Turun yliopiston blogin tarkoitus on julkaista ”keskustelunavauksia yliopistoon ja tutkimukseen liittyvistä ajankohtaisista asioista”. Julkaista saavat eri tieteenalojen edustajat. Omassa blogitekstissäni käsittelen kuitenkin Turun yliopiston kasvatuspsykologian apulaisprofessorin Niina Junttilan blogiin kirjottamaa tekstiä ”Ostrakismia vai osallisuutta?” (10.2.2017). Junttila käsittelee kirjoituksessaan sosiaalista hyljeksintää sekä osallisuuden kokemista ja tarkoituksena on herätellä aikuisia olemaan tietoisia vastuustaan opettaa lapsia yhteisöllisyyteen eikä ulkopuolelle jättämiseen. Kasvatuksen lisäksi ei tule kuitenkaan unohtaa, että myös yhteiskunnallisilla ja koulutuspoliittisilla päätöksillä voidaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon ja usein ihmiset kohtaavat toisiaan.
Kuva: https://cdn.pixabay.com/photo/2016/02/18/15/19/sunset-1207326_960_720.jpg
Osallisuuden kokemus liittyy vahvasti ostrakismiin, tai oikeastaan osattomuuden kokemus, sillä osattomuuden taustat voivat olla ulkopuoliseksi jäämisen kokemuksessa. Junttila määrittelee osallisuuden kokemuksen ”tunteeksi siitä, että kuulun tänne, minulla ja sillä mitä teen on merkitystä”. Hänen mukaansa osallisuuden kokemus on laskemassa ihmisillä ja sen seurauksista on kertynyt paljon tietoa yksinäisyystutkimusten aineistoista. Tässä onkin kyse nykypäivänä isosta ja kasvavasta ongelmasta.
Junttila korostaa tekstissään koululaitoksen kasvatuksellista merkitystä ostrakismin ja osattomuuden ehkäisyssä. Koululaitos voi kuitenkin myös muultakin, kuin kasvatukselliselta näkökulmalta kannustaa vuorovaikutukseen tai jopa päinvastoin, olla kannustamatta. Tähän voi kiinnittää huomiota jopa yliopistossa. Nykyään yhä enenevässä määrin opintoja suoritetaan etänä verkossa, eikä luennoille välttämättä ole pakko osallistua. Vaikka tämä on kätevää, voi tällaisella opiskelutyylillä olla myös varjopuoli. Itsenäinen opiskelu kuuluu osaksi yliopistoa ja toisilla tieteen aloilla sitä on enemmän kuin toisilla, mutta valitettavasti se saattaa vähentää osallisuuden kokemista ja kaventaa sosiaalista kanssakäymistä. Tärkeää olisi kuitenkin, että ihmiset myös kohtaisivat toisiaan fyysisesti, eivätkä olisi vain netin kautta yhteydessä, näin karkeasti sanottuna.
On paljon yksilöstä kiinni, miten selviää ulkopuoliseksi jäämisen tunteesta ja miten jatkossa toimii, ettei kokisi vastaavaa. Osa ihmisistä, pyrkii palauttamaan oman toimijuutensa esimerkiksi erilaisilla prososiaalisilla keinoilla, kuten toisten seuraan hakeutumisella ja ystävällisyydellä. Osa saattaa vastata ostrakismiin kuitenkin myös aggressiolla, ja osa taas vetäytymällä. Oma käytös voi siis joko edesauttaa kanssakäymistä tai sitten vähentää todennäköisyyttä siihen.
Kuitenkin yhteiskunnalla ja yhteisöilläkin on oma roolinsa, jota Junttilakin blogitekstissään korostaa kirjoittamalla, että on tärkeää, että koulussa opetetaan yhteisöllisyyttä ja toisten huomioon ottamista sekä panostetaan yhteisiin hetkiin. Junttila esittää lopussa, että ” valinta on meidän aikuisten - opetammeko lapsillemme ostrakismia vai osallisuutta”. Tulee myös muistaa, että vaikka nyky-yhteiskunnassa korostetaan yksilöitymistä, niin ihminen tarvitsee myös tyydyttäviä sosiaalisia suhteita ja kanssakäymistä, ja niihin tulee myös panostaa.
Lähteet:
Aineisto: https://blogit.utu.fi/utu/2017/02/10/ostrakismia-vai-osallisuutta/#more-1350
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti