Älä sääli kiusaajaa

(Lähde)

Koulukiusaaminen on jatkuva pitkäaikainen ongelma kouluissa, johon on yritetty löytää erilaisia ratkaisuja niin kiusaajan sympatisoimisella kuin kiusatun terapiallakin.  Koulukiusaamisen vaikutukset ovat kauaskantoisia ja saattavat hyvinkin vaikuttaa tulevaisuudessa yksilön työhyvinvointiin ja rakkauselämään. Kiusatun elämä voidaan käytännössä repiä palasiksi jo kouluaikoina. Nykyään huomiota kiinnitetään myös kiusaajan mahdollisiin katumuksen ja syyllisyydentunteiden aiheuttamaan problematiikkaan.

Psykologian lisensiaatti ja tietokirjailija Vesa Nevalainen pohtii Psykologiliiton sivuilla julkaistavassa Psyko-blogissaan  kirjoituksessaan ”Kiusaaja on ilkeä paskiainen” kiusaamisen vaikutuksia ja kiusaajan pahuutta. Nevalainen ottaa kantaa julkisuudessa paljon huomiota saaneeseen tutkimukseen, jossa kiusauksen syitä etsittiin kiusaajan kehnoista sosiaalisista taidoista sekä tämän heikosta sosiaalisesta taustasta.

Oman kokemuksensa, tutkimustulosten ja taitavasti käytettyjen retoristen keinojen kautta Nevalainen kärjistää kiusaajan toimintaa ja tämän ihmisyyttä jopa ilkikurisen humoristisesti. Kirjoituksessa näkyy myös Nevalaisen oma kokemus kiusatuksi tulemisesta, lopun haistattelut hän kohdistaneekin entiselle kiusaajalleen Sepolle.  Teksti on paikoin hyvinkin viihdyttävä, kuitenkin samalla ajatuksia herättävä, joka näkyy erityisesti monien tuohtuneista kommenteista. Teksti on poikinut myös ylivoimaisesti eniten kommentteja Nevalaisen muihin kirjoituksiin verrattuna, joka kertoo tekstin ajankohtaisuudesta ja koskettavuudesta. 

Julkaisufoorumistaan huolimatta Psyko-blogi on helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä kokonaisuus, joka ei vaadi lukijalta juurikaan psykologian asiantuntijuutta. Kielenkäyttö on napakkaa, provokatiivista ja sukkelaa, joka nappaa lukijan mielenkiinnon takuuvarmasti mukaansa jo otsikosta alkaen. Blogi kattaa kirjoituksia niin sosiaalisesta mediasta sukupuolineutraalisuuteen kuin psykologin työstä ihmisen omien epäonnistumisien hyväksymiseen.

Nevalaisen kirjoitus muistuttaa koulukiusausilmiön monimuotoisuudesta. Koulukiusattua ei helpota tieto siitä, että kiusaaja itse voi psyykkisesti pahoin. Kiusaajan pahuutta ei voida piilottaa huonojen sosiaalisten taitojen taakse. Pikemminkin tulisi puhua erinomaisten sosiaalisten taitojen väärinkäytöstä muita ihmisiä kohtaan; tilannetaju, manipulaatio sekä toisen herkkyyksien löytäminen ja niiden käyttö tätä vastaan.  

Emma Räihä & Santo Contursi

Apina pulpetissa -pohdintoja yläkoulusta (Anu L.)

Tutustuin Martti Hellströmin blogiin, joka käsittelee ajankohtaisia koulun pedagogisia kysymyksiä sekä yleisemmin koulupolitiikkaa. Hellström on opetusneuvos, pitkän linjan peruskoulumies, Auroran koulun rehtori sekä kasvatustieteen tohtori. Hellströmin oppineisuus käy ilmi blogissa mm. hänen tavassaan käyttää lähteitä.

