Periksiantamaton Obama, häikäilemätön Clinton - seksismi USA:n vaalikamppailuissa (Jessica ja Karolina, Ellinooran ryhmä)

Blogitarkastelumme kohteeksi valikoitui The Ulkopolitist. Se on poliittisesti sitoutumaton verkkolehti, joka käsittelee kansainvälisen politiikan ilmiöitä ja suomalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Aiheiden ja kirjoittajien kirjo on laaja. 28 nuorta ulkopolitiikan ja kansainvälisten suhteiden asiantuntijaa tarkastelevat teksteissään ajankohtaisia EU:hun, Natoon, Syyriaan, Venäjään ja terrorismiin liittyviä aiheita. Blogin tarkoitus ei ole niinkään esitellä uutta tutkimusta vaan pyrkiä herättämään keskustelua näistä teemoista.

Meidän mielenkiintomme herätti se tapa, jolla aiheista on blogissa keskusteltu. Teksteissä on tieteellinen ote, mutta ne ovat kuitenkin helppolukuisia maallikollekin ja popularisoituja siinä mielessä, että lähdeviitteet puuttuvat. Kuitenkin yhteiskuntatieteilijöiden näkökulmasta tekstejä on käsitelty asiantuntevalla otteella, ja yliopisto-opiskelijankin mielenkiinto pysyy yllä. Blogitekstejä on mielekästä lähestyä, sillä ne ovat pääosin hyvin asiapitoisia ja tyyliltään analyyttisiä. Osassa havaittavissa myös ripaus huumoria. Esimerkiksi Ranskan äärioikeistosta kirjoitetussa tekstissä (13.06.2016)  on tyyliltään jopa hieman naistenlehtimäinen ja artikkelin kuvana on käytetty kissanpentua.

Valitsimme lähempään tarkasteluun artikkelin “Älä äänestä naista - USA:n vaalien sukupuolittuneisuudesta”. Artikkelin kirjoittaja Kira Huju on kansainvälisen politiikan maisteriopiskelija Oxfordin yliopistossa. Teksti ottaa kantaa politiikan sukupuolittuneisuuteen ja peilaa sitä Yhdysvaltojen presidentinvaalikamppailuun. Huju argumentoi  esittämällä paljon esimerkkejä  vaalikampanjassa esiintyvistä seksistisistä käytännöistä ja vetämällä niistä johtopäätöksiä, jotka hän tukee vielä lähteisiin kuten yhdysvaltalaisen Women’s Media Centren raporttiin. Hän nostaa esiin kielessä esiintyviä sukupuolittuneita vastakkainasetteluja esimerkiksi naisesta voidaan käyttää sanaa häikäilemätön samassa tilanteessa, jossa miestä kutsuttaisiin periksiantamattomaksi.

Tekstissä puhutaan myös median toiminnasta. Esimerkkinä tästä sukupuolittuneesta toiminnasta kirjoittaja puhuu siitä, miten mediassa Hillary Clintonin isoäitiyden on ajateltu vaikuttavan hänen presidenttiyteensä. Huju tuo vertailun vuoksi esille George W. H. Bushin, jolla oli 12 lastenlasta tullessaan presidentiksi vuonna 1989 eikä mediassa tietenkään pohdittu, että miten se vaikuttaa Bushin pätevyyteen. Grandma Hillary on esimerkiksi jo osa poliittista sanastoa.

Lisäksi tekstissä käsitellään feminististä äänestämistä ja sitä, miten sukupuolikysymykset vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Huju ottaa kantaa siihen, mitä feministinen äänestäminen oikeastaan on ja hän esittelee intersektionaalisuuden käsitteen, joka ottaa huomioon muutkin henkilön identiteettiin vaikuttavat aspektit kuin vain sukupuolen, esimerkiksi luokan, etnisyyden, uskonnon ja niin edelleen. Hillary Clinton on nainen, mutta hän on myös korkeakoulutettu ja keskiluokkainen. Clintonin  naiseus ei enää ainakaan milleniaalisukupolvella ole äänestäessä tärkeä kriteeri, vaan prioriteettinä on se mitä asioita  ehdokas ajaa. Clintonin vastaehdokas Bernie Sanders on julistanut olevansa feministi useampaan otteeseen. Sandersin poliittiset kannanotot tuntuvat uppoavan varsinkin nuoriin naisäänestäjiin. Nykyisin keskeisessä asemassa ei ole enää ehdokkaan biologinen sukupuoli, vaan tärkeämpää feminististisesti äänestettäessä on ehdokkaan suhtautuminen sisältökysymyksiin. Kuten Hujukin toteaa “sukupuolten tasa-arvosta välittävä äänestäköön feministiä – oli tämä sitten nainen tai ei”.

Artikkelin aihe oli mielestämme hyvin mielenkiintoinen ja ajankohtainen. Vielä vuonna 2016 seksismi on vahvasti läsnä politiikassa ja politiikkaa ympäröivässä mediakeskustelussa. Seksismi on yhä arkipäivää ja se tuntuu korostuvat vaalien tyylisissä isoissa mediaspektaakkeleissa. Hujun artikkeli toi hyvin esille sen, miten mediassa ylläpidetään ja vahvistetaan politiikkaan liittyvää seksismiä esimerkiksi sanavalinnoilla. Aiheesta kiinnostuneet ovat varmasti törmänneet tähän aiemminkin ja osaavat lukea sitä esiin omatoimisesti mediasta, mutta suurelta yleisöltä voi helposti jäädä huomaamatta sanavalintoihin liittyvät syvemmät merkitykset. Sen vuoksi mielestämme on hyvin tärkeää, että tämän tapaisia artikkeleita kirjoitetaan ja niille annetaan huomiota.

Sixten ja Ylen suuri murhe (Janne, Ellinooran ryhmä)

  Kun yksittäinen, ja varsinkin yhteiskunnallisesti tunnettu henkilö antaa mielipiteitään taloudesta ja politiikasta, niin lähes aina syntyy kiivasta keskustelua asian puolesta ja vastaan. Tämän on varmasti saanut myös huomata nykyinen Aalto-yliopiston taloustieteen laitoksen emeritusprofessori Sixten Korkman ottaessaan kantaa yllämainittuihin aiheisiin Helsingin Sanomien kolumneissaan ainakin vuodesta 2014 alkaen. Korkman on yhteiskunnallisesti tunnettu henkilö, joka on luonut uransa taloustieteiden parissa[i], joten hänen mielipiteitään kuunnellaan ja luetaan astetta vakavammin, myös poliittisissa piireissä.

  Korkman pystyy myös omalta taholtaan nostamaan ja vauhdittamaan keskustelua esimerkiksi otsikoimalla kolumninsa huomiota herättävästi (esimerkiksi Suuret ikäluokat haalivat itselleen etuja, jotka nuoret maksavat) tai yksinkertaisesti kirjoittamalla oman mielipiteensä toisen yhteiskunnallisesti tunnetun henkilön ajatuksista tai mielipiteistä. Hän ei pelkää myöskään vastustaa sen instituution valtavirtanäkemyksiä, jossa hän itse on osallisena. Korkmanin kolumnit eivät ole täynnä taloustieteestä tuttuja, jopa monimutkaisia termejä, jotka saattaisivat etäännyttää lukijoita. Sanonta ”selkeästi ilmaistu on selkeästi ajateltu” kuvaa hyvin hänen käyttämäänsä kieltä. Koska kolumnit on kirjoitettu suomeksi ja aiheet koskettavat useimmiten juuri Suomea, on loogista ajatella, että näiden kolumnien lukijakunta koostuu taloutta ja politiikkaa seuraavista suomalaisista, jotka haluavat seurata aktiivisesti näistä aiheista käytävää keskustelua.

  Kolumnien kommentoijien on helppoa huomata, että kommentoijien esittämät argumentit eivät aina ole puhtaisiin faktoihin, vaan useimmin omiin tuntemuksiin perustuvia. Tämä on tietysti oletettavaa, sillä blogia kommentoivat yleensä tavalliset kansalaiset anonyymien nimimerkkiensä kautta. Kommentointi ei siis rajoitu esimerkiksi tiettyyn ryhmään tai tieteenalaan, vaan kuka tahansa nettitunnukset omaava voi käydä kommentoimassa Helsingin Sanomien eri artikkeleita, blogeja ja kolumneja.

  Sixten Korkmanin kolumnien yleispiirteet ovat jo tuttuja, joten on aika ottaa lähempään tarkasteluun yksi hänen monista kolumneistaan. Kyseinen kolumni on otsikoitu seuraavasti: Onneksi meillä on YLE – mutta onko myös jatkossa?

Yle on "ilmassa", mutta kuinka pitkään? Ja kuka ottaa kiinni, jos se putoaa?

  Kolumni alkaa toteamuksella siitä, että Yleisradio (YLE) on joutunut kritiikin kohteeksi. Korkman tarkastelee väitettä mm. vertaamalla YLEn toimintoja Isossa-Britanniassa vastaavassa asemassa olevaan BBC:hen. Vaikka suuren maailman mediaa on vaikea verrata suomalaiseen pieneen yhtiöön, on totta, että periaatteet ovat samat molempien tapauksissa. Ylellä on vielä paljon opittavaa BBC:n kaltaiselta mediamahdilta.

Korkman avaa myös YLEn ja hallituksen välistä suhdetta sekä paljastaa toimintatapoja liittyen YLEn kritisointiin ja niiden perusteita. Alati digitalisoituva media on nostanut puheita jopa YLEn lakkauttamisesta, mutta Korkmanin mielestä tämä heikentäisi median laatua ja erityisesti tutkivaa journalismia. Tässä olen samaa mieltä, sillä muuten raha ratkaisee liian paljon mediassa. YLEn ei pidä olla poliitikkojen äänitorvi, vaan sen on myös uskallettava kyseenalaistaa jo olemassa olevia totuuksia.

  Kyseinen teksti herättää ajatuksia siitä, mikä on YLEn rooli tulevaisuudessa alati muuttuvassa mediassa. Jotain on tehtävä, ja siihen toimeen Sixten Korkman ryhtyykin Helsingin Sanomien yleisen YLE-vastaisen mielipiteen vastaisesti. Se, jos mikä, on mielestäni tarpeellista ja rohkeaa. YLEn ohjelma- ja mediatuotannosta jokaisella on varmasti omat subjektiiviset mielipiteensä, joten tietyn suunnan valitseminen tulee varmasti aiheuttamaan keskustelua myös kahvipöydissä.

---

[i] https://people.aalto.fi/index.html?profilepage=isfor#!sixten_korkman

Sori siitä (Sara ja Mari, Ellinooran ryhmä)

Vesa Nevalaisen Psyko-blogi ei pelkää provosoida. Se on tyyliltään hyvin persoonallinen: blogin kuvauksessa lukeekin, että se ei päästä ketään helpolla, vaan pysäyttää ja haastaa lukijoita. Nevalainen on psykologian lisensiaatti, ja blogi sijaitsee Psykologiliiton sivuilla, joten kohdeyleisö lienee psykologit, psykologian opiskelijat ja muut aiheesta kiinnostuneet. Blogi kommentoi esimerkiksi ajankohtaisia poliittisia aiheita ja pyrkii herättämään ajatuksia.

Nevalaisen blogin kieli on ekspressiivistä ja yleiskielistä. Slangisanat, intertekstuaaliset viittaukset sekä humoristiset kuvaukset ovat vallalla, ja tekevät tekstistä mielenkiintoista luettavaa. Nevalainen puhuu aiheistaan suoraan ja käyttää välillä provosoivaa kieltä tai termejä. Hän kertoo omista mielipiteistään minä-muodossa. Kaiken takaa kuuluu kuitenkin Nevalaisen huumori: ei blogi yritäkään tarkoituksella loukata ketään. Nevalaisen huumori on sarkastista, mutta osuvaa ja viihdyttävää, ainakin samaan tapaan ajattelevalle ihmiselle. Nevalaisen blogissa näkyy humanistinen näkökulma sekä poliittisesti vasemmalle suuntautuva elämänkatsomus. Löytyypä blogista myös teksti “Rotupsykologiaa” (21.1.2015), jossa Nevalainen vakuuttaa, että ihmiset voi jakaa kahtia humoristisiin humanistiveikkoihin ja vakaviin fundamentalisteihin, jotka eivät huumoria ymmärrä.

Vaikka lähestymistapa on kevyt, blogissa kommentoidaan tärkeitä asioita. Maahanmuuttoa käsittelevä teksti “Suvakit sillassa” (22.4.2016) on hyvä esimerkki Nevalaisen tavasta ottaa kiistelty aihe mietittäväkseen ja sanoa siitä suorat sanat. Politiikan lisäksi Nevalainen kirjoittaa laajasti yleisistä aiheista, kuten television väkivallasta tai koulumaailmasta, sekä tietenkin psykologiasta. Nevalainen soveltaa psykologista tietoa yleismaailmallisten tunteiden sekä yhteiskunnan ilmiöiden pohtimiseen. Hän myös miettii, miten psykologien pitäisi tai miten heidän oletetaan reagoivan erilaisiin ongelmiin. Blogissa ei juurikaan viitata  suoraan esimerkiksi psykologiseen tutkimukseen, mutta Nevalaisen asiantuntijuus näkyy tekstissä esimerkiksi psykologisten käsitteiden käyttönä. 

Blogia selaillessa lukija ei voi olla huomaamatta jopa rajua kielenkäyttöä, esimerkkinä 6.2.2014 kirjoitettu teksti “Kiusaaja on ilkeä paskiainen.” Tämä postaus on myös kerännyt eniten kommentteja, 33 kappaletta. Syynä on varmasti tekstin provosoivuus: moni kommentoija ihmettelee, miten psykologi voi leimata kiusaajan niin vahvasti. Nevalaisen ronski kirjoitustyyli toimiikin retorisena keinona ja nostaa tärkeitä asioita esiin ja julkisiksi puheenaiheiksi. Mielestämme Nevalaisen keinot ovat tehokkaita, sillä tekstien huumori saa lukijan jatkamaan lukemista ja selailemaan blogia enemmänkin.

Erityisesti silmiin pistävä verkkoteksti oli 11.3.2016 kirjoitettu “Sori tästä.” Tässä kirjoituksessa Nevalainen viittaa taannoin tapahtuneeseen kohuun jossa  Alexander Stubb sekoitti hallintarekisterin kannatusprosentit keskenään. Virheen tullessa ilmi valtiovarainministeri Stubb pahoitteli tapausta: “-- sori siitä.” Nevalainen tarttuikin tähän ja kirjoitti siitä kuinka anteeksi pyytäminen, varsinkin sanan “anteeksi” sanominen, on vaikeaa suomalaisille. Nevalainen perustelee väittämäänsä sillä, että kyseinen sana on emotionaalisesti latautunut, eli sen käyttäminen herättää puhujassa tunteita - tarkemmin sanottuna haavoittuvuuden tunteita. Ja koska nämä tunteet ovat vaikeita käsitellä, ihmiset turvautuvat vaihtoehtoihin kuten “sori.” Nevalainen kuvaileekin yleistä käsitystä anteeksipyytäjästä heikkona ja väärässä olevana, kun taas henkilö joka ei pyydä anteeksi töppäilyjään eikä tunteile liikaa on “kova jätkä.” Tämä stereotypia on Nevalaisen mukaan päälaellaan ja hän kysyykin lukijalta, haluaako tämä laittaa henkensä tai varansa tällaisen henkilön vastuulle?  Nevalainen myös kuvailee kieltämme “voimakieleksi” ja humoristiseen tapaansa vertaakin suomenkielen sanoja “mafiaporukan käyttämiksi betonikengiksi.” Psykologisen aspektin tekstiin tuo Nevalaisen pohdinta siitä, että anteeksi pyytämisen, anteeksi antamisen ja empatian taitoja pitäisi opetella enemmän. Hyvää tekstissä on se että se on lyhyt, kuvaileva ja provosoiva,  sekä saa lukijan miettimään omaa kyvykkyyttään anteeksipyytämiseen. Tekstissä olisi voinut olla kuitenkin enemmän viittauksia Stubbin tapaukseen, eikä Nevalaisen myöskään suhtaudu kovin empaattisesti niihin, joilla on vaikeuksia anteeksipyytämisen kanssa. Heitä jopa nimitellään anteeksipyyntövammaisiksi ja nahjuksiksi.

Ulkoasultaan blogi on pelkistetty, eikä siinä käytetä kuvia tai videoita tehokeinoina, mikä antaa itse tekstille suuremman merkityksen. Nevalaisen blogi myös rikkoo kiltin ja kaiken ymmärtävän psykologin stereotypiaa, mutta tuo kuitenkin myös hänen ammattiosaamistaan esille, sillä psykologin näkökulma on läsnä jokaisessa tekstissä.  Kaiken kaikkiaan blogi on hyvää luettavaa, jos on kiinnostunut psykologiasta eikä pelkää vahvoja mielipiteitä.

Loiset & koko muu elämä (Eero L.)

Blogiharavaani tarttui blogi nimeltä Kaiken takana on loinen.

Blogin kynänä toimii Tuomas Aivelo, ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Helsingin Yliopistosta. Blogi on yksi Tiede-lehden monista blogeista, ja sen ensimmäinen kirjoitus ajoittuu vuoden 2014 tammikuulle. Ensimmäisen blogipostauksen mukaan blogin pääkohde on loiset, mutta pikaisen katsauksen mukaan vuonna 2016 kirjoitetusta seitsemästätoista blogauksista vain yksi käsittelee loisia. Blogin aiheet pyörivät loisten lisäksi enimmäkseen evoluutiobiologian ja biologian opettamisen ympärillä.
Blogi on kansankielisesti kirjotettua, mutta kirjoittajaan on helppo luottaa hänen tutkijataustansa lisäksi hänen tuodessa esiin monia näkökulmia ja käyttäessään lähdeviittauksia laajalti tieteellisiin artikkeleihin, lehtikirjoituksiin ja muihin blogeihin ja nettisivuihin. Kirjoitustyyli ei ole asiatyyliä, vaikkakin asiallista, tehden teksistä vielä helpommin lähestyttävän.
Blogi ei ollut minulle ennestään tuttu, löysin sen googlaamalla hakusanalla ”tiedeblogi” ja sohimalla linkkejä summittaisesti. Päädyin valitsemaan juuri tämän blogin, koska kirjoituksiin oli helppo upota yksi toisensa jälkeen välilehtipalkkini täyttessä blogikirjoituksien lisäksi blogiin referenssinä linkatuista teksteistä.

Katsotaan blogista näytteenä blogausta Kun Ylioppilastutkintolautakunta ihonvärin keksi.

Tässä blogauksessa tulee erityisen hyvin esille blogin sekoitus Aivelon omaa ääntä sekä asiatekstiä. Tunteellista ja tieteellistä. Blogaus avautuu Aivelon vuodatuksella: ”Minulla on tapana aina puolivuosittain kiduttaa itseäni katsomalla läpi ylioppilaskirjoitusten biologian ainereaalin kysymykset.” Hänen poimimansa esimerkkikysymys kysyy eri ihonväristen ihmisten jälkeläisen ihonvärin mahdollisuuksia. Kysymys on hänen mielestään sangen hyvä, mutta ylioppilastutkintolautakunnan antama esimerkkivastaus saa hänet ”vain hämmentyneeksi”. Tämän jälkeen Aivelo listaa mallivastauksesta numeroiden seitsemän poimiaansa virhettä, niin evoluutiobiologian näkökulmasta virheitä kuin huomioita mulaatti-sanan arkuudesta ja sen käytöstä mallivastauksessa. Lopetus on ytimekäs: ”Ylioppilastutkintolautakunta, yritä edes.”

Vaikka tekstissä on aiemmin hehkuttamastani lähteiden käytöstä huolimatta vain pari viittausta wikipediaan käsitteitä selventämään, on tämä blogaus mielestäni muuten edustava otos blogin puoliasiallisesta, mukaansatempaavasta tyylistä.

Kemppinen: Arki vai pyhä (Miki ja Jasu)

Jukka Kemppinen. Et ole ehkä kuullut hänestä, mutta pyri etsimään mielestäsi professorin prototyyppiä. Sellaista silmälasipäistä, hieman kaljuuntuvaa ja parrakasta vanhaa miestä, joka on pukeutunut hyvin formaalisti. Hyvä. Tältä näyttää myös Kemppisen Jukka, joka ei tietenkään pelkästään näytä professorilta, vaan myös on ihan ihka aito professori. Vieläpä hyvin ansioitunut sellainen. Hänen erikoisalaansa ovat historia, oikeustiede ja kirjallisuuden eri lajit. Lisäksi hän on kielimiehiä, ja taittaa ainakin kymmentä eri kieltä niin hyvin, että hän on ehtinyt tekemään  kattavaa uraa myös kääntäjänä.  Lukuisien kirjojen kirjoittajana ei ole mikään ihme, että hänen bloginsa Kemppinen, johon nyt sukellamme, sisältää hyvin monimuotoista kieltä ja laaja-alaisia viittauksia, joiden ymmärtämiseen saattaa mennä enemmän kuin yksi läpilukaisu. Vuonna 2013, Helsingin Sanomat myönsivät tälle blogille Best Blog in Finland -palkinnon. 

Ensimmäisenä silmään iskevät Jukan hyvin napakat, yksi- tai kaksisanaiset otsikot, jotka eivät paljasta juuri mitään tekstin sisällöstä. Nämä eivät edusta kuitenkaan click bait -tyyliä, sillä ne eivät avaudu välttämättä edes sen jälkeen, kun olet sisäistänyt leipätekstin. Ne ovat kuin arvoituksia. Kemppisen blogi kerää päivittäin yli tuhat kävijää. Niihin, jotka eivät vahingossa eksy hänen blogiinsa, eli hänen kohderyhmäänsä, kuuluu luultavimmin kaikenlaiset tallaajat. Heitä yhdistänee monipuolinen kiinnostus ajankohtaisiin asioihin.  Blogissa esillä olevat aiheet ovatkin siis ajan hermoilla kulkevia. Kirjoittaja käyttää kuitenkin melko vaikeaa kieltä mikä voi hieman hämmentää aloittelevaa lukijaa ja nostaa kynnystä aloittaa blogin seuraamista. Voi olla hyvinkin tarpeen esimerkiksi tutustua omatoimisesti asioihin, joihin hän tekstissään viittaa, jotta saisi siitä punaisesta langasta kiinni, jota hän kirjoittaessaan tarjoaa.  

  

Eniten keskustelua on herättänyt Kemppisen teksti Arki vai pyhä. Kommentointi on asiallista ja perustelevaa. Lisäksi tähän kommentoineet lukijat vaikuttavat asiaan perehtyneiltä ollen kuitenkin pääasiassa samaa mieltä leipätekstin kanssa - ehkä laajentaen kuitenkin sitä omalla näkökulmallaan. On myös huomionarvoista, että, kuten netissä yleensäkin, ottaa suurin osa kantaa anonymiteetin turvin.

Tekstin tyyli on useimmiten esseetyppistä, myös tässä Arki vai pyhä tekstissä, jossa otetaan kantaa liian helpon mielipiteen omaksumiseen. Tässä tapauksessa tällainen helppo mielipide on, että ajatellaan pakolaisten tulevan tänne vain hyödyn perässä turvallisuuden ja hengissä pysymisen sijaan. Kemppisen mukaan meidän tulisi katsoa omia johtajiamme, jotka muistuttavat vallanhaluisina ISIS:stä haluessaan samalla tavoin haalia itselleen kalifaattia. Vallankäyttäjinä on mainittu Donald Trump ja Vladimir Putin, joista jälkimmäistä verrataan suoraan terroristiin. Vertaus saattaa olla määrittelykysymyksenä epäkorrekti, mutta symbolisena vertauksena vaikuttava, jos mietitään Kemppisen mainitsemien, Syyrian ja Ukrainan tapahtumia. 

