Nörteistä - hihittävät kyllä mutta eivät rahasta (Salla M. & Saana M.)

Blogin tekijä

Blogin kirjoittaja on Helsingin kaupunginvaltuutettu Otso Kivekäs. Hän toimii puheenjohtajana HKL:n johtokunnassa ja kaupunginhallituksen tietotekniikkajaostossa. 2000-luvulla Kivekäs tuli tunnetuksi totaalikieltäytyjänä ja suoran toiminnan aktivistina, mutta 2010-luvulla hänet tunnetaan enemmän kaupunkisuunnittelusta sekä hänen europarlamenttivaaliehdokkuudestaan keväällä 2014. Facebookissa Kivekkään nimeä kantavalla sivulla on 3799 tykkäystä.

Otso Kivekäs on opiskellut tietojenkäsittelytieteitä Helsingin yliopistossa ja valmistunut filosofian maisteriksi. Tällä hetkellä hän on töissä IT-konsulttitalo Codento Oy:ssä. Kivekäs toimii aktiivisesti myös Helsingin polkupyöräilijöiden hallituksessa ja kirjoittaakin blogissaan usein polkupyöräilyyn liittyvistä aiheista. Yksi tasaisin väliajoin esiinnousevista teemoista on myös julkisten tietojärjestelmähankkeiden kritisoiminen.


Blogista yleisesti

Blogikirjoituksissaan Kivekäs tarkastelee kriittisesti erilaisia ajankohtaisia aiheita ja ajoittain kertoo omista harrastuksistaan. Hänen kirjoitustensa pääaiheiksi nousevat politiikka, pyöräily, julkiset ohjelmistohankinnat ja kaupunki sekä talous. Satunnaisesti Kivekäs kirjoittaa myös teknologiasta, nörttiydestä ja kulttuurista. Blogiaan hän on pitänyt jo vuodesta 2008 asti aktiivisella otteella ja esimerkiksi tuonut julkisuuteen tapauksen, jossa IT-yritys Accenture arveluttavasti suositteli konsulttina edustamaansa Epic-järjestelmää kilpailutustilanteessa.

Eniten keskustelua herättävät kirjoitukset keskittyvät julkisiin ohjelmistohankintoihin. Kirjoitusten kommentoinnin sävy on pääasiassa asiantuntevaa sekä Kivekkään argumentointia tukevaa. Kivekäs käyttää argumentoinninsa tukena paljon lähdemateriaalia sekä tarvittaessa myös perehtyy hänelle itselleen vieraisiin aiheisiin tiettyä blogikirjoitusta varten. Eräässä blogikirjoituksessa hän esimerkiksi mainitsee, että "Kaikki tekstissä esitelty konffaus on opeteltu tätä tekstiä varten."

Blogin kirjoitustyyli ja kieli ovat hyvin selkeitä ja helposti seurattavia myös henkilöille, jotka eivät välttämättä ole jonkin tietyn kirjoituksen aiheeseen perehtyneitä. Kivekkään kirjoitukset ovat pääasiassa mielipidekirjoituksia ajankohtaisista aiheista. Hänen tavoitteensa on tuoda blogissa esille omia mielipiteitään ja tarjota ratkaisuja erilaisiin ongelmiin. Hän myös kertoo avoimesti taustastaan sekä ominaisuuksistaan.


Lähitarkastelussa blogiteksti 

Käsittelemme tässä osiossa Kivekkään blogitekstiä "Hihittävät nörtit" vuodelta 2009, jossa hän ottaa kantaa Kauppalehden kirjoitukseen "Eduskunta pui it-pulmia: nörtit hihittävät ja käärivät rahat". Kauppalehden artikkelissa väitetään nörttien hyötyvän rahallisesti koodatessaan järjestelmiä, joita ei voida yhteensovittaa. Artikkelissa tuotiin myös esille näkemys, jonka mukaan riittämätön lainsäädäntö tietojärjestelmien yhteensopivuudesta antaa nörteille tämän rahastamisen mahdollisuuden.

