Rokotteet, U/M? (Jenny H. & Emma L.)

Blogissaan Totta toistaiseksi Jukka Ruukki ottaa kantaa ja nostaa esille omasta mielestään ajankohtaisia aiheita. Aiheet ovat tieteellisiä, mutta ne vaihtelevat laidasta laitaan. Hän saattaa yhdessä tekstissä käsitellä historiaa, mutta toisessa koulutusta. Kirjoittaja Jukka Ruukki on valmistunut Helsingin Yliopistosta valtioitieteen maisteriksi ja toimii tällä hetkellä Tiede-lehden päätoimittajana. Blogia myös julkaistaan Tiede-lehden nettisivuilla.

Blogia on helppo ja lukea, ja se sopii monen tasoiselle lukijalle. Lukijan ei ole pakko olla perehtynyt erityisesti aihealueisiin, vaan tekstin luku on helppoa omasta taustasta riippumatta. Suuri puute blogissa on lähteiden puute. Monessa tekstissä Ruukki viittaa johonkin tutkimukseen tai muuhun kirjoitukseen, mutta ei tarjoa suoraa lähdettä. Kokemattoman lukijan voi olla haasteellista suhtautua tekstiin lähdekriittisesti, koska tekstin tuottaja on Tiede-lehden päätoimittaja. Lähteiden tarkka ilmoittaminen kuitenkin toisi lisää luottamusta blogin teksteihin, ja auttaisi lukijaa muodostamaan oman mielipiteensä tarkemmin. Koska blogia julkaistaan Tiede-lehden omilla nettisivuilla, lukijakunta on varmasti suurimmaksi osaksi Tiede-lehden lukijoita, mutta koska se julkaistaan netissä, on se kaikkien saatavilla.

Kuva: James Gathany, Wikicommons

Erityisesti erään blogitekstin otsikko kiinnitti meidän huomiomme, “Pakko on kehno kannustin”. Kyseisessä tekstissä Ruukki käsitteli rokotuksia ja sitä, tulisiko rokotusten olla pakollisia. Hän ei kuitenkaan suoranaisesti esitä tekstissään perusteluita suuntaan eikä toiseen rokotteiden antamisen suhteen. Kuitenkin tekstistä välittyy selkeästi kuva, että Jukka Ruukin mielestä rokotusten antamista lapsille tulisi jatkaa. Myös meidän mielestämme rokotusten antamista lapsille tulisi jatkaa, koska se on kansanterveydellisesti merkittävä ennaltaehkäisevä toimenpide. Tiede-lehden artikkelissa “Mitä jos ei rokoteta” (Ruukki, 2014), kerrotaan siitä mitä tapahtuisi, jos lapsia ei rokotettaisi. Artikkelin alussa esitellään hypoteettinen tilanne, jossa yksi lapsi tartuttaa useisiin muihin lapsiin ja heidän läheisiinsä tuhkarokon, koska heitä ei ole rokotettu sitä vastaan. Tämänkaltaisten tilanteiden välttämiseksi, olisi mielestämme elintärkeää jatkaa rokottamista. Riittävä rokotettujen henkilöiden määrä takaa lauman tuoman suojan niillekin, joita ei ole rokotettu. Mikäli rokotettujen määrä laskee, samalla myös suoja pienenee.

Ruukki on keskittynyt “Pakko on kehno kannustin” -tekstissään keinoihin joiden kautta rokotteiden ottaminen koitetaan taata. Hän nostaa esimerkiksi Australiassa käytössä olevan mallin, jossa perheen lapsilisät leikataan, mikäli lapsia ei ole rokotettu asianmukaisella tavalla. Myös Suomessa on esitetty mallia, jossa rokottamatta jätettyjen lasten perheiltä voitaisiin evätä tiettyjä sosiaalietuuksia. Ruukki perustelee tällaista mallia vääräksi, koska lasta rangaistaan turhaan kahdesti - ensin lapselta evättäisiin mahdollisuus rokotuksiin ja sitten vielä perheen tukia vähennettäisiin.Olemme myös samaa mieltä Ruukin kanssa, että pakko ei ole oikea tapa edetä tässä asiassa. Tiedon lisääminen ja koulutus ovat tärkeimmässä roolissa tämän ongelman ennaltaehkäisemiseen/ratkaisemiseen.

