Tervettä skeptisyyttä (Juho ja Henri, Ellinooran ryhmä)

http://www.xn--tervettskeptisyytt-rtbl.net/

Blogin “Tervettä skeptisyyttä” kirjoittaja Pauli Ohukainen on filosofian maisteri (biokemia ja molekyylibiologia) sekä väitellyt tohtoriksi sydänsairauksien perustutkimuksesta keväällä 2016. Hän kirjoittaa kuitenkin yksityishenkilönä, eikä osana mitään instituutiota tai organisaatiota. Tämä näkyy etenkin hyvin runsaana omiin mielipiteisiin ja tietoon pohjautuvalla tekstillä hänen kirjoituksissaan.

Blogin tavoitteena ja näkökulmana on antaa eväitä kriittiseen ajatteluun terveystiedon maailmassa; “ Tieteellinen skeptisyys, josta kirjoitan, on ideologisesti riippumaton ajattelun apuväline.” Blogi on suunnattu kaikille terveydestä ja myöskin sen kriittisestä lähestymistavasta kiinnostuneille.

Blogissa kiinnostavaa on tieteellisen tutkimusten, ihmisten tieteellisten käsitysten haastaminen sekä yleisen terveystiedon ja muiden aiheiden kriittinen käsittely, sillä terveys ja terveystieto on tänä päivänä todella hyvin esillä ja monet ihmiset tuntuvat uskovan kaiken, mitä terveydestä kirjoitetaan. Nykyään pseudotieteen ja oikean tieteen tunnistaminen on vaikeaa, koska useat julkaisut tavoittelevat suurta yleisöä, tai ns. “klikkejä” oikean informaation jakamisen sijaan.

Blogissa herättää eniten keskustelua kriittinen lähestyminen yleisimpiin asioihin kuten esimerkiksi rokotuksiin, verenpainelääkkeisiin ja antibiootteihin. Keskustelu on paikka paikoin fanaattista käsitteiden tuntemusta; lukijakunta tuntuu olevan todella hyvin perillä siitä, mistä kirjoittaja kirjoittaa. Kirjoitusten kommenttiosioista löytyykin todella ammattimaista keskustelua sekä osittain myös kirjoittajan näkökulmien selvää haastamista. Blogin kieli sen sijaan on kuitenkin melko helppolukuista ja käsitteet selitetään “kansan kielellä”, joten julkaisut on kaikkien helppo ymmärtää. Tekstilaji on artikkelin, kolumnin ja mielipidekirjoituksen sekoitus. Kirjoituksissaan blogin tekijä ottaa kantaa tieteellisiin tutkimuksiin ja yleisiin käsityksiin ja olettamuksiin.

Verkkoteksti, jonka valitsimme lähempään tarkasteluun, on blogin kirjoitus joka koskee Tomi Kokon “ihmiskoetta” valtion ravitsemussuositusten terveellisyydestä. Ihmiskokeessa Kokko lihoi 6 kiloa ja kirjoittajan mielestä Kokon ihmiskoe oli hieman typerä ja harhaanjohtava. ( Ajankohtaista: Ravitsemussuositukset väärällä puntarilla, http://www.tervettaskeptisyytta.net/ravitsemussuositukset-vaaralla-puntarilla/)

Kirjoittajan mielestä Kokon ihmiskoe ei puntaroi virallisia ravitsemussuosituksia, vaan kokeessaan Kokko tekee äkkiremontin omalle ruokavaliolleen ja yrittää siten perustella suositusten vääryyttä. Ohukainen argumentoi asiantuntijan otteella; hän viittaa tieteellisiin lähteisiin ja on selvästi alan asiantuntija. Hänen tietämyksensä ja ammattitaitonsa ilmenee esimerkiksi suuresta määrästä alan yleisesti hyväksyttyä tietoa.

Hyvän verkkotekstin piirteitä on kirjoituksessa mm. kuvan, hyperlinkkien ja tiivistelmien käyttö. Hän kirjoittaa myös selkeästi ja johdonmukaisesti. Teksti on kuitenkin blogitekstiksi aika pitkä eikä hirveästi houkuttele tavallista lukijaa lukemaan tekstiä alusta loppuun. Tätä hän kuitenkin kompensoi tiivistelmillä ja aiheen ajankohtaisuudella. Teksti herättää kriittisiä ajatuksia aiheen uutisointia ja julkaisuja kohtaan.

Median ajankohtaisia aiheita, jotka kaikki ymmärtää? Ei oo totta! (Anna-Kaisa A. ja Laura K.)

Kuinka kirjoittaa viestinnästä ammattilaisen otteella, mutta samalla niin maanläheisesti että roskakuskina työskentelevä naapurin Penakin ymmärtää? Ei oo totta -blogissa kouluttaja ja tietokirjailija Katleena Kortesuo käsittelee viestintää ja mediaa arkikielisesti tavan tallaajan näkökulmasta. Persoonallinen nainen kuvailee itseään seuraavasti: Moikka! Olen Katleena. Ammatiltani olen kouluttaja, tietokirjailija ja Suomen kallein siivooja. (Kortesuo, 2016).

