Aivelon mielestä ratkaisu löytyisi tutkimusrahaston lisäämisestä ja sen luovuttamisen helpottamisesta. Nykyisin jo apurahahakemuksen laatiminen vie miljoonia laskettuna siihen käytetyistä työtunneista. Lopputulos on se, että hakemukseen käytetty aika ja toisin sanottuna menetetty työaika maksaa jo itsessään 6% apurahan määrästä ja tällä hetkellä rahoitus on noin 11% luokkaa. Taso, jossa apuraha menettää merkityksensä rupeaa siis lähestymään. Ongelmaksi nouseekin miten jakaa apurahat oikeisiin kohteisiin ja mahdollistaa sen tuoma hyöty tutkijalle itselleen?
Byrokratian määrä on tällä hetkellä selkeä ongelma Suomessa, asia on herättänyt närkästystä varsinkin yrittäjissä. Sen vähentäminen on ollu hallituksen tavoitteena jos usean vuoden ajan, mutta mitään konkreettista ei ole saatu aikaan koska kaikki uudistuksetkin kaatuvat samasta syystä. Valtiomme velan ollessa vielä alhainen halusi jokainen ministeri vain jättää jälkensä valtion sokkeloihin, muutoksia tehtiin vain muutosten takia ilman selkeää kuvaa onko niistä tuleva mitään parannusta. Näiden turhien säännösten takia olemme ajaneet itsemme noidankehään josta on vaikea nousta pois.
Valtio velkamme kasvaa jatkuvasti ja muutoksia pitää saada aikaan, valitettavasti turhien tutkimusten tekeminen ei ole prioriteetti numero yksi ja joudumme näinä aikoina valitsemaan ja harkitsemaan varojemme käyttöä tarkemmin, jotta taloutemme lähtisi kehittymään. Tämän seurauksena pääsisimme taas nauttimaan varakkaan hyvinvointivaltion tuomista etuuksista ja vielä tärkeämpänä osaisimme arvostaa niitä myös niiden arvon puolesta. Jokaisen osaksi tulee oman vastuun kantaminen ja yliopistohenkilöstö ei ole poikkeus. Vaikea on määrittää mikä on turha tai ei turha tutkimus, mutta jonkin sortin priorisointia täytyy tehdä. Valitettavasti liiankin hyvin arvonsa tuntevat professorit ja tohtorit eivät tätä näytä osaavan ymmärtää, vaan vikisevät omista oikeuksistaan kuin keskiajan katolisen kirkon papit konsanaan vedoten tutkinnon vapauteen.
Byrokratian määrä on tällä hetkellä selkeä ongelma Suomessa, asia on herättänyt närkästystä varsinkin yrittäjissä. Sen vähentäminen on ollu hallituksen tavoitteena jos usean vuoden ajan, mutta mitään konkreettista ei ole saatu aikaan koska kaikki uudistuksetkin kaatuvat samasta syystä. Valtiomme velan ollessa vielä alhainen halusi jokainen ministeri vain jättää jälkensä valtion sokkeloihin, muutoksia tehtiin vain muutosten takia ilman selkeää kuvaa onko niistä tuleva mitään parannusta. Näiden turhien säännösten takia olemme ajaneet itsemme noidankehään josta on vaikea nousta pois.
Valtio velkamme kasvaa jatkuvasti ja muutoksia pitää saada aikaan, valitettavasti turhien tutkimusten tekeminen ei ole prioriteetti numero yksi ja joudumme näinä aikoina valitsemaan ja harkitsemaan varojemme käyttöä tarkemmin, jotta taloutemme lähtisi kehittymään. Tämän seurauksena pääsisimme taas nauttimaan varakkaan hyvinvointivaltion tuomista etuuksista ja vielä tärkeämpänä osaisimme arvostaa niitä myös niiden arvon puolesta. Jokaisen osaksi tulee oman vastuun kantaminen ja yliopistohenkilöstö ei ole poikkeus. Vaikea on määrittää mikä on turha tai ei turha tutkimus, mutta jonkin sortin priorisointia täytyy tehdä. Valitettavasti liiankin hyvin arvonsa tuntevat professorit ja tohtorit eivät tätä näytä osaavan ymmärtää, vaan vikisevät omista oikeuksistaan kuin keskiajan katolisen kirkon papit konsanaan vedoten tutkinnon vapauteen.
Blogitekstissään Aivelon omamielipide ja ajatusmaailma sumentaa hänen harkintakykynsä asiansuhteen. Hän ei osaa ajatella asiaa muista näkökulmista, jolloin mielipiteensä jääkin suppeaksi ja naiiviksi. Luulisi näinkin korkeakoulutetun henkilön osaavan tarkastella aihetta myös muista näkökulmista olemalla kriittinen myös omia tunnekuohunsa lomassa tulleita näkökulmiaan kohtaan. Tuskin hänen egonsa tai akateeminen arvokkuutensa siihen kaatuu vaikka osaisikin tiedostaa maailman tilanteen oman pienen toimistonsa ulkopuolella.
Lähteet:
Ilmeisesti referoitte Aivelon vahvoja mielipiteitä. Aihe ajankohtainen. - Kati
VastaaPoista