Psykologit ajatuksenlukijoita? (Noora, Oona ja Saara)

                                    

Psykologiliiton blogissaan erikoispsykologi ja psykoterapeutti Teemu Ollikainen käsittelee arkiseen tyyliin psykologisia ilmiöitä. Valitsemassamme blogitekstissä ”Emme ole ajatuksenlukijoita, mutta…” Ollikainen nostaa esille humoristiseen sävyyn yleisiä ennakkoluuloja psykologeja kohtaan. Hänen pääpointtinsa on, että vaikka psykologit ymmärtävät ihmisen mielenliikkeitä keskivertoa paremmin, eivät he silti ole konkreettisesti ajatuksenlukijoita.

"Ai psykologi? No sä varmaan näet sitten kaiken mitä minä ajattelen, hahaa!”      

               

                                                          http://zerocicolo.blogspot.fi/

Vielä psykologitieteessä ei ole kehitelty ajatustenlukulaitetta, joka sanasta sanaan pystyisi ihmisen ajatuksia lukemaan (sääli…). Ollikainenkin korostaa, että ajatuksenluvun sijaan psykologit tekevät päätelmiä ja havaintoja ihmisten käyttäytymisestä. Päätelmät liittyvät esimerkiksi henkilön ajatusmalleihin, emotionaalisiin tunnetiloihin tai mielenterveyden häiriöin. Eivät siihen, mitä kyseinen henkilö aikoo syödä iltapalaksi; sehän vaatisi jo suoranaista ajatuksenlukutaitoa.

Jo meihin ensimmäisen vuoden psykologian opiskelijoihin liitetään yllättävänkin vahvasti näitä stereotypioita. Kohtasimme näitä ennakkoluuloja heti hyväksymiskirjeen putkahdettua postilaatikkoon; tilanne oli hyvin samankaltainen kuin Ollikainenkin kuvaa yllä. Silmänräpäyksessä meistä tuli lähimmäisten silmissä ”ajatuksenlukijoita”, vaikka olimme vasta menossa opiskelemaan tätä ”ajatuksenlukutaitoa”.   Toisaalta ainakin me psykologian opiskelijat suhtaudumme tähän hieman huvittuneesti ja tämä näkyy myös haalarimerkissämme.

                                          

                                                          http://www.stimulus.fi/haalari.php

Meidän näkökulmamme  kärjistetysti ajatellen on kuitenkin se, että psykologian opiskelu perustuu samanlaisiin teorioihin kuin matemaatikon matemaattiset kaavat eli toisin sanoen tietopohjan kartuttamiseen ja tämän tiedon myöhempään soveltamiseen. Mutta aivan kuten matemaattisesti lahjakkaat ja siitä kiinnostuneet hakeutuvat yleisesti ottaen matemaattisille aloille, niin myös psykologian opiskelijoilla voi olla erityistä taitoa ja kiinnostusta ymmärtää ihmisen mielenliikkeitä ja sen vaikutusta käyttäytymiseen…

 ... ”Psykologi näkee asiat toisin kuin ei-psykologi, ja todennäköisemmin hänen toisen ihmisen psyykkistä toimintaa koskevat arvionsa ovat oikeampia kuin jonkun muun.”

Mielestämme Ollikainen nostaa tekstissään esille hyviä ja aiheellisia ajatuksia. Vaikka hän puhuukin hyvin humoristiseen ja ajoittain jopa itseironiseen sävyyn, on hänen pääpointtinsa faktaperusteinen ja myös ajatuksia herättävää. Pystymme (jo näin opiskelijana) samaistumaan hänen ajatuksiin ja mielipiteisiin, vaikka emme kuitenkaan kiellä, että eriäviäkin mielipiteitä voisi joiltakin tahoilta nousta; meidän näkökulmamme on kuitenkin hyvin yhtenevä Ollikaisen kanssa.

”Psykologina oleminen ei onneksi koko ajan ole ärsyttävää viisastelua ja lähiympäristön käsitteellistämistä.”

Lähteenä

http://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/teemu_ollikaisen_blogi/emme_ole_ajatustenlukijoita_mutta.1035.blog

Fysikalistista psykoterapiaa (Iida Honkavaara ja Essi Alaluusua)

Rajankäyntiä-blogissaan fyysikko ja tutkija Teppo Mattsson käsittelee eri tieteenalojen ajankohtaisia aiheita omasta luonnontieteellisestä näkökulmastaan. Hänen tavoitteenaan on esitellä omia näkemyksiään ja herättää keskustelua.

