Korvaamaton kosketus? (Laura Anttila & Ida Karvonen)

Tiedekokki -blogia pitävä neurologi ja Nokian lääketieteellinen asiantuntija Kiti Müller selventää ja arkipäiväistää postauksissaan erilaisia monimutkaisia psykologisia, lääketieteellisiä ja tieteellisiä ilmiöitä tavalliselle lukijalle liittäen ne aina oikean elämän esimerkkeihin. 60 vuoden ikään ehtinyt Müller yhdistää uskottavasti teksteissään tieteen ja oman kokemuksensa, popularisoiden niin pussailua kuin naakkojakin. Müller on alansa rautainen asiantuntija ja hänellä on myös huomattavasti kertynyttä elämänkokemusta, joten hänen sanoillaan on sekä painoarvoa että uskottavuutta. Hän osaa silti kirjoittaa maallikolle vaikeaselkoisista teemoista kansantajuisesti yhdistellen tutkittua tietoa arkipäivän kokemuksiin.

Kuva: https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi3InnXT_IvB2vhSGDghUcthHvrzQE3o5ruYzLuSS8JDhZis9FD1sg3n3tRCp4OyzrIKjM28rHnSsTLnSAW2LifI2hJlbj98adIX2lo1STb7YOCM1sNJRK_bGx1D_f1ucvvS3cxCGncLCys/s1600/2012-03-08%2525252014.58.49.jpg

Blogi yhteisönä

Siitä huolimatta, että blogi ilmestyy Tiede -lehden sivuilla, Müller kirjoittaa tekstinsä hyvin kansanälyisesti, vaikka välillä nostaakin teksteihinsä erilaisia tekstin kannalta tärkeitä tutkimuksia. Kiinnostavaa onkin se, kuinka noinkin vaikeat asiat voi saada selitettyä auki. Vaikkemme kumpikaan opiskele lääketiedettä, pystyimme ymmärtämään Müllerin sanoman, emmekä uppoa tekstejä lukiessamme tuntemattomien neurologian käsitteiden suohon. Samaa ei voi sanoa aina kommenttien kirjoittajista: kommentoijat käyttävät huoletta oman alansa jargonia. Kommentointi edustaa myös epätavallista keskustelua internetissä: omat mielipiteet perustellaan hyvin ja lähteet ovat esillä. Kommentoijat näyttävätkin muodostavan oman vakiintuneen yhteisönsä. Yllätyimme, ettei blogin kirjoitaja vastaa hänelle esitettyihin kommentteihin, vaikka hänen blogillaan on vakiintunut kommentoija- ja lukijakuntansa. Mielestämme tärkeää bloggaajalle on, että hän huomioi lukijansa kommunikoimalla heidän kanssaan, sillä muuten kirjoittajasta välittyy välinpitämätön kuva norsunluutornissa nököttävästä erakosta, joka ei viitsi laskeutua ylhäisestä yksinäisyydestään tavallisen kuolevaisen tasolle. Jokainen kirjoittahan kirjoittaa tekstejään luettavaksi.

Iho ja sen tärkeät tehtävät

Valitsimme tarkempaan tarkasteluun "Iho tuntee ja viestii" -tekstin, joka käsittelee tuntoaistin merkitystä ja monipuolisuutta. Müller kertoo blogikirjoituksessaan kuinka kiinteästi sidoksissa tuntoaistimme- ja tunteemme ovat keskenään. Müller luettelee liudan erilaisia arkipäiväisiä toimia, jossa ihomme ja erityisesti tuntoaistimme on keskeisessä rooliissa: milloin ihomme nousee kananlihalle muistellessamme karmivia asioita ja toisaalta taas ihomme viestii esimerkiksi liian kireistä farkuista. Napakasti muotoiltu teksti esittelee mielenkiintoisia ja helposti samaistuttavia seikkoja tuntoaististamme, joskin väliotsikoinnin puute ei palvele lukijaa. Aiheesta lisää kiinnostuneelle blogiteksti tarjoaa helpon pääsyn lähteisiin tutustumiseen linkkien avulla, kuitenkin joissain postauksissa kirjoittaja tukeutuu alansa "hiljaiseen tietoon" eikä käytä tekstissään lainkaan ulkopuolisia lähteitä.

Hoivarobotti työskentelemässä hoivakoti Wellamossa.

