Anteeksipyytämisen mahdottomuus (Salla ja Vera)

Tarkastelen tässä kirjoituksessa Psyjuridica OY:n sivujen ylläpitämää blogia. Psyjuridica on yritys, joka on tuonut psykologiset ja juridiset palvelut asiantuntevasti yhteen ja yrityksen blogin kirjoittajat ovat Psyjuridican henkilökuntaa. Blogi käsittelee mm. oikeuspsykologiaan, rikollisuuteen ja lainvalvontaan liittyviä asioita erinäisiä tutkimuksia ja konkreettisia esimerkkejä hyväkseen käyttäen.

Monet teksteistä keskittyvät ajankohtaisiin tai keskustelua herättäviin aiheisiin tarkastellen niitä psykologisesta ja oikeudellisesta näkökulmasta. Ensimmäinen kirjoitus on julkaistu lokakuussa 2012 ja kirjoitusten julkaisutahti vaihtelee kahdesta kolmeen viikkoon. Kirjoittajia on useita, mutta suurimman osan julkaisuista on kirjoittanut oikeuspsykologian dosentti ja erityistason psykoterapeutti Helinä Häkkänen-Nyholm.

Päätin tarkastella lähemmin Häkkänen-Nyholmin 23.08.2016 julkaisemaa tekstiä Mies, joka ei osannut sanoa ”anteeksi”, sillä vaikka aihe onkin vähän puhuttu, on ilmiö itsessään hyvin arkipäiväinen.  Kirjoittaja tuo esille kohtaamansa tilanteen vastaanotolleen saapuneesta peliriippuvaisesta miehestä, joka ei kykene pyytämään vaimoltaan anteeksi. Päällimmäisenä tekstistä välittyy ilmiön herättämä hämmästys ja sen käsitteleminen poikkeavana ominaisuutena.

Kirjoittaja mainitsee anteeksipyynnölle kolme tärkeintä merkitystä. Ensiksi anteeksipyytäjä näyttää, että pystyy tunnistamaan tilanteet, joissa on väärässä ja loukannut toista. Kyse on siis oman tunneälynsä todistamisesta. Toinen tärkeä merkitys liittyy anteeksipyytäjän haluun huolehtia loukatun hyvinvoinnista. Anteeksipyytämällä pyritään vastapuolen psyykkisen toiminnan edistämiseen ja osoitetaan oma kykeneväisyys kantaa vastuuta teoistaan. Kolmantena Häkkänen-Nyholm mainitsee anteeksipyynnön ennaltaehkäisevän vaikutuksen. Oikealla toiminnalla estetään tilanteen riistäytyminen suuremmaksi konfliktiksi.

Anteeksipyytämisen vaikeutta Häkkänen-Nyholm käsittelee tekstissään hyvin pintapuolisesti, ehkä pitääkseen blogitekstin miellyttävän pituisena lukea, jättäen radikaalimmat näkökulmat tarkastelun ulkopuolelle. Kirjoittajan tarjoamat syyt tämän lyhyen sanan sanomisen mahdottomuudelle koskevat pääosin anteeksipyytäjän välinpitämättömyyttä, ymmärtämättömyyttä, huonoa itsetuntoa ja alemmuuden tunnetta tai ylpeyttä. Teksti siirtyykin nopeasti kuvailemaan anteeksipyytämisen tärkeyttä ja mm. sitä, kuinka se vapauttaa anteeksiantajan tilanteeseen liittyneistä negatiivisista tuntemuksista ja muistoista.

Blogitekstiin tuo uuden näkökulman nimimerkillä Unicorn kommentoinut lukija. Hän ottaa esille kirjoittajan pohtimien syiden vajavaisuuden. Unicorn kehottaa tarkastelemaan henkilön omaa historiaa käyttäen esimerkkinä miestä, jolle anteeksipyytäminen oli vaikeaa koettuaan lapsena perheväkivaltaa: isä aneli anteeksiantoa, mutta kuitenkin löi aina uudelleen. Kommentti on osuva, Häkkänen-Nyholm kun tyytyy ympäripyöreisiin ja helposti yleistettäviin syihin.

            

Kuvat: http://psyjuridica.com/, http://www.heidistrengell.com/brand/.

Kuten Häkkänen-Nyholm kertookin tekstissä, anteeksipyytämisellä on suuri rooli sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kykyä pyytää anteeksi pidetään ihmisen synnynnäisenä ominaisuutena tai yhtenä hyvän kasvatuksen indikaattoreista. Sen ajatellaan kertovan hyvästä itsetunnosta ja inhimillisyydestä. Häkkänen-Nyholm liittää anteeksipyytämisen vastuunkantoon ja tunneälyyn, pyytämällä anteeksi henkilö osoittaa ymmärtävänsä tilanteen ja ottaa vastuun käyttäytymisestään. Anteeksipyytämisen tärkeyttä opetetaan lapsille pienestä pitäen. Kuitenkaan ei saisi unohtaa sanan perimmäistä tarkoitusta. Unicornin kommenttiin viitaten, se menettää nopeasti merkityksensä väärin käytettynä. Anteeksipyydettäessä on tärkeää, että anteeksiantaja kokee pyytäjän olevan tosissaan ja tarkoittavan sanomaansa. Tavan ja muiden painostuksen vuoksi tehty merkityksetön anteeksipyyntö voi jopa pahentaa tilannetta aiheuttaen esimerkiksi luottamusongelmia ihmissuhteissa. 

Anteeksipyytäminen ei mielestäni ole todellakaan merkki luovuttamisesta, heikkoudesta tai alistumisesta. Rehellisesti tehtynä se on näiden kaikkien vastakohta toimien osoituksena hyvästä itsetunnosta ja osapuolten välisestä luottamuksesta. Tapahtumassa myös anteeksiantajalla on tärkeä rooli. Anteeksiantaja ei saa sortua painostamiseen, ehtojen sanelemiseen tai muuhun anteeksipyytäjää alistavaan käytökseen. Rehellisyys on välttämätöntä tässäkin päässä, jos loukattu ei ole oikeasti valmis antamaan tapahtunutta anteeksi, asia nousee helposti pian uudestaan esille. Mielestäni anteeksipyyntö ja -anto ovat merkki asian loppuun käsittelystä.

”Mies, joka ei osannut sanoa ”anteeksi”” tuo hienosti esille arkipäiväisen, mutta hyvin tärkeän ja kauaskantoisen teeman. Päällisin puolin pieneltä tuntuvat ongelmat anteeksipyytämiseen liittyen voivat johtaa ajan myötä johonkin paljon suurempaan. Tekstissä käytetyssä esimerkissä ongelma johti avioparin eroon. Teksti on lyhyt ja ytimekäs. Joiltain osin se on sisällöltään hyvin suppea, mutta onnistuu silti, tai ehkä juuri siksi, herättämään lukijassa paljon ajatuksia.