Olemme molemmat itse kasvaneet perheissä, joissa lasten rokottamista on pidetty itsestään selvyytenä. Kumpikaan ei myöskään ole koskaan henkilökohtaisesti tai lähipiirissä kokenut mitään vakavampaa haittaa rokotteista, päinvastoin kokemukset ovat positiivisia. Tämän perusteella voisimme molemmat nojata malliin, jossa lapsille annetaan yleisohjeistuksen mukaiset rokotteet. On kuitenkin hyvä tiedostaa myös rokotuksista mahdollisesti seuraavat haitat, kuten sikainfluenssa-rokotteesta joillekin harvoille aiheutunut narkolepsia vuonna 2009. Siksi onkin syytä pohtia tarkasti, mitkä kaikki rokotteet todella ovat tarpeellisia kaikille, ja mitkä kannattaisi kohdentaa vain riskiryhmille.  

Lähteet:

Blogi; https://www.tiede.fi/blogit/totta-toistaiseksi/pakko-kehno-kannustin

Artikkeli; https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/mita_jos_ei_rokoteta

Aikaansaamattomuudesta ajanhallintaan (Anni K., Janita R., Mikko V.)

Psykologiaan liittyvät teemat koskettavat meistä jokaista. Ei siis ihme, että keittiöpsykologiset self help -oppaissa ja erilaisissa aikakauslehdissä neuvotaan tietä parempaan elämään. Psykologiatiede lähestyy kuitenkin ihmistä tutkimuksen ja tieteellisten silmälasien kautta.

Psykologiaa-blogi popularisoi psykologista tietoa, ja sen kohderyhmä on kaikki psykologiasta kiinnostuneet. Kirjoittajat ovat psykologian asiantuntijoita ammattilaisista opiskelijoihin. Aiheet vaihtelevat neuropsykologiasta työhyvinvointiin ja muun muassa aikaansaamattomuuteen.

Opintopsykologi Minna Roininen kirjoittaa blogipostauksessaan haitallisesta aikaansaamattomuudesta eli prokrastinaatiosta. Sillä tarkoitetaan, että jo ajatus jonkin tehtävän teosta herättää ahdistusta ja tehtävää vältellään tekemällä jotain aivan muuta. Tämä helpottaa oloa hetkellisesti, mutta lykkäämisestä voi tulla haitallinen tapa, joka aiheuttaa ikäviä seurauksia.

Voisiko olla niin, että suomalainen akateeminen kulttuuri suuren itseohjautuvuuden ja vastuunoton vaatimuksineen altistaa viivyttelylle ja jättämään töiden tekemisen viimeiselle illalle ennen palautuspäivää? Tällöin aikaansaamattomuus olisi todellisesti suurempaa korkeakouluopiskelijoilla. Meidän mielestämme näin ei kuitenkaan välttämättä ole, sillä yhtä hyvin aikaansaamattomuus voi yksinkertaisesti tulla vain räikeämmin näkyviin silloin, kun tehtävien suorittamista ja opintojen edistymistä seurataan.

Kirjoittaja tuo esille, että aihetta on tutkittu erityisesti korkeakouluopiskelijoilla ja tuokin esiin, että aikaansaamattomuus vähenee iän myötä. Mutta meille herää juuri kysymys siitä, väheneekö ilmiö oikeasti, vai muuttaako se vain muotoaan. Esimerkiksi yksinhuoltajaäidin eteenpäin lykkäämät maksamattomat maksut ja kuntokuurin aloittamisen pakoilu ylipainoisella ei välttämättä aiheuta samalla tavalla havaittavia ongelmia kuin tentin reputtaminen. Ehkä kyse on siitä, että aikuiset eivät jää kiinni aikaansaamattomuudesta samoin kuin jatkuvan arvioinnin alla olevat opiskelijat.

Joka tapauksessa nyky-yhteiskunnan voi aiheuttaa monenlaisia haasteita aikaan saamiselle. Kirjoittaja mukaan ”multitaskingin” on havaittu hidastavan ja vievän huomiota pois tärkeistä tehtävistä. Tämä voi olla meidän nähdäksemme niin tämän päivän opiskelijalle, kuin työssä käyvälle keskeinen ongelma. Tällöin huomio hajaantuu eri kohteisiin sen sijaan, että keskityttäisiin yhteen asiaan kerrallaan. Tänä päivänä on tyypillistä pitää jopa hyvän työntekijän merkkinä kykyä tehdä useaa tehtävää yhtäaikaisesti.

Lisäksi Roininen mainitsee, että kyky sietää epämiellyttäviä tunteita vähentää myös lykkäämistä. Oman kokemuksemme perusteella voimme vahvistaa, että monesti haluamme nopeasti palkinnon ja hyvän olon sen sijaan, että malttaisimme ponnistella pidemmän aikaa. Yhteiskunnassamme tuntuukin vallitsevan jonkinlainen kärsimättömyyden kulttuuri: yhdellä klikkauksella saa pitsan kotiin tai voi ottaa pikavipin uuteen kodinkoneeseen säästämisen sijaan. Pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys eivät ole aina kovin suosittuja sanoja.

Blogi osuukin aikamme ilmiöihin ja on mukavaa luettavaa niin alan ammattilaisille kuin ihan vain kaikille kiinnostuneille!

Blogin osoite: https://psykologiaa.com

Kuva: https://pixabay.com/fi/nainen-burnout-moniajo-kasvot-1733881/

Johtajien metkut - Pelon uudet kasvot vai uusi viihdyke? (Ake Ek & Mikko Ahola)

Voit halutessasi luoda tunnelmaa kuuntelemalla valitsemaamme mietintämusiikkia.

Kaikki me pelkäämme jotain, jotkut ydinpommeja, kun taas toiset wifi-yhteyden katoamista. Me rohkeina yliopisto-opiskelijoina pelkäämme vain kahta asiaa: “kurssien reputtamista ja opintotuen katkaisemista”. Tuomas Kyrö pohtii myös omia pelkojaan blogissaan: “Kenellä on isoin - Ydinsodan pelko ennen ja nyt“, käsitellen samalla johtajien pätemättömyyttä ja siihen kohdistuvaa pelkoa.

“Pelko oli aitoa ja lopullista. Tiesin mitä oli tapahtunut Hiroshimassa ja Nagasakissa. Meistä jäisi vain varjo asfalttiin, joka sekin kiehuisi pois.” - Tuomas Kyrö

Kyrö kirjoittaa blogissaan, kuinka Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen ampumat ydinkärjet tuhottaisiin Suomen päällä ja vaaran uhatessa majoittautua kerrostalon kellariin. Tämä pelko ei kuitenkaan mielestämme ole enää relevantti, Neuvostoliiton muuttuessa Venäjäksi ja Yhdysvaltojen uuden kohteen takia. Aivan varmahan Yhdysvaltojen kohteesta ei voi olla, mutta voisipa luulla, että aavikoilta voisi löytyä vaikkapa mustaa kultaa. Sitähän Kyrön mainitsema Yhdysvaltoja johtava lukutaidoton, impulssikontrolliton “tuulitukka” voisikin havitella, ainakin hänen ilmastopositiivisen asenteensa puolesta.

Myös solvaaminen onnistuu Kyröltä, hänen arvostellessa suurvaltojen, kuten Yhdysvaltojen, Pohjois-Korean ja Venäjän, johtajat. Uskomme, että heihin kohdistuvat pelot liittyvät enemmänkin pätemättömyyteen, kuin liian suureen valtaan. Tai ehkä pelko johtuukin näiden kahden yhdistelmästä, liian suuresta vallasta suhteessa heidän pätemättömyyteensä. Maailmasta löytyisi varmasti monta paljon kyvykkäämpää johtajaa heidän rooleihinsa, mutta eivät he saa ääntään kuuluviin, sillä diktaattoreille ja rikkaille ei kansa ryppyile. Sama koskee myös Venäjän kansaa. Venäjän presidentti, tai Kyrön sanoin “alamittainen keisari” hallitsee vahvalla otteella myös silloin kun ei ole virassaan. Hänen lemmikkiapinansa on työn ääressä yhden presidenttikauden ja kun kausi loppuu, keisari ottaa jälleen asemansa takaisin. Suomea on kuitenkin lykästänyt, sillä johtajana toimiva Sauli Niinistö ei turhia huutele sosiaalisessa mediassa tai missään muuallakaan vaan toimii suomalaisen elkein ja puhuu vain kun on jotain sanottavaa.

Saavatko suurten johtajiemme twiittaukset ja letkautukset kansainvälisissä tiedotusvälineissä asenteemme heihin keventymään? Otammeko heitä enää edes tosissamme? Onko heistä tulossa enemmän vitsi kuin auktoriteetti, jota seurata? Siinä kysymyksiä joita voimme kaikki pohtia kun majoittaudumme vällyjen väliin pohtimaan samalla suhteellisuusteorian merkitystä.

Lähteet:

Blogi: https://suomenkuvalehti.fi/kyro/2018/03/30/kenella-on-isoin-ydinsodan-pelko-ennen-ja-nyt/?shared=55-86109390-999

Musiikki: Yumi Arai - Rouge no Dengon (instrumental) - 1989

Kuva: https://c1.staticflickr.com/4/3917/14593131040_3ac6e1787a_b.jpg

Suo, kuokka, ja yhdys_sana_virhe (Nelli K., Eelis R.)

Miten arvelisit Suomen kielen historiasta kirjoja kirjoittaneen dosentin suhtautuvan erilaisiin tapoihin käyttää nykysuomea?

Mielikuvasi voi muuttua.

Vaikka Lari Kotilaista kutsutaan väitöskirjansa aiheen mukaan leikillisesti “agressiivitohtoriksi”, hänen bloginsa Suomensuojelija ei liity äärioikeistolaisiin katupartioihin tai Suomen puhdistamiseen vieraista vaikutteista.

Lari Kotilainen on Suomensuojelija, akateemisten saavutustensa lisäksi itsensä suomen kielen sekatyöläiseksi nimennyt suomen kielen dosentti. Blogissaan hän käsittelee huumorilla höystettynä elävää suomen kieltä, kertoo lukijaa kiinnostavia yksityiskohtia, ja tarjoaa mallin siitä, miten suomen kieltä voi puolustaa olematta tiukkapipoinen pilkunviilaaja. Hän myös pyrkii opettamaan ihmisiä arvostamaan omaa äidinkieltään, käyttämään sitä, ja olemaan pelkäämättä sen kehittymistä.

”Kielitaito on matka, jolla ei ole loppupistettä. Kaikki voivat oppia lisää.”

“Suomen kieli ei pelastu valittamalla eikä yhdyssanavirheitä korjailemalla.

Tarvitaan enemmän.”

Kotilainen tosiaan onnistuu tekemään hauskoja sellaisistakin aiheista kuin pilkutus, kielioppisääntöjen muutos, uudissanat ja suomen historia.

Kotilainen opettaa suomea vieraskielisille aikuisille, ja hänen opiskelijansa ovat törmänneet opinnoissaan ylimääräiseen esteeseen: suomen puhumiseen oikeissa arkipäivän tilanteissa ei juuri tarjoudu mahdollisuuksia, koska heidät pakotetaan puhumaan englantia. - Siitä huolimatta, että he haluaisivat puhua suomea. Jopa ystäväpiirissä.

Vuonna 2013 Kotilainen kirjoitti blogissaan tästä aiheesta jatkaen keskustelua, jonka oli aloittanut kolumnissaan Suomen Kuvalehdessä otsikolla “Älä englannita”. Englannittamisessa on siis kyse englannin puhumiseen pakottamisesta, siis pakottamisesta vähän samassa mielessä kuin juoksuttaa, oksennuttaa tai puhalluttaa. Eikö kuulostakin aika ikävältä?

Vaikka suomalaisella ei useinkaan ole liikaa tilaisuuksia treenata ruostunutta enlannintaitoaan, englannittaminen ei ole kohteen eli suomea oppivan näkökulmasta kohteliaisuutta, vaan turhauttavaa ja jopa puhujan kielitaidon väheksymistä.

Oletko itse toiminut näin? Aloitatko itse oletusarvoisesti keskustelun Suomessa englanniksi, kun puhut mielestäsi vierasmaalaiselta näyttävälle henkilölle? Tai onko sinua englannitettu?

Kuten lähes kaikkiin ihmisten välisiin ongelmiin, ratkaisu englannittamisongelmaankin on kommunikaatio ja molemminpuolinen kunnioitus. Niiden pohjana on itsetuntemus, omien asenteiden ja arvostusten tiedostaminen. Totta puhuen myös laiskuuden voittaminen ja riskien ottaminen on osa ratkaisua.

Väitämme, että halu olla kohtelias, on varmaankin yksi englannittamisen syy, mutta muitakin syitä on. Esimerkiksi kokemattomuus: Suomessa on perinteisesti ollut vähän vierasmaalaisia, ja heistäkin vain osa on jaksanut nähdä vaivaa oppiakseen suomea. Sekin on yleensä opittu perhepiirissä. Miten siis kommunikoida sellaisen henkilön kanssa, joka osaa vain perustaidot? Käyttäisikö puhe- vai kirjakieltä, persoonapronomineja minä ja sinä, mä ja sä vai jopa mie ja sie?

Tuttava, joka opettaa Kotilaisen tavoin suomea vieraana kielenä, kertoo pari hyvää vinkkiä, miten päästä alkuun.

