Vaihtoehtoiset arviointitavat koulussa (Lotta ja Netta, Ellinooran ryhmä)

Peruskoulupesula-blogi on perustettu Laura Tuohilammen toimesta 2012. Vuonna 2014 blogi sai toisen vakituisen kirjoittajan Antti Värtön. Tuohilampi on valmistunut matematiikan opettajaksi (FM) Helsingin yliopistosta 2009 ja on siellä tällä hetkellä tohtorikoulutettavana. Antti Värtö toimii oppilaanohjaajana Alppilan koulussa. Taustalla hänellä on Filosofian maisterin tutkinto Suomen historiasta Helsingin yliopistosta ja opinto-ohjaajan opinnot Jyväskylän yliopistossa. Lisäksi blogissa on vierailevia kirjoittajia.

Blogi käsittelee koulumaailmaan liittyviä aiheita laidasta laitaan, minkä vuoksi se sopii luettavaksi kaikille koulumaailmasta kiinnostuneille, esimerkiksi opettajille, oppilaille ja heidän vanhemmilleen. Tuohilammen tavoitteena on kokemusten ja tutkimusten avulla luoda uusia näkökulmia koulua koskevaan keskusteluun. Värtö puolestaan kertoo oppilaiden kohtaamisista. Blogin kirjoittajien yhteisenä tavoitteena on tarjota keskustelufoorumi aiheista kiinnostuneille sekä työskentely paremman koulun puolesta.

Antti Värtö kritisoi tekstissään Numeroarvostelulle kouluarvosanaksi 5- perinteistä kouluissa käytettävää numeroarvostelua. Hänen mukaansa numeroarvostelu mitätöi sanallisen arvioinnin vaikutuksen ja siitä kärsivät oppilaiden lisäksi myös opettajat. Näkökulma on mielenkiintoinen, sillä monet pitävät numeroarvostelun olemassaoloa itsestäänselvyytenä. Värtö kuitenkin antaa tekstissään vaihtoehtoisia tapoja arvioida oppilaita. Esimerkkinä tästä on kokonaan arvioimatta jättäminen joidenkin töiden osalta, jolloin luovuus pääsee paremmin esiin. Toinen esimerkki on Värtön käyttämä kolmiportainen arviointi, jossa perusarvosanana on A, ja siitä voi saada joko miinuksen tai plussan.

https://pixabay.com/fi/kyn%C3%A4-koulu-toteaa-ura-alue-muistio-162124/

Pohdimme, että kokonaan arvioimatta jättäminen voi aiheuttaa sen, että oppilas ei koe tehtävää tärkeäksi ja ei tee tehtävää huolella. Myös oppilaan kehittymisen kannalta sanallinen palaute on tärkeää, joten mielestämme arvioimatta jättäminen ei ole vaihtoehto perinteiselle numeroarvostelulle. Kolmiportainen arviointi taas voi olla toimiva siltä kannalta, että siinä ei tarvitse miettiä arvosanaa niin suurelta asteikolta, mutta toisaalta eri opettajat voivat arvioida hyvin eri tavoilla myöskin tässä arviointitavassa. Ei siis voi olla varma arvioinnin tasapuolisuudesta.

Teksti toi uutta näkökulmaa kaikille tuttuun numeroarvosteluun. Aiemmin olimme pitäneet numeroarviointia hyvänä menetelmänä arvioida oppilaiden tasoa, emmekä olleet ajatelleet vaihtoehtoisia tapoja arvioida. Joku vaihtoehtoisista tavoista saattaa kuitenkin olla parempi ja tasapuolisempi.

Kokonaisuutena kirjoitus on hyvä ja tiivis, ja siinä on käytetty omien mielipiteiden lisäksi tutkimuksia argumenttien tukena. Myös lähteet ovat näkyvillä asianmukaisesti. Kirjoittajan tyyli on asiallinen, mutta hän tuo asiat esille huumorin kautta, mikä keventää tekstiä ja tekee asiasta yleistajuisemman. Toisaalta siinä ei ole käytetty verkkojulkaisuille ominaisia elementtejä, eli kuvia tai videoita tms. Osassa blogin teksteistä on näitä kuitenkin näkyvillä.

