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole kiveen hakattua.

Päiväkotikiusaaminen on siinä mielessä vaikea aihe, että siinä pääosassa ovat pienet lapset, joilla ei välttämättä ole kykyä ja taitoa itsesäätelyyn. Silloin ympäristön tulisi vaikuttaa lapsiin ja asioihin. Tätä ympäristöä tietenkin hallitsevat aikuiset, joilla on vastuu opettaa, mikä on oikein ja mikä väärin. Niin kotona kuin päiväkodissa. Aikuisten vastuu tuntuu tässä Nevalaisenkin päiväkotikiusaamista käsittelevässä kirjoituksessa unohtuvan kokonaan ja sen takia tekstiä ei voi eikä ehkä kannatakaan ottaa niin vakavasti. Se ei nimittäin käsittele asiaa niin monelta eri kannalta kuin olisi mahdollista. Mielipidekirjoituksena se kuitenkin ajaa tehtävänsä hyvin.

Köyhyysloinen kaappaa vallan (Anna K. ja Ida K.)

Jani Kaaron Helsingin Sanomissa ilmestyvät kolumnit käsittelevät laajasti yhteiskunnallisia aiheita tieteellisestä näkökulmasta. Tekstit herättelevät keskustelua ja tuovat uusia puheenavauksia usein yllättäviin ja arkaluontoisiinkin aiheisiin. Taustaltaan Kaaro on itseoppinut tiedetoimittaja, joka tekee työtään peruskoulupohjalla, silkan tiedonjanon ja uteliaisuuden ohjaamana. Mielestämme siksi onkin niin herkullista, miten kolumneissa usein ravistellaan tiedeyhteisöä ja kyseenalaistetaan luutuneita käsityksiä ja annettuja totuuksia. Jos median tehtävä on olla vallan vahtikoira, on Kaaro ottanut pestikseen tiedemaailman vallan vahtimisen.

Kaaro käsittelee köyhyyteen liittyviä teemoja useissa kolumneissaan, joista yksi on 17.9.2013 julkaistu “Köyhyys on aivoja syövä loinen”. Se on Kaaron kolumneista tiettävästi kaikkien aikojen suosituin: Facebookiin sitä on linkitetty 18 000 kertaa ja kommentteja se on Helsingin Sanomien sivulle kerännyt reilusti yli 200 kappaletta. Tekstin tavoite on kumota yleinen ajatus, jonka mukaan köyhyys olisi jotenkin ihmisen itsensä aiheuttama elämäntilanne ja köyhyys “ansaittaisiin” joidenkin rikkauteen tarvittavien kykyjen ja ominaisuuksien puuttuessa. Kaaro pyrkii osoittamaan, että “ihmiset tulevat ensin köyhiksi ja alkavat sitten käyttäytyä kuin “heikompi aines”” viitaten Kokoomusnuorten entisen puheenjohtajan Saul Schubakin möläytykseen.

Köyhien on mietittävä rahankäyttöään. Köyhien ihmisten rahankäytön ongelmat stressaavat ja vähentävät täten ajattelumahdollisuuksia. Jatkuvasta stressistä ja ongelmien murehtimisesta muotoutuu Kaaron mukaan aivoissa asuva “loinen”, jolloin vaikeiden asioiden käsittelykapasiteetti pienenee. Kaaro kirjoittaa kolumnissaan rikkaiden ihmisten aivojen laajakaistamaisuudesta ja köyhien aivojen puhelinlankamaisuudesta. Aivokapasiteetin ylikuormittuessa itsehillintä heikkenee ja käytös muuttuu impulsiiviseksi. Köyhyys-loinen heikentää mahdollisuutta suunnitella elämää ja tehdä harkittuja päätöksiä. Köyhien ihmisten turvautuminen pikavippeihin ja lainoihin impulsiivisesti hetken mielijohteesta syventää heidän elämänhallinnan ongelmiaan. Kaaron ajatukset konkretisoituvat tosielämässä: näin opintotuella elävinä nuorina emme voi olla huomaamatta, kuinka öisin raha-asioita pyörittelevät puhelinlanka-aivomme pitävät yllä jatkuvaa stressiä.

Aivomato ei anna keskittyä tenttikirjaan.