Mattsson on hyvä ja nokkela kirjoittaja, jonka teksti on mukaansatempaavaa ja miellyttävälukuista. Mattsson käyttää erilaisia tyylillisiä tehokeinoja, kuten listoja ja vuoropuheluita: esimerkiksi reduktionismin ja holismin eroja havainnollistaakseen Mattsson kirjoittaa höyrypäisen filosofi-isän ja rationaalisen fyysikko-äidin kuvitteellisen väittelyn. Värikäs kieli tekee tekstistä helppolukuisempaa ja kevyempää kuin tieteelliseltä tekstiltä voisi odottaa.

Useat blogitekstit sivuavat ihmisläheisiä tieteenaloja, kuten psykologiaa, filosofiaa ja uskontoa. Niitä käsitellään kuitenkin kirjoittajan taustan mukaisesti luonnontieteellisin keinoin; esimerkiksi psykologiaa käsittelevissä teksteissä kirjoittaja keskittyy konkreettisesti aivoihin ja niissä tapahtuviin muutoksiin. Täysin luonnontieteellinen näkökulma on usein melko pelkistävä, mikä provosoi ihmisiä keskusteluun.

Tekstissään Mikä psykoterapiassa auttaa? (3.5.2014) Mattsson käsittelee näkemyksiään psykoterapian vaikutusmekanismeista. Hänen mukaansa terapian hoitava vaikutus perustuu siihen, että tunteiden kielentäminen kehittää aivojen tasapainotilaa. Mattsson perustelee väitteensä yleensä aivotoimintojen kautta: “Mielenterveys perustuu aivojen hermoverkkojen yhteistoimintaan, jonka tasapainon häiriöt puolestaan ilmenevät psyykkisenä oireiluna. Oireet voivat aiheutua yksilö- ja häiriökohtaisesti esimerkiksi aivopuoliskojen tai aivokuoren ja sen alaisten rakenteiden välisestä rakenteellisesta tai toiminnallisesta epätasapainosta.” Mattsonin perusteluja voi pitää melko pelkistävinä. Mielenterveyden häiriöissä ovat usein osallisina esimerkiksi ns. epäadaptiiviset skeemat. Ovatko tällaiset ajatusrakennelmat täysin palautettavissa aivojen rakenteelliseen tai toiminnalliseen epätasapainoon?

Mattsson ottaa huomioon kuitenkin myös sen, ettei psykoterapian tarkoitus ole selvittää luonnontieteellisen tarkasti aivojen toimintaa vaan auttaa ihmistä tarjoamalla tilaa purkaa näitä ajatusrakennelmia ja kirjoittaa niitä mielessään uudelleen. Mattsson nostaa esille sen, että psykoterapia auttaa ihmistä luomaan tervettä tarinamuotoista identiteettiä, joka eheyttää minäkokemusta ja edistää hyvinvointia huolimatta siitä, etteivät itselle kerrotut tarinat aina vastaa täysin todellisuutta. Mattsson yhdistää tämän aivoissa tapahtuvaan rekonsolidaatioon. Kun ihminen muistelee asioita, aivojen hermoverkon osa, jossa muisto sijaitsee, aktivoituu uudelleen ja on altis muutoksille: “Terapiaympäristössä traumaattisten kokemusten herättämät vaikeat tunteet on mahdollista kohdata turvallisesti, jolloin kielteinen tunnemuisti voi heiketä ja muistot korvautua uusilla, myönteisemmillä kokemuksilla. Omahistoria kirjoitetaan uusiksi.” Terapeutin ja asiakkaan välinen suhdekin näyttäisi olevan merkityksellinen uuden, adaptiivisemman muistijäljen kiinnittymiselle.

Terapian mahdollista tehottomuutta Mattsson perustelee sairaus- ja stressinäkökulmasta käsin. Hänen mukaansa terapia voi aiheuttaa niin suuren stressireaktion, että se on elimistölle liikaa eikä näin ollen terapiasta ole hyötyä. Toiseksi mahdolliseksi terapian tehottomuutta aiheuttavaksi tekijäksi Mattsson on myös esittänyt asiakkaan aleksitymiaa, tunteiden sanallisen ilmaisun erityisvaikeutta. Psykologiassa vallalla olevan käsityksen mukaan kuitenkin terapeuttisen allianssin, eli terapeutin ja asiakkaan välisen yhteistyösuhteen, merkitys on keskeinen terapian hoitotuloksen kannalta.