Blogi on siis alunperin kehitetty keskustelufoorumiksi, mikä ei ole onnistunut kovin hyvin. Kommenttien määrä blogissa on melko vähäistä, mikä ehkä kertoo siitä, ettei blogi ole löytänyt lukijakuntaansa.

linkki blogiin: http://www.peruskoulupesula.fi/

linkki lähdetekstiin: http://www.peruskoulupesula.fi/2014/03/numeroarvostelulle-kouluarvosanaksi-5.html

Mitäs me ajatustenlukijat (Lasse Karjalainen, Elisa Kaarnalehto, Miia Sarvi, Katin ryhmä)

Blogissamme käsittelemme Psykologiliiton tarjoamaa Teemu Ollikaisen blogia “Mentaalipuolen hommia”. Blogissaan hän käsittelee psykologian ja arkielämän ilmiöitä omasta ammatillisesta vinkkelistään. Hän tuo rennolla otteella näkökulmia eri elämän aiheisiin. Ollikainen itse on erikoispsykologi ja psykoterapeutti sekä vastaa psykologiliitossa ammatillisista asioista, joten asiantuntemusta psykologian alalta häneltä kyllä löytyy. Blogi on kuitenkin hieman kevyempää luettavaa.

Valitsimme blogista tarkempaan käsittelyyn blogin ensimmäisen postauksen: “Emme ole ajatuksenlukijoita, mutta” koska teksti oli mielestämme hauska ja osuva: teksti alkaa psykologille (tai opiskelijalle) tyypillisellä keskustelun kuvauksella, missä keskustelukumppani leikkimielisesti vitsailee psykologin kyvyistä lukea ajatuksia. Tämä on surullisen yleinen vitsi, mikä ironista kyllä, Ollikaisen mukaan sisältää totuuden siemenen.

Ollikaisen mukaan psykologi pääsee (tai joutuu) ammatissaan arvioimaan ihmisiä, minkä johdosta tässä tahtomattaankin harjaantuu. Vaikka arkielämä ei ole ihmisten jatkuvaa analysointia, on se myös haluttaessa mahdollista. Harjoittelun avulla psykologi onnistuu arvaamaan keskimäärin paremmin, vaikka varmaa tietoa ei tietysti kukaan pysty saavuttamaan.

Mielestämme on hauskaa, että Ollikainen tarttuu juuri tähän asiaan, mikä meille, vasta opiskelemaan päässeille nuorille psykologin aluille on vasta tullut tutuksi. Lyhyestä urastamme huolimatta kyseinen keskustelu on kohdattu jo usein, psykologia herättää monenlaisia ennakkoluuloja. Oli mukava lukea kokeneen psykologin näppäimistä hänen näkökulmaansa asiaan.

Kokemuksemme mukaan äärimmäisissä tapauksissa ystävälliseksikin tarkoitettu kommentti voi  kääntyä keskustelukumppanin silmissä turhaksi psykologin leikkimiseksi. Esimerkiksi kysyessämme ystävämme vointia hänen kertoessaan elämänsä tapahtumista, saatetaan se nähdä psykologin leikkimisenä, vaikka se olisi täysin vilpitön ja arkipäiväinen välittämisen osoitus. Vaikka muillakin aloilla kohdataan ennakkoluuloja, psykologin ammatissa se tulee erityisen lähelle, sillä onhan tutkimuksen kohteemme lähempänä kuin millään muulla alalla!

Ollikainen myös muistuttaa, että ammatin silmälaseista ei aina halutessaankaan pääse eroon. Ollikainen kertoo tuntevansa empatiaa elokuvan pakko-oirehäiriöiselle karikatyyrille, vaikka se olisi tarkoitettu vitsiksi. Myös meille aloitteleville psykologeille ilmiö on tuttu, huomaamme peilaavamme oppikirjojen teorioita arkielämämme tapahtumiin turhankin usein.

