Liikkumattomuuden trendi – ruokailutottumusten vaikutus ja liikunnan merkitys (Sirke A., Timothy K., Lilya L.)

-->

Liikkumattomuuden trendi – ruokailutottumusten vaikutus ja liikunnan merkitys

Sirke, Timothy & Lilya

Viime vuosikymmenen aikana yleisesti ja kasvavissa määrin puhuttanut aihe on ollut liikkumattomuus. Liikkumisen vähenemistä on tutkittu jatkuvasti, mutta varsinaista, yksiselitteistä, tieteellistä näyttöä asialle ei ole. Epäterveellisten elämäntapojen voi tosin huomata tulleen arkisemmiksi - varsinkin omassa ikäluokassamme - pelkästään katselemalla ympärilleen.  Epäterveellisillä elämäntavoilla tarkoitamme roskaruoan ja ylipäätään ravintoloissa syömisen yleistymistä, liikkumattomuutta ja etenkin istumatyötä puhumattakaan päivittäisen ruutuajan kasvamisesta. Tämä elämäntapojen muutos näkyy mm. siinä, että ystävien kanssa vietetään leffailtoja kävelylenkkien sijaan ja ”Wolttaaminen” eli (useimmiten) epäterveellisen ruuan tilaaminen ravintolasta kotiovelle toimitettuna on jollekin ihmisille, kuten opiskelijoille, miltei päivittäinen tapa. Pelkästään se, että koulutyöt tehdään tietokoneella ja niin luennolla, bussissa kuin ruokapöydässä istutaan, tukee näiden epäterveellisten elämäntapojen yleistymistä.

Aiheesta kiinnostuneena tutustuimme hyvinvointialan vaikuttajiin ja erityisesti aiheesta kirjoittaviin, jolloin vastaamme tuli Juha Hulmin ylläpitämä blogi. Jyväskylän yliopistossa työskentelevän liikuntafysiologian apulaisprofessori Juha Hulmin ylläpitämä Lihastohtori-blogi käsittelee terveyteen, treenaamiseen, lihashuoltoon, ravintoon ja fysiologiaan liittyvää tietoa asiallisella, mutta humoristisella otteella. Hulmi on julkaissut blogia huhtikuusta 2012 alkaen ja sillä on ollut parhaimmillaan noin satatuhatta kävijää kuukaudessa. Hulmi valmistui Jyväskylän yliopistosta liikuntatieteiden maisteriksi vuonna 2004 ja väitteli samaisessa paikassa myös tohtoriksi vuonna 2009. 

Blogiteksti, josta erityisesti kiinnostuimme, on nimeltään ”Ovatko nykylapset liikkumattomampia ja huonokuntoisempia kuin ennen?” (1), jonka on kirjoittanut vierailijakynänä esiintyvä Liikuntafysiologian dosentti, Eero Haapala.  Tekstissä Haapala vastaa yleisimpiin kysymyksiin aiheesta ja kertoo onko ongelma oikeasti niin vakava kuin ihmisten annetaan luulla. 

Ensimmäinen väite, jota Haapala kommentoi on se, että lasten liikunnan määrä ja fyysinen kunto on lähivuosina romahtanut. Monien arvioiden mukaan lasten keskimääräinen liikunta ei täytä suositeltua päivittäistä liikunnan määrää. Haapalan mukaan vuosikymmenien aikana tehdyt tutkimukset eivät ole kuitenkaan pystyneet osoittamaan liikunnan määrän dramaattista laskua. Tekstissä kerrotaankin, että hyötyliikunta on vähentynyt esimerkiksi autoilun lisääntymisen takia, mutta vapaa-aikaan liittyvä liikunta, kuten kuntosalilla käyminen, on lisääntynyt. 

Toisena väitteenä on useasti kuultu, teinit ovat laiskoja eivätkä jaksa liikkua. Haapala kertoo, että väitteeseen on vaikea vastata ja tutkia, sillä syy liikkumattomuuden takana on usein biologinen, eikä siihen vaikuttavilla muuttujilla ole selkeää syy-seuraus -suhdetta. Geneettiset tekijät vaikuttavat toki, mutta myös teknisesti edistynyt yhteiskunta on vähentänyt liikunnan tarpeellisuutta. Kolmannessa kysymyksessä ollaan huolissaan lasten taaperovuosien liikkumattomuuden mahdollisesti kauaskantoisissa seuraamuksissa. Haapalan mukaan motoriset taidot ja lihasvoima ovat tärkeimpiä ominaisuuksia liikunnallisen elämäntavan omaksumiseen ja täten muut liikkumisen muodot, kuten aerobinen liikunta, eivät yksinään turvaa lapsen kehitystä tulevaisuudessa. Haapala kertoo, että lasten pitäisi omaksua voimaharjoittelu jo heti syntymästä ja pikkuhiljaa lisätä juoksua, hyppimistä, työntämistä ja painoilla tehty liikunta riippuen henkilöstä 7-10 vuotiaana. 