      Kuva: http://www.ess.fi/incoming/2015/10/19/1325305.jpg/ALTERNATES/w980/1325305.jpg                    
Korvaako robotti ihmisen?

Savon Sanomat uutisoi taannoin (16.10.2015) Lady Lydia humanoidirobotista, joka on suunniteltu hoiva-alan tehtäviin. Jäimme pohtimaan tilannetta, jossa ihmisen läsnäolo ja kosketus korvataan erilaisilla teknisillä laitteilla, kuten roboteilla. Mitä tapahtuu kaikelle sille merkitykselliselle kosketukselle ja ihon kautta tapahtuvalle viestinnälle? Voiko ihmiskosketusta ja etenkin -kontaktia korvata robotin kämmenellä vai tuleeko tulevaisuudessa robotin mekaanisesta syleilyilystä meille arkipäivää? Jos hoivarobotit yleistyvät etenkin vanhustenhoidossa, kuinka käy vanhusten elämänlaadulle, jos oletetamme ihmiskosketuksen ja -kontaktin olevan ihmiselle elintärkeitä. Onko vanhuksia mekaanisella kosketuksellaan hellivä ja iskelmien ikivihreitä laulattava homanoidibotti vastaus hoiva-alaa koskettavaan työvoimapulaan?

Myös apinoille tuntoaistin rooli on merkittävä esimerkiksi valtasuhteiden kannalta. Voit lukea lisää esim. täältä.
Kuva: http://hs10.snstatic.fi/webkuva/taysi/700/1305943960905?ts=356

Apinoidenkin maailmassa lajitoverin kosketuksen merkitys on erittäin suuri, sillä sukiminen on suurin koskettamisen ilmenemismuoto apinoiden ryhmädynamiikassa. Sukiminen osoittaa apinayhteisön hierarkiaa, mutta kuten ihmisten välisellä kosketuksella, on apinoidenkin keskinäisellä sukimisella lisäksi merkittävä rauhoittava vaikutus. Mikä rauhoittaisikaan surullista paremmin kuin ystävän lämmin halaus? Kuten me ihmiset, apinatkin hoitavat koskettamalla toisiaan sukimalla ystävyyssuhteitaan ja sosiaalisia kontaktejaan. (Turunen 2004.) Müllerkin kirjoittaa blogissaan, että ilman ihokosketusta olemme vajavaisia, sillä hänkin epäilee, ettei metallikäden kosketus pysty aktivoimaan ihmisen luonnollisen mielihyvähormonin tuotantoa ihmiskäden tavoin. Tulevaisuuden tuulet ja robotiikan kehittyminen mahdollistavatkin varmasti robotin kosketuksen muuttamisen yhtä lempeäksi kuin ihmisellä, tulemme kuitenkin aina tietämään, että meitä koskettaa robotti, ei lajitoverimme.

Roskatiede - Onko informaation väärinkäyttö muodostumassa trendiksi? (Niki Neejärvi & Veli-Pekka Pajula, Katrin ryhmä)

Väärin käytetty tiede on yleistymässä. Suuret yritykset, poliitikot ja tiedotusvälineet käyttävät informaatiota yhä useammin tietoisesti väärin ajaakseen omia etujaan tai suojatakseen intressejään. Iltapäivälehdet keräävät lukijoita vääristetyillä otsikoilla, poliitikot mielistelevät eturyhmiä vääristetyillä tiedoilla ja yritykset voivat tekaista ylistäviä väitteitä omista tuotteistaan tai vääristettyjä tietoja kilpailijan tuotteista. Liian pitkälle menneet johtopäätökset ja pienet otoskoot tutkimuksissa johtavat väärään informaatioon.

Valitsimme tarkasteltavaksi Roskatiede -blogin. Blogia kirjoittaa kolmekymppinen kahden lapsen äiti "Tiina". Hän kertoo työskennelleensä tieteen parissa vuosikausia. Varmuutta "Tiinan" identiteetistä ei kuitenkaan ole, joten suhtaudumme kirjoituksiin varauksella. Pääosa blogin kirjoituksista käsittelee lääketieteellisiä tutkimuksia, jotka sisältävät väärää informaatiota tai niitä käytetään vääriin tarkoituksiin. Blogin ideana onkin paljastaa tieteen väärinkäyttöä eri tahoilla. Blogin tavoittelema kohderyhmä on mitä ilmeisimmin tieteestä kiinnostuneet aikuiset, vaikkakin jotkin aihealueet koskettavat myös suurempaa kohderyhmää.