Ennakkoluulot ovat varmasti useimmilla aloilla tyypillisiä, mutta tulisi muistaa, että ihminen on muutakin kuin ammattinsa. Meidän ei tulisi liikaa ajatella, mitä psykologi ajattelee meistä, sisustusarkkitehti sisustuksestamme tai kanttori laulamisestamme. Saattavathan he tietysti huomata, jos olemme erityisen hyviä tai jos taidoissamme esiintyy puutteita, mutta siihenpä se sitten jääkin.

http://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/teemu_ollikaisen_blogi/emme_ole_ajatustenlukijoita_mutta.1035.blog

Parantumattomasti sydämettömät (Aino-Maija K ja Kirsikka N, Ellinooran ryhmä)

Otimme tarkastelun kohteeksi Vesa Nevalaisen Psyko-blogin, jossa psykologian lisensiaatti Nevalainen kirjoittaa ajankohtaisista yhteiskuntaa koskevista psykologisista ilmiöistä. Nevalainen on myös kirjoittanut useita psykologian alan tietokirjoja. Blogista lukijalle välittyy Nevalaisen henkilökohtaiset ajatukset, oma pohdinta ilmiöistä ja välillä jopa ammattimaista sävyä horjuttavat subjektiiviset näkökulmat. Tutkimustietoa hän käyttää niukasti, pääosin tukemaan omia argumenttejaan. Blogia julkaistaan Suomen Psykologiliiton sivuilla (http://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/vesa_nevalaisen_blogi) , jolloin blogin kohderyhmäksi muodostuu selkeästi psykologiasta kiinnostuneet henkilöt, psykologian opiskelijat ja ammattilaiset.

Nevalainen haastaa rohkeasti lukijoitaan mielenkiintoisten ja ajankohtaisten aiheiden äärelle. Kirjoitustyyli on hänellä varma, pääosin selkeä ja ammattimainen mutta myös hiukan provosoiva. Tavoitteena Nevalaisella on selkeästi herättää lukijoissa ajatuksia ja keskustelua, missä hän onkin onnistunut; blogista löytyy muutama postaus, joissa kommentointi on hyvin kiivasta. Erityistä huomiota saaneita tekstejä ovat muun muassa ''Kympin pojat'', ''Sukupuolijotain avioliittolaki'' ja ''Ihminen on sudelle ihminen''.

Ylivoimaisesti suurinta eripuraa herättänyt ja myös meidän kiinnostuksemme vanginnut kirjoitus ''Kiusaaja on ilkeä paskiainen'' lähestyy koulukiusaamista hyvin voimakkaasti Nevalaisen omien kokemusten kautta romuttaen mielikuvan Nevalaisesta ammattitaitoisena objektiivisena kirjoittajana. Postauksessa kiusaaja leimataan ilkeydessään parantumattomaksi ja häikäilemättömäksi, "hänen sydämessään on vikaa". Läpi tekstin sävy pysyy samana, eikä lukijalle jää epäselvyyttä siitä, kummalle puolelle Nevalainen asettuu; hän on absoluuttinen kiusatun puolustaja. Sen sijaan sekä meissä, että suuressa osassa tekstiä kommentoineista herää huoli kirjoittajan ammattitaidosta psykologina kiusaamistilanteissa. Epäilemättä kiusatulle kuuluu kaikki saatavilla oleva tuki ja apu, mutta entä kiusaaja? Eikö kiusaajalla ole oikeutta saada apua tai tulla kuulluksi? Voihan kiusaamisessa olla kyse myös kiusaajan laajemmista henkilökohtaisista ongelmista, jotka ilmenevät ulospäinsuuntautuvana, aggressiivisena ja impulsiivisena käytöksenä sosiaalisissa suhteissa vertaisten kanssa.

"Kiusaaja kyllä tietää, mitä tekee. Hän on ilkeä paskiainen, jonka sosiaalisissa taidoissa ei ole mitään vikaa. Hänen sydämessään on vikaa." Nevalainen kuvaa kiusaajan sosiaalisesti ja verbaalisesti taitavana henkilönä, joka manipuloi sekä uhriaan, että kiusaamiseen puuttuvia aikuisia. Kiusattu saattaa epäillä tulleensa hulluksi, ja kiusaaja selviää kuin koira veräjästä. Nevalainen painottaa, että on kiusatun kannalta loukkaavaa ja muutenkin turhaa etsiä kiusaajan perhetaustasta tai hankalista varhaisista vuorovaikutussuhteista selityksiä antisosiaaliselle käytökselle. Kirjoittajan mielestä kiusaaja ei yksinkertaisesti ole avun arvoinen.

Nevalainen määrittelee kiusaamisen jatkuvana henkisenä raiskaamisena, josta kukaan ei selviä vammoitta. Uhriksi joutuneen tulevaisuus on enemmän tai vähemmän sinetöity, "hänet on puoliksi tapettu". Psykologi Nevalainen ennuste kiusatuille on synkkä: he löytävät huonomman elämänkumppanin ja surkeamman työpaikan. Kirjoittaja tuntuu totaalisesti unohtaneen ihmisten erilaisen selviytymiskyvyn ja pärjäävyyden vaikeista kokemuksista huolimatta.

Vaikka kommenttiosuudesta löytyy myös Nevalaisen tekstiä ylistäviä, kiitteleviä kommentteja (pääosin kiusaamista kokeneilta), suurin osa kommentoijista on tyrmistyneitä. Kuinka psykologin ammatissa toimiva henkilö voi tuomita ihmisen parantumattomaksi? Koulukiusaamisessahan osapuolet ovat lapsia ja nuoria. Herääkin kysymys, miksi vakaan ammattitaidon omaava psykologian lisensiaatti haluaa mustamaalata kokonaisen joukon kiusaajia välittämättä heidän taustoistaan. Mistä tällainen katkeruus tekstiin kumpuaa?

Vastaus löytynee tekstin lopusta, joka paljastaa Nevalaisen tulleen itse kiusatuksi. "Kiusatuksi joutuminen ei unohdu koskaan. Että terveisiä vaan Sepolle: haista jätkä pitkä paska".

Poikkitieteellistä argumentointia kansankielellä (Arttu P ja Miika P,Katin ryhmä)

Helsingin sanomien verkkosivuilla on tiedeblogi, jonka kolumnistina toimii Jani Kaaro. Kaaro on entinen Helsingin sanomien tiedetoimittaja ja tietokirjailija. Kaaro kirjoittaa ajankohtaisista tieteellisistä asioista ajan hermoilla oleville ihmisille. Kirjoitustyyli on kuitenkin neutraali ja lähellä arkea oleva, joten blogi sopii kaikille tieteen ajankohtaisista asioista kiinnostuneille, eikä pelkästään tieteen ammattilaisille. Vaikka Kaaro lopetti blogin kirjoittamisen maaliskuussa 2015, se on silti edelleen erinomainen esimerkki asioiden poikkitieteellisestä lähestymisestä. Blogissa ei käsitelty vain tietylle tieteenalalle ominaisia asioita, vaan erilaisia ilmiöitä ihmisen toiminnasta tietokoneisiin. Valtaosa kirjotuksista käsittelee kuitenkin ihmistä ja sen toimintaa, joten lähestymistapaa voisi kutsua humanistiseksi. Koska blogi ei ole enää aktiivisessa päivityksessä, vuorovaikutusta sivulla on mahdotonta seurata reaaliajassa. Se kuitenkin tarjoaa pätevän ympäristön havainnoida tieteellisten aiheiden kommentointia vapaana tieteellisen tekstin kriteereistä.

Vaikka teksti pysyy helppolukuisena kirjoituksen alusta loppukappaleeseen, on silti tekstin sisällöstä aistittavissa tietynlainen kutsuhuuto akateemisille ja tieteestä kiinnostuneille ihmisille.  Esimerkiksi psykedeelien käyttöä psykoterapioiden korvaajana käsittelevässä artikkelissa Kaaro argumentoi asiaa helposti lähestyttävin esimerkein ja käsitteellistää monimutkaisia tieteellisiä prosesseja helposti ymmärrettävään muotoon. Myös kolumnien kommentointiosiossa keskustelu jatkuu vuorovaikutteisena ja asiallisena, eikä sisällöttömiä vastauksia teksteihin löydy. On toki mahdollista, että kommenttiosion suodatin ohjaa pois kaikki muut kuin hyvän kommentin kriteerit täyttävät vastaukset.

Kaikki Kaaron blogikirjoitukset ovat kolumneja, eli hän ottaa niissä itse mielipiteellään kantaa ajankohtaisiin asioihin. Kolumnissaan ”Anni ja Aki pääsivät kuiville laittomien psykedeelien avulla” Kaaro kertoo kuvailevia esimerkkejä siitä, kuinka neljä henkilöä ovat päässeet irti eri addiktioista käyttämällä psykedeelisesti vaikuttavia aineita addiktion hoitomuotona valvotussa ympäristössä. Kyseinen kolumni eroaa muista Kaaron teksteistä siinä, että hän argumentoi väitettään enemmänkin tapausesimerkkien kuin tutkimustiedon avulla. Tekstistä ei käy ilmi, keitä kolumnin henkilöt ovat ja ovatko tapahtumat faktaa vai fiktiota. Tutkimustiedon käyttö jää melko yleiselle tasolle, eikä tutkijoiden nimiä tai vuosilukuja mainita kuten yleensä muissa Kaaron teksteissä. Tekstin tarkoituksena ei kuitenkaan ole argumentoida vapaan lääkkeiden käytön puolesta, vaan lähinnä herättää lukijan ajatuksia siitä, että voiko lääkkeiden avulla saavuttaa tehokkaampia hoitotuloksia kuin esimerkiksi ilman lääkkeitä käytävällä terapiahoidolla.

Kuva: Paul Turnbull (freeimages.com)

Tarkoituksessaan teksti onnistuu hyvin. Vaikka lähteiden käyttö ja tutkimustietoon viittaaminen ei korostu tekstissä oikeastaan yhtään, se ei sinänsä haittaa sillä tekstin sisältö on lukijaa puhuttelevaa. Tekstin huolellinen lukeminen herättää lukijassa monia ajatuksia lääkehoidon ja terapian erityispiirteistä ja –mahdollisuuksista. Onko todellakin niin, että muutaman kerran laittomalla lääkkeidenkäytöllä on mahdollista saavuttaa parempia hoitotuloksia kuin usean vuoden koulutuksen käyneen ammattihenkilön ohjaamalla terapiaprosessilla? Miksi lääkkeet sitten ovat laittomia? Psykedeelilääkkeiden tutkijakunta yrittää tällä hetkellä kehittää laittomia lääkkeitä siihen suuntaan, että lääkkeen parantava vaikutus säilyy ennallaan mutta käytöstä aiheutuva mystinen kokemus saataisiin poistettua. Kaaron mukaan on myös mahdollista, että juuri tämä mystinen kokemus on päätekijä parantumisprosessin käynnistymisessä. Joko tai, hyvä uutinen on se, että asiaa on ruvettu tutkimaan tarkemmin. Ehkä tulevaisuudessa psykedeelilääkkeiden ja terapioiden vaikuttavimmat osa-alueet pystytään yhdistämään niin, että ne tuottavat entistäkin tehokkaampia hoitotuloksia.

Lähteet: http://www.hs.fi/tiede/aihe/janikaaronkolumnit/

http://www.hs.fi/tiede/a1416284769961

http://www.freeimages.com/photo/hide-your-children-1315725

Koulumaailman uudenlaisia näkökulmia (Henna I., Katin ryhmä)

Valitsin matematiikan opettajana ja kasvatustieteen tutkijana toimivan Laura Tuohilammen ja oppilaanohjaajana toimivan Antti Värtön Peruskoulupesula-nimisen blogin. Blogissa tarkastellaan koulua, koulutusta ja niiden tulevaisuutta useista eri näkökulmista korostaen uudenlaista oppimista. Ylläpitäjien lisäksi blogissa on julkaistu muidenkin tekstejä, esim. tutkijat, oppilaiden vanhemmat sekä oppilaat itse ovat päässeet ääneen Peruskoulupesula-blogissa. Blogin kohderyhmä on hyvin laaja; lähes kaikki koulumaailmasta kiinnostuneet henkilöt löytävät mieleistä luettavaa tästä blogista.