Blogitekstin lopussa todetaan, että liikkumattomuuteen ja erityisesti erilaisiin trendeihin liittyvät asiat ovat monien tahojen huulilla, mutta asiassa on usein paljon epävarmuutta. Täten kaikkeen tietoon tulisi suhtautua kritiikillä. Haapala kuitenkin muistuttaa, että liikunnan merkitys on ylivoimaisen suuri ihmiselle ja ihmisen kehitykselle todistamattakin, mutta yksittäisistä syy-seuraus -suhteista tulisi tehdä enemmän tutkimusta.

Kuvituskuva, lähde: https://unsplash.com/photos/wqyanQ8ibTE

Kuten Haapalan tekstistä voikin tulkita, on selvää, että liikunnan olisi hyvä olla osa arkea jo nuoresta iästä. Nykyään on tosin yhä enemmän itsestä kiinni pitää yllä tasapainoisia arkirutiineja ja huolehtia siitä, että joka päivä tulee liikuttua edes vähän. Asiaan siis vaikuttaa suuresti yhteiskuntamme ja etenkin lähiympäristön käsite yksilön hyvinvoinnista on suuressa osassa, kun yritetään tehdä muutosta parempaan. Kuten Yle:n artikkelistakin (2) käy ilmi, liikuntaan suhtaudutaan nykypäivänä aivan eri tavalla kuin ennen. ”Fitness-trendien” yleistyessä tuntuu, että urheilua ei ole ilman hienoja treenivaatteita, henkilökohtaista Personal Traineria ja palauttavia proteiinijuomia. Liikkumisesta on hävinnyt Lihastohtorin blogissakin tarpeelliseksi todettu hauskuus ja mediassa on todettu monissa yhteyksissä liikunnasta tulleen enemmänkin ”pakollista suorittamista” (2) kuin pelkkä hyvän olon lähde.

Mielestämme tosin liikkumistakin tärkeämpi näkökulma on ravinto. Kuten biokemian tohtori S.M. Talbott toteaa, hyvinvoinnissa 25% koostuu treenistä ja 75% ruokavaliosta (3). Olit sitten kiireinen opiskelija tai ruuhkavuosia viettävä perheenisä, voi ruokailutottumuksiin vaikuttaa oman hyvinvoinnin ylläpitämiseksi, mikäli treenistä täytyy karsia. Yhtälöstä tuleekin vaarallinen silloin, kun ihmisten yleinen liikkumisen taso laskee ja samalla epäterveelliset ruokailutottumukset yleistyvät. Erityisesti lasten liikkumattomuutta tutkiessa miltei tärkeimmäksi tekijäksi tulee lapsen elinympäristö. Perheeltä opitut ruokailu- ja liikuntatottumukset ovat usein merkittävässä roolissa, mikä tulee esille myös seuraavaksi mainittavassa Helsingin Sanomien mielipide-osiossa julkaistussa mielipidekirjoituksessa (4).

Yleinen käsitys on, että lapset ja nuoret syövät epäterveellisesti vanhemmiltaan oppimansa mallin mukaisesti, eivät liiku ja istuvat vapaa-ajallaan vain tietokoneen ääressä. Ruokailutottumuksilla onkin keskeinen rooli ihmisten fyysisen kunnon ylläpitämisessä. Vaikka söisikin terveellisesti, on silti pulassa jos ei liiku yhtään tai harrastaa liikuntaa vain hyvin vähän. Helsingin Sanomissa 14.7.2019 julkaistu lukijan mielipide “Hotellien ja laivaristeilyjen mässäilybuffetit lihottavat suomalaisia” ilmaisee hyvin mm. buffeteista aiheutuvia lieveilmiöitä. Mielipidetekstin mukaan ravintolat kohtaavat paljon tilanteita, jossa vanhemmat latovat pienten lasten lautasille reippaasti isommille tarkoitettuja annoksia ruokaa ja sitten ihmettelevät, kun lapsi ei jaksa syödä kaikkea. Jos lasta aletaan “lihottaa” jo kolmevuotiaana, ei olekaan ihme, että myös liikkumattomuudesta kasvaa ongelma.  

Yhteenvetona voisi todeta nykylasten ja -nuorten - tai miksei aikuistenkin - “laiskistuneen” monien asioiden seurauksena. Yleinen sanonta “kaikki vaikuttaa kaikkeen” pätee myös tässä tapauksessa. Liikkumattomuudesta on tullut salakavala ongelma, jonka muodostumista ei olla edes huomattu – ennen kuin nyt, kun asia on alkanut näkymään tilastoissa. Liikkumattomuuden kanssa käsi kädessä kulkee heikentyneet ruokailutottumukset, sillä esimerkiksi rasvaisen ruoan syöminen on yleistynyt eritoten sen helpon saatavuuden vuoksi. Loppuun voisi kuitenkin korostaa liikunnan tärkeyttä puuttumatta liikaa kääntöpuolen haasteisiin. Kuten Haapalakin toteaa Lihastohtori-blogin blogitekstinsä loppuun: ”jos minulta kysytään, valitsisin liikunnallisen elämäntavan” (1). Haapalan sanoissa korostuu se, että nykyaikana liikkuminen on yhä kasvavissa määrin jokaisen omaehtoinen valinta, jonka tekemistä hän ehdottomasti suosittelee kaikille.