Kaiken kaikkiaan Mattssonilla on kiinnostavia käsityksiä ja näkemyksiä, mutta hän saattaa sortua mustavalkoisuuteen nojatessaan pelkästään täysin luonnontieteelliseen ajatteluun. Näin jyrkät väitteet olisivatkin ehkä kaivanneet tuekseen tutkimustuloksia ja lähteitä muualtakin kuin Wikipediasta. Toisaalta Mattsonin tarkoituksena ei ehkä olekaan kertoa täydellistä totuutta, vaan ennemminkin herättää ajatuksia ja keskustelua. Kirjoituksen lopussa hän kysyykin lukijoiltaan heidän kokemuksiaan ja ajatuksiaan terapian vaikuttavuudesta.

Ajankohtaista keskustelua sosiaali- ja terveysalalta (Emilia T.)

Maaliskuussa joukko terveystieteiden tohtoreita ja tohtoriopiskelijoita päätti yhdistää voimansa positiivisten muutosten puolesta perustamalla blogin, joka koostuu monipuolisesti sosiaali- ja terveysalaa käsittelevistä teksteistä. Terveyttä tieteestä -nimeä kantavan blogin tavoitteena on herättää keskustelua tieteen mahdollisuuksista terveyden ja hyvinvoinnin edistäjänä sekä rikkoa tieteen ja todellisuuden välille rakentunutta muuria. Kohderyhmä rakentuu pitkälti aikuisista, jotka ovat kiinnostuneita hyvinvoinnista ja yhteiskunnassa tapahtuvasta kehityksestä. Korkean yliopistollisen koulutustason lisäksi blogin kirjoittajien kerrotaan myös olevan taustoiltaan kivenkovia terveydenhuollon ammattilaisia sairaanhoitajista fysioterapeutteihin, mikä tekee blogista silmissäni erittäin mielenkiintoisen ja ennen kaikkea äärimmäisen asiantuntevan. Nämä henkilöt varmasti tietävät mistä puhuvat. Tai tässä tapauksessa kirjoittavat.

Lähempään tarkasteluun valitsin sairaanhoitajana ja Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa vaikuttavan Laura-Maria Murtolan blogitekstin ”Hoitotyön strategialla on merkittävä rooli laadukkaiden terveyspalveluiden järjestämisessä”, joka on julkaistu 28.4.2014. Erittäin ajankohtaisessa ja ajatuksia herättävässä tekstissään Murtola ottaa kantaa työvoimapulaan, joka on ehtinyt piinata sosiaali- ja terveysalaa jo pidemmän aikaa. Kun enemmistö ylihoitajista on siirtymässä kymmenen vuoden sisällä eläkkeelle, nuoret sairaanhoitajat eivät tahdo pysyä ammatissaan, resurssit pienenevät pienenemistään eikä alan töihin kouluttautuminenkaan houkuta, on ongelmavyyhti kasvanut melkoisen suureksi. 

On selvää, että näiden muutosten myötä terveyspalvelujen taso on laskenut huomattavasti. Taloudellisten varojen nipistäminen ja työvoiman vähäisyys kaataa lisää paineita ja stressiä työntekijöiden niskaan aiheuttaen armotonta kiirettä ja sen myötä hoitajan ja asiakkaan välisen suhteen heikkenemistä. Niin kuin Murtolakin kirjoituksessaan toteaa, yhteiskunnassa on saatava aikaan merkittävä muutos. Sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän kompastuskivet on kaivettava esiin, sillä nykyisellä menolla ei pitkälle pötkitä.

Hyvin rakennetussa, selkeästi kirjoitetussa ja loogisesti etenevässä blogitekstissään Murtola nostaa esiin myös hoitotyön johtajat ja heidän tärkeän tehtävänsä hoitotyön strategian toteuttamisessa ja sen onnistumisessa. Jokaisen organisaation johtoporras on vastuussa siitä, että työvoima on turvattu myös tulevina vuosina. Johtajan tulee huolehtia myös siitä, että kommunikaatio pelaa jokaisella organisaation tasolla riittävän hyvin ja työolot ovat moitteettomat. Murtola on aivan oikeassa todetessaan, että henkilöstöllä on tapana hakeutua vetovoimaisiin työpaikkoihin. Hyvien ja asianmukaisten työskentelyolosuhteiden merkitystä ei sovi koskaan aliarvioida.