Ole ystävällinen ja puhu suomea kaikille ihonväriin tai aksenttiin katsomatta, varsinkin, jos suomen opinnoissaan alussa oleva keskustelukumppanisi rohkenee aloittaa keskustelun suomeksi. Sovita puheen rytmi sopivaksi, puhu siis hitaasti. Englannin tunneilla opitaan yleiskieltä, joten se on hyvä lähtökohta. Murre- ja slangisanat voivat olla vaikeita, ne kannattaa unohtaa.

Oppilaitaan tuttava opastaa sanomaan suoraan: “Haluan puhua suomea”.  Ja jos suomen oppija kaipaa rauhallista keskusteluhetkeä, vinkki on: puhu mummolle tai papalle. Vanhat ihmiset eivät useinkaan osaa englantia, ja heillä on lisäksi  aikaa jutella ja suvaitsevaisuutta.

Jouluista dialogia rannalla

Suomi on jo huomattavasti kansainvälisempi kuin blogikirjoituksen aikaan. On korkea aika tulla tietoiseksi siitä, millaisen viestin suomen kielestä annamme. Arvostammeko äidinkieltämme, annammeko sille vapauden ja luvan elää, myös vaihtelevilla aksenteilla?

Kotilainen on tehnyt suomelle suojeluohjeet, joita noudattamalla kaikki menee hyvin.

Ja suomi pelastuu.

Onko raittius kirosana? (Marika H. ja Paula K.)

Onko raittius kirosana? 

Nuorten linkki -sivusto on internetissä helposti saatavilla oleva kattava tietopankki, jota nuoren tai tälle läheisen aikuisen on kätevä hyödyntää. Sieltä voi lukea henkilökohtaisia tarinoita ja saada vastauksia nuoren elämässä askarruttaviin kysymyksiin. Tietoartikkelit käsittelevät muun muassa päihteiden käyttöä, pelaamista, mielenterveyttä, riippuvuutta, seksuaalisuutta ja koulutusta. Sivuston kirjoittajina toimivat muun muassa terveyden ja hyvinvoinninilaitoksen (THL) asiantuntijoita, tutkijatohtoreita ja professoreja. Sisällöltään artikkelit nojaavat tieteelliseen tutkimustietoon ja laajoihin lähdeaineistoihin, joten luotamme näiden validiteettiin ja uskallamme rakentaa näkemyksemme näiden perustalle.

Oma kiinnostuksemme suuntautui erityisesti alkoholin rooliin nuoruusvuosien kehityksen aikana. Ymmärrettävästi alkoholin liikakäytöllä on turmelevat seurauksensa, mutta voidaanko alkoholi yksiselitteisesti ja aikuisen perspektiivistä tarkastelluin perustein tuomita? Alkoholinkäyttöön kuitenkin kytkeytynee positiivisiakin seurauksia, mikä ei tietenkään tästä huolimatta tarkoita, että tahtoisimme rohkaista nuoria päihteiden käyttöön.

Pikemminkin olisi tärkeää löytää vaihtoehtoisia strategioita näiden merkityksellisten tavoitteiden, kuten kaveriporukan hyväksynnän saamiseksi. Juomiskäyttäytymisellä tuntuukin olevan enemmän välineellistä kuin itseisarvoa. Välinearvolla tarkoitamme, että alkoholi toimii ikään kuin välineenä kaverisuhteiden ja muiden nuorelle tärkeiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Itseisarvo puolestaan viittaa siihen, että alkoholissa itsessään olisi jotakin, mikä motivoisi sitä juomaan (vertaa esim. alkoholistin tarpeeseen juoda). Toisin sanoen alkoholi olisi arvo itsessään ja sitä tavoitellaan sen itsensä vuoksi (Wikipedia). Olisiko perusteltua tietyssä määrin ymmärtää nuoren alkoholinkäyttöä tämän kaltaiseen intuitiiviseen “välinehypoteesiimme” nojaten?

Vuonna 2015 suomalaisista 14-vuotiaista 2 % ilmoitti juoneensa itsensä todella humalaan vähintään kerran kuussa, 16-vuotiaista noin 8 %, 18-vuotiaista sekä pojista että tytöistä 11 %. Iloksemme voimme kuitenkin tutkimustulosten perusteella nähdä nuorten alkoholin kuluttamisen vähentyneen. Myös ns. keskimääräinen kokeiluikä on noussut 2000-luvulla ja tämä trendi ilmenee perhetaustasta ja kotipaikkakunnasta riippumatta. (Ahlström 2012.) Yhä suurempi osa suomalaisista nuorista on raittiita. Toisaalta on yleistä, että raittius ja absolutismi nähdään kulttuurissamme tabuna, ja juomiskulttuuri paistaa läpi niin televisiosta, musiikista kuin mediastakin. (Laine 2016.)

