Valkoinen raivo (Ira K. ja Miia B.)

Blogitekstimme pohjana toimii Psykologiliiton asiantuntijablogin kirjoitus “Valkoinen raivo - psykologin haaste” (2015). Tekstin on kirjoittanut psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija Antti Suvanto. Psykologiliiton asiantuntijablogissa eri psykologian sovellusalojen ammattilaiset kirjoittavat ajankohtaisista, itseään kiinnostavista aiheista. Psykologiliitto on suomalaisten psykologien ammattiliitto, joten blogin lukijakunta koostuu pääosin psykologeista ja psykologian opiskelijoista.

Suvannon blogin aiheena ja pohjana on Arto Halosen dokumentti “Valkoinen raivo” (2016). Dokumentin päähenkilönä esiintyy Lauri, joka joutui pitkäaikaisen kiusaamisen kohteeksi peruskoulusta yliopistoon asti. Lauri pakeni kiusaamista sisäiseen maailmaansa ja alkoi kehittää väkivaltafantasioita, jotka lopulta johtivat massamurhan suunnitteluun. Suunnitelmat muuttuivat pian käytännön harjoitteluksi; Lauri hankki aseita ja harjoitteli ampumista kuvitellen ampuvansa kiusaajiaan sekä muita ihmisiä. Lopulta Lauri kuitenkin kertoi koulupsykologille ajatuksistaan ja pääsi sitä kautta pitkäkestoiseen psykoterapiaan, minkä ansiosta hänen suunnitelmansa ampumisesta jäivät toteutumatta.

Kuvituskuva.

“Valkoinen raivo” on toistaiseksi vielä vakiintumaton käsite psykologian alalla. Suvannon (2015) mukaan “valkoinen raivo” viittaa silmittömään kostonhaluun ja mielen sisälle suljettuun raivoon. “Valkoisen raivon” vastakohtana voidaan nähdä “musta raivo”, jossa negatiiviset tuntemukset purkautuvat ulospäin esimerkiksi huutona, suuttumuksena ja väkivaltana. “Valkoinen raivo” on luonteeltaan suunnitelmallista ja tunteetonta, ja se voi johtaa ensin kärsimystä aiheuttavien ja lopulta kaikkien ihmisten dehumanisointiin eli epäinhimillistämiseen. Dehumanisointi näkyy usein massamurhaajien ajatuksina omasta yli-inhimillisyydestä verrattuna muihin ihmisiin, joiden he ajattelevat olevan itseään alhaisempia ja vähemmän arvokkaita.

On kiinnostavaa pohtia, kuinka paljon kulttuurilla on vaikutusta “valkoisen raivon” yleisyyteen. Eri kulttuurit eroavat suuresti toisistaan siinä, kuinka sallittua tunteiden, ja erityisesti negatiivisten tunteiden, ilmaiseminen on sosiaalisissa tilanteissa. Siinä missä stereotyyppinen etelä-eurooppalainen kertoo vuolaasti pettymyksistään ystäväpiirissään, stereotyyppinen suomalainen taas vaikenee kuin muuri ja pahimmassa tapauksessa tarttuu pulloon siirtääkseen negatiiviset tunteensa huomiseen. Japanilainen kulttuuri muistuttaa omaamme tiettyjen sosiaalisten normien suhteen. Japanilaisessa moraalikäsityksessä puhutaan usein “kasvojen menettämisestä” silloin, kun henkilö käyttäytyy epäsopivasti muita kohtaan. Omista huolistaan avautuminen voidaan joissain tilanteissa katsoa häpeälliseksi, jos toinen osapuoli tuntee ja viestii olevansa vaivaantunut. Herääkin kysymys, kuinka voisimme muuttaa vaikenemisen kulttuuria siten, etteivät ihmiset jäisi tunteidensa kanssa yksin.