Sosiaalialaan liittyvää ainetta opiskelevana minun on helppo yhtyä Murtolan tekstistä paistavaan huoleen siitä, miten suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle on lopulta oikein käymässä. Ilmeisesti tämä aihe on suuresti puhuttanut myös muita lukijoita, sillä kaikista blogissa julkaistuista kirjoituksista juuri tämä on herättänyt eniten keskustelua kommenttikentässä. Pystytäänkö uhkaavasti horjuvat yhteiskunnan rakenteet vielä paikkaamaan vai romahtavatko ne lopulta ryminällä alas?
Nykypäivän tietoyhteiskunnan kehitys on ajanut maan suureen muutostilaan, josta selviämiseksi meidän on kehitettävä täysin uudenlaisia ratkaisuja ja keinoja. Karu totuus on, että tällä hetkellä erityisesti sosiaali- ja terveysalalla työskentelevien ihmisten tilanne on tukala. Nykyisin alalla työskentelevät löytävätkin itsensä työssään entistä useammin niin sanotusti puun ja kuoren välistä. Miten hoitaa työnsä hyvin ja asiakkaista aidosti välittäen, kun tekemistä on liikaa ja paikasta toiseen on juostava pää kolmantena jalkana? 

Lähde: http://terveyttatieteesta.blogspot.fi/2014_04_01_archive.html
Kuva:  http://health-parameters.com/wp-content/uploads/2011/11/TooBusyToDoHealthy.jpg 
              
              
              
             
              

Erityisherkkyyden korostaminen – vahingollista vai ei? (Eveliina V. ja Emilia H.)

Psykologi Hanna Markuksela, joka toimii myös tietokirjailijana ja ravintovalmentajana, kirjoittaa Gains.fi – sivustolla erilaisista hyvinvointiin liittyvistä asioista. Kirjoitusten aiheina ovat muun muassa mielenterveys, ihmissuhteet ja työhyvinvointi. Blogin kohderyhmä on laaja: sitä voivat lukea kaikenikäiset omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneet. Markuksela kirjoittaa neutraalia asiatyyliä lähestyen aiheita omien kokemustensa kautta, mikä tekee teksteistä helposti lähestyttäviä ja miellyttäviä lukea. Hän pyrkii lisäämään ymmärrystä asioista, jotka parantavat hyvinvointia.

Markuksela käsittelee blogissaan monia ajankohtaisia aiheita, joista erityisherkkyys on yksi. Erityisherkän ihmisen havainnot ovat tarkentuneita ja reagointi erilaisiin ärsykkeisiin korostuneempaa. Kirjoituksessa ”Herkkyys ei ole heikkous - muttei diagnoosikaan” jo otsikko saa lukijan huomion kiinnittymään kirjoittajan näkökulmaan. Markuksela pohtii, onko jatkuva itsensä diagnosoiminen ja herkkyyden liiallinen korostaminen mielenterveyttä tukevaa, vai voiko se olla vahingollista. Hänen mielestään erityisherkkyydestä huolimatta siitä kärsivien tulisi pyrkiä olemaan ajattelematta sitä liikaa sekä rentoutumaan kuormittavissa tilanteissa.

Markuksela argumentoi väitettään käyttäen omia kokemuksiaan. Hän mainitsee olevansa itse erityisherkkä ihminen, tukeutuen erilaisten testien, kuten EEG-mittausten ja sykeanalyysin tuloksiinsa, sekä omiin havaintoihinsa reagoinnistaan ja käyttäytymisestään. Markukselan argumentit vaikuttavat kuitenkin hieman yksipuolisilta, sillä hän keskittyy vain omiin kokemuksiinsa. Toki osa lukijoista pystyy samaistumaan hänen kokemuksiinsa, mutta eivät kaikki. Ihmiset ovat yksilöllisiä, ja toisilla erityisherkkyys voi olla voimakkaampaa kuin toisilla, minkä vuoksi rentoutuminen ja asian sivuuttaminen kuormittavissa tilanteissa voi olla mahdotonta.

