Tieteentekijät nykymaailman mediapyörteessä (Marianna N.)

Tiedekeskiviikko-blogi yleisesti

valitsin tarkasteltavakseni monitieteellisellä otteella jokaiselle ajankohtaisia asioita tarkastelevan tiedekeskiviikko-blogin, jonka kirjoittajakaarti koostuu uskottavuutta herättäen eri tiedealojen asiantuntijoista ja-tutkijoista sekä tiedetoimittajista. Blogitekstien tavoitteena on herätellä lukijaa ajattelemaan ympäröivässä maailmassa vallitsevia asiantiloja ja mielenkiintoisia ilmiöitä uusista, kehittävistä näkövinkkeleistä sekä keskustelemaan havainnoistaan ympäristönsä kanssa. Tiedekeskiviikon tekstit nivoutuvat soljuvasti toisiinsa yhtenäisine tavoitteineen huolimatta rönsyilevien aihepiirien laajuudesta.

Blogin kohderyhmänä ovat kaikki henkilöt, jotka toivovat voivansa pysyä ajan hermolla hyvän ja huonon tieteen, tyrkkymedian ja jymyuutisvuodon ristiaallokossa. Tekstit ovat melko kansantajuiseen ja ajoittain jopa keskustelevaankin tyyliin kirjoitettuja, eikä tiedonjanoisimmankaan lukijan tarvitse jäädä suu kuivana suolaisia sormenpäitään nuolemaan, sillä tekstissä esiintyvät painavat väitteet kuitataan hyvillä ja selkeillä lähteillä, joita lukija halutessaan pääsee kahlaamaan näppärästi linkeillä surffaten. Blogin teksteihin suoraan kommentoiminen ei onnistu, mutta joka kirjoituksen perässä on iso liuta painikkeita, joiden avulla lukija helposti voi jakaa tekstejä halutessaan käyttämissään sosiaalisissa medioissa. Tällä luodaan lukijalle vaikutelma keskustelevuuden herättämisen tavoittelemisesta.

Kirjoittajien teksteistä huokuvat selkeästi yksilöiden omat äänet ja ajatukset. Vahvasti korostuvat myös eri kirjoittajien tyylit luoda tekstiä. Siinä missä toinen kirjoittaa hieman pönöttävämpää, asiatyylin tekstiä, voi toinen huokaista tuntemuksensa ulos esimerkiksi leikittelevämmän, vuoropuhelumaisen tekstin avulla, jossa lähdeaineisto ja kirjoittajan oma mieli keskustelevat aiheesta.

Teksti tarkemmassa tutkailussa 

 Lähempään syyniin valikoitui valtiotieteiden tohtori, Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija ja Strathclyden yliopiston vieraileva tutkija  Mari Niemen kirjoittama Medioituva tiede – mitä tutkijat voisivat oppia poliitikoilta?, joka hipaisee omaa pääainettani tietotekniikkaa kertomalla lukijalle mediaviestinnän merkityksestä tieteentekijöille. Medioitumisella tarkoitetaan kirjoituksessa median merkityksen kasvua yhteiskunnassa.

Tekstissään Niemi toteaa, että politiikan medioitumista ja poliitikoiden mediasuhteeseen liittyviä huolenaiheita on tutkittu paljon. Hän heijastelee poliitikon harmien yhtäläisyyksiä nykyajan tutkijan huoliin ja pohtii, millaisia hyötyjä aiemmin politiikan saralla tehdyistä havainnoista voisi olla mediamiettelijäille tutkijoille. Niemen mukaan poliitikkojen ja tutkijoiden tilanteita on tarpeetonta verrata suoranaisesti, mutta perusajatus vanhojen pelisääntöjen toimimattomuudesta on hänen mukaansa auttamattomasti totta molemmissa tapauksissa.

Niemi pohjaa väitteitään sille faktalle, että on itse touhunnut politiikka-media-aiheen parissa sekä tutkijana, että tarkkailevassa roolissa aiheesta käydyn keskustelun puitteissa. Hän tuo esiin mielipiteensä siitä, että koko kansan olisi oltava nykyisin mukana tiedeviestinnässä. Kommentillaan Niemi onnistunee vetämään tiedeyhteisön paitsiossa tähän saakka kyhnöttäneen lukijankin puolelleen. Tekstissään Niemi vetoaa myös tieteentekijöiden sydämiin korostamalla tutkimuksen tarkoituksenmukaisuuden puolustelun tärkeyttä rahoituksen ja muiden mahdollistavien tekijöiden kantilta, ja korostaa juuri median olevan oikea keino vaikuttaa nyky-yhteiskunnassa.

Niemi on hyödyntänyt tekstissään omaa tutkimusartikkeliaan ja sitä somistavaa pylväsdiagrammia havainnollistamaan tutkijoiden kokemuksia median parissa toimimisesta. Havainnollistuskeinoin Niemi tuo tieteelliset tulokset helposti luettaviksi tavan tallaajallekin, ja artikkelille ropisee jälleen lisää uskottavuuspisteitä. Koko tekstin ajan Niemi pitää hillityn asiantuntijalähestymistapansa koossa, käyttäen mutkittelemattomia, kaunisrakenteisia sanamuotoja ja lauserakenteita, käsitteiden määrittelyä unohtamatta.

Teksti herätti sisälläni pienen mediakriitikon, joka paheksuu tietyntyyppisten toimittajien tapaa paisutella ja mutkistaa lähteidensä sanomisia ja tekemisiä. Minua sekä yksityishenkilönä että ammatillisessa mielessä huolestuttaa nykymedian ja koko yhteiskunnan skandaalihakuisuus ja pahansuopa käyttäytyminen kanssaihmisiä kohtaan, ja toivonkin tulevaisuudessa mediakeskusteluun myönteisempää otetta ja ihmisille ylipäätään lähimmäisenrakkautta sekä empaattista otetta asioihin. Teksti osoitti jälleen kerran, että tieteilijätkin ovat vain ihmisiä, median kanssa puljaantuminen voi jännittää ja aiheuttaa tutkijoille jopa epävarmuutta omasta osaamisesta. Tekstillä oli avaava ja miellyttävä lähestymiskanta hyvin ajankohtaiseen aiheeseen, ja tekstin mukaan ujutetut tulokset toivat uuden näkökannan itselleni tutkijoiden minäkokemuksista ammattihenkilöinä. Olen aiemmin sortunut ajattelemaan tutkijoita ja tieteentekijöitä liian usein ylijumalallisina, lyömättöminä hahmoina. Herättelevää! 

Lyijyllisen bensiinin odottamattomat seuraukset (Tatu & Elias)

Miten tutkia eläinten laskupäätä? Tähän ja muihin ehkä tavallista oudompiin tutkimuskysymyksiin vastataan Jani Kaaron blogissa Käsikopelolla. Blogissa käydään läpi tekstejä luonnontieteestä ja ihmisyyden kummallisuuksista usean esimerkin kautta. Blogitekstit ovat kauttaaltaan helppolukuisia ja kiinnittävät lukijan huomion raflaavilla ja kyseenalaisen kuuloisilla otsikoilla, kuten Suuseksinsalaisuuksia, osa I ja osa II. Tekstien humoristinen lähestymistapa olikin pääsyy sille, miksi valitsimme juuri tämän blogin käsiteltäväksemme. Huumoria teksteistä löytyy otsikoiden lisäksi tekstien loppukaneeteista, joista tulee ilmi kirjoittajan omat mielipiteet aiheista.

Vuonna 2015 vuoden tiedetoimittajaksi palkitun Jani Kaaron blogi oli vuoden 2014 ajan aktiivinen Tiede-lehden verkkosivuilla ja tänä aikana hän julkaisi 47 tekstiä. Hänen bloginsa kuvauksessa kerrotaan aiheiden olevan tiedemaailmasta ja sen liepeiltä, joten kuvauksen perusteella voi kuvitella kohderyhmänkin olevan näistä paikoista. Teksteihin enemmän perehtyessä varsinaista kohderyhmää ei varmaan kuitenkaan ole, sillä hyvin harvat tekstit vaativat enempää tieteellistä tuntemusta lukijalta kuin tieteelliset tekstit samoista aihepiireistä vaativat, näin ollen saavuttaen varmasti suuresti vaihtelevan lukijakunnan yli parikymppisiä ihmisiä. Tekstien kohderyhmänä voidaan siis pitää kaikkia yli lukioikäisiä, jotka ovat kiinnostuneet luonnontieteellisistä kirjoituksista humoristisella lähestymistavalla.

Tarkemmin Kaaron kirjoituksista tutustuimme tekstiin otsikolla: ”Onko murhaajalla bensaa suonissaan?” Tekstin otsikko sekä varsinkin ensimmäinen lause herättivät mielenkiinnon nopeasti. Kirjoituksessa kerrotaan kahdesta tutkimuksesta, joissa on selvitetty lyijypitoisen bensiinin korrelaatiota rikollisuustilastoihin. Lähteenä tähän tekstiin oli käytetty BBC:n artikkelia melko suoraan, mutta tekstiä oli muokattu helpommin lähestyttäväksi ja tiiviimmäksi.

Johtuuko tämäkin pidätyskuva lyijypitoisesta bensiinistä?

https://nyoobserver.files.wordpress.com/2014/01/justin-bieber.jpg

Tekstin pääväite on tarkalleen, että rikollisuus korreloi lyijypitoisen bensiinin kanssa kahdenkymmenen vuoden viiveellä. Tekstissä perustellaan pääväitettä tarkasti ja siinä viitataankin kahteen eri tutkimukseen. Alussa tekstissä kerrotaan ”lyijyhypoteesin” syntyä sekä yleisiä tunnettuja faktoja lyijyn myrkyllisyydestä. Väitteen pääperusteluna pidetään vahvaa tilastollista korrelaatiota. Tilastotieteitä lukeneina pysyimme väitteelle hieman skeptisenä, vaikkakin aihe olikin hyvin kiinnostava.

Tekstissä omat mielipiteet olivat hyvin harvassa, vaan se oli pikemminkin helposti luettava referaatti BBC:n artikkelista. Aivan tekstin lopussa Kaaro kertoi olevansa väitettä vastaan, mikä tuntui hieman yllättävältä vahvojen pääväitteen perustelujen jälkeen. Toisaalta kirjoituksen otsikon lievä humoristisuus sekä kirjoitustyyli antoivat osviittaa myös kirjoittajan skeptisyydestä. Tekstin lopussa rikollisuuden kasvua Yhdysvalloissa perusteltiin presidentin puolueella, mistä löytyy perusteluja Kaaron aiemmin kirjoittamasta HS:n kolumnista.

Kaiken kaikkiaan blogi oli mielestämme erittäin hyvä. Kirjoituksissa oli sopivassa suhteessa tieteellisyyttä ja humoristista lähestymistapaa. Kirjoitustyyli oli helppolukuista ja mukaansatempaavaa saadakseen lukijan kiinnostumaan kirjoittajan muistakin teksteistä blogissa. Lopuksi voimme suositella blogia kaikille, jotka ovat kiinnostuneet luonnon kummallisuuksista, ja vaikka eivät olisikaan.

Mitä vit…! Ei tää poista tätä viestiä! (Juho, Aino, Roope)

Internet on verrattaen uutena keksintönä otettu nopeasti osaksi meidän ihmisten arkea. Sosiaalinen media on osana lähes kaikkia arkisia toimintoja; naapureiden vihan voi lukea facebookista, päivän illallisen on suunnitellut joku bloggaaja, vaatteet on valittu instagramista ja koirallakin on oma käyttäjätunnuksensa ja satatuhatta seuraajaansa jollakin sosiaalisen median alustalla. Tähän ilmiöön on kiinnittänyt huomion myös Net Man Oy:n markkinoinnin suunnittelija Anette Siili, joka on kirjoittanut blogitekstin aiheesta IT-yrityksen Kirjoituksia Virtuaalimuistiin -blogiin, mikä sisältää myös muita yrityksen kannanottoja virtuaalisesta maailmasta.

Siilin mukaan sosiaalisen median käyttö rinnastetaan usein virheellisesti päiväkirjan kirjoittamiseen, vaikka todellisuudessa sos.media on kaukana päiväkirjasta. Hän neuvoo lukijaansa käyttäytymään myös sosiaalisessa mediassa kohteliaasti muut huomioon ottaen ja listaa lyhyesti myös lakeja, jotka nettikäyttäytymistämme säätelevät. Siili päättää tekstinsä hieman epämääräiseen kehotukseen kiinnittää huomiota käyttäytymiseemme sosiaalisessa mediassa ja internetissä yleisesti.  

Kaikki eivät ehkä aina sitä ajattele, mutta netin sisältö ei ole omalla koneella, vaikka se näytöllä tiukassa tarkastelussa onkin. Internet tarvitsee aina verkkoyhteyden toimiakseen, toisin kuin tietokoneelta löytyvät ohjelmat kuten pasianssi. Internet on kuin jonkun muun tietokone, jonka sisältöä pääset selaimellasi (esim. firefox, chrome, internet explorer tai safari) tarkastelemaan. Internetyhteys on linkki tuohon etäiseen koneeseen, joka usein ei ole edes samalla mantereella sinun tietokoneesi kanssa.

Sisältöä nettiin ladatessa tämä on tärkeä pitää mielessä. Kaikki julkaisusi instagram-valokuvista teräviin ja oivaltaviin kommentteihin nettilehtien kommenttiosioon, ovat sisältöä, joka ladataan internetiin, jolloin ainoastaan valmistelu tapahtuu omalla koneellasi. Julkaistuasi sisällön olet lähettänyt ja tallentanut sen säilöön toiselle tietokoneelle jonnekin muualle, josta muut pääsevät sisältöäsi tarkastelemaan. Mikäli kommenttisi kaduttaa myöhemmin, voit pyytää kommentin poistamista tietokannan hallinoijalta, mutta poistuminen on täysin sisältöä hallinnoivan osapuolen käsissä.

Tätä voisi verrata siihen, että lähettäisit postikortteja Helsinkiin tallennettavaksi valtavaan arkistoon sinun kansioosi, josta muut voivat lähettämiäsi postikortteja tarkastella. Halutessasi vanhan kortin poistettavan voit lähettää kortin arkistoon ja pyytää virkailijaa poistamaan kortin, jolloin virkailija saattaa poistaa kortin kansiostasi ja polttaa sen. Toisaalta todennäköisesti virkailijalla on sinun kansiosi vieressä kansio pelkästään vanhoille korteille, joita olet poistanut: “Sinun poistetut kortit” -kansio, josta kortit ovat yhä löydettävissä. Ja juuri tämän vuoksi on ehdottoman tärkeää tietää mitä tapahtuu sisällölle, joka nettiin on ladattu ja kuka sen käytännössä omistaa (vinkki: tämä EI ole täysin yksinkertainen asia).

Kaikki tämä ehdottoman tärkeä tieto löytyy tappavan tylsistä käyttöehdoista, jotka nähdessä on lukemisen sijaan parasta klikata “hyväksyn” ettei niiden sisältö vie elämäniloasi. Vaihtoehtoisesti, voit myös lyhyellä googlettelulla löytää jopa full HD –videota foliohattuun pukeutuvasta “asiantuntijasta”, joka suu vaahdossa paasaa tietoturvallisuudesta. Ja koska oma tietoturvallisuutesi on selvitettävissä vain satakaksaataakuuskytkaks sivuisesta isoilla kirjaimilla kirjoitetusta raskaasta dokumentista tai hullun vaahtoisesta suusta, on ehkä mielekkäämpää suhtautua sosiaaliseen mediaan, ei päiväkirjana vaan julkisena rakennuksena, jonka ainoa työntekijä on yhteistyöhaluton ja -kyvytön.

Turvallista sosiaalisen median käyttöä toivottavat:

Nimimerkit: Juonittelija-Juho, Salaliitto-Aino ja Foliohattu-Roope

Verkkoauttaminen sosiaalityössä (Linda ja Rilla)

Sosiaalinen tekijä on blogi, jossa käsitellään ajankohtaisia sosiaalitieteellisiä aiheita. Sitoutumattomassa blogissa julkaistaan ylläpitäjien ja lukijoiden kirjoittamia tekstejä. Ylläpitäjät ovat pääosin sosiaalityöntekijöitä eli yhteiskuntatieteiden maistereita. Blogin tarkoitus on tuoda esiin erilaisia näkökulmia ja epäkohtia yhteiskunnassa ja olla keskustelun herättäjänä.

Blogissa on monipuolisesti kirjoituksia eri aiheista esimerkiksi kriminaalihuollosta, lastensuojelusta, gerontologisesta sosiaalityöstä ja päihteiden käytöstä. Aiheet ovat ajatuksia ja keskustelua herättäviä, joskus myös tabumaisia. Tekstit keräävät muutamia kommentteja blogin puolelle, mutta niitä jaetaan laajasti sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi tällä hetkellä (11.4.2016) suosittuna aiheena on ajankohtainen vanhustyön kiireellisyyttä kommentoiva teksti “Minun voimieni rajat on nyt ylitetty”.

Blogin tekstit ovat monipuolisia: osa teksteistä on tieteellisiä ja sosiaalityöntekijöiden kirjoittamia, osa vähemmän tieteellisiä ja sosiaalialan työntekijöiden tai opiskelijoiden ja anonyymien tekstejä, jotka perustuvat omaan kokemukseen tai perustelemattomaan tietoon. Tekstit eroavat tyyliltään ja sisällöltään toisistaan. Keskustelu blogeissa on asiallista ja suurimmaksi osaksi tekstejä ja kommentteja julkaistaan omalla nimellä. Blogi koostuu enimmäkseen artikkeleista ja mielipidekirjoituksista.

Otamme lähempään tarkasteluun blogitekstin “Ongelmien ennaltaehkäisyä verkossa” (18.9.2014), jonka on kirjoittanut yhteiskuntatieteiden maisteri ja sosiaalityöntekijä Katri Ylönen. Tekstissään Ylönen kertoo verkossa tapahtuvan auttamisen tärkeydestä nykyajan nuorten ongelmien ratkaisemiseksi. Nuorten on helpompi hakea apua esimerkiksi mielenterveysongelmiin verkossa anonyymisti, kuin kasvokkain alkaa keskustella läheisille ongelmistaan. Verkkoauttamiselle siis olisi tarvetta, mutta sosiaalityössä verkkoa ei käytetä auttamismenetelmänä kovinkaan paljon ja Ylönen sanookin, että asian olisi muututtava ja sosiaalityön olisi otettava verkkotyöskentely osaksi auttamistyötä.

Ylönen käyttää tekstissään paljon ja monipuolisesti erilaisia luotettavia lähteitä, kuten artikkeleita ja uusia tutkimuksia. Hän myös viittaa omaan tekeillä olevaan tutkimukseensa ja sen tuloksiin. Teksti on hyvin jäsenneltyä ja etenee loogisesti. Kieli on selkeää ja tekstiä on kokonaisuudessaan helppo lukea.