Blogissa mielenkiintomme herätti kirjoitusten vahva kannanotto tutkimuksiin ja niissä esitettyjen "faktojen" kumoamiseen. Kirjoittaja tuo teksteissään vahvasti ja karrikoidusti esiin esittäen omat tietonsa faktoina. Kirjoitukset jakavat vahvasti mielipiteitä ja kommentoijat ovat käytännössä täysin aihetta vastaan tai sen kannalla. Aiheet herättävät paljon keskustelua johtuen niiden arkipäiväisyydestä ja kirjoittajan vahvoista kannanotoista.
Monet kommentoijat kritisoivat blogia ja sitä, kuinka yksittäinen perheenäiti voi kaataa monia tutkijoita työllistäneitä tutkimuksia yhdellä kirjoituksella. Kirjoittaja pysyy myös kommenteissa omalla kannallaan eikä ota palautetta rakentavana vaan kritisoivana, ja alentuu joissain kohdissa kommentoijan tasolle vastaamalla kommentteihin usein ilman perusteluja puolustaen omaa kantaansa.

"Trafin ja poliisin tuntuman mukaan tilanteeseen voidaan puuttua peruttamalla ajo-oikeus niiltä, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa. Kyse on teoriasta, sillä asiaa ei tietenkään ole voitu ennakolta tutkia."

Blogi on keskittynyt ottamaan kantaa lääketieteellisiin tutkimuksiin, mutta kirjoitusten joukosta löytyy myös muutama aihe, josta lukija ei voi olla täysin eri mieltä kirjoittajan kanssa. Mielenkiintomme keskittyi kirjoitukseen, jossa käsitellään ajokortin poisviemistä itsemurhaa yrittäneiltä ihmisiltä. Trafi vaatii lääkäreitä ilmoittamaan itsemurhayrityksistä heille, jotta liikenteestä voitaisiin kitkeä itsetuhoiset henkilöt pois. Kirjoittaja ottaakin kirjoituksessa esiin mielenkiintoisen kysymyksen: kuinka monta onnistunutta itsemurhaa tapahtuu, kun ajokortin menettämisen pelossa ihminen ei hakeudu lääkäriin? Toisin sanottuna nostaako Trafin määräykset kynnystä hakeutua lääkäriin, ja kuinka ajo-oikeuden menettäminen vaikuttaa henkilön mielentilaan?

Informaation väärinkäytön ei ehkä voi vielä sanoa muodostuneen trendiksi, mutta ihmisten harhaanjohdattaminen on selkeästi yleistymässä. Ihmisiä pallotellaan edestakaisin, sillä samasta aiheesta voidaan tehdä useita tutkimuksia, jotka kumoavat toinen toisiaan. Iltapäivälehdet voivat tehdä otsikon yhden ihmisen sanomasta asiasta saadakseen lukijoita, vaikka aiheitta ei olisi vielä tieteellisesti tutkittu ja vaikka aihe olisi pelkällä "maalaisjärjellä" ajateltuna epäilyttävä. 

Yritykset ja yhteisöt hakevat kannatusta nopealla uutisoinnilla. Uutisten aiheita ei enää tutkita tarpeeksi ja tavoitteena on vain olla ensimmäinen taho, joka ottaa asian esille. Usein luotetaan siihen, että ihmiset eivät halua tai jaksa vaivautua tutkimaan aihetta tai sen taustoja, jolloin asiat voidaan esittää faktoina eikä suuri osa "massasta" edes kyseenalaista tietoa.

Psyjuridica ja Rautavaaran tragedia (Emmi ja Maria)

Psyjuridica on lakimiehen ja psykologin yhdessä ylläpitämä yritys, jolla on myös oma blogi. Blogia kirjoittaa sekä psykologian että lain erityisasiantuntijoita, tosin blogikirjoituksissa ei ole erikseen määritelty, kuka kyseisen kirjoituksen on tehnyt. Oletamme päävastuussa olevan yrityksen kahden perustajan, Helinä Häkkänen-Nyholmin ja Jan-Olof Nyholmin.

