Juuri oikeanlainen psykologi - onko sellaista? (Laura L.)

Highway to Health on psykologiaan, ravitsemukseen ja hyvinvointiin keskittyvä blogi. Blogin takana on psykologi ja ravintoneuvoja Hanna Markuksela, joka kutsuu itseään leikkisästi "valtakunnan viralliseksi keittiöpsykologiksi". Blogissaan Markuksela kirjoittaa monipuolisesti hyvinvoinnista ja terveyden edistämisestä oman psykologian, ravitsemustieteen ja funktionaalisen lääketieteen tietämyksensä pohjalta. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan: tekstejä löytyy esimerkiksi muotidieeteistä ja syömishäiriöistä, itsetunnosta, meditaatiosta, kaamosmasennuksesta, terveyden biologiasta, psykoterapiatyöstä... Ilahduttavaa Markukselan teksteissä on se, että ne ovat poikkeuksetta erittäin huolellisesti rakenneltuja ja eläväisesti kirjoitettuja. Blogia lukiessa huomaa nopeasti, että useimpien tekstien eteen on tehty laajaa taustatyötä. Tekstit tarjoavatkin paitsi viihdyttävää lukemista, myös laadukasta tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa tietoa.

Valitsin tarkempaan tarkasteluun tekstin "Voiko psykologi olla myös ihminen?", jossa Markuksela pohtii psykologin rooliin liittyviä odotuksia ja vaatimuksia sekä niiden toteuttamista. Markukselan mukaan psykologin olemukseen, persoonaan ja elämäntarinaan  kohdistetaan muiden ammattiryhmien edustajia enemmän kriteerejä, jotka tiivistyvät yhteen oletukseen: "Sun pitää olla neutraali". Tekstissä pohditaan, saako psykologilla olla omia ongelmia tai synkkä menneisyys, vai tekevätkö ne hänestä epäpätevän ja kyvyttömän auttaa muita. Markuksela lähestyy aihetta huumorin kautta esittelemällä stereotyyppisen "juuri oikeanlaisen psykologin", jonka elämään sopii kuvaus "superkympin tytöstä superkympin tädiksi ja priimalaatuinen elämän CV kasaan". Tästä hän jatkaa huomauttamalla, että harvan elämä oikeasti näyttää tältä, eikä tarvitsekaan näyttää. Markukselan mukaan alalla tarvitaan monenlaisia ihmisiä monenlaisin taustoin, eikä psykologin roolin omaksuminen saisi merkitä inhimillisyyden tukahduttamista. Esimerkiksi hän nostaa menestyneen ja arvostetun psykologin Marsha Linehanin, joka eräässä haastattelussa paljasti saaneensa nuoruudessaan epävakaan persoonallisuuden diagnoosin ja olleensa aikoinaan erittäin itsetuhoinen. Markuksela kuvaa Linehanin paljastusta rohkeaksi teoksi joka "rikkoo myyttiä hajuttomista, mauttomista ja persoonattomista psykologeista".

Markukselan blogitekstin vahvuutena mainitsisin sen, että hän on selvästi paneutunut aiheeseen ja kirjoittaa oman kokemuksensa pohjalta. Tekstiä on helppo seurata ja kirjoitustyyliltään se on jopa poikkeuksellisen mukaansatempaavaa. Käsittelemäni tekstin aihe kiinnostaa varmasti eniten niitä, jotka ovat psykologin työn kanssa tekemisissä joko alan ammattilaisena tai asiakkaana. Teksti onkin kerännyt useita kommentteja, joissa jatketaan keskustelua ja jaetaan kokemuksia erilaisista terapiasuhteista.

http://all-nuts-in-a-case.blogspot.fi/search/label/psykologia

Konsensus on politiikkaa – ei tiedettä (Pasi P.)