Köyhiä  on mahdollista auttaa sosiaalityön voimin. Rahallisesti vaikeuksissa oleville voidaan myöntää maksusitoumuksia ja tukia. Vaikeuksiin saa myös keskusteluapua tai tukea kotiin. Tuntuu kuitenkin, että kaikki avun tarvitsijat eivät löydä apua luokseen, eikä apua toisaalta kaikille valitettavasti ole kattavasti tarjolla. Opiskelijat joutuvat kituuttamaan opintotuella, joka on suhteellisesti vain vähentynyt ajan kuluessa. Kaikille suomalaisille pitäisi tarjota tasapuoliset apukeinot, jotta saisimme köyhyysloisen pois aivoistamme ja arjen helpommaksi. Näin me kaikki voisimme hyvin ja kokisimme elämän mieleiseksi. Loiset saattavat piilotella uskomattomia voimavaroja, jotka odottavat vapauttamistaan.

Mikä tekee blogista voittajan? (Hannaleena & Senja)

 

Jos haluat yltää kansan suosikiksi Helsingin Sanomien blogikilpailussa, mitä sinun tulee tehdä? Seuraa Jukka Kemppisen esimerkkiä ja menesty!
 

Aluksi: hanki itsellesi mahdollisimman monta pätevän kuuloista titteliä. Kemppinen esimerkiksi on Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun emeritusprofessori, juristi, kirjailija, kääntäjä, historioitsija, itsenäinen bloggaaja eli yksinkertaisesti yleisnero. Annat itsestäsi lisäksi pätevämmän kuvan, jos harrastuksiisi kuuluu vielä vähintään yksi seuraavista: ajatteleminen, nukkuminen, unelmoiminen tai katuminen.

 

Osaatko kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta pitkiä sekavia sepustuksia höystettynä jatkosodan yksityiskohdilla tai muilla epäolennaisilla nippelitiedoilla? Hyvä yleistieto on tarpeen kun haluat vakuuttaa lukijasi yli-ihmisyydestäsi, tai kun haluat kirjoittaa kolmesta aiheesta saman kappaleen sisällä. Lukijat vakuutettuasi sinun ei nimittäin tarvitse alustaa, taustoittaa tai perustella väitteitäsi, saati käyttää lähdeviitteitä.

 

Näin Kemppinen sen tekee:

”Ukrainan Krimilä merivoimilla näyttää olevan todellisia ongelmia epäselvässä poliittisessa tilanteessa. Itse arvion puheet kielistä ja kansallisuuksista toisarvoisiksi. Myös EU on Mustalla merellä, ja Dardanelleja edelleen vartioiva Turkki kuuluu Natoon.” (kappale tekstistä Vaarinhousut 5.3.2014.)

Muista tietenkin surkea tekstin sisäinen viittaaminen ja kirjoitusvirheet.

Ajankohtaisuus on blogin pitämisessä a ja o. Esimerkiksi Ukrainan tilanne innosti Kemppisen ajattelemaan oikein olan takaa tekstissä Vaarinhousut (5.3.2014). Ukrainaan ei siinä tosin juuri oteta kantaa, mutta ketä kiinnostaa? Kriisi nimittäin kirvoitti Kemppisen pohtimaan samaan syssyyn myös Putinin puuhastelua Venäjän suurvalta-aseman palauttamiseksi, Stalinin puhdistuksia neuvostoarmeijassa, johtamistaitoja à la Hitler sekä yhtäläisyyksiä Perkjärven ja Rovajärven välillä. Kuten huomaat, sinun ei tarvitse pysyä lainkaan asiassa, riittää kun mainitset tekstissäsi kulloinkin ajankohtaiset taikasanat, ja postaat joka päivä.  

Mainittakoon tässä nyt pienenä kuriositeettina, että Kemppisen tekstiä lukiessa meinasimme — me kirjoittajat — sortua omassa ajattelussamme asioiden syvempien yhteyksien etsimiseen. Erehdyimme jopa arvelemaan, että Kemppisen tekstissä olisi sellainen ydinväite, että Venäjän ja Putinin valta perustuisi ensisijassa sotavoimaan, mutta onneksi ymmärsimme ajoissa lopettaa itsenäisen ajattelun. Olisihan naurettavaa ajatella, että Putinin valta perustuisi myös Venäjän laajoihin luonnonvaroihin ja kauppasuhteilla kiristämiseen tai yleisesti pelkkään mielikuvapolitiikkaan.