Blogissa on käsitelty eri oikeusistuntojen asioita psykologian näkökulmasta lokakuusta 2012 asti. Blogin tavoite on esittelytekstin mukaan julkaista ainakin kuukausittain yksi oikeusprosessiin, oikeuspsykologiaan, rikollisuuteen, lainvalvontaan, sekä oikeudelliseen asiantuntijuuteen liittyvä kirjoitus. Kohderyhmää ei esittelytekstissä ole määritelty, mutta se lienee yleisesti psykologiasta ja oikeustieteestä kiinnostuneet ihmiset. Blogin poikkitieteellinen näkökulma on erityinen, eikä vastaavia blogeja tai yrityksiä ole Suomessa monia, mikä tekee blogista hyvin kiinnostavan ja massasta erottuvan.

Blogin eniten kommentteja saaneet tekstit käsittelevät eri tavoin lapsiin kohdistunutta väkivaltaa tai muuta kaltoinkohtelua. Kaikkein eniten kommentteja kerännyt teksti Rautavaaran tragediasta vuodelta 2014 on lisäksi ollut näkyvästi esillä mediassa. Kenties tästä syystä kommenteista voi nähdä, että ihmisillä on tapahtuneesta vahvoja mielipiteitä, joissa he toisinaan myös kyseenalaistavat blogikirjoitusta.

Rautavaarassa vuonna 2014 perheenäiti ajoi päin linja-autoa kyydissään aviomiehensä ja kolme lastaan. Aiheesta kiisteltiin tuolloin paljon, mikä on varmasti osittain inspiroinut blogitekstin aiheen. Tragedia liittyy hyvin blogiin, sillä siinä on sekä psykologinen että oikeudellinen näköpuoli. Kirjoittajalla on tragedian motiiveista selvä vahva mielipide, jonka hän tuo selvästi esille.

Blogin kieliasu on huoliteltu sekä asiallinen, ja tämä näkyy usein myös blogin kommenteissa. Blogissa on välillä mainittu tekstin lopuissa lähteitä, mikä kytkee tekstit muuhun akateemiseen maailmaan luoden vuoropuhelua muiden kirjoittajien kanssa sekä psykologian että oikeustieteiden aloilla. Uusiin tutkimuksiin ei kuitenkaan vedota niin paljon kuin esimerkiksi ajankohtaisiin tapahtumiin tai olemassa oleviin tutkimussuuntauksiin. Blogin sisältö on tyyliltään pohtivaa ja usein analysoivaa, esseemuotoista tekstiä.

Blogissa eniten keskustelua herättänyt teksti käsittelee parisuhteeseen loppumiseen liittyvää vihaa ja siitä herännyttä kostonhalua. Teksti alkaa ajankohtaisella johdatuksella, jossa pohditaan Rautavaaran perhesurman motiiveja. Teksti siirtyy johdatuksen jälkeen pohtimaan sitä, miten ihminen voi ajautua muista piittaamattomaan tilaan, jossa viha, kostonhalu ja impulsiivisuus ovat koko ajan läsnä. Kirjoittaja argumentoi väitteensä puolesta vedoten sekä tutkimustuloksiin että omiin kokemuksiinsa parisuhdeterapiasta. Tutkimustuloksiin ei kuitenkaan viitata täsmällisesti eikä kirjoittaja mainitse ainuttakaan lähdettä.

Tekstissä on sekä hyviä että huonoja verkkotekstin piirteitä. Tekstin tyyli on asiallinen, ja kirjoittaja tuo selvästi esille omat mielipiteensä. Vaikka tekstistä tulee esille, että kirjoittaja on perehtynyt asiaan ja edustaa ammattilaisen näkökulmaa, ei tekstiä voi pitää tieteellisenä. Teksti tuo ennemmin mieleen oppikirjamaisen esseetekstin, jossa ei viitata lähteisiin ja jossa omat mielipiteet esitetään vahvana argumenttina.

Mielestämme tällaisten ajankohtaisten keskusteltujen aiheiden tarkastelu psykojuridisesta, ammattilaisen näkökulmasta on hyvä idea, sillä se tuo ihmisille vastauksia ja antaa heille tilaisuuden keskustella tapahtuneesta. Toisaalta aihe voi olla liian kiistanalainen, ja sen esiintuonti yrityksen yhteyteen luodussa blogissa saattaa vaikuttaa myös yrityksen liikeotimintaan. Se, tuoko se asiakkaita vai karkottaako se niitä, pitäisi ottaa huomioon ennen blogikirjoituksen julkaisemista.