Tekstissä mainitut lähteet:

1. https://lihastohtori.wordpress.com/2019/08/12/ovatko-nykylapset-liikkumattomia-ja-huonokuntoisia-haapala/

2. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/03/14/perfektionistille-liikunta-voi-olla-pakonomaista-suorittamista

3.https://www.huffpost.com/entry/exercise-vs-diet-for-weight-loss_n_5207271?guccounter=1&guce_referrer=aHR0cHM6Ly93d3cuZ29vZ2xlLmNvbS8&guce_referrer_sig=AQAAABFR_adO00TNhr_i9E2oTzh0vbN96rLTQOqxZMhYZdrWr3dhAKbfTYSXQVqKTEZavH6CCfk-fxqddb0crQjcL6v3c2Eir026taXtIN1YawEmmtWa69PfJ9Q5qhbLraRhtDqywz2_P4An73evwp-CqRdAfwHC1nQYhNZDlV7glN0c

4. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006172974.html

Kieli muutoksen välineenä (Venla V. & Enni L.)

Kuva: Saana Hellsten CC BY-NC-ND 4.0

Valitsimme blogiksi antropologisista eli ihmisiin ja ihmisen elämään keskittyvistä tutkimuksista kertovan AntroBlogin. Blogissa kirjoitetaan yhteiskunnallisista ja tavalliseen elämään liittyvistä ajankohtaisista aiheista, jotka jakautuvat yhteiskunnallisia ilmiöitä ja ihmisiä käsitteleviin aihealueisiin. Tekstilajina toimii tiedeviestintä. Kirjoitukset ovat monipuolisia ja ne antavat lukijoille uusia näkökulmia tuttuihin aiheisiin. Useimmat kirjoittajista ovat antropologeja ja blogin tavoitteena on kertoa antropologisesta tutkimuksesta kaikille antropologiasta kiinnostuneille, sekä lisätä tieteenalan näkyvyyttä. Blogin sivuilla keskustelu on vähäistä, mutta blogitekstejä on mahdollista jakaa sosiaalisessa mediassa, kuten Facebookissa ja Twitterissä, jossa keskustelua syntyy herkemmin. Tekstejä kommentoineet henkilöt vaikuttavat olevan ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella perehtyneet tieteenalaan. 

Blogin toimituspäällikkö Saara Toukolehto kommentoi artikkelissaan Kieli on valtaa (19.9.2017) Aamulehden päätöstä käyttää vastaisuudessa sukupuolineutraalimpaa kieltä ja poistaa turhat “mies”- ja “nais”-päätteet ammattinimikkeistä. Artikkelissa viitataan kielitieteelliseen antropologiaan, jonka tutkimusten mukaan kielivalinnat muokkaavat maailmaa ja maailma kielivalintoja. Kirjoittajan mukaan esimerkiksi “eduskunnan puhemies” edustaa ajattelua, jossa poliitikot ovat vain miehiä. Näin ei tietenkään enää ole. Toukolehdon artikkeli pohjautuu uutiseen ja on ikään kuin asiantuntijan kannanotto aiheeseen tieteenalan näkökulmasta.

Artikkelissa ja muuallakin blogissa käytetty kieli ja tyyli ovat tyypillisiä kyseiselle tekstilajille. Kieli on melko tavallista kirjakieltä, jolloin kaikkien lukijoiden on helppo ymmärtää tekstin sanoma. Kielen yksinkertaisuus antaa näin myös enemmän painoarvoa tekstin sisällöille. Tyyliltään tekstit ovat rentoja, mutta asiallisia, mitä voidaan myös pitää tieteellisen blogin tavallisena piirteenä. Tieteestä pyritään tekemään kansantajuisempaa ja kiinnostavampaa. Kommenteissa kieli vaihtelee, sillä osa kommenteista on kirjakielisiä ja osa puhekielisiä. Kommenttien kirjakielisyyttä voidaan pitää poikkeavana piirteenä internetin keskustelussa, mutta toisaalta blogin konteksti liittyy tieteeseen, mikä selittää kielen käyttötapoja. 

Lähteiden osalta monet kirjoitukset perustuvat kirjoittajien omiin havaintoihin maailmasta tai tieteelliseen tutkimustietoon. Havainnot vaikuttavat luotettavilta, sillä aiheet käsittelevät myös lukijaa ympäröivää maailmaa. Tieteellinen tutkimustieto on sijoitettu osaksi tekstejä luontevalla tavalla, eikä ole hallitseva osa blogitekstejä. Lisäksi blogitekstien alla on aiheeseen liittyvää monipuolista lukemistoa tarjolla niille, jotka haluavat tietää aiheesta enemmän.