Lähde

Katleena Kortesuo pitää siis viestintä- ja media-aiheista blogia, joka palvelee samanaikaisesti hänen henkilökohtaisena markkinakanavanaan luennoitsijana ja kouluttajana. Taustaltaan Kortesuo on filosofian ylioppilas ja tänä päivänä hän toimii viestintäkouluttajana aihealueinaan muun muassa sosiaalinen media, asiantuntijoiden brändääminen sekä kielenkäyttö. Ammattinimikkeeltään Kortesuo on viestintäasiantuntija ja tietokirjailija.

Kortesuon blogista erityisen kiinnostavan lukea tekee kirjoittajan maanläheinen ote aiheeseen sekä tämän alan tuntemus ja medialukutaito. Blogin ulkoasusta ja tekstin harkitusta kielestä ei jää epäselväksi kirjoittajan olevan viestinnän rautainen ammattilainen. Kortesuo käyttää värikästä ja helposti ymmärrettävää kieltä, jolloin myös alan ulkopuolinen pysyy tekstin ajatuksessa kiinni. Blogitekstejä on katkottu erilaisilla omilla esimerkeillä, kuvilla ja kaavioilla, tehden niistä kevyttä luettavaa vaikka aiheet voivatkin olla painavia. Ulkoasu on selkeä ja sivuston väriteemassa on hyödynnetty Kortesuon lähes tuotemerkiksi muodostunutta viininpunaista huulipunaa sekä vaatteiden sävyä.

Kortesuo ei pelkää lähestyä ajankohtaisia aiheita vaan kirjoittaa laajasti kaikesta viestintään liittyvästä. Viime aikoina eniten keskustelua herättäneet postaukset ovat käsitelleet politiikkaa, taiteilijanimen valitsemista sekä mielipiteitä herättänyttä Särkänniemi-kohua. Keskustelu blogissa on kiistellyistä aiheista huolimatta kuitenkin lähes yksinomaan rakentavaa. Kortesuo osallistuu usein myös itse kommenttiosiossa käytävään keskusteluun ja vastaa lukijoiden kysymyksiin.

Lähde

Kortesuo käyttää ensisijaisesti omaa kokemustaan alasta taustatietona ja tämän postaukset muistuttavat usein neutraalin journalismin sijaan puolueellisia mielipidekirjoituksia. Kortesuo kirjoittaa suoraan lukijalle ja pyrkii provosoimaan. Tekstien argumentaatiokeinoina käytetään erityisesti voimakasta kärjistystä sekä satiiria. Huonon verkkotekstin piirteenä mainittakoon yksipuolinen näkökulma, jossa vastustavaa näkemystä ei ole otettu huomioon lainkaan. Toisaalta kirjoittaja ei missään vaiheessa pyri olemaan neutraali tai tuottamaan puolueetonta asiatekstiä, joten emme henkilökohtaisesti näe tätä huonona journalismina.

Uusi kriisiviestintästrategia: särkänniemeily. -postaus on hyvä esimerkki Kortesuon tyylistä kirjoittaa ja saada lukijassa aikaan tunteita. Postauksessa Kortesuo kritisoi Särkänniemen huvipuiston tapaa hoitaa delfinaarion sulkeminen ja delfiinien uudelleensijoittaminen. Kortesuo ei argumentoi suoraan väitteensä puolesta, vaan on ironisesti “kehittänyt uuden menestyksekkään kriisiviestintästrategian”, jota kutsuu särkänniemeilyksi (Kortesuo, 2016). Pähkinän kuoressa Kortesuon luoma termi “särkänniemeily” tarkoittaa tilanteen huonosti hoitamista ja viittaa etymologialtaan “pelleily” -sanaan.

Kortesuo kirjoittaa ajankohtaisista aiheista viestinnän ammattilaisena humoristisella otteella. Suosittelemme blogia sinulle, mikäli kaipaat arkeesi kepeää pohdintaa ajankohtaisista kansaa puhuttavista aiheista!

Unohdammeko narsistin ihmisyyden? (Josefina, Bettina ja Elina, Ellinooran ryhmä)

 (http://psyjuridica.com/blogi/)

Perhetragedioita, seksuaalista väkivaltaa ja oikeusprosessin pyörteitä. Mitä mahtaa ajatella massamurhaaja tai terroristi ennen kohtalokasta tekoaan? Voisiko narsismi olla myös vahvuus tai positiivinen asia? Muun muassa näitä aiheita käsittelee valitsemamme psykologi- ja lakiasiaintoimisto PsyJuridica Oy:n blogi. Psyjuridica on perheyritys, joka tarjoaa psykologi- ja lakipalveluita sekä yrityksille että yksityisille henkilöille.

Blogissa käsitellään monipuolisesti oikeuspsykologiaan ja oikeusprosessiin liittyviä aiheita. Vaikka postaukset ovat toisistaan melko irrallisia ja käsittelevät laajasti erilaisia ajankohtaisia asioita, pääpaino pysyy kuitenkin oikeuspsykologisessa ja oikeudellisessa näkökulmassa. Aiheet linkittyvät myös arkielämän ilmiöihin ja erityisesti perhesuhteita käsitellään runsaasti. Blogin aiheita pidetään yleisesti melko arkoina ja usein tabuina, ja kyseiset aihealueet herättävät paljon tunteita ihmisissä. Vaikka postausten aiheet itsessään ovat usein jopa provosoivia, niitä käsitellään kuitenkin neutraalisti. Tämä kertoo asiantuntijuudesta ja kirjoituksissa onkin huomattavissa psykologin ammatin näkökulma. Blogi on siis tyyliltään tieteellinen ja asioita käsitellään sellaisina kuin ne ovat, ketään varsinaisesti syyllistämättä.