Proud to be a social worker (Darja Urvas ja Pauliina Hirvelä, Katin ryhmä)

Sosiaalityön ammattia hallitsee moninaiset stereotypiat. Sosiaalityötä opiskelevana on joutunut monta kertaa kuulemaan lausahdukset: ‘’ Mä tuun hakemaan sulta sit rahaa’’ ja ‘’sossunluukulle sit vaan töihin.’’Tämän lisäksi sosiaalityö ammatinvalintana on herättänyt mielenkiintoisia reaktioita. Maisteritason koulutuksena voisi kuvitella, että viiden vuoden uurastutta arvostettaisiin eritavalla. Asiat eivät näköjään ole niin mustavalkoisia vaan ennemminkin sosiaalityöntekijä nähdään lapset kotoa hakevana kylmänä virkamiehenä.

Yhteiskuntatieteiden maisteri Hanna Holmberg-Soto tuo blogikirjoituksessaan ‘’Mediaiskuja lastensuojelun luottamukseen (Sosiaalinen tekijä 2014)” esille sosiaalisen median vaikutuksia sosiaalityöhön. Huostaanottovideot, Ilta-Sanomien lööpit, yleiset huhut ja ikävät kokemukset ovat saaneet ihmisten mielissä yliotteen sosiaalityöstä. Sosiaalityö ei näyttäydy arvostettuna ja apua antavana vaan ennemminkin monsterina. Holmberg-Soto näkee tässä asiassa ongelmaksi sen, että sosiaalityöntekijöiden ääni on jäänyt median ulkopuolelle ja näin stereotypiat ovat jääneet elämään.

Sosiaalityö on haastava ammatti ja se pitää sisällään paljon hankalia päätöksiä. Samoin lääkäri joutuu hankalien päätöksien eteen. Kysymykseksi nousee, miksi sosiaalityöntekijät joutuvat maalitauluksi tekemällä työtään, mutta esimerkiksi lääkärien päätöksiin ja työhön luotetaan. Onko kyse siitä, että ammatin oikeudet on huonosti turvattu vai siitä, että ei uskalleta nousta työntekijöinä vastustamaan ulkopuolisia hyökkäyksiä. Holmberg-Soto kertoo, että sosiaalisen median avulla sosiaalityöntekijät ovat nousseet esille kertomaan omaa mielipidettään. Oma kokemuksemme on erilainen. Toisaalta Holmberg-Soto tuo esille myös sen, että sosiaalityöntekijät ovat ryhtyneet puolustamaan niitä, joiden ääni ei kuulu, mutta omaa ammattia ei ole lähdetty puolustamaan. Olisiko kuitenkin aika jo ryhtyä puolustamaan omaa ammattia ja nousta esille sen parantamiseksi?

Osaltaan tietämättömyys on syynä siihen, että stereotypioita syntyy. Ihmiset näkevät sen mitä sosiaalinen media heille näyttää. Omasta kokemuksesta olemme huomanneet, että monelle ihmiselle sosiaalityö koulutuksena on jopa vieras. Auttaisiko koulutuksesta ja ammatista yleisesti kertominen luomaan kokonaisvaltaisempaa ymmärrystä sosiaalityön mahdollisuuksista ja toimintaympäristöistä? Esimerkiksi lukion ammatinvalinta informaatioissa voisi olla sosiaalityönkin edustaja kertomassa työstään. Tällä tavalla sosiaalityöntekijästä muodostuneet stereotypiat voitaisiin korvata oikealla tiedolla ammatista ja kasvattaa luottamusta.

Luottamuspulan yhtenä syynä voisi nähdä tutkimuksellisen tiedon puuttuminen. Tutkimus on tärkeä osa ammatin kehittymistä. Tutkimuksen tulisi antaa uutta tietoa ja tehostaa työtä. Holmberg-Soto kertoo kuitenkin huostaanottojen tekoa koskevasta tutkimustiedon puuttumisesta. Onko huostaanotto sittenkään paras mahdollinen työote niissä tilanteissa, joissa sitä on aikaisemmin tottunut käyttämään? Tämän perusteella tutkimuksen voi nähdä olevan elintärkeää. Tämän lisäksi luottamuksen ja arvostuksen takaisin saaminen näyttäisi vaativan tutkimuksen tehostamista.