Blogissa käsitellään erityisesti uudenlaista oppimista ja perinteisiä koulumaailmassa vallitsevia käsityksiä kyseenalaistetaan, mikä tekee blogista hyvin mielenkiintoisen ja ajan tasalla olevan, sillä tänä päivänä opetus ja opetusmenetelmät ovat murrostilassa ja uusia, tehokkaampia opetustekniikoita etsitään jatkuvasti “vanhentuneiden” tilalle. Keskustelua blogissa ei esiinny kovin paljoa; yleensä kommenttien lukumäärä vaihtelee nollasta pariin, kolmeen kommenttiin yhtä blogitekstiä kohden. Toisinaan jotkin aiheet, kuten Tuohilammen esittelyt uusista opetusmenetelmistä ja Värtön psykologisen lähestymistavan ja nykyajan koulujärjestelmän kriittisenkin arvostelun omaavat tekstit herättävät paljon keskustelua ja kommentteja kertyy jopa kymmenen. Blogin ylläpitäjät itse ovat ahkeria vastaamaan kommentteihin ja osallistumaan keskusteluihin. Pääasiassa blogissa esiintyvä keskustelu on asiallista aiheista keskustelua eri näkökulmat huomioon ottaen, mutta sekaan mahtuu myös hieman lapsellisia, loukkaamaan pyrkiviä kommentteja.

Blogin kieli ja tyyli on suurimmaksi osaksi asiallista. Tuohilammen tekstit ovat neutraaleja, varsinkin silloin kun hän kuvailee omia kokemuksiaan koulumaailmassa. Värtön tekstit puolestaan ovat toisinaan hyvinkin humoristisia, myös sarkasmin piirteitä löytyy hänen teksteistään. Värtö käyttää välillä hyvinkin värikästä kirjoitustyyliä, mutta onnistuu kuitenkin esittelemään kritiikkinsä suhteellisen asiallisesti. Tuohilampi hyödyntää enemmän tutkimustietoja teksteissään kuin Värtö. Värtön tekstit perustuvat enemmän omiin kokemuksiin ja havaintoihin. Hän pohdiskelee pinnalla olevia aiheita tuoden omat mielipiteensä selkeästi esille. Uudet tutkimustulokset esitellään blogissa asialliseen sävyyn ja niitä kommentoidaan omiin mielipiteisiin pohjautuen. Blogin kirjoitukset muistuttavat lähinnä reportaaseja ja mielipidetekstejä.

By Moyan Brenn

Ovatko oppiaineet eriarvoisia?

Värtön kirjoitus “Taito- ja taideaineet - koulumaailman lapsipuolet” (21.8.2015) herätti mielenkiintoni. Värtön mukaan tänä päivänä taito- ja taideaineita väheksytään ja eikä niitä pidetä yhtä tarpeellisina kouluaineina kuten lukuaineita. Värtön mukaan taito- ja taideaineet ovat kuitenkin yhtä hyödyllisiä ja niistä oppii perustaitojen ja –tietojen lisäksi mm. tuntemaan itseään. Tämä kirjoitus synnytti suhteellisen paljon keskustelua kommenteissa. Värtö perustelee väitteitään suurimmaksi osaksi omilla kokemuksillaan ja koulumaailmassa tekemiinsä havaintoihin. Kirjoituksen loppupuolella hän kuitenkin viittaa Elliot W. Eisnerin vuonna 1998 käsittelemiin tutkimuksiin, joiden mukaan taideaineet parantaisivat oppilaiden menestystä lukuaineissa. Tähän mielipiteeseen Värtö ei kuitenkaan yhdy.

Värtö käyttää tekstissään kuvia, joiden lähteet hän on merkinnyt asianmukaisesti kuvien alle linkkien kera. Värtö käyttää ilmauksia kuten ” Äh. Taas meni pieleen” ja ” Ei kun hetkinen. Eihän se näin mennyt. Kokeillaan uudestaan:” sekä humoristisia kuvia, näin hän saa tekstiinsä huumoria. Hän on myös onnistunut ripottelemaan sarkasmia verkkokirjoitukseensa. Lisäksi Värtö käyttää paljon puhekielen ilmaisuja. Tällä tavalla kirjoittaja pääsee lähelle lukijaa ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Edellä mainitut piirteet tekevät verkkotekstistä sekä hyvän että huonon, riippuen näkökulmasta, josta tekstiä lähestyy. Jos keskitytään tekstin viihdyttävyyteen ja mielenkiintoisuuteen, teksti on mielestäni oikein hyvä verkkoteksti. Mutta jos kirjoitusta mietitään tiedeblogin näkökulmasta, voi kyseinen teksti vaikuttaa jopa hieman liian ”vapaasti” kirjoitetulta sopiakseen tiedeblogiin.