Blogia kirjoittaa useampi kirjoittaja. Eniten äänessä on Helinä Häkkänen-Nyholm, joka on myös Psyjuridican toimitusjohtaja, perustajaosakas ja psykologian osaston vetäjä. Hän on koulutukseltaan oikeuspsykologian dosentti, kriminaalipsykologian dosentti, erityistason psykoterapeutti ja seksuaalineuvoja. Hänen lisäkseen muutamia tekstejä on kirjoittanut Jan-Olof Nyholm, joka on toinen perustajaosakkaista ja puolestaan lakiosaston vetäjä. Lisäksi blogissa kirjoittaa ajoittain myös seksuaali- ja psykoterapeutti Maaret Kallio.

Blogin kohderyhmänä voidaan pitää asiasta kiinnostuneita, kuten psykologian ja oikeustieteen opiskelijoita. Blogi saattaa kiinnostaa myös heitä, joita kyseinen aihepiiri konkreettisesti koskettaa, esimerkiksi oikeusprosessin keskellä olevia perheitä. Kommenttien perusteella voisi mahdollisesti päätellä monen blogin lukijan olevan alan ammattilaisia, sillä kommenteissa on havaittavissa keskustelua asiantuntijoiden välillä. Kuitenkin hyvin suuri osa postauksista käsittelee aiheita, joihin tavallinenkin ihminen voi samaistua.

Valitsimme lähempään tarkasteluun Häkkänen-Nyholmin kirjoituksen Narsismista voi olla myös hyötyä työelämässä (julkaistu 06/2016), jossa hän pohtii narsismin vaikutuksia työelämässä ja johtajuudessa. Valitsimme postauksen sen mielenkiintoisen aiheen ja näkökulman vuoksi. Narsismi herättää yleensä ihmisissä ainoastaan negatiivisia tunteita ja narsistinen ihminen nähdään helposti vain narsististen piirteidensä kautta. Heti kirjoituksensa alussa Häkkänen-Nyholm kritisoi mediaa siitä, että lehdet ottavat huomioon vain narsismin negatiiviset puolet huolimatta tutkimuksista, joissa narsismista on löydetty myös hyviä puolia. Narsismi onkin ollut paljon esillä Suomen mediassa ja linkittynyt erityisesti työelämään ja johtajuuteen. Häkkänen-Nyholm näyttää ymmärtävän tällaisen toiminnan niin, että yhteiskunnassa ja mediassa halutaan ikään kuin pitää yllä ja jopa lietsoa vain kielteistä kuvaa narsismista. 

Häkkänen-Nyholm käsittelee narsismia ainoastaan työelämän näkökulmasta. Muiden näkökulmien sivuuttaminen on varmasti ollut tietoinen valinta. Hän kritisoi yleistä keskustelua narsismista Suomessa ja myös sitä, kuinka narsismista on tullut liian yleinen työelämään liittyvä kysymys. Narsistiksi voidaan leimata lähes kuka tahansa, joka toimii itsekkäästi ja omia etujaan tavoitellen - tai myös se menestyvä tyyppi, joka ottaa mielellään johtajan aseman työelämässä. Häkkänen-Nyholmin mielestä narsismiin viitataan liian herkästi, vaikka kyseessä onkin harvinainen persoonallisuushäiriö. Yleensä narsismi ajatellaan myös hyvin mustavalkoisesti, mutta voisiko narsismista olla myös jotain hyötyä? Ehkä narsistinen johtaja ei olekaan automaattisesti huono johtaja, sillä näyttöä on Häkkänen-Nyholmin mukaan saatu muun muassa narsistisuuden positiivisesta vaikutuksesta työryhmän luovuuteen. Kirjoittaja tuokin postauksessaan esille toisen, jopa vastakkaisen näkemyksen narsismiin. Vaikka narsistit voivatkin aiheuttaa pahaa ympärillään oleville ihmisille, ehkä myös heitä tulisi yrittää ymmärtää leimaamisen ja yksiselitteisen tuomitsemisen sijaan.

PsyJuridica päivittää blogiaan muutaman kerran kuukaudessa. Se sopii luettavaksi silloin tällöin, tai kun on ollut jokin merkittävä oikeudellis-psykologinen tapahtuma. Blogin aiheet todellakin koskettavat: esimerkiksi vähän aikaa sitten julkaistiin postaus isistä, jotka joutuvat viettämään isänpäivää ilman lapsiaan. Postaukset antavat myös paljon lisää tietoa ja uudenlaista näkökulmaa. Ymmärrettävä ja mielenkiintoa herättävä kirjoitustyyli avaa monimutkaisina pidetyt oikeudelliset kuviot myös tavalliselle kuluttajalle. Ehkä blogin tarkoitus onkin avata näitä prosesseja lukijoille ja herätellä heitä ajattelemaan asioita uudella tavalla. Näiltä osin blogi saavuttaa tavoitteensa mitä mainioimmin ja saa lukijan pysähtymään asioiden äärelle.