Sosiaalityötä ammattina määrittää monet edellä mainitut asiat. Luottamuspula, ammatin kritisointi, stereotypiat ja ihmisten tietämättömyys työstä, jolloin joudumme monta kertaa pohtimaan onko tässä mitään järkeä. Näin on ollut jo monta vuotta. Ja varmasti tulee olemaan jatkossakin mikäli emme itse ryhdy puolustamaan ja informoimaan ammatistamme, jota me monet teemme täydellä sydämellä ja ihmisten hyvinvointia ajatellen. Sosiaalityö on niin paljon muutakin kuin traumaattisia huostaanottoja ja rahan antamista. Se on tukemista, auttamista, keskustelua, helpotusten löytämistä  ja ennen kaikkea välttämättömyys nykyisessä yhteiskunnassamme. Se on tärkeää työtä. Se on elämää. Tärkeänä työnä nähdään Afrikan lasten auttaminen, mutta entä oman maan kansalaiset ja heidän hyvinvointinsa?

By: Sharon

Kännykkä kädessä, oppitunneillakin? (Aino, Pauliina, Saija, Katin ryhmä)

Oletko koskaan käyttänyt puhelinta oppitunnilla ja onko se aiheuttanut ongelmia? Onko välitunti vapaa-aikaa vai kouluaikaa, jolloin saa käyttää puhelinta? Oppilaanohjaaja Antti Värtön blogi tekstin ”Turha itkeä, kun kännykkä on jo kädessä” mukaan kännykän käytöstä johtuviin ongelmiin on herätty liian myöhään.

OAJ:n mukaan kännykän käyttö ei ole sallittua oppituntien lisäksi välitunneillakaan, sillä välitunnit eivät ole oppilaiden vapaa-aikaa. Värtön mielestä totaalinen kännykän käytön kieltäminen ei ole ratkaisu. Oppilaat käyttäisivät kännyköitä entiseen tapaan, mutta salaa ja se lisäisi kitkaa opettajien ja oppilaiden välillä. Kuten Värtö kiteyttää asian:  ”Mutta on toinen asia sulkea haka, kun hevoset ovat jo karanneet.”

Kännyköiden käyttö oppitunneilla on yleinen ongelma joka koulussa, jonka Värtö myöntää. Ratkaisuna hän on käyttänyt esim. kännyköiden käyttöä opetuksessa, kuten tiedonhaussa, motivoidakseen oppilaita. Mielestämme idea on hyvä, mutta siinä on yksi ongelma; eriarvoisuuden lisääntyminen. Onko kaikilla mahdollisuutta saada älypuhelinta? Teinien keskuudessa, kun pitää olla se uusin ja kallein malli.

Kyllähän näin opiskelijanakin huomaa, kuinka yleistä kännyköiden käyttö oppitunneilla on.  Kun olimme itse ala-asteella, ongelma ei ollut vielä kovinkaan ajankohtainen. Ehkä ala-asteella opettajien auktoriteetti on vahvempi kuin yläkoulussa, mikä voisi näkyä kännykän käytön lisääntymisessä ylemmillä luokilla.

Opiskelijan näkökulmasta ympärillä olevien kännykän käyttö ei häiritse, mutta mielestämme se on töykeää opettajaa kohtaan, varsinkin lähiopetuksessa. Vanhetessa kuitenkin oma vastuu opiskelusta kasvaa, eikä opettaja puutu tietotekniikan käyttöön. Raja on häilyvä, missä vaiheessa opettaja enää puuttuu kännykän käyttöön. Kuitenkin miltä sinusta tuntuisi, jos opettaja itse päivittäisi kesken opetuksen vähän väliä Facebookia?

"Peruskoulupesula" blogin ylläpitäjät opettaja Laura Tuohilampi ja oppilaanohjaaja Antti Värtö käsittelevät kouluun liittyviä ajankohtaisia asioita. He haluavat omien kokemuksiensa ja uuden tutkimustiedon kautta luoda keskustelua koulutukseen liittyvistä näkökulmista. Kirjoitusten aiheet ovat olleet mm. KiVa -koulusta ja perinteisestä numeroarvioinnista, joskus hyvin kritisoivaankin sävyyn. Blogilla on toisinaan vierailevia kirjoittajia, kuten vanhempia ja oppilaita.

 Teksti: http://www.peruskoulupesula.fi/2016/01/turha-itkea-kun-kannykka-on-jo-kadessa.html

Sosiaalipalvelut siirtymässä verkkoon - Miten se vaikuttaa asiakkaiden avunsaantiin?