 

 

Muista, että toisin kuin monessa muussa asiassa, blogin pitämisessä ikä ei ole sinulle rasite. Päinvastoin! Mitä enemmän sinulle on karttunut vuosia ja sitä iän mukanaan tuomaa auktoriteettia, sitä vähemmän nykyajan räkänokkainen pullamössösukupolvi uskaltaa kritisoida mitään mitä viitsit nettiin ajatuksenvirrastasi poimia. Lisäksi suurissa ikäluokissa on sinulle taattu laaja fanipohja.

 Edellä mainittuja ohjeita noudattamalla voit olla varma, että ensi vuoden Hesarin blogi -kilpailun voitto on sinun!

Todellisuuden ontologiaa (Janne & Niklas)

Elämme sosiaalisten ilmiöiden maailmassa. Miksi mielestäsi naapurisi on aivan täysin aasi? Onko naapurissasi havaitsema aasius todella objektiivista?  Mistä tiedät, mikä on totta ja mikä vain korviesi välissä? Näihin kysymyksiin vastauksia hakee nuori psykologian opiskelija blogissaan Naiivia Sosiaalipsykologiaa. Tässä blogitekstissä otamme kantaa psykologinalun näkemyksiin elämästä ja ihmismielestä.

Teksti on esimerkki siitä, miten blogi voi syntyä ja kuolla yhden viikonlopun aikana. Kirjoittaja on aloittanut varovaisesti perjantaina kolmella lyhyellä kappaleella. Blogi huipentui sunnuntaina kymmenen kappaleen kukoistukseen, mutta tyrehtyi yllättäen tämän jälkeen. Liekö maanantain mukanaan tuoma arki ollut liikaa bloginpitäjälle?

Viimeiseksi jääneessä postauksessaan bloginpitäjä pohtii älykkyyttä sosiaalisessa kontekstissa. Aiheen käsittely etenee pääasiassa omien kokemusten kautta, mikä tekee tekstistä samaistuttavan ja viihdyttävän. Toisaalta kirjoittaja tuo esille paljon psykologisia teorioita, jotka jätetään kuitenkin avaamatta. Tietysti jos satut olemaan psykologian tohtori, se ei tuottane ongelmia.

Omassa blogissaan ihmisellä on Jumalan valta ja hän saa kuvata maailman sellaiseksi kuin haluaa. Kirjoittaja esittääkin tilanteet siten, että hän voi sovittaa ne kaikkiin kolmeen oppimaansa psykologiseen teoriaan. Alkaessaan kuvailla seurueensa keskustelua kirjoittaja, aloitti ”se saattoi mennä vaikka näin”. Kirjoittajalle tuntuu siis olevan yhdentekevää, mikä muut todella olivat sanoneet.  Keskustelijat tulevat kuvatuksi kirjoittajan tarkoitusperiin sopivalla tavalla eli täydellisiksi aaseiksi. Heidän välisensä keskustelu etenee tarkkanäköisen psykologian opiskelijamme mukaan ilman perusteluja yksinkertaisten anekdoottien ja näennäisten yhteyksien kautta. Tämän jälkeen hän voi verrata tilannetta esittelemäänsä teoriaan.  Tekstissä ei tosiasiassa sovelletakaan teoriaa käytäntöön, vaan pikemminkin käytäntö yritetään sovittaa teoriaan.

Kirjoittaja esittelee ajatustensa tueksi käsitteen yksilön sosiaalinen todellisuus, joka käsittää normistot ja yhteiset uskomukset. Hänen mukaansa juuri täällä naapurisi aasius ja ystäviesi älykkyys ovat olemassa (eivät objektiivisina seikkoina, vaan pelkästään jaettuina uskomuksina). Myös aiemmin kuvaamamme kirjoittajan tapa kuvata maailmaa tarkoitusperiensä mukaisesti on osa sosiaalista todellisuutta. Kirjoittajan sosiaalista todellisuutta on siis, ettei hänen ystävillään ole todellista sosiaalisuutta.