Apinointia

a la Hoikkala ja Paju

Hellström oli kirjoittanut  29.12.2013 yläkoulun tavoitteisuuden mahdollisuuksista. Kirjoitukseen hän oli ottanut aineksia Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun (2013) julkaisusta Apina pulpetissa -Ysiluokan yhteisöllisyys sekä Petri Pajun väitöskirjasta vuodelta 2011. Tämä blogiteksti koukutti minut välittömästi. Olen toiminut kaksi vuotta yläkoulussa laaja-alaisena erityisopettajana, rakastunut tähän maailmaan, sen ihanuuteen ja samalla repivyyteen. Luin siis Hellströmin ranskalaisiksi viivoiksi puetun blogitekstin suurella mielenkiinnolla ja hartaudella.

Hoikkala ja Paju viettivät yhden lukuvuoden yläkoulun yhdeksännellä luokalla. Havainnoinnin ja osallistumisen lisäksi he haastattelivat oppilaita, opettajia ja vanhempia. Apina  teoksen nimessä ei viittaa nuoriin, vaan tutkijoihin itseensä, jotka astuivat yläkoululaisten saappaisiin. Hellströmin tekstistä käy hyvin ilmi, kuinka Hoikkala ja Paju käsittelevät nuoria kunnioituksella ja suurella ymmärryksellä, hyvin kauniilla tavalla kuvaten.

Muuttuva yläkoulu

Yläkoulussa vallitsee kaksi eri oppimäärää: virallinen, aikuisten lukujärjestykseen pohjautuva sekä epävirallinen nuorten keskinäinen maailma. Tämä nuorten "oppimäärä" koostuu mm. oman aseman löytämisestä sekä ryhmässä toimimisen opettelusta.  Nykynuoret peräänkuuluttavat koulussa viihtyvyyttä ja hyvää opettajuutta. Samaan aikaan  Hoikkala ja Paju tulevat siihen tulokseen, että opettajan valta, auktoriteetti, on edelleen olemassa. Mielestäni tämä on jollakin tavalla ristiriitaista. Oman opettajakokemukseni siivittämänä väittäisin myös, että opettajuus on muuttumassa. Opettajuus nähdään yläkoulussa nykyisin enemmän oppimisen ohjaamisena, ei vallan käyttönä.

Kukapa nuori viihtyisi koulussa yksin? Asema luokassa vaikuttaa suoraan kouluviihtyvyyteen. Yllättävääkö? Ei, vaan mielestäni hyvin inhimillistä. Nuorissa on tutkijoiden jaottelun mukaisesti sekä viihdelinjalaisia että opiskelulinjalaisia. Nämä viihdelinjalaiset ovat luokassa niitä todellisia vallankäyttäjiä.

Hyvä, paha opettaja

Kuva:openclipart.org

Hyvä opettaja kertoo nuorten mielestä myös omasta elämästään ja opettaa kertomusten kautta ainettaan. Omassa yläkoulussani oli nuori historianopettaja Tapio, joka sai tunti toisensa perään nuoret oppimisen imuun mukaan "höpöttelemällä". On hyvä pohtia, miksi joku luokka on toisen opettajan opettamana kauhea, toisen edessä ihana. Mielestäni nuoret vaistoavat, jos olet opettajana aidosti läsnä. Jo se useimmiten riittää. Aito kiinnostus oppilaisiin ja opetettavaan aineeseen. Nuoret kyllä vaistoavat leipäopettajuuden kilometrin päähän.