Valitsimme tarkasteluun Sosiaalinen tekijä-blogin kirjoituksen ”Sulaako sosiaalityö sote-uudistukseen?”. Tekstin ovat kirjoittaneet Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat Anna Sarviaho ja Lauri Sarviaho. Kirjoitus on julkaistu 28.10.2015. Seuraavaksi esittelemme oman näkemyksemme aiheesta.

Sote-uudistus on suunniteltu astuvan voimaan vuoden 2019 alussa ja se tuo mukanaan suuria muutoksia sosiaali- ja terveysalalle. Yksi sote-uudistuksen mielenkiintoisimpia aiheita sosiaalipuolen työntekijöiden näkökulmasta on, että suuri osa sosiaalityöstä siirtyy etäpalveluiksi. Yhä useammin asiakkaat, jotka ovat elämäntilanteensa takia kyvyttömiä hoitamaan asioitansa, ohjataan tekemään esimerkiksi Kelan hakemuksia yksin verkossa. Aiemmin asiakas pääsi suhteellisen helposti tapaamaan sosiaalityöntekijää, joka kykeni avustamaan huonokuntoisia asiakkaita hallinnollisissa asioissa.

Sosiaalityön opiskelijan näkökulmasta, tämä on huolestuttava asia. Huonokuntoisille asiakkaille (esimerkiksi psykiatrisen potilas) voi olla haastavaa ellei jopa mahdotonta tehdä hakemukset itse. Voiko pahimmillaan nämä asiakkaat tippua avunsaannin piiristä pois, etenkin avohuollon potilaista puhuttaessa? On epäinhimillistä vaatia jo vaikeasti sairaalta ihmiseltä toimintakykyä hoitaa taloudellisia asioita.

Tänä päivänä sosiaalityöntekijät ovat ylityöstettyjä töissään. Asiakkaita on paljon ja aikaa vähän yhdellä työntekijällä. Monet sosiaalityöntekijät kokevat itsensä uupuneiksi työuransa aikana. Palveluiden siirtyminen verkkoon voi vähentää sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa ja näin helpottaa työoloja. Työntekijän näkökulmasta tämä voi olla positiivinen muutos.

Sosiaalityön opinnoissa kehitetään opiskelijan eettistä ajattelukykyä. Olisiko oikein, että helpottaa omaa työtaakkaansa asiakkaan kustannuksella? EI! Sosiaalityöntekijä ei saisi työssään sortua epäammatilliseen ajatteluun, vaan aina pitäisi yrittää ajaa asiakkaan etua. Sosiaalityön oppiaine kuuluu monissa Suomen yliopistoissa yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan, jossa opetellaan erilaisia vaikutusmahdollisuuksia ja – kykyjä. Sosiaalityöntekijä voisi tässä tilanteessa käyttää näitä taitoja hyväksi ja estää asiakkaiden etujen alasajoa.

Allekirjoittaneiden näkökulma asiaan on, että osa sote-uudistuksesta vaatii vielä kehittelyä. Olisi tärkeä turvata kaikkien tasa-arvoinen mahdollisuus saada apua sitä tarvittaessa ja ottaa asiakkaiden toimintakyvylliset erot paremmin huomioon. Positiivista muutoksessa on sosiaalityöntekijöiden työpaineen vähentämispyrkimys, jonka avulla voidaan tehdä ammatista houkuttelevampi. Jäämme jännittyneinä odottamaan minkälaista sosiaalityö on meidän astuessa työelämään ja miten nämä muutokset tulevat vaikuttamaan työhömme.

Mari Lauttia

Linda Mäkitalo

Näemmekö totta vai huijaavatko aivomme?

(Tuuli L. & Haruka K., Ellinooran ryhmä)

Signaali & Kohina (jukkahakkinen.com) on havaitsemiseen ja kognitioihin liittyviä ilmiöitä esittelevä blogi. Blogia kirjoittaa Jukka Häkkinen, joka on yliopistotutkija Helsingin yliopiston käyttäytymistieteiden laitoksella, ja vetää Visual Cognition- tutkimusryhmää. Hänen erityisalansa on tutkia kuvien havaitsemista sekä ihmisen ja teknologian vuorovaikutusta. Häkkinen on julkaissut runsaasti tieteellisiä artikkeleita yhdessä muiden tutkijoiden kanssa.

