Tiede herättää tunteita; kaikkea ei tarvitse purematta niellä (Milla S.)

Tiede-lehden toimittaja Mikko Puttonen selvästi tykkää blogissaan Nojatuolifilosofian kenttäkokeita haastaa lukijoitaan pohtimaan tieteellisistä tutkimuksista nousevia ajatuksia monitasoisemmin. Hän kirjoittaa hyvinkin laajasti erilaisista aiheista kuten köyhyys, kulttuuri, neurotiede, ekologisuus tai vaikkapa politiikka. Hieman kolumnimaisella otteella hän uskaltaa ottaa myös kantaa esittelemiinsä tutkimuksiin ja ajatuksiin, jotka pohjautuvat usein Tiede-lehden julkaisuihin tai muiden tieteellisten lehtien, teosten tai internet sivustojen kirjoituksiin.

Blogin tekstit ovat sekä arkisten ilmausten että tieteellisten termien sävyttämää, mikä tekee eri näkökulmien tarkastelusta helposti lähestyttävää. Puttonen ei ota tutkimuksista nousevia ajatuksia sellaisenaan totuutena vaan kyseenalaistaa niitä omiin heränneisiin tunteisiin ja kokemuksiinsa vedoten. Rivien välistä huokuukin lukijoihin kohdistuva rohkaisu omien näkemysten esittämiseen.

Tuomalla tieteellisiä julkaisuja käsittelevään blogiin omia mietteitään hän rikkoo illuusiota siitä, että tieteellisestä tutkimuksesta tai sen tuloksista puhuttaessa pitää olla ainoastaan looginen, järkevä ja yhteen totuuteen tähtäävä. Omien tunteiden tunnistaminen tai mielipiteiden puinti ei läheskään aina pyri olemaan pelkkiin faktoihin perustuvaa – ja hyvä niin.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/b8/Mood_dice.svg

Tutkimukset ja tieteelliset tekstit herättävätkin meissä monenlaisia tunteita ja mietteitä siinä missä mikä tahansa muukin tekstimuoto. Puttonen on selvästi havainnut tämän ja liittää blogissaan aiheita monille ihmisille mahdollisesti merkittäviin, keskustelua herättäviin tapauksiin.

Eniten kannanottoja Nojatuolifilosofian kenttäkokeiden blogiteksteistä vaikuttaakin tähän mennessä keränneen ihmismieltä sekä ihmisen muokkausta koskevat tekstit. Erityisen mielenkiintoinen aihevalinta mielestäni on geenitekniikkaan liittyen kysymys siitä, Miten ihmistä saa parannella? Keskeisenä väitteenä tekstissä on kyseenalaistaa ihmisen paranteluun liittyviä käsityksiä: miten ihmisen muokkaus geeniteknisin keinoin eroaa muunlaisesta esimerkiksi lapsen ominaisuuksien muokkauksesta tietyn harrastuksen kautta?

Minulle sosiaalisen ympäristön vaikutusten rinnastaminen geenitekniikkaperustaiseen muokkaukseen ei ehkä ole yhtä yksiselitteistä kuin se tuntuu Puttosen tekstin mukaan olevan, ja kommentoijienkin ajatusvirrasta oli pääteltävissä että aiheeseen liittyy todella monta muttaa. Hyväksyisinkö itse tällaisen muuntelun? Mistä tietää menettäisikö ihminen jotain ”aidosta minästään”? Lähenteleekö ihmisen parantelu jo rodunjalostuksen aatteita? Kenellä on oikeus päättää millaisena ihminen syntyy? Näitä ja monia muitakin asioita sekä eettisiä kysymyksiä nousi blogin herättämässä keskustelussa.

http://juegos.cuidadoinfantil.net/files/2012/05/Juegos-del-cuerpo-humano-para-ni%C3%B1os.jpg?33dc28

Eettisin näkökulmin pohdittaessa on kuitenkin toisinaan vaikea perustella näkemyksiään tieteellisistä lähtökohdista käsin; kuka sen päättää milloin tiede on oikeaa tai väärää? Olisiko geneettinen parantelu jompaakumpaa? En itse ainakaan keksinyt yksiselitteistä näkökulmaa puolesta enkä vastaan.