Tiede-lehden päätoimittaja Jukka Ruukki kirjoittaa blogia nimeltä ”Totta toistaiseksi”.  Ruukki kuvaa blogiaan lyhyesti sanoin: ”Tiede-lehden päätoimittaja, joka poistaa varmistimen kuullessaan sanan tieteellisesti todistettu”. Lähtökohtaisesti blogi siis lupaileekin lukijoille tieteellisesti perusteltuja näkökantoja.

Tutustuin Ruukin blogikirjoitukseen ”Eläköön epävarmuus”. Blogikirjoitus käsittelee Ilmastonmuutos ja yhteiskunta -seminaaria, sekä tieteen epävarmuutta että ilmastonmuutosta yleensäkin.  Ruukki ei vaivaudu purkamaan seminaarin sanomaa sen tarkemmin, vaan sortuu epäasiallisesti lyttäämään luennoitsijat änkyröiksi.  Tämä on kovin kummallista kielenkäyttöä mieheltä, joka toisaalta, ainakin itsensä mukaan, hyväksyy tieteen epävarmuuden ja keskustelukulttuurin.

Ruukki näyttää perustavan oman näkemyksensä IPCC:n ja tiedeyhteisön oletettuun konsensukseen, mutta ei lähde enempää avaamaan varsinaisia tieteellisiä tuloksia, joiden pitäisi vakuuttaa esim. minut lukijana.  Ruukin – tai siis IPCC:n – mukaan nykyinen lämpeneminen johtuu pääsääntöisesti ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden noususta. Ongelma tällaisessa epätieteellisessä vakuuttelussa on, että siinä ei esim. määritellä mitä tarkoittaa ”nykyinen lämpeneminen”, millä aikaskaalalla tuota pitäisi ajatella? Viimeiseen 18:aan vuoteen ei ole ollut lämpenemistä. Edellisen pienen jääkauden päätyttyä (n. 1850) globaali lämpötila on noussut alle asteen verran. Tuhansien ja jopa miljoonien vuosien aikaskaalalla emme elä mitenkään poikkeavia aikoja lämpötilan suhteen. Maapallon historiassa ilmasto on jatkuvasti elänyt muutostilassa. Biologiselle elämälle suotuisinta ja rikkainta aikaa maapallolla vietettiin noin 100 miljoonaa vuotta sitten, liitukaudella, jolloin saattoi olla jopa 6 °C nykyistä lämpimämpää sekä ilmakehän hiilidioksidia 6 kertaa nykyistä enemmän (kausaliteetti epäselvä). Siihen verrattuna – lähinnä poliittiset – puheet kahden asteen nousun tuhoisista vaikutuksista kuulostavat liioitelluilta. 

Ruukki kirjoittaa, että IPCC:n mukaan todennäköisyys sille, että ilmaston lämpeneminen karuine seurauksineen on ihmisen aiheuttama, on 95 prosenttia. Kertomatta jää taas, että mitähän nuo ”karut seuraukset” mahtavatkaan olla?  Lämpötila on kyllä noussut melkein asteen verran, jos siis tarkoituksella valitsemme vain viimeisen pienen jääkauden jälkeisen ajan, joka alkoi noin 1850-luvulla. Sitä ei tiede pysty kertomaan, että kuinka paljon ihmisen vaikutuksella on ollut merkitystä tuosta alle yhden asteen lämmönnoususta. 

Ruukki vaatii meitä toimimaan todisteiden puutteesta huolimatta, sillä toimimattomuus olisi Ruukin mielestä venäläistä rulettia. Ikävä kyllä, tunnepohjaisella hötkyilyllä tehdyt hoitokeinot saattavat olla tautia vaarallisempia. 