Vastaamatta kuitenkin jää, ovatko älykkyys ja aasius todella olemassa vain sosiaalisessa todellisuudessa. Emmekö mitenkään voi tehdä pitävämpiä päätelmiä kanssaihmistemme mielenlaadusta? Eikö ole mitään varmempaa tapaa todeta naapurimme olevan täysi aasi? Loppujen lopuksi mikä hyvänsä objektiivisena pidetty älykkyyden mittari perustuu yksilön tulkintaan älykkyyden luonteesta. Tämän ongelman kanssa painiskeli myös ensimmäisen älykkyystestin kehittäjä Alfred Binet. Ratkaisuni ongelmaan on yksinkertainen: ihmisten ei tule tyytyä Naiivin sosiaalipsykologin tavoin tarkkailemaan tilannetta, vaan sopia yhteisistä merkityksistä ja toimintatavoista. Niin kauan kun ihmiset suostuvat jakamaan sosiaaliset todellisuutensa keskenään, on kanssakäymiselle olemassa yhteinen maaperä.

Tervettä vai ei? (Essi ja Susanna)

                                        

Tänä päivänä, kun elämäntaparemppa ja terve elämä ovat päivän sana, on helppo eksyä erilaisten elämän ohjeiden ja ravinto rajoitteiden viidakkoon. Mutta mennäänkö liian pitkälle silloin, kun terveysintoilu laajenee luonteen muokkaamiseen? Kolumnissaan psykologian professori Liisa Keltinkangas-Järvinen Helsingin yliopistosta tilittää terveysterroristien vallankumouksen haitoista ja kysyy onko terveyspsykologia, joka tutkii persoonallisuuden ja terveyden yhteyttä, sittenkään niin terveellistä.

   

Persoonallisuuden terrorisointi

Psykologiassa on viime vuosina tutkittu yhä enenevissä määrin persoonallisuuden piirteiden yhteyttä yksilön terveyteen. On muun muassa löydetty sellaisia tutkimustuloksia, että ulospäin suuntautuneet ihmiset olisivat keskimäärin muita onnellisempia, tunnollisuus lyhentäisi elämää ja että itsetunto ei olisi enää itseisarvo, vaan pikemminkin väline terveellisempään elämään. Siispä, mikäli haluat säästyä aivohalvaukselta, sepelvaltimotaudilta ja diabetekselta, vältä tunnollisuutta!

  Kuulostaako hullulta? Tutkimustuloksia kritiikittömästi lukevan on helppo saada sellainen kuva, että omaa luonnetta tulisi mukauttaa näihin terveysihanteisiin sopivaksi. Todellisuudessa tutkimukset tehdään kuitenkin suurilla ihmisryhmillä, jotta saavutettaisiin luotettava tulos. Tällöin kuitenkin yksilölliset erot unohtuvat ja korvaantuvat keskiarvoilla ja yleistyksillä.

Juuri tässä asiassa Keltinkangas-Järvinenkinkin kritisoi terveyspsykologiaa. Onkin kysyttävä, kääntyykö tällainen terveyspsykologia lopulta alun perin psykologian ymmärtäväisiä ja tukevia tarkoitusperiä vastaan. Eikö psykologian keskeisen ajatuksen pitäisi olla ihmisen ymmärtäminen ja hyväksyminen sellaisena kuin hän on? Synnynnäisten ominaisuuksien muuttaminen ei palvele tätä tarkoitusta ja siksi haluaisimmekin kysyä, että kääntyykö terveyspsykologia sittenkin terveyttämme vastaan.

Testaa oletko terveysterroristi:

1.        Vertaatko ruokavaliotasi jatkuvasti tuoreimpiin ravintosuosituksiin?

2.       Paasaatko ystävillesi esimerkiksi tupakoinnin ja epäterveellisen ruokavalion vaikutuksista tämän terveyteen?

3.       Uskotko terveyteen liittyvien tuoreiden tutkimusten pätevyyteen ja otat ne huomioon arjessasi?

4.       Kun luet iltalehdestä toisella puolella maata jonkun henkilön sairastuneen sikainfluenssaan, sulkeudutko seuraaviksi viikoiksi neljän seinän sisälle tartuntaa peläten?

