Milloin vähemmän on oikeasti enemmän? Inkluusio varhaiskasvatuksessa. (Anni N.)

Milloin vähemmän on 

oikeasti enemmän? 

Kuva Pilttipirtti.fi

Herätyskellomafia on blogi, jota ylläpitää joukko kasvatustieteen opiskelijoita – omien sanojensa mukaan kriittisiä sellaisia. He kuvailevat itseään ”ryhmäksi ilman ryhmäkuria”, tavoitteena heillä on uuden oppiminen ja asioiden kyseenalaistaminen, ei niiden nieleminen pureskelematta.

Käytännössä bloggaajia on useampia ja aiheet ovat moninaisia, liittyen kuitenkin tavalla tai toisella kasvatustieteeseen ja kasvatukseen, kouluun ja opiskeluun. Blogissa on linkkejä, videoklippejä, postauksia... Sisältö on laaja, mielenkiintoinen ja ajankohtaisia aiheita käsittelevä.

Blogiin kuuluu myös Cosa nostra-foorumi, jossa herätyskellomafialaiset saavat jakaa ajatuksensa vapaasti, kuitenkin edelleen blogin pääteeseihin liittyen.

”Inkluusio varhaiskasvatuksessa – mitä se on ja toimiiko se?”

Edellä oleva otsikko viittaa blogitekstiin, joka toimii tämän postaukseni pohjana ja se on julkaistu Cosa nostra-foorumilla. Postauksen kirjoittaja opiskelee varhaiserityiskasvatusta Jyväskylän yliopistossa, ja myöskin erityispedagokiikan ja varhaiserityiskasvatuksen opiskelijana tämä aihe osui ja upposi: teema on varsin ajankohtainen eikä ollenkaan yksinkertainen.

Foorumin postaus käsittelee siis inkluusiota varhaiserityiskasvatuksen ympäristössä, eli mitä inkluusio on käytännössä ja kuinka se toteutuu. Ja ennen kaikkea, mitkä ovat inkluusion hyvät ja huonot puolet mainitussa kontekstissa.

Inkuusiolla tarkoitetaan kasvatus- ja koulutuspoliitisesti sitä, että jokainen lapsi on oikeutettu saamaan kasvatusta ja opetusta yleisopetuksen ryhmässä huolimatta siitä, onko hänellä erityisen tuen tarpeita. Jokainen lapsi voisi siis mennä lähipäiväkotiinsa tai -kouluunsa ja saada siellä hänen tarpeisiinsa räätälöityä opetusta.  

Varhaiskasvatuksen kentällä toteutetaan kasvatusta ja opetusta enenevässä määrin inklusiivisissa lapsiryhmissä pienempien, integroitujen ryhmien sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaa suurempaa ryhmäkokoa, sillä integroiduissa erityisryhmissä ryhmän lapsiluku on tarkemmin määritelty ja rajattu.

Olen samaa mieltä kirjottajan kanssa, että aatteena inkluusio on ilman muuta tärkeä: jokaisella tulisi olla saman arvoiset lähtökohdat osallistua yhteisön toimintaan ja toimia yhteisönsä tasavertaisena jäsenenä. Kuitenkin käytännön – ja tässä tapauksessa varhaiserityiskasvatuksen käytännön – tasolla asia ei ole aivan näin mustavalkoinen.

                                                           

Olen ehdottomasti samaa mieltä myös siitä, että lapsiryhmien koot ovat aivan liian suuret. Kehityksen suunta on huolestuttava, sillä resursseja karsitaan koko ajan. Liian suuret ryhmäkoot aiheuttavat stressiä sekä aikuisille ja lapsille, eli kaikki asianosaiset voivat huonosti.                                                                        

Kuten sanottu, jokaisella lapsella tulisi olla samanlaiset lähtökohdat ja oikeudet osallisuuteen, oli lapsella kehityksellistä erityisen tuen tarvetta tai ei. Mutta toisaalta, olen saanut hieman perspektiiviä opiskeluharjoitteluiden kautta: olen nähnyt sekä integroidun että inklusiivisen lapsiryhmän toimintaa käytännössä. Toisessa homma toimii paremmin kuin toisessa. Tämä paremmin toimiva ryhmärakenne oli nähtävissä integroidussa erityisryhmässä.

Pienemmässä ryhmässä aikuisilla on oikeasti paremmat resurssit kohdata lasten tuen tarpeet, siis ryhmän jokaisen lapsen tarpeet, ei vain nämä ”erityistarpeet”. Tietenkin ryhmän toimintaan vaikuttaa ratkaisevasti lasten tuen tarpeiden laatu.

Kirjoittaja on sitä mieltä, että yksityisen sektorin päivähoito tai perhepäivähoito olisivat paremmat ympäristöt tarjota hyvää varhaiserityiskasvatusta. Asia ei ole aivan niin yksiselitteinen. En tietenkään sano, etteikö se olisi mahdollista. Totta kai myös perhepäivähoitaja tai yksityisen päiväkodin opettaja tai kasvattaja voi olla erityispedagogiikan ammattilainen siinä missä kunnallisen päiväkodin erityislastentarhanopettajakin.

Ero kunnallisen ja yksityisen varhaiserityiskasvatuksen välillä on siinä, että kunnallisella puolella se on valvotumpaa ja kontrolloidumpaa. Tällöin varhaiserityiskasvatusta totetutetaan ”sääntöjen mukaan”. Ainakin periaatteessa.

Inkluusiota ei siis tulisi kuitata vain sillä, että lapsi lykätään lähimpään päiväkotiin vain koska hänellä on siihen oikeus. Mielestäni tästä oikeudesta ei ole mitään hyötyä, jos se ei todella täytä perimmäistä tarkoitustaan. Jos lapsi jää joka tapauksessa ilman riittävän yksilöllistä opetusta ja kasvatusta, ketä inkluusio silloin todellisuudessa palvelee?

                                                             

Inkluusio toimii, mikäli siihen on riittävät resurssit, eli sopivat ryhmäkoot ja koulutettu henkilökunta vastaamassa lasten tarpeisiin. Täydellisessä maailmassa riittävien resurssien turvin meillä olisi pienet ryhmät, joissa jokainen lapsi ehdittäisiin kohdata täydellisen yksilöllisesti. Siihen asti täytyisi varhaiserityiskasvattajien tulisi pitää ”meteliä itsestämme”, kuten kirjoittaja toteaa.

Metelin pitämisellä ehkä saavutettaisiin alalle arvostus, joka sille kuuluu. Arvostuksen myötä saattaisi myös kukkaron nyörit höllentyä, jolloin resurssit olisivat paremmat hyvän inkluusion toteuttamiselle.

                                     

                            http://www.flickr.com/photos/16435172@N05/4069543806