Kivekäs on samaa mieltä siitä, että IT-hankkeita koskevassa lainsäädännössä on suuria puutteita, mutta blogikirjoituksessaan hän asettuu nörttien puolelle. Kivekäs pyrkii kumoamaan kansanedustajien väitteet siitä, että koodaajat ajaisivat omaa etuaan koodaamalla järjestelmiä, joita ei voida yhteensovittaa. Hän kertoo nörttituttujensa olevan tyytymättömiä tapaan, jolla julkisen puolen IT-hankkeet toteutetaan. Kivekäs tiivistää napakasti näkemyksensä rahastamisesta kirjoituksensa alussa: "Nörtit eivät myöskään niitä hukattuja rahoja näe. He saavat vain palkkansa, joka toki on suurempi kuin pitsakuskilla, mutta yleensä matalampi kuin raksamiehellä." Tämän lisäksi Kivekäs listaa omasta mielestään suurimmat julkisen puolen IT-ongelmat tukeuttaen ne eri lähteisiin vahvistaakseen sanomaansa. 

Olemme Kivekkään kanssa samaa mieltä siitä, että koodareita syytetään aivan turhaan monista IT-hankkeisiin liittyvistä epäkohdista. Varsinkin julkisen puolen IT-hankkeet ovat usein niin monimutkaisia kokonaisuuksia, että yksittäisten epäkohtien kaataminen järjestelmän koodin toteuttajien niskaan on suorastaan naurettavaa. Kaiken lisäksi rahastuksesta syyttäminen osoittaa sen, että eduskunnalla on suuria puutteita IT-tietämyksen suhteen, kuten Kivekäskin kirjoituksessaan tuo esille. "Vedättämisen tekee myyjä, ei nörtti." Koodaajat eivät missään nimessä ole IT-alan kovapalkkaisin ammattiryhmä, vaan kyse on enemmänkin kutsumusammatista. IT-hankkeissa rahaa valuu enemmän hukkaan, kuin koodarien taskuihin. IT-hankkeita koskevaa lainsäädäntöä olisi myös meidän mielestämme syytä tarkentaa.

Mielestämme Kivekkään kirjoitus on rakenteeltaan hyvin selkeä ja kevyt. Hän käyttää runsaasti lähteitä ja viittaa niihin luontevasti helpottaen samalla lukijan ymmärrystä. Kivekkään tapa viitata myös omiin vanhempiin blogikirjoituksiinsa on varsin omalaatuista, mutta toimivaa. Herää kuitenkin kysymys, olisko blogia pitänyt seurata jo pidemmän aikaa saadakseen paremman ja kattavamman kuvan kyseisestä blogikirjoituksesta. Tagien käyttö helpottaa tekstin löytämistä ja selkeyttää tekstin pääpiirteitä. Blogitekstissä kiinnitimme kuitenkin huomiota muutamiin kielioppi- ja kirjoitusasuvirheisiin. Lisäksi kappalerakenteet olivat osittain kyseenalaisia, esimerkkinä yhden lauseen kappaleet. Blogin yleinen ulkoasu on mielestämme kuitenkin hyvä, sillä Kivekkään blogisivut ovat visuaalisesti erittäin selkeät ja niistä on helppo löytää haluamansa.


Lähteet

Wikipedia - http://fi.wikipedia.org/wiki/Otso_Kivek%C3%A4s

Otso Kivekäs, blogi -

http://otsokivekas.fi/2012/06/epic-fail-eli-sairaaloiden-it-eilen-tanaan-ja-huomenna/
http://otsokivekas.fi/sidonnaisuudet/
http://otsokivekas.fi/2009/12/hihittavat-nortit/
http://otsokivekas.fi/2014/10/kuinka-mokata-verkkosivu-uudistus/

Kyökkipsykologien aivokuume (Miro I. & Heli M.)

Tiesitkö, että käytät vain 10 % aivoistasi? Mentaalipuolen hommia -blogin kirjoittaja, erikoispsykologi sekä psykoterapeutti Teemu Ollikainen, pohtii ”Käsi psykologian hunajapurkissa” -kirjoituksessaan (http://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/teemu_ollikaisen_blogi/kasi_psykologian_hunajapurkissa.1331.blog) psykologisen termistön ja tiedon leviämistä maallikoiden piiriin. Ollikaisen mukaan ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita psykologiasta, mutta ironisesti ottavat tämä tiedon vastaan mieluummin muilta kuin psykologian asiantuntijoilta.