5.       Uskotko että ihmisten epäterveelliset elämäntavat johtuvat suurimmaksi osaksi tiedon ja valistuksen puutteesta?

6.       Nauru pidentää ikää. Pyritkö pitämään mielialasi positiivisena tilanteesta toiseen pidemmän elämän toivossa?

 

Mikäli vastasit useaan kohtaan myöntävästi, kannattaa miettiä onko oma suhtautumisesi terveyteen liian fanaattinen, ja toteutuuko terveysterroristin piirteitä!

Tekniikan ihmelapset (Emmi ja Sari)

Kuvan lähde

Lisääntyvä tietotekniikan käyttö opetustilanteissa jakaa mielipiteitä ja on ollut paljon esillä lähiaikoina. Lähes joka luokasta löytyy nykyään älytaulut ja tietokoneen käyttö on kiinteä osa lasten arkea. Entistä nuoremmat lapset ovat tietotekniikan kanssa tekemisissä päivittäin ja laitteiden käyttö luonnistuu heiltä usein paremmin kuin vanhemman ikäpolven opettajilta. Tutustuimme yliopisto-opettaja Susanna Pöntisen väitöskirjan pohjalta tehtyyn artikkeliin ”Tietotekniikka ei pärjää perinteille”, jossa Antti Vanas käsittelee luokanopettajiksi opiskelevien nuorten suhdetta opetuksessa käytettävään tietotekniikkaan. Pöntinen on tutkinut aihetta väitöskirjassaan opiskelijoiden päiväkirjojen pohjalta.

Kuvan lähde

Artikkelin mukaan opiskelijat vierastavat tietoteknisten välineiden käyttöä opetuksessaan, sillä heidän omina kouluvuosinaan tietotekniikka ei ollut vielä saavuttanut merkitystään koulumaailmassa. Voimme tältä osin samaistua tutkimuksen tuloksiin, sillä omassa lapsuudessamme tietokoneen käyttö koulussa oli harvinaista herkkua. Meillä ei siis ole entuudestaan lähes minkäänlaista omakohtaista kokemusta moderneista opetuksen välineistä. Kuitenkin tulevaisuuden työelämässä uusin teknologia tulisi olla hallussa. 

Kuvan lähde

Artikkelissa on mainittu huoli perinteisten opetusmenetelmien katoamisesta, joka voi pahimmillaan johtaa oppilaiden vuorovaikutuksen hiipumiseen sekä sosiaalisten taitojen heikkenemiseen. Näemme mieluummin tietotekniikan tukena opettamiselle eikä sitä mielestämme tule korostaa liikaa. Kauhuskenaariona näemme oppilaiden turvautuvan liikaa eri tietotekniikan välineisiin, jolloin perinteisesti arvostetut taidot kuten käsinkirjoittaminen ja sen mukana kehittyvä hienomotorinen taito jäävät historiaan.

Nykyään lähes jokaisella oppilaalla on koulussa mukana älypuhelin, mikä kuulemamme mukaan aiheuttaa ongelmia arjen sujuvuudessa. Osa opettajista saattaa hyödyntää oppilaiden puhelimia osana opetusta, mutta mielestämme tämä saattaa johtaa oikeuden väärinkäyttöön. Etenkään viihteellisten pelien pelaaminen ja internetin selailu eivät kuulu oppitunneille. Monissa kouluissa on käytössä puhelinparkki, johon oppilaat jättävät kännykkänsä koulupäivien ajaksi. Mielestämme tämä olisi hyvä käytäntö koko peruskoulun ajaksi, sillä kännyköiden käyttö häiritsee työskentelyä niin alakoulussa kuin yläkoulussakin.

Kuvan lähde

Emme kuitenkaan pidä lisääntynyttä tietokoneiden ja muiden välineiden käyttöä ongelmana, mikäli käyttö pysyy kohtuullisena ja harkittuna. Parhaimmillaan tietotekniikka antaa runsaasti välineitä monipuolisempiin opetusmenetelmiin ja lisää oppilaiden kiinnostusta ja motivaatiota.

Kaaron valtatiellä (Sari & Heini)

Tiedetoimittaja Jani Kaaro (s.1971) julkaisee joka toinen lauantai tiedekolumniaan - eli Kaaroilee - Helsingin Sanomien verkkosivuilla. Kuka tiedetomittajien kärkikaartiin kuuluva Jani Kaaro oikein on ja kuinka hän on päätynyt tiedeyhteisön arvostetuksi jäseneksi ilman tieteellisiä oppiarvoja tai edes valkolakkia?