Kuva: Sharon Flynn CC BY-NC-SA 2.0

Kieliasiantuntijoina olemme artikkelin kanssa samaa mieltä. Muutos tapahtuu vähitellen. Kuitenkin jokainen uusi sukupolvi keksii uusia kielellisiä ilmaisuja, joilla varsinkin nykyään on mahdollisuus levitä ympäri maapalloa digitaalisen interaktiivisuuden avulla ja yleistyä hyvin nopeasti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita uusien termien välitöntä hyväksymistä tai vakiintumista. Lapsena opitut nimikkeet (ja toisaalta myös asenteet) voivat vaikuttaa vielä pitkälle aikuisikään osana käyttäjänsä sanavarastoa ja (kieli-)identiteettiä, joten niitä on hankala muuttaa. 

Kielen muuttaminen neutraalimmaksi voi olla vaikeaa myös ihmisten erilaisten asenteiden vuoksi. Mikäli kokee esimerkiksi perinteiset sukupuoliroolit tärkeäksi osaksi omaa maailmankuvaansa, voi sukupuolineutraaliin kieleen taipuminen tuntua vaikealta ja vastenmieliseltä. Vanhemmille ihmisille muutos on oletettavasti haasteellisempi sekä asenteiden että edellä mainittujen käytännön ongelmien kannalta, joskin konservatiivisia asenteita löytyy varmasti myös nuorten keskuudesta. Lisäksi kokemus siitä, että omalla “perussanavarastolla” pärjää hyvin elämässä voi vaikuttaa haluttomuuteen ottaa käyttöön uusia, "hienompia" sanoja tai valita tutun sanan sijasta toinen muoto. 

Toukolehto mainitsee artikkelissaan, että kyse ei ole aina uusien sanojen keksimisestä vaan lähinnä sanavalinnoista. Monelle sukupuolittuneelle nimikkeelle on jo olemassa neutraalimpi sana monissa kielissä. Tämäkään ei vielä takaa neutraalien ilmaisujen käyttämistä. Muutos on hidasta, mutta sitä voi edesauttaa tietoisilla sanavalinnoilla. Mitä useampi ihminen käyttää neutraalia kieltä ja mitä useammassa erilaisessa kontekstissa sitä kohdataan, sitä enemmän se normalisoituu eikä aiheuta suurempaa hämmennystä.

Kuva: elkit CC BY-NC-SA 2.0

Lähteet:
https://antroblogi.fi/2017/09/kieli-on-valtaa/
https://www.aamulehti.fi/paakirjoitukset/olemme-paattaneet-olla-kaikki-ihmisia-200395971
https://antroblogi.fi/antropologia/

Projektin johtamisen sudenkuopat (Petteri ja Tuukka)

Miettiessämme yhdessä aiheita, jotka kiinnostavat meitä molempia, nousi projektin johtaminen 
tällaiseksi teemaksi. Olemme tutustuneet aiheeseen opintojen aikana ja saaneet siitä kokemusta 
sekä johtajana ollessa että projektin jäsenenä. Tutkiessamme erilaisia blogitekstejä, nousi 
Susanne Madsenin blogit vahvasti esille. Madsen on tanskalainen projektijohtamisen asiantuntija,
joka asuu tällä hetkellä Isossa-Britanniassa. Hän on toiminut kolmessa kansainvälisessä pankissa
johtoroolissa ennen oman yrityksensä perustamista.

 

Nykyään Madsen toimii projektijohtamisen valmentajana ja asiantuntijana. Hän on kirjoittanut 
aiheesta kaksi kansainvälisesti tunnettua kirjaa. Jälkimmäisessä kirjassa The Power of Project 
Leadership hän kääntää projektin hallitsemisen (=Project management) projektijohtamiseksi 
(=Project leadership). Madsenin blogiteksti, johon tässä tekstissä vastaamme, pohjautuu hänen 
jälkimmäiseen kirjaansa.

Projektin johtamisella on keskeinen rooli projektin onnistumisessa, tarkasteltiin sitten toteutunutta 
tuotetta, resurssien hyödyntämistä, tai asiakkaan tyytyväisyyttä. Madsenin mukaan vaikeuksissa 
olevien projektien projektipäälliköt ovat langenneet yleensä yhteen kolmesta yleisimmästä 
projektien johtamiseen liittyvästä virheestä. Mekin olemme kohdanneet näitä kyseisiä ongelmia 
omissa projekteissamme, ja seuraavaksi esittelemme ne.

 

Ensimmäinen projektipäällikön suurimmista virheistä on johtaa asioita ja tehtäviä ihmisten 
kustannuksella. Olen itse tehnyt kyseisen virheen pari vuotta sitten ollessani projektipäällikkönä. 
Perustimme kavereiden kanssa miesten mittatilauspuku- ja paitabrändin, joka maahantoi tuotteita 
Shanghaista. Projekti sai alun ideastani ja ennen aloittamista olin jo luonut vahvan vision 
toiminnallemme. Pyrin projektipäällikkönä sitten vahvasti viemään projektia eteenpäin oman 
näkemykseni mukaan. Näin jälkikäteen olen ymmärtänyt, etten hirveästi huomioinut muiden projektin 
jäsenten ajatuksia ja näkemyksiä vaan pyrin viemään asioita eteenpäin sellaisena kuin olin ne ajatellut.
Tämän vuoksi muiden motivaatio projektia kohtaan laski pikkuhiljaa ja jouduimme lopettamaan 
projektin puolentoista vuoden jälkeen.