Vaikka Markukselan täytyisi psykologina ottaa huomioon, ettei tiedon yleistäminen yhden ihmisen kokemuksista isompaan joukkoon ole pätevää, tuo hänen kirjoituksensa kuitenkin esille mielenkiintoisen näkökannan. Erityisherkkyys on ajankohtainen aihe, joka saanut paljon huomiota mediassa, koska se on entistä yleisempää. Nykymaailmassa korostetaan pärjäämistä ja sosiaalisuutta, mikä voi aiheuttaa erityisesti herkille ihmisille paineita. Markuksela on onnistunut tuomaan asian esiin nykyaikaisella tavalla, mikä näkyy esimerkiksi sosiaalisen median huomioimisessa. Kirjoitukseen on liitetty linkki erityisherkkien Facebook-ryhmään sekä Suomen erityisherkät ry:n kotisivuille, mikä voi auttaa erityisherkkiä lukijoita löytämään vertaistukea.

Huolimatta siitä, että Markuksela keskittyy pitkälti omiin kokemuksiinsa, hän tuo esiin tärkeän aiheen mielenkiintoisella tavalla, josta voi olla hyötyä useille. Blogitekstinä kirjoitus on onnistunut, ja pointti tulee siinä selvästi esille. Tekstin käytännöllisyys on toisaalta hyvä, mutta mukana olisi voinut olla enemmän viitteitä tieteellisiin tutkimuksiin tai artikkeleihin.  Markuksela kuitenkin haluaa tsempata ihmisiä voimaan hyvin, vaikkakin hieman kärjistetysti. Tämän voi huomata myös kommentista, johon hän on vastannut iloisen kannustavasti.

Eettistä luomuruokaa vai turhaa pröystäilyä? (Anna A ja Pekka V)

Tutkimme blogia nimeltä Syötäväksi kasvatetut, jossa otetaan vahvasti kantaa siihen, että lihatuotteet tulisi tuottaa luomuna ja eettisesti sekä kuinka huonoissa olosuhteissa tuotantoeläimet ja tätä kautta syömämme ruoka on tuotettu. Bloggari Elina Lappalainen on toimittaja ja menestynyt tietokirjailija. Lappalainen on opiskellut Jyväskylän yliopistossa journalistiikkaa.

Blogin tavoitteena on valaista tuotantoeläinten huonoista kasvuoloista ja tuotannon epäeettisyydestä. Postauksia on laidasta laitaan niin ahvenanmaalaisen luomukaritsan vapaasta kasvatuksesta saaristossa kuin X-tra kananugettien “ravinto”sisällöstä. Lappalainen on hyvin perehtynyt eläinten tuotanto-olosuhteisiin ja ehkäpä hän yrittääkin saada sekä kuluttajat että yritykset heräämään eettiseen kulutukseen ja sen tärkeyteen. Erityisesti postaus “Hyvä Saarioinen Oy, Miksi valmisruokanne on roskaa?” aiheutti kommenttiryöpyn facebookissa asti.

Lähde: www.syotavaksikasvatetut.fi

Postaus otti vahvasti kantaa valmisruokien ravintosisältöön ja siihen, että mitä lihaa ne sisältävät. Lappalainen on järkyttynyt siitä ettei lasagne ollutkaan tehty “Tammisen luomunaudan jauhelihaan” vaan broilerista. Aihe jakoi paljon mielipiteitä niin puolesta kuin vastaan. Monet olivat samaa mieltä kirjoittajan kanssa, että ruoat pitäisi valmistaa itse, mutta myös vastustavia kommentteja oli. Kaikilla ei ole aikaa tai rahaa valmistaa itse ruokia ja turvautuvat helppoon ja nopeaan valmisruokaan.