Psykologian popularisointi - uhka vai mahdollisuus? (Emmiina ja Pyry)

http://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/teemu_ollikaisen_blogi/kasi_psykologian_hunajapurkissa.1331.blog

Teemu Ollikaisen blogi Mentaalipuolen hommia  ilmestyy Suomen Psykologiliiton nettisivuilla ja sen aiheet käsittelevätkin arkielämän ilmiöitä psykologisien silmälasien läpi. Kirjoittaja on erikoispsykologi sekä psykoterapeutti . Ollikainen pyrkii herättämään ajatuksia sekä haastamaan pinttyneitä näkemyksiä psykologien keskuudessa. Kieli on humoristista ja kärkästä, mutta kuitenkin asiapitoista, jolloin viihteellisyys ja uskottavuus kulkevat käsi kädessä. Vaikka blogin tavoite on haastaa lukijoita niin blogista puuttuu vuorovaikutuksellisuus. Kirjoitukset ovat saaneet vain muutamia kommentteja ja nekin ovat vain selkään taputuksia tai kritiikkiä tekstien liiallisesta pituudesta.  Ollikainen voisikin jakaa kirjoituksiaan useampaan tekstiin, jotta lukija jaksaisi jäädä pohtimaan tekstin sanomaa.

“Käsi psykologian hunajapurkissa” hyppää suoraan syvään päähän allasta. Psykologian popularisointi on ajankohtainen kysymys, mediassa vilisee psykologian alan termejä mitä moninaisimmissa yhteyksissä ilman pyrkimystäkään tieteelliseen tarkkuuteen. Tietoa esitetään mediassa ilman asianmukaisia lähdeviitteitä, jolloin tarkkuus kärsii.Ollikainen nostaa jo tekstinsä alussa esiin dilemman, vaikka psykologien ammattinimike ja täten työmme sisältö on laissa suojattu, on psykologisessa tutkimuksessa tuotetun tiedon käyttö kaikille mahdollista.

Hän pyrkiikin tuomaan tarkastelun keskiöön piirteen tämän tiedon käytöstä, jonka hän kokee ongelmalliseksi. Ollikainen sanoo, että hän näkee itseasiassa alan tutkimustiedon tulevan kuunnelluksi helpommin sen ollessa muun kuin psykologin esiin nostamaa. Hän mainitsee tästä esimerkkinä mm. Helsingin Sanomissa julkaistun uutisen, jossa hyvinvointi- ja mindfulness coach puhuu “stressihormoneista” ja tekniikan tohtori “tunne-energian” välittymisestä työyhteisöön messutapahtumassa. On hyvä ottaa huomioon, että kumpikin teksti on ilmestynyt konteksteissa, jotka antavat valtavasti painoarvo sanotulle.  Tämä on niin Ollikaisen kuin myös meidän omasta mielestämme problemaattista ja voi johtaa monenlaisiin väärinkäsityksiin. Vaikka tutkimusten tuottama tieto onkin suotavaa, jopa vaadittavaa, tuoda ymmärrettävässä mielessä suuren yleisön tietoon, on termien heittelyn ja niillä oman uskottavuuden pönkittämisen vaarat moninaisia: Liian ympäripyöreällä termien, erityisesti neurologisen sanaston ja kuvien käytöllä, luodaan helposti kuva kyseessä olevan asian yksioikoisuudesta, selkeydestä ja mahdollisesti myös vääristä kausaalipäätelmistä

Psykologista, erityisesti aivotutkimuksen perustuvaa tietoa siis levitetään ja käytetään liian höllästi, niin maallikkojen kuin myös psykologien toimesta. Olisi tärkeää miettiä kuinka tieto popularisoidaan ja miten se esitetään. Psykologiassa on myös muita luotettavia tutkimusmetodeja kuin aivokuvantaminen.  Onkin tärkeä miettiä tuoko aivokuva jotain uutta merkityksellistä tietoa vai kalastellaanko sillä tiedon parempaa luotettavuutta vastaanottajan silmissä.  Piiloutumalla aivokuvien taakse psykologit itse vetävät mattoa omien jalkojensa alta.  Kvalitatiivinen tieto on aivan yhtä arvokasta, jopa arvokkaampaakin tietyissä tilanteissa. Kaikkea ei voi mitata luonnontieteellisesti, sillä kokemusmaailmaa ja tunnetta ei voi tiivistää pelkkiin neuroneihin ja niiden välisiin yhteyksiin.  