Kuva: https://i.ytimg.com/vi/MDVxQWcXdmw/maxresdefault.jpg

Kemppinen argumentoi käyttäen historiallisia tapausesimerkkejä väitteidensä pohjana, mutta hän ei anna kyseisille esimerkeille lähdeviittauksia, vaan antaa lukijan uskoa omaan asiantuntijuuteensa.  

  

Teksti vaikuttaa luovan vertauksillaan ja tarkkaan rajatuilla henkilökuvauksilla kauhukuvia maailmanpolitiikan tulevaisuudesta. Olemme ikään kuin toistamassa historian virheitä, sillä emme ole tietoisia millä tavoin ihmiset ovat toimineet aiemmin vastaavissa tilanteissa. Tilanteissa, joissa maiden välillä on kestämättömiä jännitettä maastamuuttoliikkeiden seurauksena. Kemppisen toive näyttäisi olevan, ettemme olisi niin sokaistuneita omien pelon tunteiden tyydyttämisestä eli helppojen uskomusten ja valintojen toteuttamisesta esimerkiksi valitsemalla päättäjiä, jotka luovat meille mielikuvan omatekemän "vankilan" tarpeellisuudesta.

  

Vaihtoehtoratkaisuja pohtiessaan hän vaikuttaa tulevan, hieman vastahakoisesti, tulokseen, että yksityisyyttä loukkaavaa valvontaa tulisi lisätä ihmishenkien pelastamisen nimissä. Puoltaako hän kuitenkin tätä vain siksi, että hän on itsekin kouluttanut nk. Informaatio-oikeuden oppiainetta? Sen vois saada selville vain tutustumalla lähemmin Jukka Kemppiseen.  

Visuaalisuuden merkitys – kuinka erottua massasta? (Kalle A, Pekka K, Henry K.)

Nykyajan informaatiotulvassa massan sekaan hukkumisen vaara on suuri. Jos haluaa näkyä, on erotuttava joukosta – ei sekoittua harmaaseen massaan. Ulkoasun ja mainonnan visuaalisuuden merkitys on huima. Tätä voi verrata yksittäisen ihmisen tarkoituksella huomiota hakevaan pukeutumiseen: mitä erilaisempi tyyli, sitä enemmän saa huomiota. Tämä pätee yhtä lailla viestinnässä.

Katleena Kortesuo kirjoittaa blogikirjoituksessaan Organisaatio, anna väljyyttä otsikkodioihin diapohjien erottautumisesta ja siitä, kuinka organisaatio voi helposti yhtenäistä tyyliä tavoitellessaan sortua kahlitsemaan itsensä samannäköiseen massaan, joka ei enää palvele sen kummemmin diasarjan tekijää kuin katsojaakaan. Varoittavaksi esimerkiksi Kortesuo nostaa Suomen Pankin SlideShare-palvelusta löytyvät diat, joissa kaikissa on sama, identtinen pohja ja joista ei edes otsikko erotu. Kortesuo vertaa näitä dioja Jarkko Sjömanin otsikkodioihin, joissa on hyödynnetty visuaalisesti monipuolisia elementtejä, niin katsojan huomion kiinnittäviä kuvia kuin erilaisia fonttejakin. Kortesuo toteaa, että organisaation ei kuitenkaan tarvitse hylätä brändiään tai luopua yhtenäisestä tyylistään luodessaan persoonallista ja erottuvaa visuaalista ilmettä.