Koulukiusaaminen tuntuu liittyvän merkittävällä tavalla “valkoisen raivon” ilmiöön. Suomen lähihistoriassa on varoittavia esimerkkejä siitä, millaisia seurauksia esimerkiksi koulukiusaamisella on ollut, kun kiusattu ei ole saanut apua. Tällaiset äärimmäiset teot, joiden seurauksena kuolee useita ihmisiä, saavat miettimään, voisiko kyseessä olla “valkoisen raivon” kaltainen ilmiö. Aivan kuten dokumentissa esiintynyt Lauri, myös nämä henkilöt suunnittelivat massamurhaa kiusaajilleen ja koko koululle. Tekojen takaa pystytään hahmottamaan karmaisevan yksityiskohtaisia suunnitelmia; ampujat ovat saattaneet esimerkiksi fantasioida tavoista häpäistä kiusaajansa ennen surmatekoa. Jos oletamme, että “musta raivo” purkautuu heti tai pian koetun vääryyden kohtaamisen jälkeen, kouluampujien tarkka suunnitelmallisuus ei tue käsitystä, että tapauksissa kyseessä olisi “musta raivo”. “Musta raivo” kuvaakin piirteiltään psykologiassa hyvin perinteistä näkemystä aggressiosta. Aggressiivisuuteen ei kuitenkaan ole kuvattu liittyvän “valkoisen raivon” kaltaista suunnitelmallisuutta ja tunteiden kylmenemistä. Tämä eroavaisuus sekä se, ettei toistaiseksi ole havaittu “mustan raivon” ja “valkoisen raivon” esiintyvän yhtä aikaa, tukee oletusta, että kyseessä saattaisi olla kaksi erillistä ilmiötä.

Kaikkien psykologisten ongelmien takana on inhimillinen kärsimys, joka tulee kohdata rakentavasti ja syyllistämistä välttäen. Syyllistäminen voi pahentaa yksilön tilaa ja johtaa ajatukseen omien tunteiden vääryydestä. Vääryyden tunteet voivat usein johtaa häpeään, mikä entisestään vaikeuttaa tunteista puhumista ja avun piiriin hakeutumista. Tulevaisuudessa olisi tärkeää oppia tunnistamaan “valkoiselle raivolle” altistavat riskitekijät sekä pyrkiä ehkäisemään “valkoisen raivon” syntymistä esimerkiksi tukemalla kiusaamisen ja syrjinnän vastaista työtä. On myös tärkeää, että “valkoinen raivo” määritellään tarkasti ja että muun muassa sen yleisyydestä, ikäryhmien välisistä eroista ja kulttuurin vaikutuksesta saataisiin lisää tietoa, sillä tällä hetkellä käsite on epävirallinen eikä tutkimustietoa aiheesta ole lainkaan.

Blogitekstin lukeminen sai meidät pohtimaan “valkoisen raivon” vaarallisuutta ja sen yhteyksiä jo tapahtuneisiin traagisiin massamurhiin kuten kouluampumisiin ja Utøyan saaren tapahtumiin. Pohdimme kulttuurin vaikutusta tunteiden ilmaisuun. Suomalainen kulttuuri on mielestämme tunneilmaisua rajoittava, mikä voisi osaltaan vahvistaa voimakkaiden negatiivisten tunteiden patoamista itseensä. Tulisikin kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten omalla käyttäytymisellä ja asenteilla vahvistamme kulttuurimme taipumusta vaikenemiseen. Vaikeneminen on aina huonompi vaihtoehto kuin tunteiden ja pahan olon käsitteleminen, sillä vaietessaan ihminen jää yksin omien raskaiden tunteidensa kanssa eikä saa tukea ja palautetta tunteidensa reflektoimiseen toiselta ihmiseltä. Mielestämme “valkoisen raivon” käsite tulisi tutkimuksin todeta olemassa olevaksi ilmiöksi. Tärkeää olisi myös tutkia aiheeseen liittyviä mekanismeja ja “valkoisen raivon” suhdetta muihin psykologisiin ilmiöihin. Näiden valossa voidaan määritellä tehokkaita ja toimivia hoitosuosituksia kuten mahdollisia terapiamenetelmiä. “Valkoinen raivo” on yhteiskunnallisella tasolla merkittävä tutkimuksen kohde, sillä tuhoisan luonteensa vuoksi se voi pahimmillaan uhata yleistä turvallisuutta ja ihmishenkiä. Jotta kaikilla olisi hyvä ja turvallista elää, tulisi meidän yhteisönä rakentaa hyvinvointia ja ennaltaehkäistä sitä uhkaavia tekijöitä.

Ira Klemetti ja Miia Brunni

Kirjoittajat ovat psykologian opiskelijoita Jyväskylän yliopistossa

Valkoinen raivo, dokumentti 1t 13 min

Ohjaus ja käsikirjoitus: Arto Halonen

Tuotantoyhtiö: Art Films production Oy

Jakelu ja markkinointi: VLMedia Oy

Yhteistyössä: Suomen Mielenterveysseura ja Koulukino ry

Lähteitä:

Suvanto, A. Valkoinen raivo - psykologin haaste (2015), Psykologiliiton asiantuntijablogi

http://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/psykologiliiton_asiantuntijablogi/valkoinen_raivo_psykologin_haaste.1993.blog
Kuva: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/syrjaytyminen-uhkaa-koulupudokkaita-pelastus-ruotsin-mallista/