Popularisointi on välttämättömyys, mutta viihteellisyyden ja ymmärrättävyyden takia ei saisi tinkiä tieteellisistä tiedon kriteereistä. Ollikainen korostaa, että psykologian ammattilaisetkin erehtyvät käyttämään termejä sinnepäin. Tulevana psykologina on tärkeä pohtia jo opiskeluvaiheessa omaa suhdettaan termeihin ja niiden käyttöön. Eksaktius ei kuulu pelkään kandiin tai graduun. Psykologit ovat tieteemme edustajia ja heidän pitäisi näyttää esimerkkiä eikä taipua tekemään tieteestämme kansantajuista niin, että termeistä tulee pelkkää keittiöpsykologiaa ja aivokuvaa aivokuvan perään. Täytyy siis löytää tasapaino tieteelllisen tarkkuuden ja perusteluiden, sekä mielenkiintoisen ja ymmärrettävän esityksen välillä. Psykologien tulisi löytää siis oikea määrä massan mukana menemistä kuitenkaan kadottamatta omaa ammattiylpeyttä.

#V (Fanni ja Ville)

Ville Tolvanen on kasvujohtamisen ja muutoksen arkkitehti. Hän kirjoittaa blogia nettisivuilleen (http://villetolvanen.com/). Kirjoituksissaan hän käyttää tunnusmerkkiä V. Juuri #V on Tolvasen tapa tunnustautua sosiaalisessa mediassa - hän käyttää sitä paitsi blogissaan, myös twiittiensä perässä, ikään kuin polttomerkkinä omista ajatustensa tuotteista. Blogissaan Tolvanen käsittelee sitä, miten yritykset saataisiin menestymään paremmin. Kirjoituksissaan hän pureutuu muun muassa muutosjohtamiseen, brändäykseen ja kokonaisvaltaisen menestymisen avainten löytämiseen.

Tolvanen nostaa esiin ongelmakohtia yrityksissä ja pyrkii teksteissään antamaan näihin ratkaisuja. Lukijan oletetaan olevan tietoinen käsiteltävistä ongelmista - näin blogikirjoitukset voidaan jättää sopivan mittaisiksi ja niissä keskittyä ydintietoon: ratkaisuun. Tolvanen ei käytä tieteellistä tekstiä tai tutkimuksia kirjoitustensa pohjana, vaan tieto perustuu hänen asiantuntijuuteensa.

Blogin layout on äärimmäisen tehokas. Se on tyylikäs, hillitty, graafinen ja skandinaavinen. Heti nettisivun avattuaan huokuu siitä arvokkuus ja rauhallinen ammattitaito. Vielä ei ole tarvinnut lukea sanaakaan, ja uskoo jo kaiken mitä Tolvanen aikoo sanoa. Kun siirtyy lukemaan tekstejä, vahvistuu alkuvaikutelma entisestään: juuri seesteisyys ja rauha, jolla Tolvanen useimmiten kirjoittaa on vangitsevaa ja erittäin uskottavaa.”Tavanomaisen” tekstin lomassa Tolvanen hyödyntää nostoja, joihin hän valikoi sloganin omaisia ytimekkäitä ilmaisujaan.

Kolmas kiinnostava asia löytyy sivuston ala-laidasta. Siellä ovat jämptissä rivissä kaikki Tolvasen käyttämät muut sosiaalisenmedian väylät, jotka nivoutuvat saumattomasti yhteen blogin antaman vaikutelman kanssa. Juuri brändäyksessähän Tolvanen onkin mestari, joten totta kai hän onnistuneesti brändää myös itsensä.

Juuri tässä Tolvanen on ammattilainen: hän osaa myydä ideoitaan. Hän ymmärtää, että paitsi blogin tekstit, myös kaikki muu niiden ympärillä myyvät ajatuksia lukijoille. 

Tolvasen haluaa palkata nostamaan oma yritys suosta.