Googlen ja Wikipedian käytön yleistymisen seurauksena maallikko pääsee käsiksi tieteelliseen käsitteistöön helpommin kuin koskaan. Ymmärrys luetuista käsitteistä ei kuitenkaan ole yhtä luvattua kuin itse käsitteiden löytäminen. Psykologisten käsitteiden asiaton viljeleminen keskusteluissa on harmillisen yleistä, ja vaikka käsitteiden käyttäjä tiedostaisikin oman ymmärryksensä puutteellisuuden, eivät hänen kuuntelijansa tätä tiedä. Tieteellinen jargon onkin tunnetusti tehokas retorinen keino vakuuttaa tavallinen tallaaja puhujan asiantuntemuksesta.

Ollikainen kuitenkin myöntää ihailtavasti oman tietämättömyytensä erilaisissa psykologisissa ilmiöissä. Merkittävä ero maallikoiden ja asiantuntijoiden välillä onkin, että maallikko esittää asiansa täydellä varmuudella, jota asiantuntija pyrkii karttamaan.

”The whole problem with the world is that fools and fanatics are always so sure about themselves, and wiser people are so full of doubt.” -Bertrand Russell

Ollikainen tuo esiin myös varsin tuoreen ongelman psykologisen tiedon piirissä: Vasta uusimpien aivokuvantamismenetelmien saavuttua on psykologinen tieto tunnustettu tieteelliseksi ja luotettavaksi. Todellisuudessa asiaton aivokuvien käyttö helposti tyhmentää keskustelua, sillä harva maallikko kykenee tulkitsemaan kuvia oikein. Tämän seurauksena aivokuvia on helppo käyttää omien argumenttien tukena, sillä perusjampalla ei ole työkaluja näiden kuvien kriittiseen arvioimiseen.

Oma havaintomme on, että karisma sekä julkisuus näyttävät vaikuttavan enemmän psykologisen tiedon vastaanottavaisuuteen kuin itse asiantuntijuus. Olisiko syynä tähän maallikoiden yksinkertaistama ja helpommin ymmärrettävä tiedon esittäminen? Onko psykologien psykologisen tiedon popularisoiminen liian tieteellistä ja monimutkaista? Oli asia miten tahansa, välttääkseen psykologisen tiedon vääristymistä, tulisi psykologien kiinnittää huomiota myös tiedon kansantajuistamiseen, vetämättä kuitenkaan mutkia liian suoriksi.

Psykologisen tiedon leviäminen maallikoiden käyttöön on omiaan luomaan ja ylläpitämään erilaisia psykomyyttejä. Myös viihdeteollisuudella on näppinsä pelissä, tästä esimerkkinä uutuuselokuva ”Lucy”. Jo elokuvan alussa vakuuttava ja karismaattinen Morgan Freeman, joka esittäytyy kuuluisana neurotieteilijänä, toteaa ihmisten käyttävän ”vain 10 % aivokapasiteetistaan”. Elokuvan aikana Lucy saa kuitenkin käyttöönsä enemmän tätä kapasiteettia, mikä johtaa suuriin ja yliluonnollisiin saavutuksiin.

Todellisuudessa tämä johtaisi kohtaukseen… 

Johtajuus uusin silmin (Anna T. ja Nelli P.)

Matematiikan opettaja ja tutkija Laura Tuohilampi peilaa blogikirjoituksessaan ”Talossa ei ole sammutuspeittoa” suhdettaan oppimiskulttuuriin siinä vallalla olevan suorituskeskeisyyttä ihannoivaan opetustrendin kautta. Tässä kirjoituksessa tarkastelemme kriittisesti hänen näkemyksiään perinteisen johtamisen merkityksestä sekä oppimisprosessiin negatiivisesti vaikuttavia juurtuneita käytänteitä, jotka osaltaan vaikeuttavat hyvinvoinnin kokemusten saavuttamista oppimistilanteissa.

Valitsimme tarkastelun kohteeksi Peruskoulupesula-nimisen tieteellisen blogin, jossa on ”keskustelua koulusta, koulutuksesta ja näiden tulevaisuudesta”. Mielenkiintoista blogissa on se, että kuka tahansa voi kirjoittaa sinne ylläpitäjien, Toholammen ja oppilaanohjaaja Antti Värtön, valvovan silmän alla. Ideana on kannustaa ihmisiä pohtimaan koulumaailmaan liittyviä epäkohtia ja tuoda mielipiteensä esiin omien blogikirjoitusten kautta, eikä vain perinteiseen tyyliin muiden kirjoituksia kommentoimalla. Tekstit ovat mielipidekirjoituksia, joten tieteellistä argumentointia ei blogissa juurikaan esiinny ja lähteidenkin käyttö on vähäistä.  Blogin tekstit ovat helppolukuisia, lukijat on huomioitu sopivilla pituuksilla ja sivusto on visuaalisesti miellyttävä. Kuvitus kuitenkin puuttuu kokonaan, teksteissä esiintyy paikoin epäjohdonmukaisuutta, mutta yleisilme on hyvä. Nyt keskitymme valitsemaamme Tuohilammen kirjoitukseen.

Oikeanlainen johtaminen johdattelee yksilön omien oivallustensa äärelle.

Tekstissään Tuohilampi ottaa kantaa yksilön omaa ajattelua rajoittavaan johtamiseen ja korostaa ylhäältä annettujen ohjeiden luonnetta ainutlaatuisten innovaatioiden taltuttajana.  Hän haluaa yksilön aktiivisesti ja itseohjautuvasti kehittävän eteenpäin jo hänellä olevaa tietoutta ja visioita, eikä näe johtamista tarpeellisena, eikä edes toimivana ratkaisuna. Huolenaiheekseen Tuohilampi paljastaa keskusteluyhteyden ja kuuntelemisen taidon katoamisen, mikä kannustaa yksilöä robottimaiseen käytökseen, jossa tekemisen ilo väistyy suorituksen tieltä.

Haluamme nostaa johtamisen käsitteen uuteen valoon ja korostaa tapojen monipuolisuutta ihmisiä ohjatessa, sillä mielestämme Tuohilampi näkee kontrollin liiankin kapea-alaisesti: ”Ihmisiä ei itse asiassa kannata perinteisessä mielessä johtaa, vaan pikemminkin kuunnella. Ihminen haluaa nimittäin tehdä oivalluksensa itse.” Ajattelutapa on mielestämme hieman vääristynyt ja saa pohtimaan oman ajattelun ja ohjaamisen vuorovaikutuksellisuutta. Miksi omien oivallusten tekeminen ja johtaminen pois sulkisivat toisensa? Ehkä ihminen kaipaakin selkeyttä, suunnannäyttäjää ja johdatusta ideointiprosessiensa äärelle.   Johtajan rooli onkin mielestämme tarjota erilaisia ajattelumalleja, antaen samalla yksilölle valinnanvapauden ja mahdollisuuden muokata valmiista rakenteista oman näköisensä ratkaisun.

Tuohilampi haluaa nostaa oppilaan ja oppimisen ilon keskiöön korostaen yksilön itseohjautuvuutta ja valmiutta omaan ajattelutyöhön valmiiden opettajalta tulevien ehdottomien toimintamallien sijaan. Olemme samaa mieltä hänen kanssa yhteiskunnan muuttumisesta suorittajuutta ihannoivaksi järjestelmäksi, jossa oppiminen ja työssä jaksaminen kärsivät, kun innovoinnin vapaus kitketään strukturoitujen Tuohilammen mukaan ”pakollisten läpikäytävien sisältöjen” tieltä. Kontrolli, suorittamisen nopeus, kilpailullisuus sekä vertailuissa menestyminen nousevat keskiöön vieden tilan yksilön itseilmaisun ja luovuuden vapaudelta. Toimintaa määritellään liikaa ulkoapäin ja se saa näin turhankin tarkat raamit ympärilleen. Tätä kautta ymmärrämme Tuohilammen negatiivisen suhtautumisen ihmisten johtamiseen, joka näyttäytyy hänelle uteliaisuuden taltuttajana sekä ”pänttäämismallin” puolestapuhujana. Sen perusteella ei mielestämme ole kuitenkaan aiheellista vetää noin yksipuolisia päätöksiä, vaan nähdä johtaminen laajempana kokonaisuutena ja siirtyä katsomaan sitä uusin silmin – suunnan näyttäjänä, ei omaa ajattelua rajoittavana ennalta määrättyjen ideoiden välittäjänä.

 

Lähteet

http://peruskoulupesula.blogspot.fi/2014/11/talossa-ei-ole-sammutuspeittoa.html

http://www.google.fi/imgres?imgurl=http%3A%2F%2Fwww.leadingeffectively.com%2Fwp-content%2Fuploads%2F2008%2F09%2FIdeaBulb.jpg&imgrefurl=http%3A%2F%2Fwww.leadingeffectively.com%2Fwhered-you-get%2Fideabulb%2F&h=568&w=800&tbnid=QF4Menf0hje85M%3A&zoom=1&docid=hAaN4fe3A3v8KM&ei=QGNqVPjuHuH6ygP7xYKoBQ&tbm=isch&ved=0CHwQMyhUMFQ&iact=rc&uact=3&dur=3015&page=4&start=82&ndsp=25

 

 

Havaitsemisen iloa (Bettina N. & Tuija K.)

Jukka Häkkinen on yliopistotutkija Helsingin yliopiston Käyttäytymistieteiden laitokselta. Havaintoja-blogissaan Häkkinen käsittelee mielenkiintoisella tavalla kognitiivista psykologiaa ja neurotiedettä, erityisesti ihmisten tapaa havainnoida maailmaa. Blogi erottuu edukseen selkeytensä ja erittäin viihdyttävien materiaaliensa ansiosta.

Lähes jokaisessa tekstissään hän tuo kuvien ja videoiden avulla esille sen, kuinka monimutkainen kognitiivinen prosessi havainnointi on, kuinka eri ihmisten havainnot voivat poiketa toisistaan ja kuinka havainnointia voidaan manipuloida. Videot ja kuvat eivät kuitenkaan ole tylsän opettavaisia vaan niitä voisi katsella ihan vain huvikseen, vaikkei aihe muuten kiinnostaisi.

Häkkisen blogi on erityisen mielenkiintoinen ihmisille, jotka ovat kiinnostuneet muun muassa psykologiasta, kognitiosta, aivotoiminnoista tai ihmisten käyttäytymisestä. Helppolukuisuuden ja hauskuuttavien kuvien ja videoiden ansiosta blogi on kuitenkin sopiva kenelle tahansa luettavaksi.

Varsinaista keskusteluareenaa ei blogipostausten yhteydessä ole. Kommentteja voi jättää, mutta ne näyttävät menevän vain Häkkiselle itselleen. Kommenttikentän puute ei oikeastaan haittaa, sillä blogin tehtävä ei luultavasti olekaan luoda kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan vaan tuoda esille mielenkiintoisia ilmiöitä, jotka ovat yleensä jo tutkimuksen kautta oikeaksi todistettuja.

Innostunutta ja kysymyksiä herättävää

Jukka Häkkisen tyyli on rennonoloista ja miellyttävää lukea, sillä Häkkinen on aidosti innostunut aiheistaan ja haluaa todella havainnollistaa lukijoille sanottavaansa. Hänellä on mittava ura tutkijana, ja mm. Nokia Research Centerissä työskennellessään hän on ollut mukana testaamassa erästä ensimmäisistä 3D-kännyköistä.

Joka blogikirjoituksessa on siis taustalla laajasti tutkimustietoa. Jukka Häkkinen tekee havaintoja jatkuvasti myös arkipäivänsä keskellä ja kertoo niistä välillä humoristisellakin otteella.

Blogin sisältö herättää myös ajatuksia siitä, miten vaikkapa mainonnassa voidaan hyödyntää tai hyödynnetään vastaavia ”harha-aistimuksia”. Osaammeko kriittisesti katsoa esim. television mainoksia ja huomata kohdat, joissa saattaa olla piilotettuja ja ostohaluun kohdistettuja manipulointipyrkimyksiä? Voimmeko luottaa aikakauslehden mainossivun kuvaan, ettei siinä ole kätkettyä ärsykettä, joka saa meidät ryntäämään kioskille ja ostamaan aivan eri merkkisen suklaapatukan kuin ennen?

Biologinen liike

Blogitekstissään Pistejoukot kävelevät meitä kohti Häkkinen käsittelee biologista liikettä. Teksti on itsessään kohtuullisen lyhyt, mutta siinä selitetäänkin vain lyhyesti mistä ilmiössä on kyse. Biologinen liike tarkoittaa ilmiötä, jossa voimme muutaman pisteen avulla tunnistaa liikkuvan ihmisen. Ei siis tarvitse nähdä koko ihmistä, vaan esimerkiksi tiettyihin paikkoihin kiinnitetyt valopisteet. Asiaa selventää Häkkisen tekstin joukkoon lisäämät videot, joissa kyseistä ilmiötä tutkitaan 1970-luvulla. Tekstin lopussa on myös video, jossa pahvista rakennettu dinosaurus saadaan taitavalla muotoilulla näyttämään jossain määrin elävältä. 

Häkkinen ei siis väitä mitään, vaan kertoo jo tutkitusta ja olemassa olevasta ilmiöstä. 

Videoiden, jotka pohjautuvat Gunnar Johanssonin työhön, lisäksi Häkkinen käyttää lähteenä Journal of Vision -lehteä ja Bio Motion Lab -verkkosivua. Tekstin selkeys ja ilmoitetut lähteet tekevät tekstistä uskottavan. Kun vielä on kyse paljon tutkitusta ilmiöstä, emme näe syytä epäillä tekstin todenmukaisuutta tai tarkoitusperää.

Kyseinen teksti, kuten niin monet muutkin Häkkisen teksteistä, saa lähinnä miettimään havaitsemisen prosessia. On mielenkiintoista ajatella, kuinka vähästä materiaalista aivot voivat tehdä päätelmiä ja kuinka nopeasti tietoa aivoissa käsitellään. Biologisen liikkeen ilmiöön tutustuminen sai meidät muun muassa ajattelemaan pimeässä liikkuvaa ihmistä jolla on useampi heijastin. Vaikka itse ihmisen ääriviivoja ei näkyisi, voimme heijastimien liikkeen avulla hahmottaa hänen kulkusuuntansa ja vaikkapa ruumiinrakennetta. Vielä mielenkiintoisempaa on se, kuinka aivoja voi huijata havaitsemaan jotain, jota ei oikeasti ole edes olemassa. Dinosaurus-videon kohdalla ymmärtää kyllä, että kyseessä on jonkin sortin illuusio, mutta video täytyy katsoa loppuun tajutakseen, miten illuusio on luotu.

Kannattaa pitää mielessä, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Ehkä meidän ei ole syytä aina tehdä liian nopeasti johtopäätöksiä kaikesta aistimastamme. Aivojamme kun on niin helppo harhauttaa.

Linkki Jukka Häkkisen blogiin

Pelillistäminen tulee - oletko valmis! (Pekka)

Blogikirjoitus ”Pelillistäminen ja työ: Voiko ihminen muuttua?” - tempaa mukaansa pilkkoen muutaman vuoden ikään ehtineen termin Pelillistäminen (Gamification) selkeisiin ja ymmärrettäviin palasiin, jotka osuvat ja uppoavat niin liikkeenjohdon kuin opiskelijankin ajatusmaailmaan. Blogin rikkauksiin kuuluu se, ettei se jätä kylmäksi peleihin tai tietokoneisiin kylmästi suhtautuvaa peruspirkkoakaan, sillä kaikessa yksinkertaisuudessaan kirjoitus osoittaa kuinka pelillistäminen tunkeutuu meidän kaikkien työelämään ja arkeen – halusimme sitä tai emme.

Blogin kirjoittaja Ilkka Olander (VTM, Master in New Media (Aalto yliopisto)) kutsuu itseään digimedian sekatyöläiseksi – toimien designerinä, kouluttajana ja verkkomedian tekijänä. Esittelyssään hän painottaa, että verkon ydin ei ole tekninen vaan siinä on kyse viestinnästä ihmisen välillä. Tämä asenne näkyykin selkeästi hänen yrityksensä sivuilla sometek.fi, jotka viestivät ja viihdyttävät laajalla repertuaarilla ja vahvasti puhuttelevilla jutuilla. Kuten Ilkka Olander tiivistää, niin pelillistämisen näkyvin osa, eli pisteet, merkit ja tulostaulut ovat vain pintaa. Tärkeintä on taustalla oleva ajattelu siitä millaista toimintaa pelimekaniikalla pyritään tukemaan.   

Pelillistämisessä on kyse pelien mekaniikan ja muotoiluelementtien soveltamisessa muuhun kuin peliympäristöön. Näitä ympäristöjä voivat olla mm. työelämä, opiskelu tai verkkopalvelut. Pelillistämällä työelämän tai opiskelun tavoitteet voidaan pukea houkuttelevan palkitsevaan muotoon, joka saa meidät tekemään asioita, jotka muuten voisi jäädä meiltä tekemättä. Kuten Olander blogissaan toteaa, niin perimmäinen tarkoitus pelimekaniikan hyödyntämisessä on muuttaa ihmisten toimintaa. Toki kolikolla on toinenkin puoli eli haluammeko muuttaa toimintaamme ohjattuun suuntaan. Pelillistetyn palvelun ja sen vaikutussuunnan tunnistamisesta tullee uusi kansalaistaito ainakin niille, jotka haluavat tiedostaa pyrkimykset vaikuttaa omaan käyttäytymiseensä.  