Ylönen on tehnyt tekstissään hyviä huomioita ja esittänyt nykyaikaisen kehitysehdotuksen ratkaisuksi ajankohtaiseen ongelmaan. Ylönen kertoo tutkimustulosten osoittavan internetin ja verkkoauttamisen hyödyllisyyden ja tarpeellisuuden. Nuoret ovat kokeneet verkossa tarjolla olevan avun positiiviseksi. Verkossa olevat auttavat tahot tarjoavatkin hyvin matalan kynnyksen palvelun, jonka kautta yhä useammalla on mahdollisuus saada apua.

Ylönen toteaa tutkimusten nuorilla olevan ongelmia, joiden vakavuutta he eivät välttämättä itsekään ymmärrä, kuten masennusta ja itsetuhoisuutta. Onko verkkoauttaminen kuitenkaan oikea kanava tämän tyyppisten ongelmien käsittelyyn? Internetin auttavien tahojen merkitystä ei tulisi korostaa liikaa. Niiden asema voisikin olla pikemminkin eteenpäin ohjaava.

Myöskään kasvokkaista vuorovaikutusta ja läsnäoloa ei tulisi unohtaa. Asiakkaan todellinen kohtaaminen lisää osallisuuden tunnetta ja on sosiaalityön auttamisen keskeinen ydin.

Verkkoauttamisen tulisikin olla täydentävä lisä peruspalveluiden piirissä eikä vaihtoehtoinen auttamisen kanava. (Ylönen 18.9.2015)

Blogiteksti:

https://sosiaalinentekija.wordpress.com/2015/09/18/ongelmien-ennaltaehkaisya-verkossa/

Nykyisen talouskeskustelun luonteesta (Ville L. & Teemu R.)

Valitsimme tarkastelun kohteeksi VTM Jussi Ahokkaan ja YTM Lauri Holapan Image-lehden sivuilla ilmestyvän Raha ja talous -blogin. Blogissa keskitytään taloustieteeseen ja erityisesti rahatalouden rooliin siinä. Blogin kirjoittajat ovat myös kirjoittaneet yhdessä Rahatalous haltuun -nimisen kirjan, joka esittelee rahatalouden luonnetta, sen ohjaamiseen liittyvän toiminnan motiiveja sekä sen miksi valtavirtainen taloustiede kirjoittajien mielestä epäonnistuu rahatalouden selittämisessä.  

Niin kuin Rahatalous haltuun -kirjan myös Raha ja talous -blogin pyrkimyksenä on usein valtavirtaisen taloustieteen haastaminen. Kirjoittajien esittämät vaihtoehdot valtavirtaiselle taloustieteelle ovat kiinnostavia, mutta lähes yhtä kiinnostavaksi on noussut blogin ympärillä käyty keskustelu. Blogin kommenttipalstalla on vieraillut arvovaltaisiakin taloustutkijoita päästelemässä höyryjä ja purkamassaan kiukkua blogin kirjoittajia kohtaan. Esimerkiksi taloustieteilijä VTT Juha Tervalalla on ollut sanansa sanottavan niin blogin sisällön kuin sen kirjoittajien uskottavuudesta taloustieteen näkökulmasta. Näissä kommenteissa Tervala ei aina ole kyennyt pysymään pelkästään aiheesta väittelemisen parissa, vaan on myös välillä sortunut henkilöön kohdistuvaan vähättelyyn. 

Viime keväänä Juha Tervala sai Palkansaajasäätiöltä 10 000 euron apurahan suomalaisen jälkikeynesiläisen talousajattelun tutkimukseen. Tervala julkaisikin tuoreimmassa Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa (1/2016) artikkelin otsikolla "Jälkikeynesiläinen taloustiede Suomessa: kriittinen katsaus". Artikkeli keskittyy erityisesti  Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirjoitusten ja talousajattelun kritiikkiin ja sen keskeiseksi argumentiksi muodostuu, että kirjan kirjoittajat vääristelevät valtavirtaista taloustiedettä ja harhaanjohtavat ihmisiä tahallaan. Artikkelissa jopa annetaan ymmärtää, että kirjoittajat eivät kaikin osin noudata kirjassaan hyvää tieteellistä käytäntöä  

Käsittelemämme blogipostaus on vastine Tervalan Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaisemaan artikkeliin. Ahokas ja Holappa aloittavat vastineensa kritisoimalla Tervalaa liian suppeasta suomalaisen jälkikeynesiläisen ajattelun kuvauksesta. Artikkelissaan Tervala käsittelee ainoastaan kahden vuoden takaista Ahokkaan ja Holapan Rahatalous haltuun -kirjaa, minkä hän kirjoituksessaan typistää kuvastamaan koko Suomen jälkikeynesiläistä taloustieteellistä suuntausta. Ahokkaan ja Holapan mielestä Tervala sortuu ad hominem ja “olkiukko” -tyyppisiin argumentaatiovirheisiin käsittelemällä jälkikeynesiläistä taloustiedettä käsittelevässä artikkelissaan ainoastaan Ahokkaan ja Holapan heikkoa tuntemusta valtavirtaisesta taloustieteestä. Vastineessaan Ahokas ja Holappa pyrkivät osoittamaan Tervalan väitteet heidän heikosta valtavirtaisen taloustieteen tuntemuksestaan virheellisiksi, sekä vastaamaan Tervalan syytökseen siitä, etteivät Ahokas ja Holappa edusta hyvän tieteellisen käytännön periaatteita.

Tervalan kaksi keskeisintä kritiikkiä ovat Ahokkaan ja Holapan mukaan heidän puutteellinen kuvauksensa rahan neutraaliuden aksioomasta uusklassisessa taloustieteessä sekä väärä kuvaus uusklassisen taloustieteen käsityksestä rahapolitiikan roolista. Nämä väitteet ovat Ahokkaan ja Holapan mukaan yksiselitteisesti vääriä. Tämän jälkeen he blogitekstissään kokevat, että Tervala suoranaisesti syyllistyy valehteluun, ja käyttävät pitkän tovin Tervalan kritiikkiin vastaamiseen. Useiden lainausten kautta Rahatalous haltuun -kirjastaan, jota Tervala kritisoi, sekä Tiede ja Edistys -lehdessä julkaisemastaan artikkelista, Ahokas ja Holappa osoittavat jakavansa saman käsityksen kuin Tervala siitä, mitä valtavirtaisessa taloustieteessä ajatellaan rahan neutraaliudesta sekä rahapolitiikan roolista, eivätkä he siten ole voineet syyllistyä antamaan väärää kuvaa taloustieteestä ellei myös Tervala ole näin tehnyt.      

Juha Tervalan ja Raha ja talous -kirjoittajien väittelyä sivusta seuraaminen antaa melko surullisen kuvan talouskeskustelun nykytilasta. Keskustelun luonne tuntuu olevan se, että parhaalla argumentilla ei ole väliä, vaan että melkein mitä vain voi sanoa. Esimerkiksi Tervalan väite, että Ahokkaan ja Holapan kirjoitukset eivät edusta hyvää tieteellistä tasoa, koska he eivät ole julkaisseet yhtään kansainvälistä ja vertaisarvioitua tutkimusta, tuntuu olevan yleisestikin käytetty argumentti nykyisessä talouskeskustelussa. Sillä ei pyritä kuitenkaan lainkaan argumentoimaan itse asiasta, vaan kyseenalaistamaan kirjoittajien oikeus osallistua asiaan liittyvään keskusteluun. 

Hyvä kirjoitus taloustieteilijöiden ongelmallisista arvovaltarakenteista on Kansantaloudellisen aikakauskirjan pääkirjoituksessa 1/2016, jossa kuvataan taloustieteilijöiden muodostamaa tiedeyhteisöä sosiologisesta näkökulmasta. Kirjoituksen mukaan taloustieteilijöiden muodostama tiedeyhteisö on hyvin hierarkkinen: sille on tunnusomaista ylhäältä alaspäin suuntautuva jyrkkä arvovaltarakenne sekä suuret palkinnot ja tunnustukset arvoasteikon huipulle nousemisesta. Heillä on myös laajalti jaettu yhteinen käsitys siitä, mikä on hyvää tutkimusta. Mielestämme tämä kuvaa hyvin myös Tervalan käyttämää tyyliä argumentoida: väittelyä ei käydä itse asiasta, vaan parhaiten argumentoi se, jolla on eniten tunnustusta taloustieteellisen yhteisön sisällä. Pääkirjoituksessa kuvataan myös taloustieteilijöitä itsekeskeisiksi ja eristäytyneiksi verrattuna muihin tieteenaloihin: taloustieteilijät suhtautuvat muita penseämmin poikkitieteelliseen tutkimukseen ja siteeraavat harvemmin muiden tieteenalojen tutkimusjulkaisuja. Tällä on varmastikin vaikutusta taloustieteilijöiden jakamaan käsitykseen siitä, kenellä on oikeus kommentoida taloustiedettä ja -politiikkaa.    

Juha Tervalan ja Raha ja talous -kirjoittajien kärkäs väittely on erinomainen esimerkki taloustieteellisen keskustelun tilasta ja siihen liittyvistä ongelmista nykypäivänä. Ympäröivä talous on ajautunut pitkittyneeseen kriisiin, jota ei ole kyetty taittamaan. Pitkittynyt kriisi on nostanut “talousviisaat” politiikan keskiöön, mikä on tuonut heille runsaasti valtaa kommentoida milloin mitäkin asiaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että myös taloustiede on yhteiskuntatiede selkeistä ja yhtenäisistä metodeistaan huolimatta, eikä “kova”, positivistinen tieteenala, kuten luonnontieteet. Toistuvat talouskriisit, joita ei ole kyetty ennustamaan, ovat osoitus siitä, että taloustiede ei ole vielä onnistunut ymmärtämään täydellisesti talouden toimintaa. Samoin se on osoitus siitä, että taloudellisten ilmiöiden laajempi tarkastelu on tarpeen, eikä keskustelua kuuluisi käydä ainoastaan yhden tieteellisen paradigman käsitteistöllä. Niin talouspuhe kuin taloustiedekin sisältää aina poliittisia valintoja, eikä se tieteenalana voi paeta tieteen sisällä käytyjä valtakamppailuja. Onkin hyvä pohtia, voiko joidenkin taloustieteilijöiden jopa ala-arvoiset reaktiot Ahokkaan ja Holapan kirjoituksiin olla merkki pelosta oman asemansa puolesta. 