“Olen hyvin toimeentuleva johtaja. En ole kiinnostunut ruoanlaitosta, eikä minulla ole aikaa sitä tehdä vaikka osaisinkin. Syön ulkona verrattain usein ja käytän eineksiä. Saarioisen maksalaatikko – joka joissain piireissä kelpaa vain koiranruoka-astiaan – on yksi suosikeistani, varsinkin kun siihen laittaa itsepoimitut puolukat päälle. Muitakin hyviä löytyy, mm. Vähäkaloriset valmiskeitot. En ymmärrä tuota einesruokien dissaamista ja ihmisten väkinäistä luokittelua ruokavalintojensa mukaan.” -Jukka

Kuten nimimerkki Jukka kirjoitti, kaikilla ei ole edes kiinnostusta laittaa itse ruokaa. Eli jos mausta tykkää, niin miksei söisi valmisruokaa? Myös Saarioisten edustaja on kommentoinut Lappalaisen blogitekstiin kertomalla kyseisen lasagnen olevan edelleen Saarioisten myydyin annosruoka. Tämä ehkä kertoo jotain siitä, että suomalaisille maistuu valmisruuat eikä heitä haittaa niiden “huono” ravintosisältö.

Lähde: www.syotavaksikasvatetut.fi/

Emme itsekään ole huomanneet Saarioisten lasagnen sisältävän naudanlihan sijaan sisältävän broileria vaikka monen monta kertaa olemme sitä syöneet. Eikä tuo erityisemmin ole kiinnostanutkaan. Henkilökohtaisesti pidämme valmisruokia lähinnä nopeina vatsantäyttäjinä ja makuelämykset hankimme muualta.  Sitäpaitsi valmisruokien ravintosisältö on kerrottu hyvin tarkasti ja kuluttajat voivat kyllä sen lukea jos ovat siitä kiinnostuneita. Eri asia olisi jos annettaisiin vääriä tietoja. Ei varmasti ole kiellettyä, että yritys markkinoi ruuan “uutta ja kotoisampaa makua,” varsinkin jos tuotetta on paranneltu. Ruoka on makuasia ja jos valmisruoat eivät maistuisi, tuskin niitä olisi valmistettu jo lähes 100 vuoden ajan.

Mielenkiintoista on, että postauksessa puhutaan kahden euron valmisruoasta ja ilmeisesti se pitäisi olla valmistettu luomulihasta? Jos kaikki einesruoka valmistettaisiin luomulihasta, niiden kysyntä luultavasti hiipuisi. Eettisen luomuruoan haluaminen on ihan terve asia, mutta se ei nyt vaan ole kaikille mahdollista. Jos ajatellaan yksinkertaisesti, että broilerin kysyntä on 1000 yksikköä ja sitä pystytään tuottamaan normaaleilla menetelmillä 1000 yksikköä, mutta jos pitäisi tuottaa vain eettistä luomua, pystyttäisiin valmistamaan vain arviolta 250-300 yksikköä. Tällainen tilanne “räjähtäisi käsiin”, koska kauppias olisi suoraan sanottuna hölmö, jos ei pyytäisi kovaa hintaa tilanteessa kysyntä 1000 yksikköä, mutta saatavuus 250-300 yksikköä. Ei välttämättä olisi enää blogin kirjoittajalla varaa ostaa kyseistä eliitin ruokaa.

Molemmat olemme sitä mieltä, että tuotantoeläimet tulisi kasvattaa eettisesti ja mitä puhtaammat raaka-aineet niin sitä parempi. Toki olisi hienoa, jos eläimet voisivat kasvaa rauhassa, mutta toisaalta Suomessa tuotantoeläinten olosuhteet ovat varsin hyvät verrattuna moniin muihin maihin, joten tilanne ei aivan hälyttävä ole. Valmisruuat ovat helppoja, nopeita ja ennen kaikkea suosittuja aterioita, joten miksipä niitä muuttamaan.

Johtaminen on oma taiteenlajinsa (Petri Mäkinen & Tuomas Torkkeli)

Tutustuimme Kauppalehden blogiin ”Viivan alla”. Blogissa kahdeksan PK- yrittäjää kertoo kokemuksistaan, odotuksistaan, ilonaiheistaan ja huolistaan, sekä ottavat kantaa yrittäjiä kiinnostaviin ajankohtaisiin aiheisiin. Kahdeksan mielenkiintoisen kirjoittajan joukosta valitsimme yhden meitä eniten kiinnostavan henkilön, Kimmo Herrasen. Herranen (KTM) on Administer Oy:n myynti- ja markkinointijohtaja. Lisäksi hän on julkaissut kasvuyrittäjyydestä kirjan ”Kuinka rakensin gaselliyrityksen”.