Tulevaisuuden opettajat

Nykyisessä yläkoulussa korostuu opettajuuden rinnalla kasvattajan rooli. Vastavalmistuneille pedagogeille tämä on mielestäni aina haaste. Lukuisat kerrat opettajanhuoneessa kuulin nuorten aineenopettajien suusta, että "minä olen opettaja, en mikään kasvattaja". Konkariopettajat ovat taas tämän kasvatustehtävän hyväksyneet jo osaksi työtänsä. Hellströmin tekstissä peräänkuulutettiin luokanopettajavetoisuutta yläkouluun. Kannatan tätä lämpimästi. Luokanopettajuus auttaa nuoren kokonaisvaltaisessa kasvun tukemisessa, kun aineenopettajilla on yleensä hyvin pirstaleinen kuva yksittäisestä oppilaasta. Lisäksi tulevaisuuden yläkoulussa tarvitaan vuorovaikutustaitojen opetusta sekä ryhmässä toimimisen taitojen hiomista.Toivottavasti tämä otetaan huomioon jo jollain tavoin uudessa opetussuunnitelmassa, joka astuu voimaan  2016. Samalla opettajankoulutusta tulee kehittää ja tuoda sinne työkaluja juuri erilaisten oppilaiden kohtaamiseen.

Lopuksi: yläkoululaisten oppilaiden parissa pärjää parhaiten ne opettajat, jotka näkevät murrosikäisen nuoren lapsena. Kypsä murrosikäinen saattaa seuraavassa hetkessä kiukutella kuin pieni lapsi. Omassa erityisopetuksen luokassani parhaita motivointikeinoja yhdeksäsluokkalaisillekin olivat tarrat hyvin tehdystä työstä. Alakoulupedagogiikkaa, sanoi silloinen opettajatoverini.

Kuva:pixabay.com

Onko jokainen oman onnensa seppä? (Teemu ja Marianne)

Onko köyhyys itseaiheutettua? Onko sosiaaliturva tarpeellinen vai turhaa ”tissiposkien” pystyynholhoamista? Mikko Mäntysaari on valmistunut yhteiskuntatieteiden tohtoriksi 1991 ja aloittanut sosiaalityön professorin viran Jyväskylän yliopistossa 2001. Hän ottaa kantaa blogissaan Antti Vesalan ja Henri Heikkisen pamflettiin ”Elämää hyvinvointivaltiossa”. Mäntysaaren blogissa on kirja-arvosteluja sekä muutamia hänen omiin mielipiteisiin perustuvia sosialipolitiikkaa koskevia tekstejä. Mielenkiintoisia tekstejä olivat esimerkiksi ”Nuorkokoomuslaisten hyvinvointivaltionäkemys”, ”Osaamiskeskusten rahoitusta uhataan leikata!” ja ”Sosiaalihuollon kehittämisrakenteet uhattuina!”.

Mäntysaari poimii Heikkisen ja Vesalan pamfletista viisi keskeistä teemaa, jotka ovat valtiovastaisuus, kevyt verotus, sosialismin ja AY-liikkeen vastustaminen, maahanmuutto- ja vähemmistöjen kritiikki sekä itseaiheutettu köyhyys ja työttömyys. Vesala vastaa Mäntysaaren kritiikin joihinkin kohtiin, mutta ohittaa osan teemoista.

"Haistakaa paska koko valtiovalta, ..."

Mäntysaari nostaa Vesalan ja Heikkisen tekstistä ensimmäiseksi teemaksi valtion vastaisuuden, jossa on kyse siitä, että valtion rooli nähdään eri tavoin. Vesala ja Heikkinen hyväksyvät valtion rooliksi vain negatiivisten vapausoikeuksien turvaamisen. Mäntysaaren mukaan kuitenkaan negatiiviset vapausoikeudet eivät voi toimia yksinään, vaan myös positiivisia vapausoikeuksia tarvitaan. Meidän mielestämme positiivisten vapausoikeuksien väheksyntä kuulostaa perin äärikokoomuslaiselta näkökulmalta. Nähdäksemme positiiviset vapausoikeudet syntyvät uusliberalistisen ideologian mukaan markkinavoimien sivutuotteena. Miksei näkymätön käsi korjaa esimerkiksi USA:ssa vallitsevaa epätasa-arvoa?

"... ette osaa muuta ku verottaa!"