Toinen Madsenin nimeämä virhe on se, että keskitytään liikaa uusiin ja kiireellisiin vaatimuksiin tai 
tehtävänantoihin, ja tärkeät tehtävät jäävät tällöin taka-alalle. Tuotekehityskurssilla suunnittelimme 
Jyväskylän kaupungille liikuntasovellusta, ja alkuvaiheessa erään viikoittaisen palaverin aikana 
nousi esille se, ettei sovelluksen ulkoasu miellyttänyt silmää. Tämän johdosta yhden tiimin jäsenen 
tehtäväksi tuli pitää koko suunnitteluvaiheen ajan sovelluksen käyttöliittymä “julkaisukunnossa”
jokaisen pienenkin muutoksen jälkeen, ja muutoksia tuli paljon. Käyttöliittymävelhon nimityksen 
takia lopputiimi toimi periaatteessa yhden vajaalla miehityksellä, ja se aiheutti ylimääräistä 
- vältettävissä ollutta - työtä kaikille.

Kolmas projektin johtamiseen liittyvistä virheistä Madsenin mukaan on se, että projektipäällikkö 
uskoo, että hänen on tiedettävä ja osattava (joissain tapauksissa myös tehtävä) kaikki projektiin
liittyvä. Yhdellä kurssilla tehtävänämme oli suunnitella eräälle pankille uudet verkkopalvelut, ja 
kyseisen projektin toteutus vaati suhteellisen paljon viikoittaista raportointia ja muuta byrokraattista 
paperityötä. Lähes oppikirjaesimerkkinä projektipäällikkömme halusi tehdä kaikki byrokratiat itse. 
Siinä odotellessa muu tiimi pyöritteli peukaloitaan, kun useimmiten projektin eteenpäin vieminen 
onnistui vasta kun paperihommat oli selvitetty.

 

Näiden kolmen lisäksi haluamme mainita yhden virheen, jota Madsen ei tekstissään maininnut. 
Mielestämme projektipäällikön viestittömyys tiimille on yksi suurimmista asioista, jonka vuoksi projekti 
voi kuolla. Mikäli projektin vetäjä ei kerro tiimillensä mitä projektissa tapahtuu, voi tietämättömyys 
johtaa motivaation lopahtamiseen ja johtajan kyvykkyyden epäilemiseen. Olin aikoinaan yhden 
tapahtuman myyntihenkilönä, jossa myyntijohtaja oli myös koko tapahtuman projektipäällikkö. 
Johtajan oli kiireinen ihminen ja oli jatkuvasti teillä tietämättömillä. Tämän vuoksi emme myyntitiiminä 
olleet ajan tasalla työtehtävistä ja -jaoista. Tietoa tapahtuman etenemisestä saimme vain myynnin 
ja tapahtuman kokonaistilanteesta. Koimme tekemisemme olevan merkityksetöntä ja motivaatiomme 
myynnin suhteen loppui. Projektin lopputulema oli suuret taloudelliset tappiot heikon myynnin takia. 
Tapahtumaan ei saatu läheskään niin montaa yhteistyökumppania kuin oli tarkoitus.

Oli mahtavaa nähdä, kuinka hyvin blogin aiheet reflektoituivat meidän omiin käytännön 
kokemuksiimme. Blogitekstien avulla oppi hyvin näkemään omaa tekemistä projekteissa ja 
ymmärtämään mihin asioihin tulisi kiinnittää huomiota projektipäälliköissä/-johtajissa. Madsenin 
blogi herätti vahvan kiinnostuksen hänen muihin tuotoksiinsa, joten suosittelemme kaikkia projektien 
johtamisesta kiinnostuneita tutustumaan hänen blogiinsa, ja miksei myös kirjoihinkin.

https://www.susannemadsen.co.uk/blog/what-are-the-3-biggest-mistakes-that-project-manages-make

Kuvat: www.freepik.com

Kohti hyväksyvää ajattelua (Elina)

Katleena Kortesuo kirjoittaa pitämässään Ei oo totta. Katleena Kortesuon tutkimukset -blogissa monista itselleen tärkeistä, mutta samalla suurtakin yleisöä koskettavista asioista, kuten tasa-arvosta tai sukupuolirooleista. Blogitekstit on usein suunnattu antamaan vinkkejä tai herättämään keskustelua usein ihmisten väliseen vuorovaikutukseen tai heidän käsityksiinsä liittyvistä (tieteellisistä) aiheista, jotka Kortesuon mielestä kaipaavat laajempaa tiedostamista ja/tai muutosta. Asiasisältöä käsitellään persoonallisella tyylillä sekä vahvasti omaa ajattelua esiin tuoden, mutta tieteellisellä otteella kirjoittajan omaan auktoriteettiin perustuen.