”VAIN LUUSERIT MAKSAVAT MARKKINOINNISTA”

Blogikirjoituksessaan 'Apple opettaa luusereille digiajan markkinointia' (http://villetolvanen.com/2014/09/10/apple-opettaa-luusereille-digiajan-markkinointia/) Tolvanen kirjoittaa Applen tyylistä markkinoida itseään ja vertaa sitä tavallisten yritysten markkinointiin: yritykset markkinoivat 80-luvun malliin ja luulevat voivansa ostaa markkinoinnin ulkopuolisilta. Yritysten tulisi tämän sijaan luoda itse hypeä ja innostaa asiakkaita niin, että lopulta markkinoijina toimivatkin asiakkaat.

Tekstissä Tolvanen esittelee yleisiä ongelmia markkinoinnissa ja tiivistää ne helppolukuiseksi paketiksi. Hän osoittaa missä Apple on onnistunut ja missä taas esimerkiksi Neste Oil on epäonnistunut. Esimerkkien ja vertailun kautta hän onnistuu vakuuttamaan epäuskoisemmankin lukijan.

Ongelmat, eivätkä ratkaisutkaan ole ydinfysiikkaa, ne vain tulee tiedostaa ja ymmärtää niiden merkitys bisneksen kannalta niin, että ne haluaa ratkaista. Tämä on Tolvasen blogin ydinsanoma.

www.villetolvanen.com

Pumping iron (Ville S. ja Aleksi R.)

 

"SUUTU JO!"

Blogin kirjoittaja Juha Hulmi on nykyisin Jyväskylän yliopistossa tutkijana toimiva dosentti ja liikuntatieteiden tohtori. Blogi on nimeltään Lihastohtori ja se keskittyy kuntosaliharjoittelun ympärille. Aiheet käsittelevät monipuolisesti niin voimaharjoittelua, ravintoa kuin tieteellisiä lihaksen kasvuun liittyviä asioita. Blogi pyrkii tuomaan tieteellistä ja faktapohjaista tietoa kaiken ikäisille ja liikunnallisesti eri lähtökohdista tuleville ihmisille. Usein blogikirjoituksissa käsitelläänkin kuntosaliharjoitteluun liittyviä myyttejä faktatietojen ja tieteen avulla.

Valitsimme läheisempään tarkasteluun jalkakyykkyä (videosta poiketeten) koskevan blogikirjoituksen. Kirjoituksen keskeisenä väittämänä on, että jalkakyykky on erinomainen liike ala- ja keskivartalon kokonaisvaltaiseen harjoitteluun. Hulmi luettelee lukuisia lihaksia, jotka työskentelevät kyseisessä liikkeessä ja sen eri variaatioista kuten raakakyykky, puolikyykky ja askelkyykky. Blogin kirjoittajalla on puolellaan oma vahva empiirinen kokemus sekä lukuisia tieteellisiä tutkimuksia. Lähteisiin viitataan heti väitteen esittämisen jälkeen linkillä, joka johtaa kyseiseen tutkimukseen.

Perinteinen takakyykky!

http://chadwaterbury.com/wp-content/uploads/2011/08/blog-bb-back-squat-tech.jpg

Oikeaoppisen verkkotekstin tyylin mukaan jo heti kirjoituksen alussa on mainuttu blogikirjoituksen teema. Käsiteltävän asian laajan luonteen takia kirjoitus on jaettu useampaan osaan, mikä helpottaa tekstin lukemista ja pitää sen blogitekstiksi sopivan mittaisena. Kirjoitusta on myös väritetty muutamalla viihteellisellä kuvalla, jotka tukevat muutenkin rentoa lukukokemusta tieteellisestä aiheesta. Blogikirjoitusta on myös mahdollista kommentoida. Kyseinen kirjoitus onkin kerännyt vilkasta keskustelua, johon Lihastohtori ottaa aktiivisesti osaa.

Henkilökohtaisesti olemme saaneet blogista paljon irti niin harjoitteluun liittyvissä asioissa kuin myös ruokavaliota ja ravintoa koskevissa asioissa. Esimerkiksi kuinka tulisi syödä rankan harjoittelun jälkeen ja onko erilaisista lisäaineista hyötyä. Ohjeet voi ottaa vakavasti, koska kirjoittajana on dosenttitason tutkija eikä anonyymisti "bro-sciencea" totuutena eri foorumeilla huuteleva salimake.