Kyberturvallisuus tulee! Onko Suomi valmis? (Atte S., Max L., Petri L.)

Catharina Candolinin “All Things Cyber” blogi käsittelee kyberturvallisuutta yhtenä suurena kokonaisuutena. Candolinin meriitteihin kuuluvat muun muassa työkokemus puolustusvoimissa, filosofian tohtorin arvonimi, sekä kyberturvallisuusalan opiskelu Aalto-yliopistossa. Candolinilla on myös laaja työkokemus niin yksityiseltä, kuin julkiselta sektorilta kyberturvallisuuden parissa.

Blogi on suunnattu yleisesti tietoturvasta kiinnostuneille ihmisille, ja sillä yritetään luoda keskustelua kyberturvallisuuden ajankohtaisista ilmiöistä. Blogissaan Candolin keskittyy enimmäkseen luomaan keskustelua Suomen kyberturvallisuusstrategiasta. Kyberturvallisuutta tarkastellaan ilmiönä niin henkilötasolla, kuin myös valtiollisella tasolla.

Catharina Candolin pohtii 8.12.2015 julkaisemassaan kirjoituksessa sitä, miksi Suomi ei ole innovatiivisesta luonteestaan huolimatta kyberturvallisuuden kärkimaiden joukossa. Kirjoituksen edetessä kokonaisuus hahmottuu lukijalle Candolinin esittämien keskustelua herättävien kysymysten kautta. Kyberturvallisuus on alati kehittyvä ala ja Suomen kyberturvallisuuskyvykkyyttä on tätä myötä tarve viedä eteenpäin. Aiheesta tuleekin täten luoda keskustelua, joka kyseenalaistaa nykyisiä edistystä jarruttavia tekijöitä. Mahdollisuuksia Suomessa onkin moneen, mutta tilanteen korjaamiseksi vaaditaan suoria konkreettisia toimia ja vakiintuneiden ajatusmallien hajottamista. Ratkaisuja ja kehitystä on turhaa toivoa ilman jonkinlaista muutosliikehdintää. Tekstin yksi tärkeimmistä pointeista onkin luultavasti tulevien osaajien motivoiminen kyberturvallisuuden palveluiden parantamiseksi.

Tekstissä on arvioitu Suomen valmiuksia kyberturvallisuuden suhteen eri tekijöiden pohjalta. Candolinin mukaan Suomen vahvuuksiin kuuluu muun muassa erinomainen koulutustaso kyberturvallisuuden suhteen, sekä innokkaiden harrastajien määrä. Tästä huolimatta Suomen huomattava kyberpotentiaali jää valitettavasti hyödyntämättä. Suurimmilta osin tämä jumiutuminen nykyiseen tilanteeseen johtuu siitä, että Suomi on teknologian kehittymisen kannalta välttämättömien uusien yritysten suhteen melko kuivilla. Vaikka suomi on Bloombergin listauksessa ilmoitettu olevan maailman neljänneksi innovatiivisin maa, Suomi on teknologisten innovaatioiden määrässä vasta sijalla 25. Näin tärkeän asian puute toimii valitettavasti pullonkaulana estäen kyberturvallisuuden kiihtyvän kehityksen. Asioihin voidaan kuitenkin tehdä muutoksia.

Blogissaan Catharina Candolin ei tarjoa suoranaisia ratkaisuja tilanteen korjaamiseen. Sen sijaan hän antaa listauksen asioista jotka vaativat hänen mielestään lisäpohdintaa. Teksti ei siis tarjoa juurikaan sisältöä ihmiselle joka on etsimässä vastauksia kysymyksiin joita blogissa esitetään. Se on suunnattu ihmisille jotka ovat jo valmiiksi kiinnostuneita aiheesta ja täten herättelee kohderyhmäänsä ajattelemaan asiaa itsenäisesti antaen alustan ajatustyölle. Candolin toimiikin näin eräänlaisena motivoijana, ja antaa lukijalle vapaat kädet ongelman pohtimiseen ja ratkaisun etsimiseen.

Blogia lukiessa on huomioitava, että kirjoittaja ei tekstissään viittaa uusimpiin tutkimuksiin aiheesta, vaan perustaa näkemyksensä henkilökohtaisiin kokemuksiinsa alalta. Näin ollen blogi ei loppujen lopuksi ole kovinkaan kelvollinen käytettäväksi lähdemateriaalina.

On valitettavaa huomata, että itse blogi ei herätä minkäänlaista keskustelua ja siksi onkin vaikea mitata blogin herättämää vastakaikua sen lukijoissa. Voidaan vain arvailla johtuuko tämä siitä, että blogin aihe ei kiinnosta ihmisiä vai siitä, ettei blogilla yksinkertaisesti ole tarpeeksi suurta lukijakuntaa herättämään keskustelua. Blogi ei ole saanut suurta näkyvyyttä, ja sen löytää vain sitä tarkoituksenmukaisesti etsimällä, jolloin blogin potentiaali jää valitettavasti käyttämättä. Vaikka sisältö ja sanoma ovat tärkeitä, on surullista, että Candolin yksinpuhelut menevät kuuroille korville.