Tämän blogin innoittamana päätin lisätä pari pelillistämisen teemaa avaavaa linkkiä, jotka saavat opiskelun tai roskien keruun tuntumaan hauskemmalta. Khan Academy on voittoa tavoittelematon organisaatio, joka haluaa parantaa koulutusmahdollisuuksia tarjoamalla ilmaista koulutusta matematiikasta, tieteestä, taloudesta, taiteesta ja tietokoneista – kaikki tämä pelillisin keinoin motivoituna. www.khanacademy.org  

Ympäristön suojeleminenkin tuntuu kiinnostavammalta, kun tutustuu pelillistettyyn roskapönttöön www.thefuntheory.com/worlds-deepest-bin. Toisaalta arkisempi esimerkki pelillistetystä palvelusta löytyy kun palautat seuraavan kerran pulloja Lidliin – osallistutko arvontaan vai otatko rahat. Jos pelaat ja häviät, niin Mannerheimin Lastensuojeluliiton Lasten ja nuorten tukipuhelintoiminta voittaa.

Tämä blogi on ehdottomasti tutustumisen arvoinen!

www.sometek.fi/pelillistaminen-ja-tyo-voiko-ihminen-muuttua/   

Uskottavuuden kalastelua vai monitieteisyyttä? (Maria ja Sonja)

Erikoispsykologi ja psykoterapeutti Teemu Ollikainen kirjoittaa Psykologiliiton sivuilla blogia, jossa hän ottaa kantaa ajankohtaisiin psykologian ilmiöihin ja yhteiskunnallisiin asioihin.

Kiinnitimme huomiota kirjoitukseen nimeltä Käsi psykologian hunajapurkissa. Postauksessa Teemu Ollikainen  kirjoittaa muiden alojen asian tuntijoiden tavasta käyttää psykologista tietoa epämääräisesti ja jopa täysin virheellisesti.

Tiedeyhteisön sisäinen kieli ei ole helposti ulkopuolisten ymmärrettävissä. Psykologit jupisevat kahvihuoneissa, mutta onko kenelläkään aikomustakaan tehdä asialle mitään? Jokaisella tiedeyhteisöllä on varmasti omanlaisensa kieli jota muiden on vaikea ymmärtää. Onkin aiheellista pohtia kenen tehtävä on esittää tieteellinen teksti kaikkien ymmärtämällä tavalla. On kai ilmeistä, että jollei psykologian ammattilainen kykene tuomaan ajatusta maallikolle ei siinä onnistu kukaan muukaan.

Psykologisen tiedon ja taidon ei tulisi Ollikaisen mielestä olla vain psykologien yksityisomaisuutta. Haasteena on miten psykologista tietoa voitaisiin tarjota kansalaisille riittävän yksinkertaisessa muodossa ilman, että perusviesti kärsii. Psykologisen tiedon ei pitäisi jäädä käyttämättä vaan tietoa tulisi pyrkiä tarjoamaan tiedettä rahoittavien kansalaisten hyödyksi.

Ollikainen kirjoittaa aivokuvien viihdekäytöstä, jolla tarkoitetaan aivokuvan käyttämistä osittain perusteetta oman viestin vahvistamiseksi ymmärtämättä ilmiötä kunnolla. Hän itse epäröi aivokuvien käyttöä esimerkiksi omissa esityksissään, koska voisi jäädä “kiikkiin housut nilkoissa” jonkun aiheen paremmin tuntevan edessä. Ollikaisen väite, ettei kuvia tai käsitteitä tule käyttää  ilmiötä tuntematta tai turhan päiten, on varmasti kiistaton. Mutta mikä on ihanteellista monitieteellisyyttä ja mikä myötähäpeää tuottavaa uskottavuuden kerjäämistä? Kuka on oikeutettu viittaamaan toisten tuottamiin tutkimustuloksiin, koska aina löytyy joku jolla on enemmän tietoa aiheesta, ja jolle voi jäädä kiinni tietämättömyydestä.