Salimaken ohjeet nopeisiin tuloksiin.
http://www.shockmansion.com/wp-content/myimages/2013/12/Lift.jpg

Voimme siis lämpimästi suositella kyseistä blogia kaikille kuntosaliharjoittelusta tai ravinnosta, niin toiminnallisestia kuin tieteellisestä näkökulmasta kiinnostuneille ihmisille. Blogi sopii erittäin hyvin aloittelijoille, mutta kokeneetkin konkarit saavat varmasti virikkeitä harjoitteluunsa. Ikä eikä koko ole myöskään este, sillä artikkeleita löytyy laidasta laitaan. Loppuun vielä Lihastohtorin kahdeksan tärkeintä vinkkiä päästäkseen kovaan fyysiseen kuntoon:

1. Toimiva fyysinen harjoittelu
2. Hyvä perusravinto
3. Sopivasti lepoa ja tarvittaessa lihashuoltoa
4. Muut terveellsiest elämäntavat
5. Taito- tai tekniikkaharjoittelu
6. Treenin jälkeinen palautusjuoma/palautusravinto
7. Urheiluravinteet tai ravintolisät
8. Erillinen mentaalinen harjoittelu

 http://lihastohtori.wordpress.com/2013/05/20/kovafyysinenkondis/

Oppilaan vai opettajan peruskoulu? (Veera Ylimaunu ja Salli Kokkinen)

Kasvatustieteen tohtorikoulutettava Laura Tuohilampi Helsingin yliopistosta ravistelee suomalaista peruskoululaitosta blogissaan Peruskoulupesula, jonka toinen kirjoittaja on oppilaanohjaaja Antti Värtö. Kirjoittajien mukaan vuonna 2012 perustetun blogin tarkoitus on ”tuulettaa koulusta käytävää keskustelua”. Tuohilammen kirjoitustyyli on rohkea ja suora, mutta rakentavasti nykymuotoista peruskoulua kritisoiva. Teksteistä välittyy myös turhautumista suomalaista peruskoulua koskevien muutosten hitauteen. Erityisesti teksteistä välittyy Tuohilammen ajatus siitä, että koulu ja opettajat ovat oppilaita varten.

Laura Tuohilampi kirjoittaa blogitekstissään ”Onko oppiminen kivaa silloin kun opettaminen on kivaa?” (5.9.2014) ajankohtaisesta aiheesta. Hän haluaa tuoda kirjoituksessaan esille erilaisten opetus- ja oppimistyylien tärkeyden. Opettajat jumittuvat opetuksessaan helposti totuttuihin käytäntöihin ja mukavuusalueellensa. Tuohilammen mukaan peruskoulussa ihanneoppilaalle on tietty muotti, johon kaikki oppilaat taidoistaan ja temperamenteistaan riippumatta yritetään mahduttaa. Opetuksen pitäisikin hänen mielestään ottaa paremmin huomioon oppilaiden erilaiset tarpeet, vaikka se olisi opettajalle siinä hetkessä vaativampaa. Pitkällä aikavälillä oppimistulokset ovat luultavasti paremmat, kun jokaista oppilasta kannustetaan oppimaan omalla tavallaan. Erityisesti peruskoulun opettajalla on suuri vastuu siitä, että lapsi löytää itselleen sopivat oppimistyylit ja -tavat.