Turvallisuusblogi - turvallisesti (Salla Böök & Toni Hakala

http://blogit.iltalehti.fi/jarno-limnell/2016/04/27/isis-ja-yhdysvallat-vastakkain-digitaalisesti/

Iltalehdellä on blogeja aiheesta kuin aiheesta. Tutustuimme Yhteiskunta-blogiin, jota kirjoittaa Jarno Limnéll, kyberturvallisuuden professori Aalto-yliopistossa ja sotatieteiden tohtori. Blogi ei niinkään käsittele yhteiskuntaa yleisesti, vaan yhteiskunnallista turvallisuutta, erityisesti kyberturvallisuutta.

Postauksissa ei ole kuvia eikä videoita - ei minkäänlaista väriä. Teksti on mustaa valkoisella. Limnéllin ote on hyvin asiantunteva, ja keskittyy välittämään tietoa ja valistamaan ihmisiä turvallisuuden tilasta. Aiheet ovat ajankohtaisia, ja niitä tarkentavat Limnéllin omat kokemukset ongelmien parissa työskentelystä. Siihen nähden Limnéll tuo hyvin vähän omaa näkökulmaansa tai omia mielipiteitään esille. Ote on hyvin turvallinen: pohdinnat liikkuvat hyvin yleisellä tasolla, ehkä jotta lukijat pysyisivät perässä, mutta samaan aikaan tekstit ovat värittömiä ja harvoin herättävät keskustelua.

Valitsimme tarkempaan käsittelyyn Limnéllin blogikirjoituksen ”ISIS ja Yhdysvallat vastakkain - digitaalisesti”. Kirjoituksessaan Limnéll kertoo Yhdysvaltain kyberyksikölle annetusta käskystä toteuttaa ISISin vastainen hyökkäys digitaalisessa ympäristössä ja pohtii sen mahdollisia vaikutuksia tulevaisuudessa.

Limnellin kirjoitus maalaa verkon taistelukentäksi, jossa paha, ISIS, viljelee pahan siemeniä joita hyvä, Amerikan Yhdysvallat, on johtavana sotilasmahtina käynyt torjumaan. USA on tällä sodankäynnin saralla suunnannäyttäjä, jonka toimien seurauksia Limnéll puntaroi: pojat seuraavat isäänsä ja jatkossa verkkoympäristössä tapahtuvien toimenpiteiden suorittamisen kynnys madaltuu. Valitettavasti jo vuosikymmeniä vallinnut sotilasmahtien tasapaino voi tämän kehityksen myötä järkkyä, mikä on epätoivottavaa eritoten pienten valtioiden näkökulmasta.

Terrorismin vastainen kyberhyökkäys on toisaalta Limnéllin mukaan harjoitusta isompien tekijöiden varalta. Itäisten valtioiden, kuten Venäjän tai Kiinan, uhka on ilmeinen ja nykytoimet tuottavat arvokasta kokemusta tulevaa ajatellen. Välittömien vaikutusten lisäksi hyökkäyksen tuottamaan psykologiseen etuun uskotaan: vahvan aatteen yhdistämä terroristijärjestö on horjutettavissa ja saattaa jopa kääntyä itseään vastaan kyberhyökkäyksen aiheuttaman pelon ja epävarmuuden voimasta.

Limnéll pohtii myös kyberhyökkäysten mahdollisia haittoja oman puolen joukoille ja painottaa kyberturvallisuuden tärkeyttä nykymaailmassa. Suoraan asiaa ei sanota, mutta Suomen kyky puolustautua pahan suorittamaa hyökkäystä vastaan nousee tapetille. Mahdollista hyökkääjää tai sen motiivia ei käsitellä, mutta ajatuksena tuntuu olevan, että hyökkäykselle helposti altistuva päätyy helposti kohteeksi. Tämä ajatus paistaa taustalla kirjoituksen alusta loppuun. Oletettavasti Suomen hallituskin tuntee yhä enemmän painetta alentaa yksityisyydensuojaa terroristien ja mahdollisten vihollismaiden löytämiseksi Suomen verkkoympäristöstä.

Koska Suomi on tiiviisti kansainvälisen länsimaisen yhteisön puolella, on myös mahdollista että Suomi tulee avustamaan Natoa sen tulevaisuuden kybersodissa ISIS:iä vastaan, mikäli vain osaamista riittää. Sinänsä on hyvin mielenkiintoista kuvitella ISIS ja Suomi vastakkain, käytännössähän kybermaailma tekee hyökkäyksistä huomattavasti realistisempia uhkia kuin vanhassa kunnon terrorismissa. Nykyäänhän päähuolenaiheena Suomen terrorisminvastaisessa taistelussa näyttää olevan terroristien soluttautuminen Suomeen turvapaikanhakijoiden mukana.

Kuvan lähde: cyber risk & insurance forum

Tähän asti Suomi on mielellään keskittynyt YK:n alaiseen rauhanturvaamiseen, mutta kysymys kuuluu: nähdäänkö kybersota yhtä lailla sodankäyntinä kuin kineettisten aseiden käyttö? Limnéll kuvaa USA:n tähänastiset kybertoimet varsin pehmeinä: viestiyhteyksien katkaisua, epäluottamuksen levittämistä, “psykologista sodankäyntiä”. Näyttää kuitenkin siltä, että yhtä lailla kuin pommit ovat aiemmin osuneet terroristien lisäksi siinä sivussa myös siviileihin, on kyberhyökkäyksilläkin vaarannettu siviilien selviytyminen konfliktien runtelemissa kaupungeissa.