Herranen keskittyy blogikirjoituksissaan johtamisen, myyntityön ja koko yritysmaailman luomiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Hän lähestyy kyseisiä aiheita elävän elämän esimerkkien kautta. Herranen peilaa yritysmaailmaa muun muassa lastensa, armeijan ja arkielämän avulla ja tätä kautta tuo asiat kansantajuisesti ilmi. Juuri tämä on Herrasen kirjoituksissa parasta. Monelle hankalaselkoiset asiat on selitetty arkielämän esimerkkien kautta ja näin ne avautuvat lukijalle, taustasta riippumatta, erittäin hyvin. Aiheet joista Herranen kirjoittaa, eivät välttämättä ensisilmäykseltä vaikuta kevyiltä, mutta kirjoitustyylillään Herranen tekee raskaista aiheista helposti lähestyttäviä.

Valitsimme lähempään tarkasteluun postauksen ”Lapselliset johtavat paremmin”. Tämä oli mielestämme mielenkiintoisin Herrasen teksteistä. Kyseisessä tekstissä Herranen pohtii yrityksen ja ennen kaikkea ihmisten johtamista. Hän lähestyy aihetta lastensa ja heidän johtamisen kautta. Herranen kertoo, että lasten ja organisaation tai projektin johtamisessa on hyvin paljon samaa, samat peruskeinot toimivat molemmissa.

Ihmiset ovat kuitenkin aina ainutlaatuisia yksilöitä, se mikä toimii toiseen, ei välttämättä motivoi toista lainkaan. Herranen kertoo tästäkin esimerkin omasta elämästään. Yhteen hänen lapsistaan toimii motivaattorina raha, kun taas toiseen positiivinen palaute.

"Myös aikuiset ovat pohjimmiltaan pikkulapsia ja heidän johtamiseen toimivat samat peruskeinot: suostuttelu ja lahjominen. Joskus myös uhkailu ja kiristys, harvemmin kuitenkaan huutaminen." (Herranen 2014)

(https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjdz3bxLDIY54PtiikDnRSbj-XNAWekUVrjdrn9vReDgrsxXX7jBjtkidNvAVfV1QftqWbicndWhooZ6-iSJ8d8G8grtIetl0yPtSgXCuCXa_VITeA0SSqlpO2ZAsu4ueeCzE3QjwZt5VPp/s1600/5808021-1672x25081.jpg 26.11.2014) "Huuto, uhkailu, kiristys ja lahjonta" - johtamisen perusperiaatteet Vaikka meillä ei henkilökohtaisesti ole kokemuksia omien lasten johtamisesta, eikä myöskään johtamisesta työelämäkontekstissa, voimme samaistua Herrasen ajatuksiin. Olemme nimittäin molemmat olleet johtamassa lapsia ja nuoria urheilun parissa ja voimme allekirjoittaa täysin Herrasen mietteet. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö ja jokaiselle tulee löytää se oma tapa tehokkaaseen johtamiseen. Näinpä jäämmekin mielenkiinnolla odottamaan voimmeko vielä allekirjoittaa Herrasen mietteet sitten kun meillä on omaa jälkikasvua ja kenties johtajakokemusta työelämästä. (http://www.zwemza.com/wp-content/uploads/2014/11/Pushyparent111.jpg 26.11.2014)

VOIKO VAUVAN YHDISTÄÄ RAPUA LOISIVAAN JUURIPÄISEEN? (Julia ja Joona)

Kaiken takana on Loinen blogin nimi kuvastaa kirjoittajansa mielenkiintoa loisia kohtaan.

Kirjoittajana toimii Tuomas Aivelo, ekologian ja evoluutiobiologian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa, joka haluaa vapaa-ajallaan seikkailla loisten ihmeellisessä maailmassa ja koota ajatuksensa blogiinsa tiede.fi-sivustolla.

Tavoitteena on jakaa kirjoittajan omia havaintoja ja oppeja erilaisista loisista, kuin myös sivistää lukijaa mielenkiintoisella arjesta poikkeavalla biologisella tiedolla. Kohderyhmäksi voisi tulkita kaikki vähänkin tieteestä ja etenkin biologiasta kiinnostuneet, sekä muuten vain uteliaat ihmiset. 