Alkoholin haitoista tunnutaan keskusteltavan paljon, ja valistavan vaikutuksen sijaan jatkuva aiheen moralisointi saattaa estää nuorisoa herkistymästä vakavamielisemmälle suhtautumiselle. Tällaisten paljon puhuttujen, esimerkiksi fysiologisten haittavaikutuksien lisäksi hieman harvemmin nostetaan esiin vaikkapa nuorison rattijuopumustapauksia, alkoholin yhteyksiä seksuaalisiin riskeihin sekä kännireksia. Nykypäivänä ulkonäkökeskeisessä yhteiskunnassamme tapetilla ovat erinäiset syömishäiriöt, mutta kännireksia oli meillekin entuudestaan vieras käsite. Sillä tarkoitetaan syömisen laiminlyöntiä alkoholijuomien sisältämiin runsaisiin kalorimääriin vedoten. Yleisestä muotista poiketen Nuorten linkki lähestyy nuorelle ajankohtaisia ja tärkeitä asioita ymmärtäen ja samalla valistaen ilman ‘turhaa moralisointia’. Nuoren näkökulmasta haitoista paasaamisen sijaan helpommin lähestyttävämpää ja sisäistettävämpää olisi pohtia, mitä hyötyä nuoren juomattomuudella on. Tietoartikkelissa alkoholista kieltäytymisen seurauksena luetellaan positiivisia yhteyksiä parempaan koulumenestykseen, masennusriskin pienenemiseen ja kestävämpiin sosiaalisiin suhteisiin (Selin 2013).

Mikä sitten oikeasti, konkreettisessa todellisuudessa, olisi sellainen välinearvoltaan yhtä “merkityksellinen, iso ja arvolatautunut” asia kuin alkoholi? Psykologian opiskelijoina korostamme sekä yksilöön että ryhmään kohdistuvaa tarkastelua. Ryhmässä tärkeintä on jaettu kokemus elämän iloista ja nautinnoista, jännityksestä ja yhteenkuuluvuudesta. Tunteet ovat niin sanotusti pinnalla tässä ikävaiheessa, ja vastakaikua omille kokemuksille haetaan jatkuvalla peilaamisella ja vertailulla. Mikäli ryhmädynamiikka tuottaa positiivisia elämyksiä muutoinkin, ei alkoholin tuomaa ekstraa ehkä osata kaivata. Samaa mieltä on tutkijatohtori Antti Maunu (2013), jonka sanoin tehokkain tapa torjua juomisen sosiaalista painetta on huolehtia siitä, että porukkaa yhdistää muukin kuin juominen. Yhteiset tavoitteet harrastuksissa, esim. urheilussa saattavat peitota alkoholin tuomat näennäiset hyödyt. Yksilötasolla tulee huomioida jokaisen ainutlaatuinen persoonallisuus. Omista lähtökohdista riippuen terveelliseen ja raittiiseen elämäntapaan voisivat kannustaa muun muassa itselle tärkeä harrastus, parisuhde, avoin perhesuhde, tulevaisuuden suunnitelmat ja usko omaan pystyvyyteen tavoitteita kohti pyrkiessä, sekä lapsuudessa opitut terveelliset tottumukset.

Aihetta voi pohtia myös siltä kannalta, millainen vaikutus huolestuneiden aikuisten varoituksilla ja vahtimiskäyttäytymisellä on nuorten toimintaan. Nuorten linkki esittää mahdollisiksi juomiseen yllyttäviksi motiiveiksi tunteiden säätelyn, sosiaalisen paineen ja yhteenkuuluvuuden tunteen, sekä alkoholin tuoman vaikutelman voimasta, rohkeudesta ja autonomiasta (Törrönen 2012, Selin 2013). Alkoholin pahamaineisuus ja aikuisten asenteiden julkinen torjuminen saattavat äärimmilleen vietynä ainoastaan lisätä tuulta purjeisiin, koska nuoret näkevät usein vanhemmista irrottautumisen ja itsenäisyyden saavuttamisen vaativan rajojen koettelua ja aktiivisia tempauksia. Jos kotona jatkuvasti epäillään ja varoitellaan alkoholin riskeistä ja luottamuksen pettämisen tuomista seuraamuksista, kokee teini säännöistä poikkeamisen joko oivaksi tilaisuudekseen ‘astua aikuisten saappaisiin’ tai pelkoa herättäväksi teemaksi, johon liittyy tunne vanhempien osoittamasta luottamuksen puutteesta. Tällainen tunne puolestaan voi kaivertaa syvältäkin itsetuntoa, mikä on kehityksellisesti haavoittavaa. Aikuisten olisikin syytä käyttää harkintaa ja tietoisesti panostaa vuorovaikutussuhteeseen nuoren kanssa.