Voin myöntää sortuneeni Värtön väitteisiin; olen itsekin tullut vähätelleekseni taito- ja taideaineiden tarpeellisuutta. Mielestäni Värtö perustelee väitteitään onnistuneesti ja tuo kirjoitukseensa mukavasti huumoria ja sarkasmia onnistuen kuitenkin esittelemään melko vakavankin asian. Värtön käyttämät kuvat ja retoriset kysymykset tekevät tekstistä mielenkiintoisen verkkokirjoituksen.

http://www.peruskoulupesula.fi/

Ihan vaan IT-juttuja (Rosa V.) (Katin ryhmä)

Käsittelyssä on tällä kertaa Juha Rautiaisen ylläpitämä blogi, ”Juhan IT-blogi – tietojenkäsittely, tietoturva, tietosuoja”, jossa hän pohdiskelee juurikin blogin nimessä mainittuja aihepiirejä. Juha Rautiainen itse on ohjelmistokehityksen ammattilainen, ja opiskellut aikoinaan tietojärjestelmätieteitä sekä valmistunut filosofian maisteriksi. Päätyönsä ohessa hän tekee kouluttajan töitä, sekä blogissaan taas kirjoittaa itseään kiinnostavista, IT-alan uusista kuin vanhoistakin ilmiöistä.

Juha ei turhia jaarittele – jokainen blogikirjoitus on täynnä asiaa. Hän myöskin ottaa aiheisiinsa hyvin vähän kantaa, ja suurin osa postauksista tuntuu keskittyvän hänen ammattitaidostaan kumpuaville, yleishyödyllisille IT-vinkeille. Tyyliltään Juhan kirjoitukset ovat asiallisia, joskin seassa on muutamia puhekielen ilmauksia, jotka lämmittävät muuten niin asiapitoista tekstiä.  

Julkaisuja selaillessani kiinnostuin erityisesti tämän vuoden tammikuussa julkaistusta ”Kyberhyökkäyksellä Suomi polvilleen?” -kirjoituksesta. Kyberuhkat ovat aina toisinaan pinnalla, mieleeni muistuu heti ihan muutama tapaus lähivuosilta, kun esimerkiksi Sonyn Playstation Network kaadettiin hakkereiden toimesta. Juha mainitseekin tekstissä aiheen nousseen hänen mielensä päälle sen aikaisten iltapäivälehtien otsikoiden mukaisesti, joissa oli väitetty Suomen olevan helppo nakki kyberiskulle. Otsikko oli herättänyt mielenkiintoa sen verran, että kirjoittaja oli halunnut pohtia hieman syvällisemmin, olisiko Suomen lamauttava kyberhyökkäys ylipäätään mahdollista.

Huomaan kirjoitusta lukiessani, että kirjoittaja tuo tekstiinsä paljon omaa pohdintaa. Juhalla on tietysti se etu, että hän on alan ammattilainen. Hänen ei tarvitse perustella ajatuksiaan, vaan lukija olettaa hänen tietävän vahvasti mistä puhuu, kuten minäkin tässä tapauksessa. Juha käy tekstissään läpi mahdolliset kyberiskun tekijät, ja mikä syy heillä olisi iskeä Suomea vastaan, tai mitä hyötyä siitä mahdollisesti olisi.  Kokonaisen valtion kaataminen ei ole kovin ideaalia eikä helppoakaan, joten skenaario on hyvin epätodennäköinen.  Hän huomauttaa myös siitä, ettei meillä ole yksinkertaisesti tietoa, millaiset kyvyt vastakkaisella puolella edes on toteuttaa kyberhyökkäyksiä. Ja tottahan se on, voimme satelliiteilla vakoilla naapurivaltion sotilastukikohtia ja päätellä ilmakuvista, millaiset voimat heillä on sotilaallisesti. ”Kyberkyvyt” ovat kuitenkin todennäköisimmin maan alle piilotettuja ihmisryhmiä, jotka työskentelevät pimeässä loukussaan kellon ympäri. Miten voimme valmistautua kyberhyökkäyksiin, kun emme edes tiedä mitä vastapuoli aikoo meitä päin heittää?