Onko tieteen aina tuotettava konkreettisia todisteita? Ollikainen huomauttaa, että psykologia tutkii ihmisen näkymätöntä puolta, jota ei ole välttämättä mahdollista tai tarkoituksenmukaista mitata tai punnita perinteisin keinoin ainoastaan luonnontieteilijöiden vakuuttamiseksi. Psykologian ilmiöiden laatu huomioiden olisi tärkeää muistaa, että tutkimustuloksen arvo ei riipu aina konkreettisesti mitatuista tuloksista. On tärkeää tuottaa tiedettä yhdistellen monipuolisesti eri tutkimustyyppien ja -alojen antia. Erilaisilla suuntauksilla on omat vahvuutensa ja siksi on turhaa tuottaa vastakkainasettelua esimerkiksi laadullisen ja määrällisen tutkimuksen välille.

Tieteen tulee olla kaikkien saatavilla, koska tiede ei ole vain tutkijoita varten. Myös psykologian asiantuntijoiden täytyisi kerätä rohkeutensa ja lähteä popularisoimaan tieteenalaansa eikä antaa muiden varastaa parhaita päältä.

Psykologien masennustalkoot (Susanne O. ja Emmi H.)

”Masentaa ajatellakin, miten retuperällä masennuksen hoito on nyky-Suomessa”, aloittaa psykologian lisensiaatti, Vesa Nevalainen, kirjoituksensa Synkistelyä masennuksesta. Nevalaisen blogi löytyy Psykologiliiton sivuilta, joka on avoin kaikille halukkaille lukijoille. Blogin muutkin tekstit ottavat kantaa mielenkiintoisella otteella ajankohtaisiin ja jopa arkoihin, vaiettuihin asioihin.

Nevalaisen ote aiheisiin on provosoiva, joka tempaa heti lukijan mukaansa. Provosoiva kirjoitustyyli tulee esille läpi tekstin. Ei ole mahdotonta, että tekstissä törmää kärjistelyyn, sekä huomiota herättäviin sanavalintoihin, kuten ”turpansa kiinni”. Tällä huomiota herättävällä tyylillään hän pyrkii tavoitteeseensa pysäyttää ja haastaa lukijaa.

”Synkistelyä masennuksesta” yrittää saada erityisesti alan ammattilaiset heräämään ja avaamaan suunsa masennuksen hoidon epäonnistuneisuudesta. Aiheeseen oli tullut kuitenkin vain muutama kommentti, eikö Nevalainen siis  tavoittanutkaan kohderyhmäänsä? Meistä kirjoitus onnistui tavoitteessaan, koska se herätti meissä psykologian opiskelijoissakin vahvoja tunteita ja aloimme pohtia, mitä asialle voisi tehdä. Ongelmaan ei ole kuitenkaan helppo löytää ratkaisua ja olisi ollut vielä mielenkiintoista kuulla Nevalaiselta itseltään konkreettisempi ratkaisuehdotus.

Tänä päivänä Suomessa - varsinkin Kelan avulla - masennuksen hoito on sitä, että asiakkaalle annetaan heti lääkkeet kouraan, ennen kuin masennuksen syytä on pyritty edes kunnolla hoitamaan terapiassa. Lääkkeet eivät kuitenkaan paranna itse masennusta, vaan koukuttavat sivuvaikutuksineen luoden illuusion paremmasta olosta. Vaikka masennuksen hoito onkin suurimmalta osin pielessä, viimevuosina on kehittynyt uusi ammattinimike, depressiohoitaja. Nevalainen kuitenkin ilmaisee tämän negatiivisessa valossa: ”Depressiohoitajaksi erikoistutaan varsin lyhyessä ajassa ja vihosta ohjeet osaisi lukea lähes kuka tahansa tokaluokkalainenkin.” Näkemystä ei ole kuitenkaan perusteltu, joten väite jää melko hataraksi. Mielestämme on jonkin asteista edistystä, että masennuksen hoitoon on perustettu ammattiryhmä, joka on erikoistunut vain masennustapauksiin.

Nevalainen suuntaa tekstinsä psykologeille ja vetoaakin heidän ammattitaitoonsa masennuksen hoidossa, sillä psykologeillahan on siinä merkittävä osa. Masennus luokitellaan jo kansantaudiksi Suomessa, joten nyt olisi kiire tehdä muutoksia sen hoitoon ennen kuin Nevalaisen sanoin "puoli valtakuntaa on masentunut, ja toinen puoli hoitaa heitä lääkkeillä ja mallin mukaan etenemällä".

Lähteet: http://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/arkisto/synkistelya_masennuksesta.571.blog