Eräskin monenlaisia ihmisiä käsittelevä Kortesuon blogiteksi, “Minä en ole ääripäätä, mutta sinä olet” (23.4.2019) nostaa esiin ihmisten erilaiset ajattelutavat janan muodossa. Janan päissä ovat sosiaalisesti “kuplautuneet”, polarisoivat ääripäät, kuten “Autoilijat on vaarallisia!” tai “Pyöräilijät on vaarallisia!” Keskellä taas ovat ne, jotka ymmärtävät molempia päitä ja miettivät asiaa myös muiden näkökulmasta. Jana antaa jokaiselle lukijalle mahdollisuuden pohtia omaa sijoittumistaan janalle valitsemansa aiheen suhteen, jolloin tekstistä voi hyvinkin värikäs lukijakunta saada jotakin irti, kuten useimmista Kortesuon kirjoituksista.

Kuvassa Kortesuon tekemän janan ääriajattelijat A ja B omissa näkemyskuplissaan. Kuva lainattu blogista Kortesuon luvalla.

Tekstissä Kortesuo esittää, että ääripäätä lähestyessään ihminen tietyllä tapaa sokeutuu omalle ajattelulleen: “Oma kupla on kaikkein tutuin, kuten on todettu monessa tutkimuksessa”. Tämän vuoksi vastapuolen ajattelijat yleistetään kaikki samanlaisiksi keskenään, vaikka todellisuus onkin jotain muuta. Ei välttämättä edes tunnisteta, että on olemassa kaksi ääripäätä: kun kokee olevansa jonkin asian suhteen vähemmän turkoosi kuin joku muu, unohtaa olevansa silti turkoosi.

Kuva havainnollistaa sitä, miten B luulee olevansa keskemmällä kuin onkaan. Todellisuudessa hän ainoastaan tietää, miten pitkälle turkoosien ajattelutapaa voi viedä, eikä huomaa sitä, että oranssi pää toimii samalla tavoin. Kuva lainattu blogista Kortesuon luvalla.

Kortesuo pyrkii janallaan herättelemään ihmisiä pohtimaan omia näkemyksiään ja sen kautta lieventämään mustavalkoista ja polarisoivaa ajattelua, jota tekstistä saatavan käsityksen mukaan esiintyy vain ääripäissä; keskellä oleva on neutraali piste niiden välissä. Janan keskikohtaa, johon keskityn seuraavaksi, ei sen tarkemmin tekstissä ruodittu.

Mikä vihreä?

Kortesuo kirjoittaa seuraavaa: “Jos olet jossain asiassa turkoosi tai oranssi etkä keskivaiheen vihreä, pysähdy miettimään myös toisen päädyn todellisuutta”. Tämän perusteella voitaisiin sanoa, että keskellä oleva tietää, että on kaksi ääripäätä, joiden välillä ja sisällä ajatellaan asioista monin eri tavoin. Keskimaaston luonnetta tulisi kuitenkin selvittää täsmällisemmin. Millainen neutraalius janan keskellä oikein vallitsee ja miten siellä oleva vihreä tarkalleen ajattelee? Eikö vihreillä ole omaa mielipidettä asiasta, he vain tietävät, mitä kummassakin päässä ajatellaan – eli vastaavatko he kyllä-ei-kysymyksiin ‘En osaa sanoa’, ‘Ei puolesta eikä vastaan’? Vai ovatko he kompromissin edesajajian, jotka tunnustavat asioiden eri puolet, kummankin näkökulman edut ja haitat ja miettivät rauhassa mitä tehdä siinä missä ääripäät tarjoavat helppoja ratkaisuja? Vallitseeko janan puolivälissä totuus ja paras ratkaisu janalle sijoitettuun asiaan? Ovatko vihreät lainkaan osa polarisaatiota?

Kirjoituksesta henkii kuitenkin tausta-ajatuksena siis se, että keskellä oleva ymmärtää automaattisesti molempia osapuolia, hän siis tuntee tasaveroisesti oranssien ja turkoosien mielipiteitä ja niiden taustamotiiveja. Voiko kuitenkin keskellä oleva asettua vihreälle ei-kenenkään maalle siksi, ettei tunne ääripäitä lainkaan? Jos tällainen vihreä kuulee yhden poikkipuolisen sanan turkooseista ja sivuuttaa kommentin sillä perusteella, ettei tiedä todellisesta tilanteesta tarpeeksi, hän luultavasti on edelleen vihreä. Jos hän taas päättää olevansa samaa mieltä, hän muuttuukin hieman oranssiksi. Näin ollen oranssiksi määriteltävä henkilö ei välttämättä tunne edes omaa puoltaan kovin hyvin, kuten tekstissä esitetään. Sekin olisi mahdollista, että ‘Ei mielipidettä aiheesta X’ -ihmiset ovat kokonaan X:ää kuvaavan janan ulkopuolella, eivät vihreällä alueella, ja yhden mielipiteen kuullessaan he joko asettuvat janalle johonkin kohtaan tai pysyttelevät edelleen kokonaan janan ulkopuolella.

