Kiusaaminen – Nature vs. Nurture (KatariinaK. ja Katja S.)

Psykologian lisensiaatti Vesa Nevalainen kirjoittaa Psyko-blogissaan kantaaottavia ja keskustelua herättäviä kirjoituksia ajankohtaisista psykologiaan liittyvistä ilmiöistä. Nevalainen pyrkii selvästi haastamaan ja pysäyttämään lukijoita ajattelemaan suorapuheisilla teksteillään. Hyvänä esimerkkinä toimii Nevalaisen kirjoitus päiväkotikiusaamisesta, jossa hän toteaa hyvin kärjistäen kiusaajan olevan ”ilkeä paskiainen”. Tässä tekstissä tarkastellaan aihetta niin psykologian opiskelijan kuin maallikonkin näkökulmasta ja pohditaan, voiko ihminen yksinkertaisesti olla perinnöllisiltä ominaisuuksiltaan paha vai vaikuttaako suurempana tekijänä kuitenkin ympäristö.

Nevalaisen pääväite siis on, että kiusaaja on pohjimmiltaan paha ja empatiakyvytön, eikä kiusaamista tulisi selittää ympäristötekijöillä, kuten kasvatustaustalla tai elämänkokemuksilla. Psykologian opiskelijan näkökulmasta ajatus siitä, että kiusaaminen olisi ominaisuus, joka on koodattuna kiusaajan perimään, on hyvin hämmentävä ja epäuskottava. Toki ihmisen temperamentti, persoonallisuus ja taipumukset ovat myötäsyntyisiä ominaisuuksia, joiden suhteen hän eroaa muista ihmisistä jo syntymästään lähtien, mutta se ei vielä tee kenestäkään yksiselitteisesti hyvää tai pahaa ihmistä. Toisin sanoen, biologiset ominaisuudet saattanevat altistaa kiusaamiselle, mutta tällaisen käyttäytymisen ilmenemiseen vaikuttavat myös yksilön kehitykseen ja elämänkokemuksiin liittyvät tekijät, joilla on ratkaiseva rooli kiusaamis-käyttäytymisen laukeamisessa. Persoonallisuus ja temperamentti voivat toimia myös suojaavina tekijöinä, jolloin vaikeatkaan kasvu- ja kehitysolosuhteet eivät johda siihen, että lapsi alkaisi kiusata muita. Voisi kuvitella, että esimerkiksi sovinnollisuus on kiusaamiselta suojaava persoonallisuuden piirre.

Kiusaamista voidaan tarkastella myös evoluution näkökulmasta, jolloin luonnonvalinta nousee keskeiseksi käsitteeksi. Darwinin mukaan jokaisessa sukupolvessa on eliöitä enemmän kuin niiden on mahdollista selviytyä ja lisääntyä. Näin ollen ainoastaan ne yksilöt säilyvät ja lisääntyvät, joilla on ympäristöön nähden optimaalisimmat ominaisuudet, eli ”only the fittest survive”. Voisiko sitten tätä ajatusta soveltaa kiusaamiseen? Kiusaajahan on ainakin henkisesti kiusattua vahvempi, usein myös fyysisesti. Nykypäivän maailmassa yksilöltä vaaditaan jatkuvaa kamppailua asemansa säilyttämiseksi. Tämä näkyy ehkä parhaiten työelämän kiristyneiden vaatimusten muodossa. Onko siis niin, että ne jotka ovat sumeilemattomimpia ja röyhkeimpiä oman edun tavoittelijoita, ovat juuri niitä jotka selviävät? Kärjistäen ajatuksena siis on viidakon laki: tapa tai tule tapetuksi. On toki hälyttävää jos tällainen ajatus vallitsee jo lasten keskuudessa päiväkotiympäristössä. Lapset aistivat ja oppivat ympäristön esimerkistä, joten kasvatuksella on varmasti suuri merkitys tällaisten asenteiden ja käyttäytymistyylien välittämisessä. Vaikka ihmisellä on sekä biologinen että psykologinen sisäänrakennettu tarve säilyä hengissä ja lisääntyä – eli toteuttaa luonnon valintaa – on ympäristöllä, eli kasvatuksella ja kokemuksilla merkitystä sille, miten näiden tarpeiden täyttämistä toteutetaan. Jos vanhempi (tai joku muu) esimerkillään viestittää, että omat tarpeet on hyväksyttävää laittaa kaikkien muiden edelle, ja toteuttaa niitä painamalla muita ihmisiä alaspäin, totta kai lapsi oppii samanlaisen käyttäytymis- ja ajattelumallin.