http://ellit.fi/liikunta-ja-terveys/itsetuntemus/testaa-lapaisisitko-peruskoulun

Tuohilampi on oikeassa siinä, että erilaisten oppimistapojen huomiointi peruskouluopetuksessa on tärkeää. Erilaiset oppimistavat saattavat vaatia uusia tavoitteita, jotka eivät ole samanlaiset jokaisella oppilaalla. Olemme sitä mieltä, että päämääränä ei tarvitse olla se, että kaikki oppivat yhtä paljon ja samalla tavalla. Opetuksessa pitäisi korostaa enemmän oppimisen prosessia ja jokaisen oppilaan omia tavoitteita. Esimerkiksi lukivaikeuksista kärsivällä voi olla eri oppiaineiden opiskelun lisäksi tavoitteena parantaa lukutaitoaan. Tämä voi olla jopa tärkeämpi tavoite kuin kasvien nimien oppiminen. Täytyy kuitenkin hyväksyä, että kaikki eivät välttämättä yllä samantasoisiin oppimistuloksiin, vaikka jokainen olisi saanut oppia itselleen sopivalla tavalla.

Mikäli oppilaan on sopeuduttava peruskoulun antamaan muottiin, Tuohilammen mukaan haittana on, että ”oppilaan identiteetti kasvaa sen ajatuksen ympärille, että hänen olemassaolonsa on ongelmallinen, ja hänen tulee ponnistella jatkuvasti sovittaakseen itsensä toisenlaiseen muottiin”. Tällöin oppilaan energiaa kuluu muuhun kuin oppimiseen ja koulunkäynnistä voi tulla uuvuttavaa. Tuohilammen mielestä oppilas voi menettää kokonaan kiinnostuksensa koulunkäyntiin, ja hän ei löydä omia kykyjään ja vahvuuksiaan. Tällä voi olla kauaskantoisia seurauksia, kuten yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen ja syrjäytyminen.

Tuomilampi mainitsee blogissaan myös perinteisen kouluopetuksen hyvistä puolista, lista on vain paljon lyhyempi. Tällöin kokonaisuus yleensä toimii sujuvasti ja opettajan työ on helpompaa. Voidaankin kysyä, onko peruskouluopetus suunniteltu oppilasta vai opettajaa varten? Tuohilampi näkee hyvänä puolena myös oppilaiden mahdollisen sopeutumisen, jolloin oppilas oppii hallitsemaan itseään ja kaikki pystyvät toimimaan samalla tavalla. Tällöin tuloksena on ”kunnollisia kansalaisia”.

Mielestämme nykyisessä koulujärjestelmässä ei ole vain huonoja puolia. Näemme peruskoulun opetuksen hieman positiivisemmassa valossa kuin Tuohilampi. Suurimmalle osalle oppilaista vallitsevat opetuskäytännöt sopivat, ja rajat auttavat myös vilkkaita oppilaita kehittymään. Koulu voi olla ensimmäinen paikka, jossa lapselle asetetaan rajoja. Oppilaille pitää opettaa, että opetus ei aina ole oman mielen mukaista. Erilaiset opetustyylit haastavat sekä oppilaat että opettajat astumaan ulos mukavuusalueiltansa. On hyvä oppia sietämään tietyssä määrin epävarmuutta ja tilanteita, jotka eivät ole miellyttäviä. Mukautumiseen oppiminen ei ole välttämättä huono asia, kunhan opetustyyliä välillä muutetaan ottaen kaikki

oppilaat huomioon.

Vanhempien terveyskäyttäytymisen jalanjäljissä (Veli-Matti & Roosa Melina)

Highway to Health on Hanna Markukselan pitämä - osittain jo hiipunut – ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvä blogi. Markuksela on Hyvinvointivalmennus Avalonian perustaja, ravintovalmentaja ja psykologi. Hänen ammattitaitonsa heijastuu kirjoituksiin vakuuttaen lukijan vankalla tietopohjallaan.