Kirjoittaja kiteyttää tekstinsä lopussa, että näkee useiden ja kooltaan vakavien kyberhyökkäysten olevan suurempi uhka, kuin yllämainittu koko Suomen kaatava, yksittäinen hyökkäys. Olen tässä asiassa samoilla linjoilla, sillä tuntuu yksinkertaisesti hassulta, että mikään valtio tai yksittäinen ryhmä haluaisi hyökätä Suomen kaltaista maata vastaan aikomuksenaan koko infrastruktuurin kaataminen. Mitä se hyödyttäisi ketään?


https://juhanit.wordpress.com/

Taloustietämystä yleistiedon tueksi (Tomi&Aleksi, Katin ryhmä)

Valitsimme analysoinnin kohteeeksi Akateemisen talousblogin. Blogi on keskittynyt tarkastelemaan asioita taloustieteen näkökulmasta, ja alun perin sen ovat perustaneet Helsingin kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen laitoksen tutkijat. Tällä hetkellä blogia kirjoittavat Pertti Haaparanta, Matti Liski, Niku Mättänen, Tuomas Pekkarinen ja Marko Terviö Aalto-yliopistosta, Roope Uusitalo Helsingin taloustieteellisen tutkimuskeskuksesta, sekä Ari Hyytinen Jyväskylän yliopistosta. Kirjoittajat kertovat haluavansa tuoda esiin kansantajuisesti taloustieteen tutkimustuloksia, tuottaa uusia analyysejä, tuoda uusia aiheita ja näkökulmia julkiseen keskusteluun taloustieteestä sekä lisätä yleistä tietämystä siitä, mitä taloustiede on. Blogi on hyvä valita kaikille taloustieteen ilmiöistä kiinnostuneille, vastaavaa blogia Suomesta ei taidakaan edes löytyä.

Viittasimme, että Suomesta vastaavaa blogia ei taida edes löytyä. Sen kirjoittajajoukko on monilukuinen ja kaikilta löytyvät vahva asiantuntemus taloustieteestä: joukossa on ETLAn ja HECERin tutkimusjohtajat ja kaikki toimivat professoreina tai dosentteina taloustieteellisillä laitoksilla. Blogikirjoituksissa viitataankin akateemisiin julkaisuihin, mitkä tuovat tukea kirjoittajien teksteihin. Blogeissa käytävä keskustelu on vilkasta, koska tekstit käsittelevät ajankohtaisia aiheita ja kirjoittajat aktiivisesti osallistuvat keskusteluihin lukijoiden kanssa. Mielestämme blogin seuraaminen ei vaadi asiantuntijuutta, mutta on helpompaa lukijalle jolla taloustieteelliset termit ovat hallussa.

Kysyntää enemmän kuin tarjontaa - tarkastelussa Helsingin asuntomarkkinat

Akateemisesta talousblogista valitsimme lähempään tarkasteluun Marko Terviön blogijulkaisun: ”Helsingissä asumisen hintapreemiosta”. Kirjoitus tuo esiin ajankohtaisen aiheen, jossa pohditaan sitä kuinka Helsingissä asuntojen hintojen nousu on ollut voimakasta verrattuna muihin kaupunkeihin Suomessa. Kirjoittaja perustelee hintapreemiota sillä, että kysyntää on enemmän kuin tarjontaa ja siihen oleellisesti vaikuttaa se, että tarjontaa ei voida lisätä, kun rakennuspaikkoja on rajoitetusti. Mielestämme kirjoituksessa kappalejaolla on hyvin eroteltu teksti helppolukuiseksi ja teksti on kansantajuista, minkä voi omaksua talouden ammattilaiset ja kaikki aiheesta kiinnostuneet henkilöt.

Kuva: Timo Newton-Syms

Blogikirjoitus pyrkii tuomaan esille Suomen asuntomarkkinoiden tilannetta ja erityisesti pääkaupunkiseudun asuntojen hintatasoa. Kirjoittaja tuo esiin faktatietoa, mutta jättää ison kysymysmerkin lukijalle, koska kirjoittajalla ei ole tarjota toteuttamiskelpoista ratkaisua eikä mielestämme tuo uutta näkökulmaa siihen, miten ratkaista hintojen nousun pysähtyminen. Tekstin lopussa on muutama linkki tilastokeskuksen tilastoihin, mistä lukija pystyy tarkastelemaan aihetta tarkemmin tilastojen valossa.