Psykologia tarjoaa toki hedelmällisiä näkökulmia kiusaamisen taustalla olevien syiden tarkasteluun, mutta ne eivät ole ainoita mahdollisia lähestymistapoja. Kiusaamisesta on tullut nykyaikana todella monimuotoinen ilmiö, eikä se ole enää aikaan ja paikkaan sidottua, kuten esimerkiksi nettikiusaamistapaukset osoittavat. Psykologiset kiusaamisen selitysmallit eivät ota juurikaan huomioon esimerkiksi yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen tilanteen vaikutusta kiusaamiseen. Näin ollen, olisi varmasti hyödyllistä yhdistää ja koota tietoa ja näkökulmia eri tieteenaloilta, kuten kasvatustieteistä ja sosiaalitieteistä, jolloin kiusaamisesta ja sen syistä muodostuisi monimuotoisempi kuvaus. Näin voitaisiin myös pureutua tehokkaiden interventioiden kehittämiseen, ja nähdä paremmin se, että jokaisella kiusaamistapauksella on juuri sille ominaiset syyt ja seuraukset. Kiusaajia, kiusaamista tai kiusattuja ei voida siis sijoittaa omiin lokeroihinsa, joissa kaikki tapaukset olisivat samanlaisia.

Amatöörin silmin Nevalaisen blogia on helppo seurata. Ajankohtaisista asioista on kiinnostavaa lukea psykologin näkökulmasta, sillä siinä huomaa ja löytää helposti uusia näkökulmia asioihin. Kiusaaminen on kaikille tuttu aihe, joka voi kuitenkin jäädä kaukaiseksi, varsinkin jos kokemusta siitä ei itsellä ole. Päiväkotikiusaaminen on nostettu vasta viime aikoina esiin keskusteluissa ja aiheesta on saanut hyvinkin karun kuvan. On vaikea käsittää, kuinka kiusaaminen voi alkaa jo niin nuorena. Ja mitä aikaisemmin ongelmia kehittyy ja niiden annetaan jatkua, sitä vaikeampi niitä on kitkeä pois. Väillä vaikuttaa siltä, ettei ongelmista useinkaan puhuta edes niiden oikeilla nimillä ja niitä saatetaan jopa vähätellä.

Nevalaisen väitteet ovat rankkoja, mutta kuitenkin samaistuttavia. Kuka normaali ihminen ei ajattelisi, että kiusaajat ainakin useimmiten ovat ”ilkeitä paskiaisia”.  Varsinkin, jos on itse joskus joutunut kiusatuksi. Provosoivilla heitoilla ja sanan käänteillä Nevalainen tietenkin hakee asioille huomiota ja haluaa synnyttää keskustelua, mutta saa myös oikeasti miettimään, ovatko jotkut ihmiset vain todella luonnostaan pahoja, kuten hän väittää.

 Varsinkin tavallisen ihmisen on vaikea sanoa varmasti, miten asia on. Toisaalta vaikuttaa siltä, että Nevalainen on oikeassa, toisaalta taas mikään ei ole niin mustavalkoista. Maailmassa on paljon pahuutta, mutta johtuuko se ihmisistä vai asioista? Mikä on syy ja mikä seuraus? Mikä saa ihmisen kiusaamaan? Ympäristö vaikuttaa totta kai. Mutta voisiko joissakin ihmisissä olla jonkinlaista sisäänrakennettua pahuutta, jonka esimerkiksi ympäristö vain laukaisee? Ihmiset, tai tässä tapauksessa lapset, ovat kaikki erilaisia. Kukaan ei ole puhtaasti hyvä tai paha.

Loogisimmalta vaihtoehdolta siis tuntuu, että jokainen meistä on sekoitus eri puolia ja että jokainen voi itse valita, mitä puolia, hyviä tai huonoja, itsessään korostaa. Myös niin sanotun ”oikean pahuuden” tunnistaminen tavallisesta huonosta käytöksestä, erityisesti lapsilla, on vaikeaa eikä eroa arkielämässä välttämättä tehdä. Lapset toimivat usein monissa asioissa vaiston varassa ja toteuttavat vanhemmilta opittuja tapoja ja käytäntöjä. Voikin miettiä, että voiko lapsen opettaa pahaksi huonoa esimerkkiä näyttämällä? Vai vaatiko pahuus jonkin valmiin sisäisen ominaisuuden olemassa olon? Mutta kuka on lopulta asiantuntija sanomaan, mikä on totta ja mikä ei, kun kyse on näinkin isosta ja laajalle vaikuttavasta asiasta. Psykologian ja psykologien kautta on varmasti helppoa etsiä vastauksia, mutta mikään ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole kiveen hakattua.

Päiväkotikiusaaminen on siinä mielessä vaikea aihe, että siinä pääosassa ovat pienet lapset, joilla ei välttämättä ole kykyä ja taitoa itsesäätelyyn. Silloin ympäristön tulisi vaikuttaa lapsiin ja asioihin. Tätä ympäristöä tietenkin hallitsevat aikuiset, joilla on vastuu opettaa, mikä on oikein ja mikä väärin. Niin kotona kuin päiväkodissa. Aikuisten vastuu tuntuu tässä Nevalaisenkin päiväkotikiusaamista käsittelevässä kirjoituksessa unohtuvan kokonaan ja sen takia tekstiä ei voi eikä ehkä kannatakaan ottaa niin vakavasti. Se ei nimittäin käsittele asiaa niin monelta eri kannalta kuin olisi mahdollista. Mielipidekirjoituksena se kuitenkin ajaa tehtävänsä hyvin.