Kuva: Jani Kaaro. Lähde: hs.fi

Muun muassa valtion tiedonjulkistamis- sekä Tieto-Lauri-palkinnoilla palkittu Jani Kaaro kertoo Uusimaa-lehdelle, että hänen porttinsa tiedemaailmaan oli koko lapsuutensa ajan kestänyt hyönteisharrastus, mikä tutustutti hänet tutkijoiden maailmaan. Hän on tulkintamme mukaan oman polun kulkija. Jani Kaaro esittää kolumnikirjoituksissaan henkilökohtaisia kannanottoja sekä valjastaa kynänsä tieteen tarkoituksiin. Hänellä on erityinen kyky tuoda humoristisella tavalla esille vakaviakin aiheita tavoittaen niin akateemisen taustan omaavat tahot kuin myös kotiäitien hiekkalaatikkokeskustelut.

Kolumni lähitarkastelussa

Jani Kaaron kolumneissa Helsingin Sanomien verkkosivuilla käsitellään ajankohtaisesti arkojakin asioita. Jani Kaaron pureva ilmaisutapa saa lukijan pysähtymään ja ajattelemaan, voiko noin todella sanoa - ja vielä julkisesti.

Jani Kaaron kolumni 17.2.2014 oli otsikoitu shokeeraavasti: ”Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle”. Otsikko pysäyttää lukijan ajattelemaan kolumnin mahdollista tulevaa antia. Otsikon väittämä  addiktoitumiseen sisältää esimeriksi hengen ravinnon näkökulman uskonnollisista lähtökohdista. Ajatuksiimme kumpusi useita näkökantoja ja niiden mahdollisuuksia. Mietimme sisältääkö kolumni kenties ateistisen näkökannan tai muun uskonnollisen perspektiivin? Antaisiko tämä kolumni meille kenties ajatuksia riippuvuuksien juurisyiden tunnistamiseen? 

Kolumnissa Jani Kaaro tarjoutuu koekaniiniksi lääketieteelliseen riippuvuutta tutkivaan tutkimukseen, jossa hänelle annettaisiin aloittelijan annos heroiinia kliinisessä ympäristössä. Aikaisemmissa, 20-60 -luvulla toteutetuissa, tutkimuksissa on havaittu, että heroiinin ei ole todistettu aiheuttavan euforista tunnetta. Kolumnissa ihmetelläänkin, miksi ihmiset sitten käyttävät ja addiktoituvat tämänkaltaisiin laittomiin aineisiin.

Kaaron kolumnissa on erittäin kiinnostava lukijaa ruokkiva kirjoitustyyli: Kaaro esittää väittämiä ja väittämien perusteiden tueksi useita eri lähteitä. Kaaro hyödyntääkin kirjoituksissaan aktiivisesti tutkimustietoa laaja-alaisesti. Erittäin mielenkiintoista oli Kaaron tyyli käyttää historiallista arvoa omaavaa tietoa sekä yhdistää näitä nyky-yhteiskunnassa tehtyihin havaintoihin. Kaaro kehoittaa lukijaa katsomaan elämää, yhteisöä sekä kulttuuria, mistä varsinaiset addiktiot kumpuavat. Hän aloittaa argumentointinsa eläinmaailmasta, koska eläinkokeiden perusteella tiedämme mitä tiedämme addiktioista sekä niiden neurofysiologiasta.

Viitaten huumausainetutkijasta Bruce Alexanderin tekemään tutkimukseen, morfiini ei kiinnostanut rottia lainkaan, vaikka tutkijat tekivät kaikkensa saadakseen rotat addiktoitumaan morfiiniin. Tutkijat päättelivät, että jos rotat saavat elää luontaista ja lajityypillistä elämää omassa sosiaalisessa yhteisössään ne eivät osoita kiinnostusta päihteisiin. Esimerkiksi virikkeettömässä kontaktissa puolestaan huumeet saattaisivat olla erittäin addiktoivia. Alkaisiko morfiini tai heroiini silloin yhtäkkiä kuulostaa sinusta houkuttavalta vaihtoehdolta? Kaaro kysyykin kirjoituksessaan. 