Joustava vai rajoittava syöminen? (Outi & Akseli)

Tutkimme tekstissämme liikuntatieteiden tohtorin ja lihasfysiologian dosentin, Juho Hulmin suosittua Lihastohtori blogia. Blogi on tarkoitettu kaikille liikkujille tasosta riippumatta, sekä ravinnosta ja terveellisestä elämäntavasta kiinnostuneille. Blogin arvostuksesta ja korkeasta tasosta kertovat lukuisat kirjoittajavieraat, jotka ovat yleensä alojensa ammattilaisia. Hulmi on kirjoittanut myös ’’Lihastohtori’’ kirjan, jota on myyty yli 10 000 kappaletta. Tällä hetkellä kirjoittaja työskentelee Jyväskylän yliopistossa akatemiatutkijana. Blogia hän kirjoittaa vapaa-ajallaan antaakseen muille hyödyllistä tietoa harjoittelusta ja terveydestä.

Mielenkiintomme kohdistui erityisesti kirjoitukseen, jossa pohdittiin erilaisia suhtautumisia ravintoon. Kirjoittaja on laillistettu ravitsemusterapeutti ja terveystieteiden maisteri, Petteri Lindblad. Esittelemme nyt Lindbladin kaksi erilaista mallia ihmisen suhteesta ruokaan. Kahdeksi ääripääksi valikoituivat joustava ja rajoittava syöminen, joissa ruokaan on hyvin erilainen suhtautuminen. Rennossa suhtautumisessa esiintyy paljon vaihtelua ruoan määrän, laadun, sekä syömisen ajankohdan ilmentymisessä. Aterioissa siis saattaa olla oikeita, terveyteen tähtääviä aineksia, mutta määrät ovat aivan liian suuria/epämääräisiä, ja ajankohdat epäsäännöllisiä.

Toinen ääripää, äärirajoittava tyyli taas on täydellinen vastakohta. Kaikki on erittäin rajoitettua ja herkkuihin ei kosketa ollenkaan. Sokeri nähdään tietynlaisena myrkkynä. Mielestämme näin elävillä ihmisillä terveys kontrolloi jokaista päätöstä, eikä lipsahduksia sallita. Rajoittajat ovat kuin jatkuvalla kisadieetillä, jossa hiilihydraatit pyritään minimoimaan. Lindblad mainitsee kirjoituksessaan monen entisen rajoittajan olevan nykyään ylipainoinen, kun retkahduksen tapahtuessa kontrolli menetetään lopullisesti.

Se, miksi kansa jakautuu tällä hetkellä ruokailutottumuksissa ja urheilun suhteen ääripäihin, on hyvä kysymys. Tämänhetkinen fitnessbuumi on osakseen vahvasti vaikuttanut siihen, että toinen ääripää “rajoittajat” ovat tulleet vahvasti näkyviin. Erityisesti tämän huomaa nuorten naisten keskuudessa, joista moni ihannoi fitness-vartalomallia. On hienoa, että nykypäivänä ollaan yhä enemmän kiinnostuneita urheilusta ja terveellisestä ravinnosta, mutta kohtuus kaikessa.

Osakseen fitnessbuumin vuoksi monet ovat ajautuneet äärimmäisyyksiin ruoan terveellisyyden suhteen, tiedostamatta mihin se voi johtaa. Lindblad toteaakin tekstissä, kuinka liika ruoan rajoittaminen voi johtaa ahmimiseen tai muihin syömishäiriöihin. Ihmiskehon tulisi saada kaikkia ravintoaineita monipuolisesti ruoasta. Liian rajoitetussa ruokavaliossa on haastavaa monipuolisen ruokavalion saavuttaminen, jonka vuoksi se voi johtaa erilaisiin puutostiloihin ja vaikuttaa negatiivisesti terveyteen. On eriasia olla ammattiurheilija, joista osa joutuu diettaamaan kisoihin ja pudottamaan painoa. Heillä dieetti kestää tietyn ajanjakson, joka voi olla hyvinkin rankka. Tämän jälkeen kuitenkin palataan normaaleihin ruokailutottumuksiin.