Vihreän alueen epämääräisyyden lisäksi merkittävänä huomiona nousee tekstin rivien välistä tietynlainen arvotus: janan keskivaiheille sijoittuminen olisi monissa tapauksissa parempi status kuin ääripäähän kuuluminen.Teksti antaa ymmärtää, että vain ääripää sortuu yleistämään toisinajattelijat väärässä oleviksi pahoiksi ihmisiksi, ja juuri siksi keskikohta olisi suositeltavampi sijoittumispaikka. Ääripäähän kuuluminen kyllä sallitaan sekä toisilta että itseltä, mutta muiden syyttelyä väärässä olemisesta taas ei: “Niin kauan kuin itse olen oranssi tai turkoosi enkä suostu ymmärtämään toisen päädyn ajattelua lainkaan, olen itse asiassa osa polarisaatiota”. Yleensä ihmiset ajattelevat ja toimivat kuten kokevat oikeaksi, ja saattavat sen vuoksi asettua selkeästi toista näkemystä vastaan ja jopa syytellä.

Muiden ihmisten ymmärtämisen kannalta olisi siis monissa asioissa parasta sijoittua hieman lähemmäs keskikohtaa kyetäkseen näkemään molempien päiden inhimilliset puolet sekä erilaiset ajattelutavat kokonaisuudessaan. Kuitenkin tällainen ‘keskellä olevat ovat laajakatseisempia, sillä he näkevät molemmat päädyt kunnolla ja ovat siksi fiksumpia kuin voimakkaasti yhtä mieltä olevat’ -suhtautuminen on tavallaan sekin polarisaatiota, vaikka pyritäänkin hyväksymään koko väriskaalan ajattelutavat niin itseltä kuin toisiltakin.

Polarisointi ei ole aina tietoista, mutta esimerkiksi propaganda voi hyödyntää polarisoivaa esitystapaa tietoisena vaikuttamisen keinona. Kortesuo korostaa nimenomaan yksittäisten ihmisten ajatusmaailmaa; yksilön tulisi ajattelussaan tiedostaa tällainen jana ja oma sijoittumisensa sille. Sitten hän voi pohtia, mikä tai kuka omaan ajatteluun vaikuttaa eli mistä tämä sijoittuminen johtuu, ja pitäisikö jotakin muuttaa. Kun pyöräilijä alkaakin miettiä syitä, miksi ajattelee autoilijoiden olevan vaarallisia ja hyväksyy sen, ettei kyseiseen ajatteluun johtanut vaaratilanne ollutkaan autoilijan tai välttämättä kenenkään syy, havaitsee pyöräilijä yleistyksensä olleen aiheeton. Pian hän onkin janan keskellä, eikä enää ajattele polaarisesti.

Janan sisäiset rajat ovat todennäköisesti liukuvammat kuin kirjoituksessa annetaan ymmärtää. Janan perusidean – toista mieltä olevien monitahoisen todellisuuden tunnustaminen ja asiallinen kunnioittaminen – ymmärrettävä havainnollistus on tosin helpompaa käyttämällä riittävän selvärajaista kuvaustapaa. Jana soveltuukin ehkä parhaiten kahdeksi voimakkaaksi leiriksi jakautuvien, negatiivisia mielikuvia levittävien ajattelutapojen tunnistamiseen. Polarisaatio on todellinen ongelma, ja itsensä sijoittaminen janalle, katsoen ymmärtäväisenä toiseen päätyyn, on erinomainen askel ilmiön lieventämiseen.

Koen, siis tiedän (Nana & Piia)

Kertomuksen vaarat on Tampereen yliopiston monitieteisen kertomustutkimuksen keskuksen Narraren johtaja Maria Mäkelän vetämä projekti, joka tutkii mediassa esiintyviä kertomuksia. Kiinnostuksen kohteita ovat somessa jaetut omakohtaiset kertomukset, tunteita herättävät mallikertomukset, sekä näiden hyötykäyttö yhteiskunnassa ja politiikassa. 11.4.2019 Kertomuksen vaarat blogissa filosofian tutkijatohtori Sanna Tirkkonen kirjoitti kokemuskertomuksista otsikolla: ”Mikä kokemus? Kokemuskertomusten kriittisestä voimasta”.

Kokemuskertomuksista ja niiden vaikutuksista puhuttaessa on oleellista tiedostaa ja pohtia sitä, kuka on “kokemusasiantuntija”? Tirkkonen lähtee pohtimaan tätä avaamalla ensin kokemuksen käsitystä ja merkitystä suomenkielessä. Hänen mukaansa sana “kokemus” ajatellaan usein henkilökohtaiseksi tuntemukseksi asiasta tai ilmiöstä. Kokemuksesta voidaan kuitenkin puhua myös ajan saatossa saatuna tietotaitona, esimerkiksi työnhaussa voidaan sanoa: “minulla on paljon kokemusta tältä alalta”. Kokemus ei siis välttämättä ole liitettävissä pelkkään yksilön tuntemukseen, vaan myös osoitus asiantuntijuudesta.

Tirkkonen esittelee tekstissään “jaetun kokemuksen” -käsitteen, jolla hän tarkoittaa laajaa tapahtumaa, jonka aiheuttamat tunteet ja ajatukset koskettavat useita ihmisiä saaden siten aikaan jaetun kokemuksen. Tirkkosen mukaan subjektiivista kokemusta ei pidetä kovin hyvänä laajempien ilmiöiden perusteluun. Onko siis jaettu kokemus totuudenmukaisempi kuin subjektiivinen? 