Blogissa esitellään havaitsemiseen liittyviä ilmiöitä kansantajuisesti ja selkein havaintoesimerkein, tiedettä popularisoiden. Aiheina on käytetty sekä yleisempiä illuusioita, että jollain tavalla pinnalla olevia ilmiöitä. Yhdessä tekstissä on esimerkiksi käsitelty vuosi sitten paljon huomiota saanutta "mekkogatea", jossa eri ihmiset näkivät saman mekon joko valko-kultaisena tai sini-mustana. Illuusiot koskettavat kaikkia ihmisiä, ja herättävät käsittääksemme melko yleistä kiinnostusta. Myös me valitsimme tämän blogin siitä huolimatta, että se ei varsinaisesti liity omiin opiskelualoihimme. Kiinnostavasta aiheesta huolimatta blogi ei jostain syystä ole saanut suurta suosiota ainakaan kommenteista päätellen. Useimmista teksteistä kommentit ja vuorovaikutus puuttuvat kokonaan. Kuitenkin esimerkiksi meidän myöhemmin tarkastelemaamme tekstiin on kommentoitu ja ehdotettu toista tapaa katsoa esimerkkinä olevaa kuvaa.

Blogi on aiheestaankin johtuen hyvin visuaalinen ja havainnollistava. Käytännössä kaikki käsiteltävät aiheet muodostuvat sekä kirjoitetusta tekstistä, että havainnollistavista kuva- ja videoesimerkeistä. Kirjoitetussa tekstissä avataan ilmiön taustoja ja teoriaa: miksi ihminen näkee niin kuin näkee, siis yleensä todellisuudesta poikkeavalla tavalla. Havaintoesimerkit mahdollistavat lukijalle teorian testaamisen saman tien käytännössä, ja se tekee lukemisesta kiinnostavaa.

 

Esimerkki 1: Tuijota kuvan keskellä olevaa +-merkkiä. Ensin alat nähdä vihreän pallon, hetken päästä violetit pallot katoavat kokonaan.

“Olenko hullu vai miksi näen kasvoissa hirviön”- tekstissään Jukka Häkkinen käsittelee aivojen adaptaatioon liittyviä illuusioita. Ilmiötä on havainnollistettu kolmella eri esimerkillä, joissa kuvien liike aiheuttaa kuvan vääristymisen. Inspiraationsa aiheen käsittelyyn Häkkinen on saanut keskustelustaan Prisma-studiossa hieman aiemmin. Tekstin lähteinä on käytetty kahta vuosina 2011 ja 2015 julkaistua tieteellistä artikkelia. Vaikuttaa siis siltä, että tekstissä olevat tiedot ovat tutkimuksiin perustuvia ja siten hyvin luotettavia.

Aivojen adaptaatio aiheuttaa illuusiota niin, että aivot tottuvat tiettyyn kuvaan ja tietynsuuntaiseen liikkeeseen ja karsii siitä “turhat” ainekset pois. Tavoitteena tässä on mahdollisimman tarkka havaitseminen. Mukautuminen on voimakkainta näkökentän reuna-alueilla, sillä siellä tarkkuus on heikompaa. Esimerkiksi vauhtisokeus on aivojen adaptaatioon liittyvä illuusio. Adaptaatiotilasta normaaliin palautuminen ottaa aivoilta aikansa, ja sen pienen hetken ajan voi syntyä näkövääristymiä, kun aivot tulkitsevat asioita yhä adaptaation mukaan muuttuneessa tilanteessa. Pääesimerkkinä tässä blogitekstissä on käytetty illuusiota, jossa aivot alkavat tulkita välähdyskuvia ihmiskasvoista kummallisella tavalla aivojen adaptaation seurauksena.

 

Esimerkki 2: “Välkkyvien kasvojen vääristymisilmiö”-video. (Vastaava kuin blogissa tekstin pääesimerkkinä ollut)

Tästä blogitekstistä meille on tullut sellainen ajatus, että emme voi olla koskaan täysin varmoja siitä, mitä näemme, tai mitä ajattelemme näkevämme tällä hetkellä. Kaikki havaintomme ovat aivojemme luomia tulkintoja, joihin vaikuttaa moni asia, niistä yhtenä adaptaatio. Kaikki tulkinnat tehdään myös omassa kontekstissaan, ja havaintojamme ohjaa oma historia, mielenkiinnon kohteet ja esimerkiksi mielentila. Illuusiot ovat siitä mielenkiintoisia, että ne yleensä toimivat kaikilla samalla tavalla, sillä ne perustuvat näköjärjestelmäämme, joka on pitkälti samanlainen ihmisestä riippumatta.