Vaikutelmanluonti - huijausta vai odotettua käytöstä? (Katja & Karoliina)

PsyJurudican blogikirjoitus Kuka vetää parhaiten roolinsa? (22.1.2013) käsittelee vaikutelmanluontia ja sitä, miten se liittyy persoonallisuushäiriöihin ja kuinka se vaikuttaa oikeusprosessiin. PsyJuridica-blogi on psykologisesti painottuneen lakiasiaintoimiston tuottama blogi, jossa julkaistaan anonyymisti noin kuukausittain kirjoitus jostain pinnalla olevasta oikeudellisesta aiheesta. Blogissa on käsitelty niin Eerikan-surmaa kuin naapuririitojakin. Kirjoituksiin sekoitetaan psykologista tietämystä ja niitä elävöitetään usein erilaisin tapausesimerkein. Valitsemamme kirjoitus käsittelee sitä, miten henkilöt, joilla on persoonallisuushäiriö luovat vilpillisen ja omaa etuaan ajavan kuvan itsestään tuomioistuimessa. Se, miten hyvin oikeuskäsittelyssä henkilön vilpillisyys tunnistetaan, liittyy tapauksen laatuun ja siihen, minkä asteista vilpillisyys on. Esimerkiksi huoltajuuskiistoissa narsistisen persoonallisuushäiriön tunnistaminen olisi tärkeää, sillä huoltajuutta tavoitteleva henkilö voi täydellisen vanhemmuuden vaikutelmasta huolimatta olla todellisuudessa laiminlyövä kasvattaja.

Valitsimme tämän aiheen, sillä meillä molemmilla on omakohtaista kokemusta tilanteesta, jossa tietoisesti tai tiedostamatta pyrimme luomaan itsestämme jonkinlaisen vaikutelman. Oma kokemuksemme liittyy soveltuvuuskokeisiin yliopistohaussa: vaikka molemmat tiedämme, että paras ja ainoa oikea tapa toimia soveltuvuuskokeessa on olla oma itsensä, kuitenkin tilanteessa pyrkii luomaan haastattelijalle vaikutelman siitä, miksi minä olisin hyvä psykologi ja miksi minut tulisi valita opiskelijaksi. Näkökulmamme vaikutelmanluontiin ei siis käsittele yhtä raflaavaa aihetta kuin blogikirjoitus PsyJuridicassa, vaan on arkisempi ja kaikille ihmisille tuttu tilanne, esimerkiksi työhaastattelu.

Vaikutelmanluonti alkaa usein jo aamulla vaatekaapin edessä seisoessa: puemme päällemme juuri ne vaatteet, jotka parhaiten ilmentävät sitä, mitä oletamme valitsijan arvostavan, oli hän sitten haastattelija soveltuvuuskokeessa tai työhaastattelussa, tai vaikka tuomari oikeudessa. Esimerkiksi oma soveltuvuuskoepäiväni oli todella kuuma heinäkuinen kesäpäivä, mutta puin silti pitkät housut ylleni ja hihattoman paidan päälleni ja kietaisin ohuen neuleen harteilleni. Miksi? Koska en olettanut pienten shortsien ja topin olevan sitä, mitä haastattelija olisi toivonut tulevalta psykologian opiskelijalta. Vertailun vuoksi voidaan kuvitella, että jos olisin mennyt työhaastatteluun hakien rantavahdin paikkaa, olisin varmaan pukeutunut rennompaan asuun. Tämän jälkeen itse koepaikalla pyrin olemaan ystävällinen kaikille, käsinkosketeltavasta kilpailutunnelmasta huolimatta. Ryhmähaastattelutilanteessa otin muut keskustelijat ehkä korostetun hyvin huomioon, kun taas luonnollisessa ryhmäkeskustelussa osittainen päälle puhuminen on normaalia. Uskoisin, että tärkeässä tilanteessa, jossa yksilö pyrkii vaikuttamaan toiseen ihmiseen ja hänen päätökseensä tämän kaltainen käyttäytyminen on tavallista tai jopa suotavaa.