Kirjoituksessaan Limnéll luottaa sekä omaan asiantuntijuuteensa aiheesta että lukijan tietoon kybersodankäynnistä ja maailmanpoliittisista tekijöistä ja niiden motiiveista. Toimenpiteiden mahdollisia vaikutuksia käydään läpi, mutta itse toimenpiteet eivät kirjoituksesta aukea. Vastaavasti näiden hyökkäysten motiivien uskotaan olevan lukijalle itsestään selviä, ja olettamuksena on, että lukijan maailmankuva vastaa kirjoittajan maailmankuvaa. Limnéllin motiivi kirjoitukselle ei yllättäen heijasta varsinaista intohimoa aihetta kohtaan, vaan blogiteksti on kuin liukuhihnaprojekti aiheesta jo ennestään samaa mieltä olevalle yleisölle.

Kuka pelkää narsistia? (Roosa F. & Roosa R.)

Narsisti. Pelkkä sanan kuuleminen synnyttää monenlaisia mielikuvia, päällimmäiseksi negatiivisia sellaisia. Sen karkeita synonyymejä voisi olla  sanat kuten itserakas, omahyväinen tai ylimielinen. Kaikki viittaavat jollain tavalla oman napansa tuijotteluun ja itsensä nostamiseen jalustalle. Ihmisiä kehotetaan aina rakastamaan itseään, mutta äärimmäisyyksissään se voi olla vaarallista, kun ylitetään narsismin punainen raja.

PublicDomainPictures – htpps://pixabay.com/en/users/PublicDomainPictures-14/

Narsismia yritetään karttaa kaukaa sekä lähipiirissä että omassa itsessään. Tällöin on helpotus, että internetin syövereissä on erilaisia ”ammattilaisten luomia” testejä, joiden avulla voit selvittää oletko itse narsisti tai voitko luokitella esimerkiksi naapurisi itsekeskeiseksi psykopaatiksi. Varsinkin asiaan perehdyttämättömät ihmiset saattavat helposti niiden avulla lokeroida muita mustavalkoisesti hyvä-paha – laatikoihin. Usein tämä leimaus onkin hyvin järkkymätön: kerran narsisti, aina narsisti.

Psyjuridica-nettisivun blogissa kirjoittava oikeus- ja kriminaalipsykologian dosentti Helinä Häkkänen-Nyholm tuo tekstissään asiantuntevasti esiin narsismin hyviä vaikutuksia työelämässä, etenkin tarkasteltaessa johtajan asemaa. Hän kuvailee myös sitä, kuinka narsismi näyttäytyy suomalaisten silmissä erittäin negatiivisena piirteenä.

Suomalaisessa kulttuurissa on suorastaan synti tuoda liikaa omia vahvuuksia tai onnistumisiaan esiin, ja jos näin kuitenkin joku tekee, seuraa tästä pitkä kiusallinen hiljaisuus tai paheksuvia katseita. Suomessa et vain voi olla ääneen ylpeä itsestäsi ja varsinkaan tuoda sitä esille ilman ”ei tehdä tästä nyt niin suurta numeroa” – kiemurtelua. Tämä on ehkä osasyy siihen, että varsinkin suomalainen kulttuuri pitää narsismia erittäin negatiivisena piirteenä ja puhekielessä tämä ominaisuus luokitellaan jopa persoonallisuuden häiriöksi.

Otetaan esimerkiksi amerikkalaiset: he ihailevat ihmisiä, joilla on vankka itsevarmuus, päättäväisyyttä ja rima korkealla. Vaatimattomuus ei tee kehenkään vaikutusta vaan se mielletään ennemminkin heikkoudeksi. Tarvitseeko edes mainita, mitä mieltä me suomalaiset olisimme tällaisista piirteistä…

Kulttuurilliset erot ovat suuria ja se näkyy hyvin myös vaikkapa Suomen ja Amerikan presidenttien ominaisuuksia tarkasteltaessa. Suomen presidentti mielletään usein edustushenkilöksi ja valtion kasvoiksi. Harvemmin tämä nostaa itseään korokkeelle, huutelee sieltä käskyjä tai mielipiteitään kansalaisille, vaan useimmin pysyy näkymättömänä hahmona päätöksenteossa. Vastuu ja päätökset ollaan jaettu todella paljon pienempiin osiin ja jokaisen kansalaisen ääni halutaan kuulla. Amerikan presidenttiä taas voidaan pitää lähes koko maailman vaikutusvaltaisimpana yksilönä. Vielä hetki sitten kaikki seurasivat jännityksellä USA:n presidentinvaaleja. Ehdokkaat olivat lähes vastakohta sille, mitä meidän kotimaassamme ihaillaan: suunnatonta itsensä esiin tuomista ja itsevarmuutta, vastustajan mollaamista, lähes hävyttömiä keinoja oman etunsa tavoittelun eteen. Eihän tällainen itsekkyys tulisi kuuloonkaan Suomessa! Jos suomalaiset olisivat joutuneet päättämään näistä ehdokkaista mieleisensä, omien arvojensa puolesta toimijan, voisi tehtävä olla lähes mahdoton.