Markuksela käsittelee laajasti hyvinvointia huomioiden ravinnon merkityksen ihmiselle sekä ottaa huomioon myös ihmisen hyvinvointia uhkaavia psykologisia ilmiöitä. Yhdessä blogikirjoituksessaan Markuksela puhuu vanhempien omaan kehoon suhtautumisen siirtymisestä lapselle psykologisen ilmiön, mallioppimisen, kautta. (http://all-nuts-in-a-case.blogspot.fi/2011/08/pienten-lasten-ulkonakopaineiden-syista.html)


Silmiinpistävä havainto Markukselan tekstissä on, kuinka paljon hän korostaa vanhempien merkitystä mallioppimisessa. Omien kokemuksiemme perusteella kaveripiirillä ja kouluympäristöllä on ratkaisevan suuri rooli käyttäytymisessämme. Arvot luonnollisesti lähtevät kotoa, mutta kouluympäristön merkitystä tuskin voi väheksyä. Markuksela puhuu kirjoituksessaan lähinnä lapsen terveyskäyttäytymisen puolesta ja siitä, kuinka lapsi omaksuu vanhempiensa terveyskäyttäytymisen.



http://strengthinconfidence.com/plus-size-models-fat-acceptance-signs-plummeting-social-standards/

”Esimerkiksi oman (tai puolison) ulkonäön jatkuva morkkaaminen lapsen nähden ja toistuvat tiukat laihdutuskuurit eivät tarjoa hyvää oloa pienelle tyypille, joka yrittää vasta muodostaa käsitystä siitä mitä on kauneus, naisellisuus tai vaikka järkevä painonhallinta.” Omat lapsuuden kokemukseni ovat kuitenkin vahvasti ristiriidassa Markukselan väitteen kanssa, sillä vanhempani olivat ylipainoisia, ja halusivat luonnollisesti laihduttaa. Tämä ei vaikuttanut minuun millään tavalla: tiedostin vanhempieni olevan ylipainoisia. Itse ajattelin kuitenkin olevani normaali, eikä minulla käynyt mielessäkään, että olisin tarvinnut laihdutuskuuria. Lisäksi Markuksela toteaa blogikirjoituksessaan vanhempien peräänkuuluttamien arvojen ja käyttäytymisen olevan usein ristiriidassa, ja tämän olevan haitaksi lapselle.

Mutta..

Eikö lähestulkoon kaikki tässä maailmassa ole ristiriidassa? Ollaanko mistään oikeasti samaa mieltä? Miksi edes pitäisi olla? Eikö elämä yleensäkin ole päämäärien saavuttamista, joten miksei vanhemmilla saisi olla toiveita lapsiensa paremmasta huomisesta? Kuka meistä on tyytyväinen nykytilanteeseen? Eikö vanhemmilla ole oikeus yrittää saada lapsensa sisäistämään hyviä arvoja, joita he itse ovat kykenemättömiä – syystä tai toisesta – noudattamaan? Onko parempi, jos vanhempien terveyskäyttäytyminen on suoraan sanottuna perseestä ja he pyrkivät myös sanallisesti välittämään tätä omille lapsilleen? Epäilemme, että näin ei ole, vaikka silloinhan heidän käyttäytymisensä olisi yhdenmukaista sanojen kanssa ja ristiriitaa ei syntyisi. Ehkä tässä kohtaa lapsen oma sisäinen lamppu syttyisi ja hän huomaisi 150 kiloisen äitinsä terveyskäyttäytymisessä jotain parantamisen varaa.



http://earlyeducation2.blogspot.fi/2011/04/kids-and-eating-disorders.html


Joka tapauksessa Markuksela pyöristelee tekstin lopuksi ja toteaa kannattavansa rentoa elämäntapaa, johon herkuttelukin kuuluu silloin tällöin. Tämän allekirjoitamme täysin, mutta emme ymmärrä miksi pienen kasvavan lapsen täytyisi vaivata yliPÄÄTÄÄN elämäänsä terveellisillä elämäntavoilla. Itse elimme onnellisen ja pullantäyteisen lapsuuden onnellisena tietämättä rasvapitoisuuksien tai hiilihydraattien tuomista lisämakkaroista.




Ehkä juuri tässä piilee myös Markukselan pointti, että lapset perisivät vanhempien terveelliset tavat tiedostamattaan. Näin energiaa ei menisi terveydestä murehtimiseen, vaan lapsi voisi nauttia lapsuudestaan täysin rinnoin.