Blogia lukiessa huomio kiinnittyy siihen, miten rennolla mutta asiantuntevalla otteella Aivelo kirjoittaa ja miten hän osaa säilyttää lukijan mielenkiinnon siitäkin huolimatta, että lukija ei välttämättä muuten ole niin kiinnostunut biologiasta. Aivelo osaa kuitenkin kiteyttää oleellisen tiedon mielekkään pituiseksi jättämättä aukkoja lukijan tulkintoihin.

Aivola selkeästi pyrkii jättämään pois kaiken turhan ja epärelevantin pohdiskelun pois, mutta silti osaa antaa teksteilleen huumoristisen vivahteen joka pitää julkaisut keveinä, mutta silti asiantuntevina ja sivistävinä.

Uuden tutkimuksen tullen bloggaaja kertoo omasta reaktiostaan ja mielipiteistään, kuin myös omista tiedoistaan aiheeseen liittyen, kertoen samalla tutkimuksen virallisista tuloksista.

Otimme kaksi blogitekstiä lähempään tarkasteluun. Päädyimme valitsemaan “Enemmän tai vähemmän väkivaltaisia sikiöitä” ja “Rapu on loiselle vain sukuelinten jatke” tekstit. Valitsimme nämä kaksi tekstiä osittain silkan mielenkiinnon vuoksi, mutta ne olivat myös erinomaisia esimerkkejä kirjoittajalle tyypillisistä teksteistä. Emme valinneet vain yhtä sen takia, että kahden avulla voimme paremmin tuoda esiin kirjoittajan harjoittamaa yhtenäistä kaavaa. Kyseinen yhteys tulee erinomaisesti ilmi näiden kahden tekstin kautta.

Aivelolle tyypillisiä piirteitä on lukijan järkyttäminen tekstien alussa. Hän useinkin väittää tai kommentoi tekstien alussa siten, että jokaisen vielä puhdasta omaatuntoa omaavan mielen maailma järkkyy. Tällaisesta hänelle tyypillisestä tyylistä on malliesimerkkejä puhuminen: “väkivaltaisista sikiöistä” ja puhuminen “lempiloisesta”. Onko normaaleilla ihmisillä lempiloisia, Aivelon mielestä kyllä.

Sikiö-tekstissä Aivola tuo esille konseptin, kuinka vauvatkin voivat toimia loismaisina eliöinä kantajansa sisällä, kun taas Rapu-julkaisussa hän kertoo hänen omasta mielestään mielenkiintoisesta loisesta ja samalla tuo esille loiselle tyypillisiä toimintatapoja. Hänen oma kiinnostuksen loisia kohtaan ajaa hänet rinnastamaan sikiöt loisiin. Tähän hänellä on toki pohjalla kollegansa oppilaan kysymys: “miksi kutsutaan lajinsisäistä loista”. Tähän hän myös itse vastaa: “sikiöksi”. Normaalia tavan tallaajaa varmasti järkyttää tai ainakin äitejä se, että heille kerrotaan loisen kasvavan heidän sisällään. Aivelo osaa siis varsin hyvin tehdä pienestä kysymyksestä todella mielenkiintoisen blogipostauksen.

Yhteys rapuloisen - juuripään, ja vauvan välillä on ainakin se, miten molemmat hyväksikäyttävät ja kuluttavat kantajansa omia resursseja oman etunsa vuoksi. Aivola tuo erinomaisesti esille juuri tämän samankaltaisuuden loisen ja vauvan välillä. Sikiö tekstin hän on kirjoittanut erään kollegansa oppilaan samaan asiaan liittyvän kysymyksen pohjalta: “Mikä on lajin sisäinen loinen?”. Vastauksena hän tähän tarjoaa sikiötä.

Aivelo on siis mielenkiintoinen ja kysymyksiä herättävä bloggaaja. Hän tuo esille sellaisia aiheita, jotka saavat niskavillat nousemaan monelta pystyyn. Näin tehdessään hän myös yllättäen perustelee todella hyvin kaiken järkyttävän sisältönsä ja saakin ne kuulostamaan varsin järkevältä. Lukijalla pysyy mielenkiinto varmasti loppuun asti.

http://www.tiede.fi/artikkeli/blogit/kaiken_takana_on_loinen/enemman_tai_vahemman_vakivaltaisia_sikioita

http://www.tiede.fi/artikkeli/blogit/kaiken_takana_on_loinen/rapu_on_loiselle_vain_sukuelinten_jatke