Lindblad nostaa tekstissään ratkaisuksi sopivan joustavan ruokavalion, joka on sallivan ja rajoitteisen ruokavalion välimuoto. Jokainen meistä on yksilöinä erilainen, joten tärkeää on löytää se itselleen paras ja toimivin ruokavalio. Olennaisin asia loppupeleissä on energiankulutuksen- ja saannin välinen tasapaino, joka tarkoittaa, että energiaa nautitaan vähintään yhtä paljon kuin sitä kulutetaan. Mielestämme herkuttelu silloin tällöin, esimerkiksi viikonloppuisin on suotavaa ja jopa hyvä juttu. Kohtuullisen herkuttelun ja levon jälkeen on taas mukavaa palata arkeen intoa täynnä. Miksi siis kieltäytyä totaalisesti kaikesta hyvästä, jos satunnainen herkkujen syöminen ei ole itselle mikään ongelma. Lindblad toteaakin, kuinka monia ruokavalion rajoittajia yhdistää epäusko ihmisen kykyyn harrastaa kohtuutta. Kohtuus onkin hyvä ydinsana sopivan joustavassa ruokavaliossa.

https://lihastohtori.wordpress.com/2015/02/17/rento_vs_tiukkis/

Tyttö- ja poikabakteerit (Ronja)

Ihmisiä on kautta aikain kiinnostanut se, mistä he tulevat ja miten heidän ominaisuutensa määräytyvät. Tiede ei kuitenkaan meinaa pysyä tahdon perässä - edelleenkin tutkijoilla on vaikeuksia selvittää perinnöllisyyteen vaikuttavia tekijöitä, ja eettiset kysymykset rajoittavat genetiikan tutkimuksia. Mustia aukkoja on genetiikan alalla edelleen.

Helsingin yliopiston evoluutiobiologian tutkija Tuomas Aivelo käsittelee tätä, ja montaa muutakin kiinnostavaa biologian tieteenalan polttavaa kysymystä Tiede-lehden blogissaan Kaiken takana on loinen. Aivelolla on vahvoja mielipiteitä, jotka hän tuo selkeästi ja melko hyvin argumentoiden esille. Hän ravistelee nykypäivän käsityksiä biologian ilmiöistä, ja tuo tutkimustietoa sellaisenkin ihmisryhmän saataville, joka ehkä muuten tuskailisi tieteellisen tekstin lukemisen kanssa. Aivelo kansantajuistaa luonnontieteitä kolumninomaisella kirjoitustyylillään todella onnistuneesti, ja tekee näin tutkimustiedosta helppolukuista.

Erityisen onnistunut Aivelon kirjoituksista on mielestäni sukupuolisuuden käsitettä ja sen kyseenalaistamista käsittelevä teksti “Pari sanaa geneettisestä määräytymisestä”. Kirjoitukseensa Aivelo sai innoituksen Perussuomalaisten nuorten helmikuisen tyttö-poika -sukupuolikampanjan aiheuttamasta närkästyksestä. Aivelo koki tarvetta todistaa, että edes genetiikka ei voi määrittää sitä, mitä sukupuolta me olemme: joten kuinka ihmisten asenteet ja ennakkokäsitykset voisivat sen tehdä?

Aivelo selittää todella hyvin, mistä on kysymys. Hän kertoo, että meidän kromosomeihimme on kirjoitettu ainoastaan se, kumpaa sukupuolta kohtaan tunnemme kiinnostusta. Y-kromosomilla varustetut ovat siis kiinnostuneita kahdella X-kromosomilla varustetuista, ja päinvastoin. Sukupuolikromosomien määrä ja laatu eivät kuitenkaan kerro sitä, kumpaa sukupuolta me olemme.

Jo kolmen vuoden solubiologian opintojen perusteella voin kertoa, että Aivelo on täysin oikeassa. Vasta hormonit määrittävät meidän fyysisesti havaittavan sukupuolemme, ja vaikka ne useimmiten ovatkin kytköksissä sukupuolikromosomeihimme, järjestelmä ei ole aukoton. Y-kromosomilla varustetusta yksilöstä voi tulla nainen, ja kahdella X-kromosomilla varustetusta mies. Silti kaipaisin tästä konkreettista esimerkkiä Aivelon blogiin: kuinka tämä on todistettu?

Aivelon kirjoitus sai minut myös kyseenalaistamaan Perussuomalaisten kampanjan taustalla olleen etiikan. Miksi heidän pitäisi kyetä luokittelemaan ihmiset eri rooleihin? Mitä he kokevat saavuttavansa sillä, että koittavat survoa ihmisiä valmiiksi tehtyihin muotteihin, joihin kukaan ei oikein sovi? Rohkenen väittää, että tyypillistä tyttöä tai poikaa ei ole olemassa. Jo genetiikka varmistaa tämän: naispuolisista yksilöistä löytyy miessukupuolihormoneja, ja päinvastoin.

Olemme yksilöitä, ja sen pitäisi riittää. Myös Perussuomalaisille.