Geralt - https://pixabay.com/en/users/geralt-9301/

Voisi kuvitella, että narsistisen henkilön luonteenpiirteistä ei ole kuin puhtaasti haittaa. Miten tällainen henkilö tulisi ikinä pärjäämään esimerkiksi suomalaisessa työkulttuurissa? Häkkänen-Nyholm haluaa blogitekstissään kuvailla tilanteita työelämässä, joissa narsistiset piirteet pääsevät oikeuksiinsa. Esimerkkinä tästä on ryhmätyöskentely: on erittäin yleistä, että ryhmän sisällä muodostuu heti alkutekijöistä jonkinlainen hierarkia. Ja kukapa muukaan kuin narsisti on avosylin vastaanottamassa johtajan roolin. Muilla ei tosin usein ole sitä mitään vastaan, että joku jakelee tehtävät ja kertoo, kuinka homma toimii. Jos kyseessä on esiteltävä työ, toiset voivat huokaista helpotuksesta, koska he tietävät, että narsisti hoitaa homman kotiin kirkkain pistein vakaalla itsevarmuudella, eikä heidän tarvitse itse nousta esille.

Narsisti keventää siis muiden työntaakkaa. Tutkimuksissa on myös osoitettu, että narsismi on yhteydessä ryhmän tuottavuuteen ja innovatiivisuuteen. Käy kyllä järkeen, sillä narsistithan haluavat olla kaikkein parhaimpia, ihailtavimpia ja ylivoimaisia kaikilla osa-alueilla. Työt tehdään siis kunnolla, jotta voidaan loistaa muiden silmissä.

Tutkimuksien mukaan narsismin myönteiset vaikutukset ryhmätyöskentelyssä laskevat mitä kauemmin työskentely kestää. Narsistin kuva täydellisenä johtajana alkaa rakoilemaan, kun itsekeskeisyys alkaa ottamaan suuremman roolin ja esimerkiksi muita alkaa häiritä narsistin joustamattomuus. Asiat tehdään hänen tavallaan tai sitten ei tehdä ollenkaan. Tällaisen henkilön kanssa on vaikeaa työskennellä pidemmän päälle.

Onko narsismi siis hyvä vai huono asia? Siitä voidaan tietenkin olla montaa mieltä, mutta kuten muutkin persoonallisuuden piirteet, on se vain yksi osa ihmistä, ei koko kokonaisuus. Tietyissä tilanteissa kaivataan sitä henkilöä, joka rakastaa toimia tilanteen herrana ja ottaa homman haltuun, ja joskus taas on parempi toimia nöyrästi yhteisen hyvän eteen, vaikkei se vastaisi omaa tahtoa.

Peggy_Marco - https://pixabay.com/en/users/Peggy_Marco-1553824/

Yhdestä asiasta voidaan kuitenkin olla varmoja: narsismia ei saisi kohdella mielipuolisena persoonallisuuden häiriönä, vaan neutraalimpi suhtautuminen tulisi tarpeeseen. Median tulisi kuitenkin myös lopettaa narsistien turha leimaaminen, sillä mikään ei ole mustavalkoista. Ja kaikille niille, jotka internetin ihmeellisessä maailmassa tekevät narsismi-testejä itselleen tai toisille; olkaa hyvät ja lopettakaa se.

Jos kuitenkin haluat kehotuksista huolimatta testata, oletko narsisti: 

http://time.com/3136687/narcissist-quiz/

Lähteet:

http://psyjuridica.com/blogi/

Kuvat: 

https://pixabay.com/

Anteeksipyytämisen mahdottomuus (Salla ja Vera)

Tarkastelen tässä kirjoituksessa Psyjuridica OY:n sivujen ylläpitämää blogia. Psyjuridica on yritys, joka on tuonut psykologiset ja juridiset palvelut asiantuntevasti yhteen ja yrityksen blogin kirjoittajat ovat Psyjuridican henkilökuntaa. Blogi käsittelee mm. oikeuspsykologiaan, rikollisuuteen ja lainvalvontaan liittyviä asioita erinäisiä tutkimuksia ja konkreettisia esimerkkejä hyväkseen käyttäen.

Monet teksteistä keskittyvät ajankohtaisiin tai keskustelua herättäviin aiheisiin tarkastellen niitä psykologisesta ja oikeudellisesta näkökulmasta. Ensimmäinen kirjoitus on julkaistu lokakuussa 2012 ja kirjoitusten julkaisutahti vaihtelee kahdesta kolmeen viikkoon. Kirjoittajia on useita, mutta suurimman osan julkaisuista on kirjoittanut oikeuspsykologian dosentti ja erityistason psykoterapeutti Helinä Häkkänen-Nyholm.

Päätin tarkastella lähemmin Häkkänen-Nyholmin 23.08.2016 julkaisemaa tekstiä Mies, joka ei osannut sanoa ”anteeksi”, sillä vaikka aihe onkin vähän puhuttu, on ilmiö itsessään hyvin arkipäiväinen.  Kirjoittaja tuo esille kohtaamansa tilanteen vastaanotolleen saapuneesta peliriippuvaisesta miehestä, joka ei kykene pyytämään vaimoltaan anteeksi. Päällimmäisenä tekstistä välittyy ilmiön herättämä hämmästys ja sen käsitteleminen poikkeavana ominaisuutena.