Samankaltaiset diat myös vaikuttavat yleisöön negatiivisesti, sillä yleisön keskittyminen voi herpaantua diojen näyttäessä samalta. Goldman-Rakic ja Wilson (1994) julkaisivat tutkimuksen Behavioural Brain Research, missä tutkittiin apinoiden keskittymistä värien sekä kuvien avulla ja erilaisilla väreillä ja kuvilla saatiin positiivisia tuloksia aikaan. Värien ja kuvien voidaan todeta olevan tehokas tapa saada asia esitettyä. Värit ja kuvat stimuloivat aivojen muistia käyttäviä osa-alueita, joten oikea visuaalinen ulkoasu voi parantaa esityksessä käytyjen asioiden muistamista.

Viestinnän asiantuntijayrityksen Zendon Hanna Takala kehottaa blogitekstissään 3+ tapaa erottua joukosta yritysorganisaatioita käyttämään rohkeasti omaa ja asiakkaiden ääntä. Omana äänenä olkoon tarina, jolla voi mahdollisesti identifioitua omanlaisekseen. Kuva tai tarina työpaikan virkistyspäiviltä? Kuka sanoi, että pitää käyttää Twitteriä samaan tapaan kuin kilpailija? Käytä mediaa eri tavalla kuin suurin osa – tai vieläkin paremmin ainutlaatuisella tavalla. Mitä erilaisempi olet, sitä herkemmin sinut huomataan!

Korvaako teknologia ihmisyyden? (Mervi ja Taru)

Blogissa Autistisella pojalla on ystävä, joka jaksaa aina keskustella hänen kanssaan, tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoittaa teknologian kehityksestä edistää ihmisten vuorovaikutustaitoja Helsingin Sanomien kolumnissaan. Hän aloittaa tekstinsä The New York Timesin esimerkistä autistisen pojan Gusin ja puheentunnistukseen  perustuvan apurin Sirin välisestä keskustelusta. Blogissaan Kaaro pohtii tekniikan kehittymisen myönteisiä puolia: hän nostaa esiin Tamagotchit nuorten suosimina virtuaalilemmikkeinä ja Paro-hyljerobotit yksinäisten vanhusten seurana. Tulevaisuudessa ollaan Kaaron mukaan kehittelemässä myös itsenäisesti puhuvia ja liikkuvia robotteja.

Varsinkin yksinäisille sekä toimintakyvyltään rajoittuneille ihmisille tällaiset keskustelun mahdollistavat robotit ovat varmasti tervetulleita. Todellisuuden hämärtyminen voi kuitenkin muodostua ongelmaksi teknologian kehittyessä:  mieli saattaa järkkyä, kun jossain vaiheessa ihminen tajuaa, ettei tekoäly anna tunteille vastakaikua. Kaaron tekstissä Gus tietää Sirin olevan vain tietokone, mutta silti hänen mieleensä pulpahtaa ajatus naimisiinmenosta.

Artikkelin herättämässä verkkokeskustelussa on nostettu esille se, että joillakin ihmisillä voi olla vaikeuksia kommunikoida muiden ihmisten kanssa tai aloittaa keskustelua. Kaarokin kirjoittaa tekstissään Facebookin kontakteista, joiden kanssa ollaan pääasiassa yhteydessä vain virtuaalisesti. Teknologia voi siis auttaa ihmistä tutustumaan toiseen ihmiseen paremmin, jonka jälkeen kasvokkain tapahtuva kommunikointi on helpompaa. Gus- pojan tapauksessa teknologian avulla opitaan hyödyllisiä taitoja ihmisten kanssa toimimisessa.

Ihmisyyteen liittyy paljon sellaista, mitä ei voida etukäteen ohjelmoida eikä ketään ihmistä voi kopioida tai korvata. Tuntuu siltä kuin teknologian kehittäminen tähtäisi kaikkien virheiden korjaamiseen ja yksilöön liittyvien epäkohtien poistamiseen. Elämästä halutaan sellaista, jossa kommunikointi on täydellistä ja kaikki vastaukset miellyttävät kuulijaa. Mutta onko elämä elämää ilman ristiriitoja, mykkäkoulua ja tunteenpurkauksia? Täydellisyyttä tavoittelevassa maailmassa on vaikeaa olla epätäydellinen, ihminen.

---