Tieteen verkossa

Ihmisen empatiakyvyn rajattomuus – robotitkin saavat osansa (Juha & Katriina)

Tarkastelemamme blogin kirjoittaja on Jani Kaaro, tiedetoimittaja ja tietokirjailija, joka pitää blogiaan Tiede-lehden verkkosivuilla. Hän käsittelee Käsikopelolla nimisessä blogissaan tieteeseen liittyviä ja sitä läheltä liippaavia asioita. Aiheet vaihtelevat biologiasta tekniikkaan, eikä Kaaro kaihda tuoda esiin epäsovinnaisiakaan ilmiöitä.

Tarkastelemassamme blogikirjoituksessa Kaaro käsittelee robotteja ja ihmisen empatiakyvyn yhteyttä. Hän viittaa kirjoituksessaan muun muassa viime keväänä tehtyyn saksalaiseen tutkimukseen, jossa ihmiset katsoivat videota, jossa robottia ja ihmistä kohdeltiin kaltoin samalla tavalla ja aivoja kuvannettiin samalla. Tutkimuksessa ihmiset reagoivat suurin piirtein samalla tavalla sekä robottien että ihmisten huonoon kohteluun. Robotitkin saivat myötätuntoa osakseen. MIT Media Labin tutkimuksessa käytettiin puolestaan Furby nimistä robottipehmolelua, joka on ohjelmoitu vuorovaikutusta varten. Kokeessa Furbya roikotettiin hännästä, jolloin se itki ja uikutti ja sanoi olevansa peloissaan. Koehenkilöt eivät voineet katsoa robottia, vaan halusivat pelastaa sen tukalasta tilanteesta, vaikka tiesivät Furbyn olevan vain robotti.

Näiden tutkimusten perusteella vaikuttaa siltä, että empaattisuus ihmisille sisäänrakennettu ominaisuus, joka on rationaalisuuden tuolla puolen. Nykyihminen on kehittynyt kymmenien tuhansien vuosien saatossa, ja meille on kehittynyt muun muassa kyky tuntea empatiaa. Empatiasta on ollut oletettavasti hyötyä lajikehityksemme kannalta. Viime vuosikymmeninä teknologia on kuitenkin kehittynyt niin hurjaa vauhtia, että ihmisellä on väistämättä suuria hankaluuksia muokkautua alati muuttuvien yhteiskunnallisten tarpeiden perässä. Olisiko niin, ettemme yksinkertaisesti osaa eritellä inhimillisiä piirteitä sen mukaan ovatko kohteet eläviä, robotteja tai vaikkapa virtuaalisia? Vielä muutama vuosikymmen sitten ei ollut olemassa robotteja, eikä vaikkapa animaatioelokuvia, mutta silti myötäelämme niiden kaltoin kohtelun tai muut tunteita herättävät tapahtumat. Voimme myös luoda tunnesiteitä tavaroihin, jotka ovat olleet matkassamme pitkään tai ovat olleet muutoin merkityksellisiä.

Kuvan lähde

Ihminen vaikuttaisi siis näkevän inhimillisiä piirteitä sielläkin, missä niitä ei varsinaisesti ole tai ne on tuotettu keinotekoisesti. Maailmaa tulkitaan omasta inhimillisestä näkökulmasta, eikä tästä subjektiivisuudesta ole mahdollista irtautua täysin. Tämä näkyy arjessa esimerkiksi koiranomistajien kohdalla. Koirat ovat muuttuneet vuosikymmenien saatossa käyttöeläimistä enenevässä määrin seurakoiriksi, ja nykyään koiria saatetaan kohdella yhtä hyvin (ja joskus jopa paremmin) kuin kanssaihmisiä. Niillä nähdään inhimillisiä piirteitä silloinkin, kun niitä ei ole olemassa. Joskus se on myönteinen tai yhdentekevä asia, kun taas toisinaan se voi johtaa kasvatuksellisiin ongelmiin.

Kaaron blogikirjoituksessa pohdittiin myös sitä mahdollisuutta, että tulevaisuudessa ihmisillä olisi omia robottiystäviä tai peräti elämänkumppaneita. Tällaisessa kehityskulussa piilee varmasti sekä vaaroja että mahdollisuuksia. Jos esimerkiksi ihmisen seuraksi luodut robotit sietäisivät mitä tahansa käytöstä, voisi kuvitella sellaisen käytöksen yleistyvän myös ihmissuhteisiin, hieman samalla tavalla kuin meillä on vaikeuksia rajata empatiakykyämme. Vastaavasti olisi mahdollisuuksia luoda esimerkillisesti käyttäytyviä ja loputtoman pitkäpinnaisia robotteja vaikkapa kasvatuksellisiin tehtäviin, joissa ihmisten kärsivällisyys ei välttämättä riittäisi.

On vaikea pitää edellä käsiteltyä ihmisen rajatonta empatiakykyä kovin kielteisenä ilmiönä, etenkin kun narsistinen käytös vaikuttaa yleistyneen viime vuosikymmenen aikana. Kiristyneen taloudelliseen tilanteen johdosta myös kovat arvot ovat nousussa, eikä ymmärrystä tahdo aina riittää muiden ihmisten pulmille.  Eikö kyseessä ole oikeastaan aika positiivinen ilmiö, jos empatiaa koetaan tilanteissa, joissa sitä ei välttämättä tarvitsisi kokea?