Kirjoittaja mainitsee anteeksipyynnölle kolme tärkeintä merkitystä. Ensiksi anteeksipyytäjä näyttää, että pystyy tunnistamaan tilanteet, joissa on väärässä ja loukannut toista. Kyse on siis oman tunneälynsä todistamisesta. Toinen tärkeä merkitys liittyy anteeksipyytäjän haluun huolehtia loukatun hyvinvoinnista. Anteeksipyytämällä pyritään vastapuolen psyykkisen toiminnan edistämiseen ja osoitetaan oma kykeneväisyys kantaa vastuuta teoistaan. Kolmantena Häkkänen-Nyholm mainitsee anteeksipyynnön ennaltaehkäisevän vaikutuksen. Oikealla toiminnalla estetään tilanteen riistäytyminen suuremmaksi konfliktiksi.

Anteeksipyytämisen vaikeutta Häkkänen-Nyholm käsittelee tekstissään hyvin pintapuolisesti, ehkä pitääkseen blogitekstin miellyttävän pituisena lukea, jättäen radikaalimmat näkökulmat tarkastelun ulkopuolelle. Kirjoittajan tarjoamat syyt tämän lyhyen sanan sanomisen mahdottomuudelle koskevat pääosin anteeksipyytäjän välinpitämättömyyttä, ymmärtämättömyyttä, huonoa itsetuntoa ja alemmuuden tunnetta tai ylpeyttä. Teksti siirtyykin nopeasti kuvailemaan anteeksipyytämisen tärkeyttä ja mm. sitä, kuinka se vapauttaa anteeksiantajan tilanteeseen liittyneistä negatiivisista tuntemuksista ja muistoista.

Blogitekstiin tuo uuden näkökulman nimimerkillä Unicorn kommentoinut lukija. Hän ottaa esille kirjoittajan pohtimien syiden vajavaisuuden. Unicorn kehottaa tarkastelemaan henkilön omaa historiaa käyttäen esimerkkinä miestä, jolle anteeksipyytäminen oli vaikeaa koettuaan lapsena perheväkivaltaa: isä aneli anteeksiantoa, mutta kuitenkin löi aina uudelleen. Kommentti on osuva, Häkkänen-Nyholm kun tyytyy ympäripyöreisiin ja helposti yleistettäviin syihin.

            

Kuvat: http://psyjuridica.com/, http://www.heidistrengell.com/brand/.

Kuten Häkkänen-Nyholm kertookin tekstissä, anteeksipyytämisellä on suuri rooli sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kykyä pyytää anteeksi pidetään ihmisen synnynnäisenä ominaisuutena tai yhtenä hyvän kasvatuksen indikaattoreista. Sen ajatellaan kertovan hyvästä itsetunnosta ja inhimillisyydestä. Häkkänen-Nyholm liittää anteeksipyytämisen vastuunkantoon ja tunneälyyn, pyytämällä anteeksi henkilö osoittaa ymmärtävänsä tilanteen ja ottaa vastuun käyttäytymisestään. Anteeksipyytämisen tärkeyttä opetetaan lapsille pienestä pitäen. Kuitenkaan ei saisi unohtaa sanan perimmäistä tarkoitusta. Unicornin kommenttiin viitaten, se menettää nopeasti merkityksensä väärin käytettynä. Anteeksipyydettäessä on tärkeää, että anteeksiantaja kokee pyytäjän olevan tosissaan ja tarkoittavan sanomaansa. Tavan ja muiden painostuksen vuoksi tehty merkityksetön anteeksipyyntö voi jopa pahentaa tilannetta aiheuttaen esimerkiksi luottamusongelmia ihmissuhteissa. 

Anteeksipyytäminen ei mielestäni ole todellakaan merkki luovuttamisesta, heikkoudesta tai alistumisesta. Rehellisesti tehtynä se on näiden kaikkien vastakohta toimien osoituksena hyvästä itsetunnosta ja osapuolten välisestä luottamuksesta. Tapahtumassa myös anteeksiantajalla on tärkeä rooli. Anteeksiantaja ei saa sortua painostamiseen, ehtojen sanelemiseen tai muuhun anteeksipyytäjää alistavaan käytökseen. Rehellisyys on välttämätöntä tässäkin päässä, jos loukattu ei ole oikeasti valmis antamaan tapahtunutta anteeksi, asia nousee helposti pian uudestaan esille. Mielestäni anteeksipyyntö ja -anto ovat merkki asian loppuun käsittelystä.

”Mies, joka ei osannut sanoa ”anteeksi”” tuo hienosti esille arkipäiväisen, mutta hyvin tärkeän ja kauaskantoisen teeman. Päällisin puolin pieneltä tuntuvat ongelmat anteeksipyytämiseen liittyen voivat johtaa ajan myötä johonkin paljon suurempaan. Tekstissä käytetyssä esimerkissä ongelma johti avioparin eroon. Teksti on lyhyt ja ytimekäs. Joiltain osin se on sisällöltään hyvin suppea, mutta onnistuu silti, tai ehkä juuri siksi, herättämään lukijassa paljon ajatuksia.