Selkeytettäköön nyt vielä, ettemme missään muodossa puolusta riskihakuista alkoholinkäyttöä missään ikävaiheessa. Pääpointtinamme on herätellä lukijoita pohtimaan asiaa enemmän nuorten kuin aikuisten kokemusmaailman kautta ja tarjoamaan jälkikasvullemme parempia vaihtoehtoja hienovaraisin menetelmin. Tässä tehtävässä esimerkiksi esittelemämme Nuorten linkki -sivusto voi olla hyödyllinen. Aikuisina pyrimme siihen, ettei sana raittius esiintyisi nuorisoslangissa pelkkänä kirosanana. Lisäksi voisimme keskittyä näkökulmaan, jossa myöskään sana alkoholi ei omassa puheessamme saisi yksipuolisen negatiivista leimaa. Yhteiskunnassa ja lähipiirissä vallitsevilla diskursseilla - tavoilla, joilla tuomme asiamme puheessa esille - on huomattava, mutta vielä heikosti tiedostettu vaikutus käyttäytymiseen. Nuoret eivät välttämättä halua kuulla mitä sanomme, mutta kuulevat kyllä miten sen teemme.

Marika ja Paula

Lähteet:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Itseisarvo_(etiikka)

Ahlström, S. 2012. https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/tietoartikkelit/alkoholi/nuorten-juomatavat-suomessa

Eriksson, P. 2012. https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/tietoartikkelit/alkoholi/kannireksia

Laine, E. 2016. https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/tietoartikkelit/alkoholi/raittius-ei-oo-kirosana

Maunu, A. 2013. https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/tietoartikkelit/alkoholi/juomisen-sosiaalinen-paine

Selin, A. 2013. https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/tietoartikkelit/alkoholi/miksi-alkoholia-juodaan

Törrönen, J. 2012. https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/tietoartikkelit/alkoholi/juominen-ja-juhliminen

Kuvat:

https://pixabay.com/fi/saippuakuplat-värikäs-lentää-2417436/

https://pixabay.com/fi/tytöt-sparklers-ilotulitusvälineet-984154/

Digitalisaation musta aukko (Waltteri Hietala, Juhana Katainen)

Digitalisaation musta aukko

Digitalisaatio on ilmiönä tuttu kaikille. Ilmiö nähdään usein myönteisenä, sillä siihen liitetään vahvasti esimerkiksi teknologian kehittyminen ja asioiden sujuvuuden parantaminen. Tämä pitää kuitenkin sisällään myös paljon varjopuolia; kuinka varmoja voimme esimerkiksi olla siitä, että kaikki pääsevät hyödyntämään digitalisaation tuomia myönteisiä asioita omassa elämässään? Saavatko kaikki tasapuolisesti käyttöönsä esimerkiksi uusinta teknologiaa?

Jyväskylän Yliopiston tiedeblogi toimii alustana tieteellisille kirjoituksille, jossa tutkijat kommentoivat tai käsittelevät jotakin ajankohtaista aihetta tai ilmiötä oman tieteenalansa näkökulmasta. Blogin kirjoittajat ovat siis Jyväskylän Yliopiston tutkijoita, kuten esimerkiksi professoreita tai tohtoreita. Tiedeblogissa ei käsitellä vain tietyn tieteenalan käsitteitä tai ilmiöitä,vaan kirjoituksia löytyy lukuisista eri aiheista ja eri näkökulmista. Blogiin ilmestyy lukukauden aikana joka viikko uusi teksti, ja alustalla on myös mahdollista käydä keskustelua teksteistä kommentoimalla niihin. Kirjoitukset nojaavat melko vahvasti tutkimustietoon, koska yliopistolla tehdään paljon erilaisia tutkimuksia, ja blogin kirjoittajat ovat juurikin yliopiston tutkijoita. Näin ollen suhde yliopisto-instituutioon on todella vahva. Yksi blogin tavoitteista on toimia keskustelunavaajana eri agendoille.