Miten tätä vaikutelmanluontia sitten pyritään kontrolloimaan? Valittiinko soveltuvuuskokeessa todella minut, vai minä esittämässä jotakuta sivistyneempää ja kohteliaampaa henkilöä? Yksi keino vaikutelmanluonnin kontrolloimiseen on se, että soveltuvuuskokeen tai työhaastattelun luonteesta ei yleensä kerrota henkilölle etukäteen. Usein soveltuvuuskokeisiin myös sekoitetaan paljon erilaisia osioita (projektiiviset testit, kirjoitukset, haastattelut, keskustelut), jotka mittaavat henkilön ominaisuuksia monin eri tavoin ja pyrkivät pääsemään tasoille, joita henkilö ei pysty kontrolloimaan. Näin kokelaat ovat alttiita yllätyksille ja heidän pitää ilmaista itseään spontaanisti, jolloin huijaaminen on vaikeampaa, tai ainakin selkeämmin havaittavaa. Blogikirjoituksessa mainitaankin, että oikeusprosessissa persoonallisuushäiriöinen henkilö ”ns. kompastuu omaan nilkkaansa oikeussalissa.” Kirjoituksessa kerrotaan, että oikeussalissa paljon puhuvan persoonallisuushäiriöisen kannattaa antaa puhua suunsa puhtaaksi, sillä samalla hän voi lipsauttaa jotain sellaista, josta kuuntelijat voivat esimerkiksi huoltajuuskiistatapauksessa päätellä jotain hänen suhteestaan lasten toiseen vanhempaan.

Blogikirjoituksessa kerrotaan, ettei oikeusprosessissa ole tarkoituskaan tehdä diagnoosia ja paljastaa henkilön persoonallisuushäiriötä, vaan pohtia, onko tämä vahingollinen ominaisuus tulevaisuuden kannalta (esimerkiksi lapsen huolenpidon puolesta). Ehkä samoin on myös psykologian soveltuvuuskokeessa: tarkoitus ei ole bongata hakijan käyttämiä ”vippaskonsteja” eli asiallista pukeutumista verrattuna normaaliin pukeutumiseen tai korostetun hyviä vuorovaikutustaitoja, vaan todeta, onko hakija tämän naamion alla edelleen potentiaalinen tulevaisuuden psykologi. Näitä ominaisuuksia arvioidaan nimenomaan testien luoman linjan perusteella, jonka odotetaan olevan mahdollisimman tasainen kaikkien osioiden suhteen. Tähän päästäkseen hakijan on siis paras olla täysin oma itsensä kaikissa tilanteissa, koska vain harvat kykenevät esittämään jotain muuta kuin ovat testistä riippumatta.

Blogikirjoituksen lopussa pohditaan vielä sitä, onko ihmisen mahdollista muuttua ja mekin haluamme antaa oman ajatuksemme asialle. Kirjoituksessa sanotaan, että ihmisen syvimmän sisimmän muuttaminen lienee todella vaikeaa ellei mahdotonta ja se vaatii sekä paljon työtä että aikaa. Persoonallisuuden on todella havaittu suhteellisen pysyväksi rakenteeksi ja sen muokkaaminen on haastavaa. Näkökulmamme rajoittuessa soveltuvuuskokeisiin ja työhaastattelutilanteisiin voimme kuitenkin todeta, että kokeiden tekijä on velvoitettu aina antamaan palautetta tehdyistä testeistä ja uskomme, että palautteen perusteella hakijan on mahdollista muuttua, tai ainakin kehittyä. Vuorovaikutustaitoja voi hyvinkin oppia ja hioa ja onkin lukuisia opiskelijaesimerkkejä, jotka ovat pudonneet kerran jos toisenkin soveltuvuuskokeissa, mutta sittemmin päässeet uudella yrityksellä opiskelemaan. Soveltuvuuskokeissa reputtaminen ei siis tarkoita sitä, että henkilö olisi persoonaltaan täysin sopimaton paikkaan. Voi olla, että henkilö tarvitsee vain vähän lisää kokemusta, elämänkatsomusta tai ammatillista osaamista.

Vaikutelmanluonti on jotain, mitä teemme elämämme aikana jopa enemmän kuin uskommekaan. Meillä on erilaisia rooleja ja eteemme tulee tilanteita, joissa meidän tulee käyttäytyä tietyllä tavalla. On luonnollista, että työympäristössä ja kaveriporukassa olemme erilaisia ja tietoisesti kontrolloimme esiintymistämme. Soveltuvuuskokeet, työhaastattelut ja muut sellaiset tilanteet alleviivaavat näitä tapauksia, mutta uskomme, ettei vaikutelmanluonti ole pahasta - kunhan sen pyrkii rajoittamaan harteille kietaistuun ohueen neuleeseen ja muiden korostuneeseen huomioonottoon.