Vesala korostaa yksilöllisyyttä kritisoidessaan yhteisöllistä veroratkaisua. Hänen mukaansa verorahoja tulisi pikemminkin käyttää yksilön oman elämän edistämiseen. Mäntysaari huomauttaa, että Vesala itsekin on käynyt verovaroin maksetun koulutuksen yliopistotutkintoon saakka. Vesala ei sanojensa mukaan suostu myöntymään ”tiettyjen poliittisten mielipiteiden omaksumista silkasta kiitollisuudesta valtiota kohtaan”. Mielestämme Vesalan väite sikäli pitää paikkansa, ettei mielipiteitään tarvitse muuttaa kiitollisuudesta, eikä kukaan ole niin vaatinutkaan. On kuitenkin huomattavaa, että esimerkiksi ilmaisesta koulutuksesta on valtaosalle väestöstä hyötyä. Mielestämme lausahdus kuulostaa ilmaisen koulutuksen väheksymiseltä. Ilmaisen koulutuksen, ja toisaalta myös sosiaaliturvan, suhteen voi ajatella, että verot toimivat yksilötasolla sopimuksena jossa palveluja saa verotuksen vastineella. Toisaalta verotusta voi ajatella myös kollektiivisen vastuun suhteen, jolloin ideana on myös olla sitoutuneena yhteiskuntaan ja mahdollistaa turvalliset olot sekä itselle että muille. Tällöin kokonaisuuden summa on osiensa summaa korkeampi.

Lähde: www.politifake.org

Sosialismi vs. kapitalismi - Pahojen taistelu

Mäntysaari pitää Vesalan ja Heikkisen tapaa niputtaa sosialismin erilaiset muodot yhteen alkeellisena argumentointina. Tähän kritiikkiin Vesala ei vastaa. Kenelle tahansa lienee selvää, että suomalainen sosiaalidemokratia on eri asia kuin esimerkiki kommunismi Pohjois-Koreassa. Pohjoismaalainen sosiaalidemokratia voidaan nähdä välimuotona kommunismin ja uusliberalismin välillä, jolloin kummastakin haetaan niiden positiivisia puolia. Mäntysaaren mukaan Vesala ja Heikkinen pitävät myös sosiaalista liikkuvuutta kielteisenä asiana.

"Kellä kulta, sillä onni..."

Vesala ja Heikkinen kannattavat omien sanojensa mukaan liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa. Liberaali maahanmuuttopolitiikka näyttää todellisuudessa tarkoittavan lähinnä vain työvoimaperustaista maahanmuuttoa. Heikkinen on kirjoittanut liberaalista maahanmuuttopolitiikasta Uuden Suomen blogissaan:

”Ensimmäinen valtion luoma ongelma on sosiaaliturva. Korkea sosiaaliturva ja muut veronmaksajien kustantamat palvelut vääristävät maahanmuuttoa niin, että yhteiskunta houkuttelee runsaasti maahanmuuttajia, joiden pääasiallinen motiivi on hyötyä julkisista palveluista. Konkreettinen esimerkki tästä näkyy korkeimman hallinto-oikeuden pöytäkirjasta KHO:2009:86, jossa somalialainen ”herra B” toteaa, että ”Suomessa eläminen on ilmaista”. Pari miljoonaa tällaista maahanmuuttajaa pitäisi hyvin nopeasti huolen siitä, ettei nykyisen kaltaisesta yhteiskunnasta paljon jäisi jäljelle. ”

”Ensimmäinen liberaalin maahanmuuttopolitiikan edellytys onkin, että maahan muutetaan omalla vastuulla ja omalla kustannuksella. Yhdenkään maahanmuuttajan ei tulisi olla oikeutettu mihinkään ”hyvinvointivaltion” tarjoamaan palveluun, ennen kuin osallistuu sen rahoittamiseen verojen muodossa. Tämä vähentäisi huomattavasti sosiaaliperusteista maahanmuttoa, mutta ei silti vielä mahdollistaisi liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa.”