Tiedeblogissa on kiinnostavaa se, että kirjoituksia julkaistaan monipuolisesti eri aiheista ja aihepiireistä. Aiheita ovat esimerkiksi digitalisaatio, liikunta, taide ja talous. Tiedeblogi pysyy ajankohtaisena, koska se käsittelee paljon julkisuudessa ja pinnalla olevia asioita ja ilmiöitä, jotka herättävät keskustelua. Tiedeblogissa käyty keskustelu on asiallista, sillä kommentit täytyy julkaista omalla nimellä ja toimituksen täytyy ensin hyväksyä kommentit ennen niiden julkistamista. Blogissa pyritään kertomaan uusista tutkimuksista ja tutkimustuloksista mielenkiintoisella, mutta asiallisella otteella. Esimerkiksi kirjoitukset otsikoidaan siten, että ne houkuttelevat lukijaa lukemaan kyseisen kirjoituksen. Kirjoitusten tekstilajina on pääsääntöisesti artikkeli.

Tarkastelimme lähemmin Sakari Taipaleen blogikirjoitusta “Digitalisaation harmaat sävyt”. Blogitekstin keskeinen väite on se, että eri ikäluokkien välille on jo syntynyt, ja on jatkuvasti syntymässä yhä voimakkaampi kuilu mitä tulee digitaalisten teknologioiden ja palveluiden käyttöön. Kirjoittaja argumentoi väitteensä viittaamalla tutkimuksiin sekä tuomalla esille myös omaa tutkimustaan. Taipale käyttää lähteitä sujuvasti ja oikeaa lähdeviittaustekniikkaa käyttäen. Tekstistä tekee hyvän verkkotekstin se, että se ei ole liian pitkä ja kappaleet ovat kevyitä lukea. Artikkelin ingressi tiivistää kohtalaisen hyvin sen, mitä asiaa ja ilmiötä tarkastellaan tekstissä ja mistä näkökulmasta. Tekstissä on onnistuttu tuomaan ensin esille tärkeimmät asiat ja havainnot, jonka jälkeen siirrytään vähemmän tärkeisiin havaintoihin, mikä on hyvä piirre verkkotekstiä ajatellen.

Mielestämme artikkelissa olisi kuitenkin voinut käyttää enemmän asiaa havainnoivia kuvia tai esimerkiksi tilastoja. Aiheen käsittely jää mielestämme myös hieman suppeaksi, sillä asioita olisi voinut tarkastella enemmän käytännön tasolla. Teksti herättää ajattelemaan sitä, että millaisia ongelmia ja haasteita kohdataan tulevaisuudessa vielä enemmän, mikäli tämä tekstissä mainittu kuilu eri ikäluokkien välillä jatkaa kasvuaan yhtä voimakkaasti. On huolestuttavaa, että ikäluokkien välillä on näin voimakkaita eroja, mitä tulee esimerkiksi uuden teknologian käyttöönottoon tai vaikkapa ihan arkisten asioiden hoitamiseen, joihin tarvitaan teknologiaa. Kysymys herääkin, voimmeko esimerkiksi itse olla vaikuttamassa siihen, että tätä kuilua saataisiin kavennettua ja sitä kautta ilmiön luomia ongelmia vähennettyä. Voisimme esimerkiksi opettaa isovanhemmille älypuhelimien tai tietokoneen käyttöä, jotta vaikkapa heidän pankkiasioidensa hoitaminen helpottuisi. Olemme monesti huomanneet tämän kuilun omassa elämässämme käytännössä, esimerkiksi siinä, että iäkkäämmät sukulaiset eivät kykene olemaan yhtä paljon vuorovaikutuksessa muun suvun kanssa. Tämä johtuu usein siitä, että he eivät useinkaan osaa käyttää sellaista älypuhelinta, joka sisältää WhatsApp -sovelluksen, sillä siellä keskustellaan paljon ja jaetaan esimerkiksi kuvia sukuryhmään muiden sukulaisten katseltavaksi. Mielestämme on tärkeää muistaa, että meillä on vastuu digitalisaation saattamisesta myös isovanhempien pariin ja siten edesauttaa sitä, että digitalisaation tuomat hyödyt olisivat kaikkien ulottuvissa.

Waltteri Hietala ja Juhana Katainen

Lähteet:

https://www.jyu.fi/fi/blogit/tiedeblogi/tiedeblogissa-sakari-taipale-digitalisaation-harmaat-savyt