Loppupohdintaa

Kolumnissa todetaankin, mikäli sosiaalinen ympäristö selittäisi addiktoitumisen meidän pitäisi löytää kahdenlaisia todisteita. Ensimmäisenä eheiden sosiaalisten yhteisöjen pitäisi suojata ihmisiä addiktioilta ja toiseksi kun sosiaaliset yhteisöt hajotetaan tai ihmiset revitään juuriltaa, addiktioiden pitäisi lisääntyä. Jani Kaaro argumentoikin väittämäänsä esimerkiksi juurettomuuden ongelmien kautta. Hän tuokin esille esimerkiksi alkuperäiskansoista, joiden laajamittaiset ongelmat addiktioiden kanssa ovat alkaneet vasta, kun yhteisöt on tuhottu sekä ihmiset on revitty juuriltaan. Kaaro kertoo, että Alexanderin teorian mukaan kaikki addiktiot ovat ihmisten tapa sopeutua juurettomuuteen, pyrkimyksenä löytää korvike sosiaaliselle yhteisölle ja paeta todellisuutta. 

Kuva: Intiaaniyhteisö. Lähde: energiakeskus.com

Kolumni on herättänyt samankaltaista vuorovaikutteista keskustelua ja käykin runsaana Helsingin Sanomien nettisivuilla. Esimerkiksi Kyläpoliisi - nimimerkillä oleva henkilö kommetoi seuraavasti: “Mielenkiintoinen näkökulma. Muuttoliike, yksinäisyys, irtautuminen oman ryhmän sosiaalisesta kontrollista. 1900-luvun alun kaupunkien työläisslummeissa valtaosa asukkaista oli saapunut maaseudulta. Päihdeongelmat olivat yleisiä. Ruotsissa asuvilla suomalaisilla siirtolaisilla oli/on huomattava määrä päihderiippuvuuksia. Koulukiusatuilla on suurempi vaara syrjäytymiseen jne. Riippuvuus on aina henkistä. Jos se olis vain fyysistä aineriippuvuutta, katkaisun ja lopettamisen jälkeen ei kukaan enää palaisi käyttämään.” Tähän kommenttiin olikin 120 lukijaa vastannut olevansa samaa ja vain kaksi eri mieltä. 

Yhteiskunnan laitoshoito

Kirjoituksen alkumetreillä heräsi ajatuksia siitä, että pitäisikö edes huumeriippuvaista rikollista ymmärtää ja mietimme kysymystä: Miksi meidän pitäisi selittää ja etsiä selityksiä riippuvuuksiin, joskus kun selitykset vain pahentavat ongelmaa ilman ratkaisua? Perinteisin keinoin huumeriippuvaisten ongelmat on ratkaistu telkemällä rikolliset riippuvaiset yhteiskunnan näköpiiristä piiloon erilaisiin laitoksiin. Ehkäpä Kaaron esilletuoman teorian mukaan riippuvuutta pystyttäisiin kitkemään yhteiskunnastamme hoitamalla varsinainen riippuvuuden juurisyy.

Kirjoittajat: Sari ja Heini / Kirjoitusviestintä, kevät 2014

Kirjoituksemme perustuu seuraaviin teksti- ja kuvalähteisiin:

• Kaaro, Jani: Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle. HS tiedekolumni [verkkojulkaisu]. 2014, Luettavissa: <http://www.hs.fi/kotimaa/aihe/janikaaronkolumnit>. [Luettu 11.3.2014]http://www.energiakeskus.com/energiasivut/intiaanit/intiaaniheimot.php
• Karvala, Samu: Palkittu tietokirjailija jätti lukion kesken. Uusimaa artikkeli [verkkojulkaisu]. 2012, Luettavissa: <http://www.uusimaa.fi/artikkeli/155060-palkittu-tietokirjailija-jatti-lukion-kesken> [Luettu 11.3.2014]
• Kaaro, Jani: Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle (kuva). HS tiedekolumni [verkkojulkaisu]. 2014, Luettavissa: <http://www.hs.fi/kotimaa/aihe/janikaaronkolumnit>. [Luettu 11.3.2014]
• Energiakeskus:Pohjois-Amerikan alkuperäisheimoja (kuva). Luettavissa: <http://www.energiakeskus.com/energiasivut/intiaanit/intiaaniheimot.php> [Luettu 12.3.2014]