Mäntysaari ei ota tarkemmin kantaa Vesalan ja Heikkisen maahanmuuttoideologiaan, vaan lähinnä ihmettelee ettei Heikkisen äidin brasilialainen syntyperä ole pehmentänyt hänen ajatuksiaan. Heikkisen puheenvuoro on mykistävä. Liberaalista maahanmuuttopolitiikasta puhuminen tuntuu lähinnä pakolaisvastaisuuden peittelyltä. Vastaanottokeskukset lienevät Vesalan ja Heikkisen mielestä turhia.

"...Mulla kulta, mulla myöskin onni"

Mäntysaaren mukaan Vesala ja Heikkinen syyllistävät työttömyydestä itse työttömiä. Vesala korostaa vastauksessaan, että sosiaaliturva on hyvä on olla, mutta ”vain niille jotka aiosti työkyvyttöminä tarvitsevat”. Ajatuksen takana lienee yksilön vapaan tahdon merkityksen korostaminen ja ulkopuolisista tekijöistä riippuvien ilmiöiden merkityksen väheksyminen.

Tulevina sosiaalityöntekijöinä Vesalan ja Heikkisen kirjoitukset tuntuvat melko uskomattomilta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisiin uskomuksiin, maailmankatsomuksiin ja ihmiskäsityksiin erilaiset poliittiset ideologiat pohjautuvat. Asioista keskustelu sinällään on useimmiten tervetullutta, mutta tässä yhteydessä olisimme kaivanneet hieman enemmän perusteluja väitteille ja ajatuksille.

Älä laatikoidu - se tappaa! (Sonja, Heidi ja Annakaisa)

Kuvan lähde

 Älä laatikoidu
- se tappaa!

”Sen sijaan, että nielaisemme normaalit annettuna, meidän pitäisi kysyä enemmän, miten tästä on tullut normaalia”. (Varo omaa normaaliasi ihminen) Tiedetoimittaja Jani Kaaro kyseenalaistaa kolumneissaan itsestäänselvyydet. Kaaron sanomasta paistaa uskottavuus – tuleehan se mieheltä, joka on jo omalla esimerkillään osoittanut kouluinstituution toissijaisuuden oppimisen kannalta. Tämä itseoppinut toimittaja operoi tieteen ja skandaalinhakuisen journalistiikan rajamailla pyrkien selittämään auki ihmiselon ristiriitaisuutta arkielämästä käsin. 

         

Mutasen haastattelemana Kaaro on sanonut: ”Jos ei ole oikein mitään koulusta etkä oikein osaa mitään, rupea tiedetoimittajaksi. siinä ainakin opit jotain”. Kuitenkin itseoppineen tiedetoimittajan Kaaron Helsingin Sanomissa kirjoittamia kolumneja luetaan ja kommentoidaan ahkerasti. Kaaro nostaa kolumneissaan esille suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevan kahtiajakautuneisuuden ja asioita joista vaietaan. 

 Kaaron tapana on löytää samankaltaisuuksia yleensä erillään pidetyistä ilmiöistä. Kärjistävät otsikot, kuten ”Säästöt tappavat, ei lama”, ”On luonnotonta, että toinen vanhempi on aina kotona lapsen kanssa” ja ”Mies ilman naista ja seksiä on äkäinen ampiainen” nappaavat lukijan huomion provokatiivisuudellaan. Kaaro kirjoittaa kansan syviin riveihin vetoavista aiheista tuomalla kuitenkin toisenlaisen toimintamallin perustellen sen pätevyyttä tieteen keinoin. Kaaro vetoaa ihmisen rationaalisuuden kaipuuseen avaamalla uuden näkökulman mielenkiintoisten tutkimustuloksien kautta.

Rohkene avartaa!

Suomalainen yhteiskunnallinen keskusteluilmapiiri näyttäytyy Kaaron kolumneissa alkoholiongelmansa kieltävänä pulina. Pystymmekö julkisesti keskustelemaan vaikeista asioista vai vallitseeko meillä vaikenemisen ilmapiiri? Toimittajana hän tarttuu arkaluontoisiin ja vaiettuihin aiheisiin pyrkien selittämään niiden luonnetta kärjistäen tai asettamalla ne kasvotusten vastakohtiensa kanssa. Tieteentekijän ominaisuudessa hän paketoi omat syväluontoiset teoriansa lähdeluetteloilla kirjoitustensa loppuun.

Kaaron suosiota, jota hänen kolumniensa kymmenettuhannet some-jakamiset todistavat, selittää kirjoittajan kyky aistia yhteiskunnassa kulloinkin kytevät ristiriidat, milloin kyseen ollessa rikkaiden ja köyhien välisestä kuilusta, tasa-arvokeskustelusta tai ihmisyyden luonteesta. Kirjoituksista paistaa kahtiajakautuneisuuden ilmapiiri, joka Kaaron mukaan leimaa suomalaista yhteiskuntaa: ”Ihmiset istuvat omissa poteroissaan kaikki vastaukset valmiina ja keskustelussa haisee vuosisadan tunkka”.(Ihmisten heimolaisuustappaa itsenäisen ajattelun) 

Ihmisiä kaikki?

Mielenkiinnon kolumneissa herättää niiden ihmisläheisyys, Kaaro puhuu humaanisti vaikka tieteen keinoin maailmaa selittääkin. Uusien ideoiden raikkaus vetää lukijan sisälle miehen epäortodoksiseen ajatteluun. Yhteiskuntakritiikkinsä vastapainoksi Kaaro tarjoaa ratkaisuja: ei karteta eriävää mielipidettä vaan annetaan sen horjuttaa omaa totutusti oikeana pidettyä. Kaaro esimerkiksi haastaa pohtimaan köyhyyden syitä uudesta tulokulmasta: "Kun ihmisen ei tarvitse uhrata merkittävää osaa aivokapasiteetistaan taloudellisten huolien miettimiseen, hänen aivonsa toimivat kuin laajakaista. Köyhällä tämä laajakaista kapenee puhelinlangaksi."(Köyhyys on aivoja syövä loinen) Onko köyhyys sisäsyntyistä? Onko rikkailla aihetta ylivertaisuuden kokemukseen?

Kaaro herättelee lukijoita huomaamaan oman kulttuurin ongelmien ja tabujen tuomitsemisessa huomioon muiden kulttuurien samankaltaiset ongelmat ja tabut eri nimillä paljastaen kaksoismoralismin toisaalta tuoden uudenlaisen ratkaisumallin ongelmiimme. Kaaro pyrkii näkemään kokonaisuutena kahtiajakojen yli. Kaaro pureutuu suomalaisen yhteiskunnan ydinongelmiin osoittaen, että niiden luonne ymmärretään väärin.

 

Oletkin sinäkin ylikunnossa? (Karoliina A. ja Leena M.)

Virpi Kalakoski käsittelee Psykologia-lehden Maanantaiblogin julkaisussa ”Miksi teemme asioita samanaikaisesti, vaikka se on niin tehotonta?”(03.06.2013) ihmisten pyrkimyksiä medioiden yhtäaikaiseen käyttöön ja sen seurauksia. Hän esittelee verkkolehti ”PLoS ONEssa” julkaistussa tutkimuksessa median monikäyttäjiin liittyviä oletuksia ja ongelmia. Tutkimustulosten mukaan monikäyttäjien kyky ohjata huomiota useampaan tehtävään oli heikompi kuin he itse arvioivat. Lisäksi tutkimuksessa huomattiin, että heillä oli keskittymiskyvyn vaikeuksia ja impulsiivisuutta.

 

Ylisuorittamisen yhteiskunta

Kalakosken kirjoitus heijastaa jokaisen arkea. Katukuvassa et törmää ihmiseen, joka ei räpeltäisi puhelinta. Keskustelutauon vallitessa kaikki suuntaavat katseensa puhelimeen. Kuulostaako tutulta? Voisiko olla, että olemme median käyttäjinä ylikunnossa?