PDPics @Pixabay

Faktaa vai fiktiota?

Kokemuksenvaarat on kritisoinut kokemuskertomuksia faktan ja fiktion erottelun hankaloittamisesta. Tirkkonen kuitenkin toteaa, ettei kokemusta voida myöskään asettaa jyrkästi vastakkain totuuden kanssa. Miksi kokemuskertomuksia sitten tarvitaan? Tiede antaa meille mahdollisimman objektiivista tutkimustietoa asioista, joita voidaan mitata ja tarkastella. On kuitenkin asioita, joita ei voida mitata tai tarkastella ulkoapäin, kuten yksilöllinen kokemus tai tuntemus.

Henkilökohtainen kokemus on muistin ja tunteen suodattamaa päätelmää menneestä. Koska muistot ja menneisyys ovat kaikilla yksilöllisiä, voidaan siitä päätellä myös kokemuksen muodostuvan yksilölliseksi. Muisti on kuitenkin petollinen pohja rakentaa kokemuksia. Haluamme muistaa miellyttäviä asioita, mutta tapahtumamuisti lykkää pintaan myös epämiellyttävät ja traumaattiset muistot. Miten valikoimme ja selitämme ne itsellemme, on monimutkainen psykologinen prosessi, jota emme edes aina tiedosta. 

Kokemuskertomusten avulla voimme siis jakaa muille tietoa siitä, kuinka koemme asioita tai ilmiöitä omina itsenämme, sekä yrittää ymmärtää miksi joku muu ei tunne samoin. Kokemuksella voidaan myös sanallistaa yksilöllisiä tuntemuksia, kuten Tirkkosen antamassa esimerkissä kipuaan kuvaavasta potilaasta.

geralt @Pixabay

 Kyse on vaihtoehtoisista faktoista

Mikä merkitys kokemuskertomuksilla ja niiden todenperäisyydellä sitten on? “Kyse on vaihtoehtoisista faktoista”, selitti Donald Trumpin avustaja Kellyanne Conway puolustaessaan silloista Trumpin viestintäpäällikköä Sean Spiceria, joka oli useampaan otteeseen vääristänyt faktoja Trumpille suotuisiksi (Marko Junkkari, HS 17.11). Tunnemme historiasta nykypäivään hallitsijoita, jotka ovat olleet taitavia manipuloijia ja kertomusten luojia. Totuus ja epätotuus ovat yhtä, kun kertoja osaa verbaalisen ilotulituksen kuten populisti Timo Soini, joka osaa ilmaista epätotuuksien yleistykset niin kuin huippunäyttelijä, ja lopulta ihmiset ovat vakuuttuneita, koska show on loistavaa.

Aitouden tunnusta puhuu Maria Manner HS:n kolumnissaan (17.11.2019) “Toisinaan poliitikko tuntuu rehdimmältä puhuessaan soopaa”. Kyse on siitä, miten puhut - ei mitä puhut. Manner kyseenalaistaa ihmisten - poliitikkojen kielellä kansan - kyvyn ja halun arvostaa puhdasta totuutta ja rehellisyyttä. Klisee suomalaisten rehellisyydestä ja rehellisyyden arvostamisen tärkeydestä ei pidäkään täysin paikkansa. Emme ole sen kummempia kuin muutkaan ihmiset maailmanlaajuisesti, kun kyseessä on uskominen totuuksiin. Jos viesti tuntuu aidolta, se on aitoa. Menemme, kuten muutkin - tunne edellä. 

Poliitikkojen kokemusasiantuntijuus korostuu heidän vakuuttaessaan subjektiivisen kokemuksen lisäävän tietoutta ja asiantuntijuutta, mutta puhuvatko he aina totta? Kaupunginvaltuutettu Abdirahim Hussein epäonnistui pyrkimyksessään osallistua rasismikeskusteluun omakohtaisella rasismikokemuksella faktoista valehdellen. Negatiiviset seuraukset tuntuivat heti SDP:n kannatusmittauksissa. Positiivisen suosion saaneiden kertojien kuten Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston kokemuskertomukset ovat perustuneet heidän jaettuihin kokemuksiinsa eri kriisitilanteista: tsunamista ja Afrikan kriisipesäkkeistä. He ovat viestittäneet toiminnallaan olevansa itse myös vastavuoroisesti hyviä kuuntelijoita.  

Tekeekö kokemus meistä kokemusasiantuntijoita, joita voidaan siteerata päätöksenteossa? Kansa kyllä tietää, mutta hyvä on muistaa, mistä tieto tulee.  Kokemuskertomuksilla on hyvät, mutta toisaalta myös huonot puolensa. Kokemuskertomuksia lukiessa tulisikin aina pohtia, kuka puhuu, miten ja miksi.

https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/2019/04/11/mika-kokemus-kokemuskertomusten-kriittisesta-voimasta-vierailijablogissa-sanna-tirkkonen/

Kuvat: Pixabay