Lähde: theplanetd

 

Ihmiset eivät enää puhu toisilleen. Sosiaalinen vuorovaikutus on ollut murroksessa jo jonkin aikaa. Sosiaalisen pääoman haalimiseen käytetään yhä useampaa palvelua, eikä rehelliseen, kasvokkain tapahtuvaan kommunikointiin tunnu riittävän aikaa kännykän näytön tuijottamiselta.

2000-luvun lapset ovat kasvaneet tähän ilmiöön ja käyttävätkin sujuvasti tablettia heti, kun motoriikka riittää sellaisen hipelöimiseen. Vaikka emme mekään lapsena käpylehmillä leikkineet, tuntuu ilmiö erikoiselta, kun itse sai ensimmäisen puhelimensa 13-vuotiaana.

Toimiiko multitasking oikeasti?

Multi-taskingia eli useamman asian suorittamista samaan aikaan tunnutaan ihailtavan sekä työpaikalla että perheen arjen pyörittämisessä. Yksittäisen pienen ihmisen oletetaankin olevan lähes supertietokone. Kalakoski viittaa tutkimustulokseen, joka todistaa toisin. Vastoin yleisiä odotuksia, monikäyttäjät suoriutuivat heikommin työmuistia ja toiminnanohjausta vaativissa tehtävissä.

Usealle tällainen monta rautaa tulessa –toimintatapa on helposti läsnä arjessa. Tämän takana piilee kenties sosiaalinen paine ja tarve seurata, mitä on meneillään. Voi tästä jotain hyvääkin löytää: Kalakosken esittelemien tulosten mukaan median monikäyttö voi olla myös emotionaalisesti palkitsevaa.

Lähteet

Kalakoski, Virpi  2013: Miksi teemme asioita samanaikaisesti, vaikka se on tehotonta? Psykologia-lehden Maanantaiblogi. Viitattu 10.02.2013.

·         http://www.psykologia.fi/ajankohtaista/maanantaiblogi/315-miksi-teemme-asioita-samanaikaisesti-vaikka-se-on-niin-tehotonta

 

Ajankohtainen blogi sukupuolirooleista (ilona p)

Myytinmurtaja on vuosien 2008-2012 aikana kirjoitettu sukupuolirooleja käsittelevä blogi. Sen tavoitteena on tuoda esille jokapäiväisiä ilmiöitä, jossa sukupuoliroolit ja stereotypiat ohjaavat arkea.  Aiheet vaihtelevat laajalti arkipäiväisistä asioista poliittisempiin aiheisiin. Tapetille nousevat niin porno kuin presidentin puolisot.

                               

                                 Pojat tahtovat kuulla, että tytön kesähameen alla 
                                 Ei ole alushousuja 
                                 Ja juuri sen tytöt halusivat sanoa 

                                

                                 Jossain kaupungissa on maailma näytteillä 
                                 Mitä täällä on, aina samoja pieniä ilmiöitä 

                                                                            Ultra Bra, Ilmiöitä

Tekstien näkökulman ollessa omakohtainen lukemalla blogia käy nopeasti ilmi kirjoittajan olevan heteronainen. Kirjoittaja haluaa kuitenkin pysyä anonyymina.  Bloggaja pyrkiikin tietoisesti sukupuolettomuuteen,  hän ei paljasta taustatiedoistaan ja itsestään oikeastaan mitään.  Tietoinen valinta  olla hyödyntämättä sukupuoltaan tai seksuaaalista suuntautumistaan tekee blogista ja sen sanomasta merkityksellisemmän ja jättää vähemmän tilaa stereotyyppiselle arvostelulle.  Blogia voi siis pitää eräänlaisena tavallisen naisen äänenä, tuoden näin esille yhteiskunnassa olevat tasa-arvo ongelmat, vaikka ne näennäisesti olisikin ratkaistu.

                                                                                                                         http://amina.sarjakuvablogit.com/tag/tasa-arvo/

Myytinmurtaja perustuu omakohtaisiin kokemuksiin ja keskusteluun mediassa. Blogi ei siis ole tieteellinen tai käytä apuna tieteellisiä tutkimuksia. Myytinmurtaja tuo äänen epäkohdille, joita koemme arjessa. Miksi pitää olla naisjohtaja  eikä pelkkä johtaja tai miksi naiset keikkuvat puoli alasti mainoksissa eikä miehet? Näihin kysymyksiin blogi muun muassa ottaa kantaa. Blogitekstiensä ohella kirjoittaja on oman bloginsa aktiivinen kommentoija. Myytinmurtaja vastaa lukijoidensa mielipiteisiin ja ottaa kantaa perustellen.  Kommentteja saattaa olla useampi kymmeniä tekstiä kohden. 

Blogi on lopetettu 2012 Presidentin vaalien aikaan. Lopettamiselle ei ole kerrottu mitään syytä tai ilmoitettu etukäteen.  On harmillista, että blogia ei ole jatkettu. Sen sanoma oli ajankohtainen ja tärkeä keino huomata epäkohdat, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi.  Suomessa kirjoitetaan kuitenkin paljon blogeja, joissa myös tasa-arvo on kantava teema. Tässä pari  vinkkiä tilalle, jos Myytinmurtajaa on tullut ikävä.          http://minna.fi/web/guest/blogeja

Vanha oppiminen (Teemu Tauriainen)

Suomi tunnetaan maailmalla korkeasta koulutustasosta. Alakouluikäisten lukutaitoa arvioidaan kansainvälisesti vuosittain ja suomi asettuu noissa tilastoissa kärkikymmenikköön. Yläkouluikäisten matemaattinen sekä luonnontieteellinen osaaminen on myös kansainvälistä kärkitasoa.

Lauri Järvilehto kirjoitti blogissaan 25.11.2013 oppimisesta, opetusjärjestelmästä, sekä siellä käytettävien metodien vanhanaikaisuudesta. Lapsia ei kannusteta Järvilehdon mukaan kouluissa oppimiseen vaan suorittamiseen. Yksilöllisten vahvuuksien sijaan kouluissa keskitytään tarkkojen kokonaisuuksien oppimiseen ja lapsen osaamisen arviointiin.

Korkeakouluissa on jo pitkään keskitytty tiedon opettelun sijaan metodiosaamiseen sekä tiedonkeruumenetelmien harjoitteluun. Erilaisia vaihtoehtoja opiskella omaa mielenkiinnonkohdetta on varmasti useita satoja ja silti tuntuu, että nuorilla on valinnan vaikeutta löytää itselle sopivaa ja omasta näkökulmasta mielenkiintoista koulutuspaikkaa.

Lasten ja nuorten kohdalla koulu merkitsee paljon muutakin kuin opiskelupaikkaa. Koulu on sosiaalinen ympäristö jossa opitaan monia kriittisiä taitoja niin kanssakäymisestä oman elämän hallintaan. Koulussa vietetään aikaa vähintään yhtä paljon leikkimiseen sekä yhdessäoloon kuin varsinaiseen "opiskeluun". Totuus on se, että lapsi ei opi määräänsä enempää.

Yksilöllinen opettaminen ja yksilönvahvuuksien kehittäminen on tärkeää muunmoassa jatkokoulutuksen kannalta, mutta aivan yhtä tärkeää on antaa pienelle ihmiselle aikaa olla lapsi ja oppia sellaista jonka opettaminen on mahdotonta. Laajassa mittakaavassa tehdyt muutokset tapahtuvat aina hitaasti ja näin on myös opetussuunnitelman kanssa. Maltti on valttia varsinkin kun. vääristä päätöksistä joutuvat kärsimään tulevat sukupolvet.